Kiistelty alkuperä

Old Cockie ja Charlemagne  

Nimi collie on yhtä suuren hämärän peitossa kuin rodun itsensä alkuperä. Nimi on tavattu monella eri tavalla, mm. coll, colley, coally ja coaly. Keltit, jotka ensimmäisenä asettuivat asumaan Brittein saarille puhuivat gaelin kieltä. Tässä kielessä sana collie tarkoittaa hyödyllistä, mikä kuvaisi hyvin paimentamiseen käytettyjä koiria. Kaikista todennäköisin selitys kuitenkin löytynee sanasta col, joka tarkoittaa yksinkertaisesti mustaa.
On myös mahdollista, että rotua on alettu kutsua nimellä colley, samannimisten mustapäisen lammasrodun mukaan, joka on ollut yleisin Skotlannissa. Sanaa colley käytettiin ensimmäisen kerran tiettävästi vuonna 1617. Nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa collie vasta 1900-luvun lopussa.

Collien alkuperä on yhä suuri mysteerio, siitä ei ole aivan varmoja tietoja. Yksi syy siihen, ettei kukaan ole uhrannut paljoa aikaa collierodun historian tutkimiseen on se, että suurin osa koko euroopan maatilojen ja kaupunkien koirista oli niin epämääräisiä ja mitäänsanomattomia, ettei kukaan viitsinyt nähdä vaivaa niiden eteen. Aatelisten metsästys- ja tappelukoirat saivat sensijaan osakseen suurempaa arvostusta, ja niistä on säilynyt enemmän myös kirjoitettua tietoa.

Collierodun kehitykseen viimeisinä vuosisatoina ovat vaikuttaneet eniten skotlantilaset paimenet, jotka vaikuttivat paljon paitsi sen ulkonäköön myös luonteeseen.

Tyypiltään nämä koirat olivat tietysti epäyhtenäisiä, sillä käyttötarkoituksen soveltuminen saneli jalostuksen suunnan. Ulkonäöltään alkuperäinen collie muistutti paljon nykypäivän bordercollieta; se ei ollut yhtä korkearaajainen ja sen kallo oli leveämpi, pää lyhyempi ja stoppi selvempi. Valikoiva jalostus pyrki kehittämään kestävää paimenkoiraa. Varmaa on ollut, että lammaskoirille on asetettu muutama vaatimus; työkykyisyys ja työn ilo, oppimiskyky ja käskyjen totteleminen sekä vaikeisiin ilmasto-olosuhteisiin sopeutuminen.

Työcollie vuodelta 1885

Lisäksi koiran oli oltava erittäin kestävä ja tarvittaessa kuitenkin kyettävä nopeisiin käännöksiin, terveys oli myös elinehto - heikoimmat karsiutuivat auttamatta. Ei ole vaikea kuvitella silmiensä eteen tähän tehtävään sopivaa keskikokoista, aktiivista koiraa, jonka turkki on säänkestävä ja huomiotaherättävän värinen (jotta paimen erotti sen lammaslaumasta helposti) - myös älykkyydestään se oli kuuluisa koirien keskuudessa. Paimenkoiran, joka työskentelee lampaiden ja karitsojen kanssa on usein paimenkoiran näkökentän ulkopuolella, oli oltava luonteeltaan kiltti. Varmastikaan huonoluonteista koiraa ei pidetty työssä, eikä sitä käytetty jalostukseen.

Suosion nousu ja ensimmäiset näyttelyt

Ylipäätään näihin piha- ja paimenkoiriin ei kiinnitetty suurtakaan huomiota, sillä niitä ei pidetty juuri salonkikelpoisina. Kuitenkin jo 1800-luvun alkupuolella oli puhtaita verilinjoja. Silloin siitosvalinta tehtiin lähinnä paimmenusominaisuuksien mukaan ja oppivaiset, älykkäät, työhaluiset ja terveet saivat jatkaa sukua.

Käännekohta tuli eteen 1800-luvun puolivälissä, kun kuningatar Viktoria kiinnostui rodusta ja otti sen siipiensä suojiin. Kuninkaalliset ja aristokraatit ovat aina luoneet trendejä ja olisi hölmöä väittää, että heidän kiinnostuksensa rotuun ei olisi vaikuttanut sen saavuttamaan suosioon. Prinsessa Viktorian tullessa kuningattareksi vuonna 1837 hänen rakkautensa koiriin ei ollut salaisuus. Hänen kennelinsä Balmoralissa ja Windsorissa olivat vaikuttavan kokoisia. Hänellä oli useita pitkä- ja lyhytkarvaisia collieta, joita käytettiin hänen kenneleissään sekä paimentyöhön että seurakoirina. Usein hän seurasi koiriensa paimentyöskentelyä Balmoralissa ja osallistui näyttelyihin ja paimennuskokeisiin.

Jo niinkin varhain kuin 1851 järjestettiin ensimmäiset koiratapaamiset paikallisissa pubeissa ja tavernoissa. Näinä aikoina ei kuitenkaan pidetty sopivana tutkia liian tarkasti koirien sukutauluja - ylpeän voittajakoiran alhaista taustaa ei haluttu tuoda julki. Näissä varhaisissa koiratapaamisissa varmasti käytiin paljon "vispilänkauppaa", eikä arvostelua tehnyt oikeudenmukaiseksi se, että jokaisen koiran kaulapantaan oli kiinnitetty suuri lappu, jossa oli omistajan nimi. Tällaisia tapahtumia oli paimenkoirille myös markkinoilla ja lampaiden keritsemisaikaan. Myös karjamarkkinoilla järjestettiin jo kauan ennen varsinaisia koiranäyttelyitä tilaisuuksia, joissa arvioitaan koiran työkyvyn lisäksi sen rakennetta. Aiemmin näillä markkinoilla nähtiin kovasti vaivaa karjan esittämiseksi mahdollisimman edustuskelpoisena, mutta koirat, jotka auttoivat ajamaan niitä näyttelykehiin saivat tyytyä huonompaan kohteluun. Lopulta keksittiin palkita myös koiria, ja niinpä niiden tila koheni huomattavasti, ja myös koirien esittäminen tuli suosituksi. Suurin osa näistä koirista oli lyhytkarvaisia, tai ainakin näyttivät lyhytkarvaisilta. Niinä aikoina oli nimittäin hyvin tavallista, että myös pitkäkarvaiset paimenkoirat kerittiin samaan aikaan kuin lampaat. Huolellisesti keritty pitkäkarvainen koira, joka pestiin ja laitettiin kuntoon loisti kuin rotuhevonen. Tarkoituksena ei ollut tehdä petosta, vaan turkki leikattiin puhtaasti hygieniasyistä. Myös seuduilla, missä talvisin lumi peitti maan, oli hyvin käytännöllistä leikata pitkäkarvaiset paimenkoirat. Toisinaan myös öljyä hierottiin pitkäkarvaisten koirien jalkoihin ja mahanalustaan estämään lumen paakkuuntumista karvoihin. Britannian lumiolosuhteet ovat hyvin erilaiset kuin useimmissa muissa maissa. Ilmasto on todella kostea ja raskas lumi jää roikkumaan pitkiin karvoihin estäen koiran liikkumista, ja sen vuoksi näillä lumisilla seuduilla suosittiin usein lyhytkarvaisia paimenkoiria. Näissä varhaisissa koirien arvostelutilaisuuksissa esitettiin toisinaan hyviä lyhytkarvaisia, jotka innokkaat kasvattajat keräsivät omistukseensa ja loivat ne koirat, jotka myöhemmin voittivat virallisissa koiranäyttelyissä, nimen perässä usein maininta "sukutaulu tuntematon" jotta niiden epäjalo tausta saatiin salattua.

Vuonna 1859 järjestettiin ensimmäinen koiranäyttely Englannissa. Ensimmäiset colliet esitettiin Birminghamin näyttelyssä vuonna 1860, silloin luokan nimi oli "kaikenlaiset paimenkoirat". Kymmenkunta vuotta myöhemmin oli erilliset luokat pitkä- ja lyhytkarvaisille collieille. Koiranäyttelyiden alulla oli yksi suuri merkitys koiramaailman kannalta: näyttelykehissä koira arvosteltiin ulkonäkonsä perusteella - useista roduista alkoi kehittyä nopeasti kaksi linjaa; näyttelykoirat ja käyttökoirat. Ulkomuotojalostus oli saanut alkunsa. Väitetään, että collien värin parantamiseksi jalostuksessa käyttettiin vuosien 1870 - 1880 välisenä aikana sekä irlannin- että gordonsetteriä. Pitkän elegantin pään aikaansaamiseksi risteytettiin rotuun luultavasti myös borzoita. Toisinaan puhutaan myös newfoundlandinkoiran osuudesta rodun kehitykseen.

Old Cockien poika CH Cocksie

Vuonna 1871 Birminghamin näyttelyssä esitettiin 17 collieta. Samana vuonna esitettiin näyttelyissä Old Mec ja Old Cockie. Birminghamissa 1872 oli luokat uroksille ja nartuille erikseen, ja niihin otti osaa yhteensä 28 koiraa. Urosluokassa oli 24 osanottajaa ja sen voitti Old Cockie ja narttuluokan, jossa osanottajia oli vain neljä, voitti Wolf, ainoa narttu, joka tuomarin mielestä ansaitsi palkitsemisen. Vuonna 1875 näyttelyissä esitettiin jo huomattavasti suurempi määrä collieita ja samalla rodun suosio lähti nousuun vuonna 1886 oli esillä jo yli kuusikymmentä kappaletta. Edellä mainittu CH Old Cockie (synt.1863) oli yksi menestyksellisimmistä näyttely- ja jalostuskoirista. Se oli soopelinvärinen ja suuriturkkinen koira ja sillä oli täysi valkoinen kaulus ja kaunis pää. Yksi sen vakavimmista kilpailijoista oli yhtä mahtavaturkkinen black and tan-värinen uros Old Mac. Bluemerle värinen paimenkoira oli hyvin yleinen koko Englannissa ja tämä väri on yksi rodun vanhimmista; kaunisvärinen Scott (synt. 1873) oli yksi ensimmäisistä, joka sai osakseen huomiota.

Vuonna 1873 syntyi suuri Trefoil. Se oli hyvärakenteinen, pitkäturkkinen tricolour uros, jossa oli melko vähän valkoista. Northamptonin näyttelyssä 1874 silminnäkijä kuvaa sitä ennustukseelisin sanoin: "Lammaskoirissa oli hyviä edustajia, mutta koira nimeltä Trefoil sokaisi kaikki. Siinä yhdistyi kaikki mitä on toivottu, muttei koskaan nähty; todella upea laatu. Sillä oli kaikki mitä voi toivoa - pitkä kiilamainen pää, viekas ja älykäs ilme, pitkä leuka, silmät viekkaat ja niiden ilme pehmeä, niska ja rinta olivat hyvin karvaiset, keho hyvin pyöristynyt ja turkki kova koskettaessa, hyvät jalat ja tassut, häntä lyhyt ja miltei vaakasuorassa kannettu, ei takamuksen päällä.

Eng CH Charlemagne (1879)

Ei aivan kahdentoista kuukauden ikäinen, mutta tulokas teki lähtemättömän vaikutuksen." Kuinka totta viimeinen toteamus olikaan, sillä sen jälkeläiset ovat levinneet kaikkiin maailman kolkkiin. Jokainen nykyinen collie (niin lyhyt- kuin pitkäkarvainenkin) on Trefoilin jälkeläinen, yleensä sen pojan CH Charlemagnen (synt 1879) kautta.

Kilpailu koveni ja koirista oltiin valmiita maksamaan suuria rahasummia. CH Christopher myytiin 60 punnalla Ormskirk-kenneliin, ja kun se myytin Philadelphiaan, hinta oli huikaiseva 1000 puntaa. Sen isä oli tunnettu CH Metcley Wonder, josta oli maksettu 500 puntaa. Ennenkuin CH Christopher lähti Englannista se sai monia voittajajälkeläisiä, joista yksi oli Edgbaston Marvel, josta puolestaan tuli kahden championin, CH Southport Perfectionin ja CH Southport Pilotin, isä. Näistä koirista maksetut rahasummat ovat todella suuria kun huomioi rahan arvon tuohon aikaan. Monia muitakin merkittäviä koiria myytiin suurella rahalla Uudelle mantereelle, missä colliekasvatus lähti käyntiin englantilaiskoirilla.

CH Christopher (1887)

Collien ensimmäisen rotumääritelmän tekivät Mr Shirley ja Mr W.W.Thomson vuonna 1881. Standardia korjattiin 1895 ja rodun nimeksi muutettiin pitkä- ja lyhytkarvainen collie. Standardi oli sama molemmille collieille, turkinlaatua lukuunottamatta. Rotumääritelmää on muutettu sittemmin vuosina 1898, 1910, 1950, 1969 ja 1987.

Ensimmäisen rotumääritelmän laatijat varoittivat siitä, että pennunostajan ei kannattaisi sijoittaa rahojaan koiraan, jonka turkissa näkyisi syvää mahonginväriä. Tämä väri on mitä todennäköisemmin osoitus setterin vaikutuksesta. Puhdasrotuisen collien turkissa on hyvin vaalean keltainen varjostus.

Alkuperäinen, ensimmäinen rotumääritelmä (vuodelta 1881) tässä kokonaisuudessaan:

Collien pään tulee olla pitkä ja kapea. Korvat ovat korkealla päässä, ei kuten kettuterrierillä ja mahdollisimman pienet. Turkin tulee olla paksu, vaan ei villava. Rakenteen tulee olla symmetrinen ja suhteellisen kevyt. Leveä rintakehä ja lyhyt paksu kaula ovat vakavia puutteita, koska collielta vaaditaan suurta aktiivisuutta. Häntä on tärkeä ja vaikka työskentelevillä koirilla sen voi nähdä kiertyneenä selän päälle, on se virhe. Collien (skotlantilaisen collien) on oltava vahvarakenteinen, mutta kevyt ja aktiivinen, tarmokas, ja samalla sen on annettava vaikutelma suuresta nopeudesta. Rinta on syvä, keuhkoilla tilaa. Takajalkojen on oltava leveät ja lihaksikkaat. Etujalkojen voimakkaat ja suorat, mutta ei raskaat. Tassuissa ei saa olla kinnerniveleen saakka pitkiä karvoja. Pään tulee olla pitkä ja terävä, kuono ei saa olla suippo. Korvien on oltava pienet. Väri: musta ja keltaoranssi, mustavalkoinen ja keltaoranssi, musta ja valkoinen, tai harmaa.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti kovasti jalostustyötä. Ihmiset eivät kyenneet hankkimaan kaikille koirilleen ruokaa ja niitä oli lopetettava. Joitakin hyviä koiria lähetettiin "sotalapsiksi" USA:an. Vuosien 1914-1918 välillä sota pysäyttikin miltei koko koiramaailman, sillä lopulta ruokapula oli niin suuri, että Kennel Club joutui pysäyttämään kaiken koirankasvatuksen asettamalla rekisterikiellon kaikille 27.9.1917 jälkeen syntyneille pennuille. Koiria sai kasvattaa vain erikoislisenssillä, ja tämä kielto oli voimassa tammikuuhun 1919. Vain aniharva pentue teetettiin sodan jalkoihin.

Ch Beulah's Nightvictorious

Toinen maailmansota aikaansai monen colliekennelin tuhon, ja useimmat jäljelle jääneet kennelit joutuivat rajoittamaan koiramääräänsä yhteen tai kahteen. Yksi poikkeuksista oli Beulah-kennel, joka pystyi säilyttämään kolmisenkymmentä koiraa koko sodan ajan. Maailmansodilla oli todella merkittävä vaikutus myös koiramaailmaan. Vuonna 1946 huomattiin, että collieilta oli jäljellä enää muutamia yksilöitä. Silloin alkoi muutaman kasvattajan ahkera työ rodun hyväksi, ja sen työn hedelmistä voimme nauttia nyt.

Värien historiaa
Alstead Laund Luminous oik. (1917) neljän tyttärensä kanssa

Vuoteen 1871 asti kaikki näyttelyissä esitetyt colliet olivat mustavalkoisia, black and tan-värisiä tai tricoloureja. Sitten kehiin ilmestyi pitkäkarvainen Old Cockie ja aiheutti sensaation. Se oli väriltään erittäin kaunis soopeli, ja niinä aikoina soopelinvärinen pirkäkarvainen collie oli harvinainen.

Se osoittautui jalostuksessa dominanttisoopeliksi ja näistä ajoista lähtien soopeliväri tuli erittäin suosituksi; kaikki collieita näyttelyissä esittävät pyrkivät aikaansaamaan soopelinvärisiä koiria, kaikkia värejä punaruskeasta mahonginväriseen.

Vuoteen 1890 asti kaikki suuriin voittoihin yltäneet lyhytkarvaiset olivat väriltään mustavalkoisia, black and tan-värisiä tai tricoloureja - sitruunankelta-valkoinen saavutti myös muutaman voiton, mutta soopeli-valkoinen lyhytkarvainen ei koskaan tullut yhtä suosituksi kuin pitkäkarvainen soopeli. Mustavalkoista collieta ei ole enää olemassa, vaikka väriä silloin tällöin näkee shetlanninlammaskorissa.

Bluemerle-värisiä paimenkoiria on ollut olemassa iät ja ajat, mutta moderni blue merle collien saa kiittää olemassaolostaan Mr. P. Arkwrighiä. Ennen kuin hän kiinnostui väristä 1870-luvun alkupuolella, suurin osa sinisistä koirista hukutettiin niiden synnyttyä - niille ei kertakaikkiaan ollut kysyntää. Tämä mies käytti vuosia aikaansaadakseen hyvän blue merle-värin. Lopulta hän sai värin aikaiseksi käyttämällä siitosurosta nimeltä Scott, jonka vanhemmat ovat tuntemattomat. Scot oli syntynyt 1873 ja Mr Arkwright kuvailee sen olleen vaalean hopeansininen, kauniisti mustan värittämä, valkoinen kaulus, rinta, laukki, tassut ja hännäpää, kasvoja ja etujalkoja reunustaa kirkas punainen, toinen silmä posliininvärinen. Scott yhdistettiin narttuun nimeltä Russet, ja tästä yhdistelmästä syntyi narttu nimeltä Blue Stocking. Blue Stocking astutettiin Redbreast-nimisellä uroksella ja tuloksena syntyi Blue Rose niminen narttu. Blue Rose astutettiin sitten isoisälläään Scottilla ja vuonna 1882 syntyivät legendaariset Blue Sky ja sen sisko Blue Thistle. Blue Sky oli aikansa paras uros ja sen sisar synnytti paljon huomiota herättäneen Blue Ruinin. Blue Ruin lähti Amerikkaan värinsä lähettilääksi 1890.

1900-luvun alkupuolella oli muutamassa Englantilaisessa näyttelyssä erillinen luokka blue merle-collieille, toisinaan luokkaan osallistuivat myös lyhytkarvaiset. Blue merle collien kasvattajat perustivat oman yhdistyksensä, joka keskittyi vain tähän värimuotoon. Sanotaan, että vuosisadan alussa blue merle-väriset koirat olivat hyviä, tosin niiden päät oli useimmiten huonompia kuin soopeliväristen koirien. Myös Amerikasta oltiin kiinnostuneita tästä värimuodosta ja monia koiria lähetettiin Atlantin yli. Vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä raportoitiin jo tieto että blue merle-koiria oli tuotettu Amerikkaan enemmän kuin soopeli ja tricolour-värisiä yhteensä.

Kuningatar Viktorialla oli suuri merkitys rodun tunnetuksi tekijänä, mutta monikaan ei tiedä, että useat kuningattaren koirista olivat miltein kokovalkoisia. Vähemmälle huomiolle ovat kautta aikojen jääneet myös tricolour-väriset koirat, vaikka ilman tätä väriä olisi sekä soopeli-valkoisten että blue merle-väristen koirien jalostus ollut vaikeaa.

Lyhytkarvainen ja pitkäkarvainen collie - läpi historian käsi kädessä

Joidenkin asiakirjojen mukaan moderni lyhytkarvainen collie oli tulos risteytyksestä, missä käytettiin mustavalkoista collieta ja englanninvinttikoiraa. Tämä vaikuttaa todennäköiseltä, ja selittäisi järkevästi sen, miksi joissakin nykypäivänkin lyhytkarvaisissa pentueissa satunnaisesti on pentu, jossa on selvästi metsästyskoirapiirteitä; kaareva selkälinja, ylipitkä pää ja takaluisu kallo ja toisinaan myös roikkuvat korvat. Lyhytkarvainen collie on myös paljon nopeampi juoksija kuin pitkäkarvainen ja myös niiden ääni on erilainen.

Lyhytkarvainen collie oli melko yleinen englannin pohjoisosissa - näyttelyissä se aina hävisi hohdokkaalle pitkäkarvaiselle - mutta työkoirana farmeilla lyhytkarvainen oli hyvin suosittu. Lyhytkarvainen paimenkoira ei omannut tarvittavaa jaloa taustaa, mutta niiden taipuisa ystävällinen luonne pian kasvatti niiden kysyntää statussymboleiksi. Risteyttämällä "jalompi" pitkäkarvainen rotukirjan omaava collie ja lyhytkarvainen collie saatiin pennuille aito rotukirja. Tämä "mukavuusavioliitto" sai muutoksen näissä vaatimattoman näköisissä lyhytkarvaisissa koirissa.

lyhytkarvaisia collieita

Vasta vuonna 1870 oli näyttelyissä ensimmäisen kerran luokat lyhythäntäisille paimenkoirille sekä pitkäkarvaisille ja lyhytkarvaisille paimenkoirille. Näissä luokissa esitettiin myös lyhytkarvarvaisia shetlanninlammaskoiria, joita oli kirjattu muistiin aina vuoteen 1914 asti, jolloin tuo karvamuunnos poistettiin rotumääritelmästä.

Vuonna 1966 Smoot Collie Club laittoi kiertämään jäsenistölleen korjatun version lyhytkarvaisen collien rotumääritelmästä - rotumääritelmähän oli ollut yhteinen pitkäkarvaisen collien kanssa. Vasta vuonna 1974 rotumääritelmä saatiin lopulliseen muotoonsa, ja lyhytkarvaisen oma rotumääritelmä hyväksyttiin. Tästä johtuen Englannin Kennelklubi ehdotti että vuoden 1976 jälkeen näitä kahta eri karvanlaatua ei enää saisi risteyttää keskenään. Lyhytkarvaiset colliet olivat melko läheistä sukua toisilleen, ja täydellinen kielto käyttää pitkäkarvaisia jalostusohjelmassa aiheutti suurta pelkoa. Kennelklubille tehtiin vetoomus, joka myös hyväksyttiin, ja erikoisluvalla saatiin pitkäkarvaista edelleen muutaman vuoden ajan käyttää apuna jalostuksessa. Näitä kahta karvanmuunnosta on siis risteytetty menestyksellisesti keskenään reilusti yli sadan vuoden ajan- ja sellaiset kennelit kuin Laund ja Peterblue saivat aikaan erinomaisia tulosia.

Collie on kokenut pitkän matkan Skotlannin lammaslaumojen liepeiltä siksi suosituksi ja elegantiksi näyttely-, seura- ja palveluskoiraksi, jonka nykyisin tunnemme. Rodun menneisyyttä ei kuitenkaan saisi unohtaa: jokaisen kasvattajan tulisi miettiä huolella millainen koira pystyisi suorittamaan paimennustyötä. Collien tulee yhä edelleen olla sopusuhtainen ja hyvärakenteinen, kestävä, ketterä, valpas, älykäs, terve ja turkin tulee suojata kastumiselta ja kylmyydeltä. On asioita, joita muoti ei saisi muuttaa.


Suvi Hirvonen

Julkaistu kirjoittajan luvalla. Kiitos!



Lähdeteokset:1. Charlotte Hoier: Min Collie, 2. Ada L- Bishop: All about the Collie, rought and smoot, 3. Hazel Hunt: Rought Collies, 4. Iris Combe: The Smoot Collie - a family dog, 5. Ulla Erksson: Collie, 6. Stella Clark: Rought & Smooth Collies, 7. Eric Bernhard: Collien historia, Koiramme-lehti 11/86

Copyright ©2006 Kirsi Leppälammi