Marsuharrastuksen vastuukysymykset

Murmelin marsula on ensisijaisesti marsun terveyden edistämiseen vihkiytynyt sivusto. Harrastuksen vastuukysymykset eivät ole ensimmäisenä asialistalla, mutta niiden vaikutusta marsun elämän laatuun ja elinkaaren pituuteen ei voi kiistää tai ylenkatsoa. Tämä artikkeli on koottu valottamaan näitä asioita, ja esimerkkinä niin hyvässä kuin pahassa toimii kirjoittajan oma marsuhistoria.

Marsu eläinkaupasta

Se ensimmäinen marsu hankitaan todennäköisesti eläinkaupan kautta. Näin minä tein. Se ensimmäinen, toinen ja niin edelleen ovat olleet eläinkaupan löytöjä kohdallani. Löytöjä siinä mielessä että olen sattumalta nähnyt liikkeessä yksilön joka on aivan vastustamaton, tai täyttää juuri edesmenneen marsun paikan vaikka olisi pieni ja surkea pahnan pohjimmainen. Olen myös ostanut marsun puhtaasti säälistä, koska kukaan muu ei sitä huolinut. Kyseisellä kaverilla oli hankalia iho-ongelmia (sienet), ja karvattomia alueita pään ja korvien tienoilla. Lisäksi ongelmiensa vuoksi se jäi jatkuvasti muiden samassa häkissä asuvien poikasten jalkoihin ja rökittämäksi. Lopulta se jäi yksin.

Kertomani mukaiset tilanteet lienevät varsin tavallisia ensimmäisiä lemmikkimarsujaan etsivien harrastajien piirissä. Sitä mahdollisesti haetaan täydellistä ja näyttelynormitkin täyttävää yksilöä, mutta kapsahdetaan helposti ressukkaan jolla on aivan selkeitä ongelmia. Halu auttaa ja pitää huolta kärsivästä voittaa kaiken järjen ja logiikan. Kuitenkin jo tällaiseen tilanteeseen joutuminen sisältää useita ristiriitoja. Eihän lemmikkiä liikkeeseen katsomaan tulevan pitäisi tuntea minkäänlaista syyllisyyttä näytteillä olevia eläimiä kohtaan, sillä eiväthän nämä ole hänen vastuullaan. Eiväthän vaivaiset tai selvästi sairaat eläimet edes kuuluisi näytteille. Miten usein tällaista toimintaa joutuu yleensä todistamaan?

Lemmikkiliikkeissä asioidessani olen usein nähnyt pieniä, pelokkaita ja sairaita eläimiä häkeissään. Marsuissa saattaa olla rengasmaista sieni-ihottumaa pään ja korvien alueella, joka muuttaa ne koviksi hilseileviksi korpuiksi. Tämä voi tehdä niin kipeää, että marsu vain kököttää surkeana nurkassaan. Olen myös nähnyt useita umpeen muurautuneita silmiä merkkinä tulehduksesta, häkkejä tai akvaarioita vailla heinän kortta tai edes vettä kuumana kesäpäivänä. Toisaalta olen myös nähnyt todella pienikokoisia poikasia, mikä panee väistämättä miettimään ovatko ne saaneet nauttia emonsa turvasta riittävän kauan ja vieroitettu aikaisintaan 4-6 viikon iässä kuten pitäisi.

Huoltani kauppamarsuja kohtaan lisäävät tiedot ja huhut niiden alkuperästä. On varsin tavallista, että varsinkin useamman liikkeen ketjut hankkivat marsunsa tukkureiden kautta kuten minkä tahansa myytävän tuotteen. Tukkurit puolestaan välittävät eläimet ulkomailta suurista ja nimettömistä poikastehtaista, joiden motiivina on puhdas raha. Poikaset vieroitetaan emoistaan liian aikaisin, jotta ne saataisiin kaupan hyllylle riittävän pieninä ja ennen kuin ne tulevat sukukypsiksi. Raskauteen kuolleet emät ja mahdollisesti epämuodostuneet poikaset? Niistä emme saa koskaan tietää. Lisäksi kuulee huhuja joiden mukaan poikasille syötetään antibiootteja sisältäviä rehuja, etteivät ne sairastuisi. Tällainen toiminta vähentää lääkkeiden tehoa silloin kun niitä todella tarvitaan.

Pienokaiset laitetaan sukupuolia erottamatta laatikoihin, joissa ne kuljetetaan lentorahtina liikkeisiin. Kuljetuksen aiheuttama stressi on liikaa monille, ja tulehdukset lisääntyvät nopeasti. Päästyään perille taitamaton henkilökunta voi olla kykenemätön hoitamaan syntyneitä terveysongelmia, ja näin ne päätyvät helposti myös kotiisi. Lisäksi samainen henkilökunta ei välttämättä osaa erottaa toisistaan tyttöjä ja poikia, jolloin tyttömarsun ostajalle voi tulla myöhemmin odottamattomia kaupanpäällisiä. Vaikka tapahtuma voi olla iloinen yllätys, se ei läheskään aina ole iloinen.

Jos sitten kysyn myyjältä ovatko marsut terveitä, minkälaisista oloista, milloin ja missä iässä liikkeeseen tulleet, millainen vastaus tyydyttäisi minua ja vaikuttaisi ostopäätökseeni myönteisesti? Ensinnäkin minua rauhoittaisi tietää kenen kasvattajan marsuja katselen, ja että halutessani voin kysyä tältä lisätietoja otusten alkutaipaleelta. Lisäksi haluaisin tietää kaikkien marsujen sukupuolet ja tarkan iän, jotta voin arvioida niiden kokoa ja terveyttä suhteessa ikään. Jos myyjä ei pysty vastaamaan esittämiini kysymyksiin ja latelee tilalle omia käsityksiään, miten voin olla varma millaisen marsun saan ja pystynkö hoitamaan sitä mikäli ongelmia ilmenee? Tällaisessa kaupassa rahat takaisin takuu menettää nopeasti merkityksensä, ja mielipahaa ja kärsimystä ei korvaa mikään.

Jottei asia olisi aivan mustavalkoinen, olen aivan viime aikoina pannut ilahtuneena merkille sen, miten isompien lemmikkiliikeketjujen ilmestyminen paikkakunnalle on tilannetta parempaan muuttanut. Nimittäin suurin osa näkemistäni väärinkäytöksistä on poikkeuksetta esiintynyt yhden tai vain muutaman liikkeen ketjujen myymälöissä, joissa olen tottunut vastaanottamaan negatiivisia asenteita ja silkkaa tiedon puutetta. Ilmeisesti isommilla toimijoilla on enemmän halua ja varoja panostaa myös henkilöstönsä koulutukseen ja asenteisiin, joka loppupeleissä hyvässä ja pahassa siirtyy esikuvana myös lemmikin omistajan harteille.

Marsu kasvattajalta

En ole toistaiseksi hankkinut yhtään marsua suoraan kasvattajalta, koska alueellani ei ole ollut yhtään sopivaa (virallisten kasvattajien lista ja kotisivut löytyvät Suomen marsuyhdistyksen sivuilta), ja toisaalta koska marsun hakeminen ulkopaikkakunnalta ei ole aikaisimmin tuntunut sopivalta vaihtoehdolta. Jos kuitenkin näin tekisin nykyään, olisi tempussa keskimäärin enemmän järkeä kuin hankkia marsu lemmikkiliikkeestä. Ensinnäkin kasvattajalta hankittu marsu on mitä todennäköisimmin terve, joten vähän kauempaakin haetun lemmikin säästetyillä lääkärikuluilla kuittaa helposti bensarahat. Toiseksi kasvattajalta saa ensi käden tietoa marsun iästä, sukupuolesta ja taustasta hoito-ohjeitakaan unohtamatta. Edelleen useimmat kasvattajat ovat myös sitoutuneet ottamaan lemmikin takaisin, mikäli yhteiselo ei jostain syystä sujukaan. Tällaisten vakuuksien antajana harva lemmikkiliike pystyy kilpailemaan.

Toki kasvattajakin on moneen lähtöön, mutta jyvät erottuvat helposti akanoista mikäli pääsee käymään paikan päällä, tutkii kasvattajan nettisivuja tai haastattelee tätä henkilökohtaisesti. En haluaisi tässäkään tapauksessa hankkia eläintä, jonka olemassaolon motiivina on raha tai se että poikasten teettäminen on hauskaa puuhaa. Marsun hinta pitäisi olla varsin kohtuullinen ja muodollinen korvaus eikä ensimmäisenä asialistalla. Oikeastaan asia on juuri päinvastoin. Suurin este marsun saamiselle pitäisi olla allekirjoittanut itse. Vastuunsa tuntevan kasvattajan ei tulisi myydä eläintä minulle, mikäli arvelee sen joutuvan huonoihin oloihin tai vain väliaikaiseen kotiin.

Rescue- ja pitovaikeusmarsu

Murmelin marsula on viime aikoina nostanut profiiliaan pitovaikeusmarsujen vanhainkotina. Vanhainkoti sen vuoksi että emme halua uudelleen sijoittaa adoptoimiamme lemmikkejä. Pitovaikeusmarsu sen vuosi että sellaisen huostaan ottaminen vapauttaa moraalisesta vastuusta. Pitovaikeusmarsun kohdalla kun ei tarvitse miettiä, oliko oikein tai väärin että marsu on ensinnäkin tullut maailmaan, tai että tekeekö vastuullisen teon ottaessaan sen huostaan. Sitä tarvitsee vain huolehtia että otus saa parhaan mahdollisen hoidon ja elinympäristön loppuelämänsä ajan. Kaikki muu loksahtaa paikalleen automaattisesti.

Sama moraalinen näkökulma toimii myös rescue-marsuihin, jotka ovat kirjassani jo hylättyjä tapauksia, ja joiden mukana seuraa usein myös tukku ongelmia sairauksien muodossa. Vaikka rescue tyyppisen lemmikin tulevaisuus ja elämä olisi hyvinkin epävarma, sen pois vieminen ja olon helpottaminen on velvollisuuteni lähes riippumatta missä ja kenen omistuksessa sellaisen näen. Asuinalueellani ei juuri näe todellisia laiminlyöntejä, ellei sitten toimimalla yhteistyössä viranomaisten kanssa. Olenkin viime aikoina miettinyt mahdollisuuksiani liittyä ns. turvakotien listalle valmiina ottamaan vastaan tällaisia tapauksia (puhelinnumeroita ja yhteystietoja on viranomaisen kanssa vaihdettu).

Tätä kirjoittaessa olen adoptoinut marsuja neljästä perheestä, ja toistaiseksi vain yhdessä tilanne oli päässyt niin sanotusti käsistä. Mielestäni ei ole häpeä luopua lemmikistä ajanpuutteen vuoksi tai elämän tilanteiden muuttuessa kunhan päätös tehdään oikealla hetkellä. Tässä mielessä Apulan toistuvat ilmoitukset "allergian vuoksi" ovat hieman surkuhupaisaa luettavaa, ja toivoisinkin ihmisten rohkeammin myöntävän tilanteensa ja sijoittavan eläimensä vastuullisesti uusiin koteihin, mikäli homma ei enää jostain syystä toimi. Ainakin meidän ovemme tulee pysymään auki rescue-marsuille ja luonnollisen poistuman kautta myös pitovaikeusmarsuille nyt ja tulevaisuudessa.

Hankin ensimmäiset omat marsuni 1996 luottaen silloin lapsuuden ajan hyviin kokemuksiin, siihen että kaikki menee hyvin ja että marsu on helppohoitoinen lemmikki koska tiesinhän jo valmiiksi mitä se tarvitsee ja miten hoitaa sitä oikein. Nyt historian valossa en olisi voinut olla tuolloin enempää sinisilmäinen. Mikäli näin jälkiviisaasti olisin saanut aloittaa harrastukseni alusta ja säästää sillä itseäni ja lemmikkejäni, olisin kernaasti hypännyt ylitse ainakin ensimmäiset viisi vuotta. Miksi? Ensinnäkin olin ylimielinen ja kypsymätön huolehtimaan lemmikeistäni tavalla jota ne vaativat. En myöskään tiennyt asioista alkuunkaan tarpeeksi, mikä on marsujen tapauksessa aivan välttämätöntä. Nöyrä suhtautuminen ja asioiden opiskelu ennen kuin kurat ovat housussa nousivat nopeasti arvoon arvaamattomaan.

Marsun hoito ja käytännössä sen elämä on täysin omistajansa käsissä ja valintojen varassa − sehän ei osaa itse puhua puolestaan. Tämän todettuani en osaa kuvitella miksi marsun tai minkään vastaavassa asemassa olevan lemmikin hoito ja ylläpito annettaisiin yksin esimerkiksi lapsen käsiin. Siis ensinnäkin ennen kuin hän ymmärtää mitä eroa on elämällä, kuolemalla, kärsimyksellä ja hyvinvoinnilla, ja toisaalta myös osaa oma-aloitteisesti etsiä ja puntaroida marsun hoidossa ja ylläpidossa tarvittavaa tietoa. Aivan liian usein saan todistaa juttuja yksin häkissään kyhjöttävistä marsuista, joiden huoltaja on kyllä kiinnostunut roduista, näyttelyistä ja foorumilla pyöriskelystä, mutta menettää marsun toisensa jälkeen vuoden parin iässä jos edes sinne pääsevät. Voin vain kuvitella mitä päivittäisiin hoitorutiineihin silloin kuuluu.

Toisaalla näen viestejä, joissa puidaan että mikähän sille marsulle oikein tuli, kun se kupsahti yön yli, ja oli vain muutamaa tuntia aikaisemmin täysin normaali? Toinen vastaava pattitilanne löytyy aina ja automaattisesti, kun vastassa on ruokahaluttoman ja mahdollisesti raskaasti hengittävän tai jo kohtauksia saavan lemmikin apua kyselevä haltija. Mielestäni tällaiset esimerkit osoittavat selkeästi, että kyseessä on kypsymätön hoitaja ja haltija, joka ei luonnollisesti tiedä mitä marsulle tapahtuu tai tapahtui, mutta ei myöskään ymmärrä asioiden todellisia syitä ja seurauksia, joista suurin osa on loppupeleissä riippuvainen haltijan ja hoitajan omasta toiminnasta tai sen puutteesta. Marsut harvemmin sairastuvat ja kuolevat naks yhtäkkiä. Olen elänyt elämänsä ja haudannut jo pitkästi toiselle kymmenelle menevän määrän pieniä ystäviäni, ja yksikään heistä ei ole mennyt vihreämmille laitumille ilman ennakkovaroitusta tai jälkeenpäin löydettyä hyvää syytä. Jälkeenpäin sitä on myös saattanut todeta marsun oireilleen viikkotolkulla ennen sairastumistaan, ja lähteneen turhaan ja ennenaikaisesti jonkun helposti hoidettavissa olevan ongelman vuoksi.

Aina kun joku marsuistani on poistunut ennenaikaisesti, olen surullinen ja vihainen itselleni. Surullinen siksi että en enää saa viettää aikaa ystäväni kanssa, ja vihainen siksi etten ole nähnyt tulevaa ennen kuin on liian myöhäistä. Koska vastuu lemmikistä on minun, myös vastuu sen hyvinvoinnista, sairauksista ja hoidosta on minun. Marsun kohdalla tämä yhtälö on tavallistakin monimutkaisempi, sillä kyseessä on saaliseläin, joka luonnostaan pyrkii vähättelemään ja salaamaan ongelmiaan, siinä missä kodin muut lemmikit, kissat ja koirat yleensä valittavat ääneen kun jokin on pielessä. Voin siis olla viimeisen päälle vastuuni tunteva ja terveysasiat vakavasti ottava harrastaja, mutta silti marsuni voi kuolla pois jättäen minut miettimään mikä meni vikaan.

Jos siis todella haluan pitää huolta pienestä ystävästäni, pitää minun ensinnäkin ansaita sen luottamus. Käytännössä tämä tarkoittaa että marsulle on varattava runsaasti sitä yhteistä aikaa. Tämä siksi että se pitäisi minua enemmän vertaisenaan kuin vaarallisena kummajaisena. Tämä siksi että luottaessaan minuun, se avautuisi ja näyttäisi omalla erityisellä tavallaan mitä sen päivään milloinkin kuuluu. Näin ollen myös todennäköisesti kuulen hoidokkini vaivasta ja sairaudesta riittävän ajoissa etukäteen ehtiäkseni hoitaa sen terveeksi. Jos kuitenkin kaikesta huolimatta homma menee poskelleen, aika tai paukut eivät riitä, tai kiinnostus hiipuu joko vastoinkäymisten tai muiden syiden vuoksi, voi olla järkevää panna harrastus tauolle. Itse olen ollut enemmän kuin kerran tässä pisteessä.

Ennen allekirjoittanut ei tiennyt millainen riski marsuemälle on saada poikasia. Teetin niitä koska halusin asiasta kokemuksia, mutta myös koska halusin maailmaan enemmän terveitä pienokaisia korvaamaan lemmikkiliikkeissä silloin näkemäni huonosti pidetyt yksilöt. On aika nurinkurista että aktiiviaikanani en kuitenkaan juuri halunnut pitää jälkikasvua. Välitin suurimman osan pois tuntemattomille ihmisille sulkien silmäni minkälaiseen kotiin ja elämään ne lähetin. Vasta myöhemmin omien marsujeni muutettua vihreämmille laitumille, olen katunut ja kaivannut näitä orpoja ja ihmetellyt aikaisempia motiivejani. Olin tuolloin monessa mielessä vastuuton, mutta nyt tiedän paremmin.

Jälkeenpäin olen oppinut, että raskaus on käytännössä peliä äidin terveydellä ja hengellä. Siis silloin kun marsulla teetetään poikasia ilman tarkkaa tietoa sen ravitsemuksellisesta tilasta, ja mitä lisiä jos yleensä se tarvitsee raskauden, synnytyksen ja imetyksen aikana. Mikäli poikasia teetetään ilman tietoa yleisimpien komplikaatioiden tunnusmerkeistä ja ennaltaehkäisystä, on se kuin pelaisi venäläistä rulettia. Aika osuvasti eräs ACBA:n johtohahmoista onkin sanonut, että keskimäärin joka viides raskaus päättyy emon, poikasten tai molempien kuolemaan. Mikäli et ole perillä näistä asioista, pelaat peliä jota et voi voittaa.

Tässä tullaankin sujuvasti aiheeseen miksi yleensä teettää poikasia? Elääkö marsuemä terveemmän elämän jos sillä teettää yhden poikueen - juttu jota kuulee varsinkin koiraperheissä? En tiedä mutta mahdollisesti. Tässä kuitenkin ajatellaan vain emän parasta. Entäpä koska poikaset ovat hauskoja, tai että muuten maailmasta loppuisivat marsut? Allekirjoittanut on kokeillut tätä ideologiaa ja valitettavasti metsään meni. Hommasta ei jäänyt juuri hyviä muistoja, ja se kuusi viikkoa vieroitukseen on pelkkä silmänräpäys. Ymmärrän toki poikasten teettämisen, mikäli se perustuu pohjalle, että pennuille on selkeä tilaus ja päämäärä. Toisaalta jos vaihtoehtona on lemmikkiliikkeeseen ulkomailta tuotu yksilö, ja oman, ystävän, tai kasvattajan tuotos, valitsen yleensä jälkimmäisen vaihtoehdon siinäkin tapauksessa, että kyseessä ei ole rotueläin, tai kohdalle sattuu ns. vahinkopoikue.

Ulkomailta tuodut nimettömät poikaset ovat aina kaikkein heikoimmassa asemassa, ja sellaisen toiminnan tukeminen ei ole eettisesti oikein. Olisi hieman eri asia, jos näiden marsujen mukana seuraisivat myös ne paperit, joilla alkuperän ja kasvatusolosuhteet voi todentaa. Rinnastan nimettömät kauppamarsut ja toiminnan uhanalaisten eläinten kauppaan, sillä näillä kahdella on paljon yhteistä. Kyseessä on sika säkissä aivan kirjaimellisesti.