Arvostelut

Linkit

Daichi-san

Shojon historia

Shojo kehittyi shonenin rinnalla joillakin tapaa, mutta on muuten täysin ainutlaatuinen ilmiö niin Japanissa kun maailmallakin. Tämä tekee shojosta Japanin mielenkiintoisimman panostuksen sarjakuviin. Kun täällä lännessä sarjakuvat nähdään yleisesti lasten ja erityisesti vielä poikien juttuna, ei tule yllätyksenä se, että shojoon kohdistuu yleensä hämmästelyä ja ihmettelyä. Lännessä tytöt, jotka lukevat sarjakuvia muodostavat vähemmistöistä vähemmistön, kun taas Japanissa puolet mangojen lukijoista ovat naissukupuolen edustajia. Länsimaalaiset hämmästyvät kuullessaan japanilaisten tyttöjen olevan niin ahneita mangojen kuluttajia, niin myös Japanilaiset ovat hämmästyneitä siitä, ettei muualla maailmassa ole vastaavaa ilmiötä.

Tezukan suuntaa antava Princess Knight

Kuten shonen, myös shojo syntyi n. 10 vuotta sodan jälkeen ja Osamu Tezuka oli herätteitä antava tekijä. Alussa tyttöjen lehdet olivat yksinkertaisia huumoristrippisarjakuvia, mutta Tezukan Ribon no Kishi edelläkävi pidempää, kertomukseltaan ja taiteeltaan rikkaampia ja taidokkaampia tarinoita, jotka sovittivat yhteen draamaa, seikkailua, tragediaa ja romansseja. 1950-luvulla ja 60-luvun alussa miehet tekivät shojomangat ja ammattinaissarjakuvataiteilijat voitiin laskea yhden käden sormilla.

Mutta sitten vuonna 1963 alkoi shojolehtien vallankumouksellinen kuukausittain ilmestyminen, 5 vuotta shonenmangojen jälkeen. Tarvittiin lisää taiteilijoita ja tässä välissä naisartistit huomasivat pystyvänsä miehiä parempaan työhön. Naistaiteilijat debytoivat yksi toisensa jälkeen. Eniten huomiota herätti vuonna 1964 debytoinut Machiko Satonaka, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias.

Vuosina 1967-69 naisartistien tulo markkinoille muuttui tulvaksi ja eniten huomiota herättivät vuosina 1949 syntyneet taiteilijat kuten Moto Hagio ja Ryoko Ikeda. Nämä neidit alkoivat kokeilla uusia tyylejä hyläten perinteisen shojomanga määritelmien rajoitukset. He käsittelivät vaikeita asioita, kuten seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja ja sovittivat yhteen perinteisiä poikien juttuja, kuten scifiä ja tutkivat olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä.

Kiinnostavaa on, että vaikka viikoittain ilmestyvät mangalehdet ovat shonenmangan perusta, sama formaatti ei kestänyt kauan shojo puolella. Viikoittain ilmestyvät lehdet pystyivät keskittymään toimintaan, mutta sillä oli vaikea saavuttaa sitä syvyyttä, jota naistaiteilijat etsivät. Joka toinen viikko ilmestyvät lehdet pian korvasivat viikoittaisen, koska nyt taiteilijat pystyivät piirtämään pitempiä jaksoja, kehittäen hahmojen välisiä suhteita, tunnetiloja ja muita shojomangan ominaisuuksia.

70-luvulla kehittyi monia alalajeja, kuten scifi, fantasia ja miesten väliset romanttiset suhteet olivat pysyvästi vakiintuneet shojomangaan. Ja kun yläikäraja edelleen lukijakunnassa nousi, 80-luvulla aiheet erilaistuivat, joita lukivat tietyt ihmisryhmät. Markkinat monimutkaistuivat vieläkin, kun aikuiset naiset halusivat mangaa, jota he voivat kutsua omakseen. Naiset, jotka syntyivät 1950-luvun jälkeen jatkoivat mangojen lukua vanhanakin. Ensimmäiset tälläiset mangat olivat suunnattu kotiäideille ja nuorille naisille, joissa oli sama sisältö kuin amerikkalaisissa saippuaoopperoissa, mutta tämä viehätti vain tiettyä lukijaryhmää. Kun julkaisijat viimein älysivät tämän alettiin 90-luvulla luoda runsaasti erilaisia alalajeja erilaisille ihmisille.Viimeinkin Japanissa oli mangaa, jota saattoi lukea jokikinen nainen ja tyttö, joka kuului mangasukupolveen.

Tutustu väärinymmärrettyyn sarjakuvagenreen paremmin