Sisältö Visailut Mikroelämäkerrat Filmografiat Oscarit Elokuvien nimet Linkit

Mukana haju!

Who are you going to believe, me or your own eyes?
Groucho Marx

Jospa elokuvia voisi astia muutenkin kuin silmillään ja korvillaan. Voisi vaikkapa haistaa hajuja ja tuntea esimerkiksi räjähdykset tai maan järinän kehossaan. Teknisesti se on aivan mahdollista ja tällaisia järjestelmiä on myös toteutettu!

Jo 1800-luvulla Lontoossa käytettiin hajusteita näytelmän tehostekeinona teatterissa. Sittemmin ajatus siirtyi elokuvamaailmaan. Eräässä pennsylvanialaisessa elokuvateatterissa hajun käyttöä kokeiltiin jo vuonna 1906. Myöhemmin, 1920-luvulla, samaa ajatusta kokeiltiin joissakin yksittäisissä elokuvateattereissa Yhdysvalloissa. Mutta vasta 1950-luvulla hajuelokuvia alettiin esittää laajemmassa mittakaavassa, kun kaikki keinot oli otettava käyttöön kilpailtaessa katsojista uuden tulokkaan, television, kanssa. Charles Weiss kehitti järjestelmän, jonka nimeksi tuli Aroma-Rama ja joka perustui hajusteen levittämiseen saliin ilmastointilaitteen avulla. Mikä lie ollut syynä, mutta ihmiset eivät olleet kovin innostuneita tästä nerokkaasta keksinnöstä, eikä se saavuttanut suurta suosiota.

Toinen, kilpaileva, järjestelmä oli nimeltään Smell-O-Vision, ja siinä hajun levittäminen katsojien sierainten ulottuville oli ratkaistu toisella, teknisesti hieman edistyneemmällä tavalla: salin jokaiseen penkkiin oli vedetty putki, josta aromit sitten tupsahtivat katsojan nenään sopivissa kohdin elokuvaa. Filmissä oli "hajuraita", jonka avulla kunkin hajun "aktivointi" tapahtui automaattisesti. Tätä järjestelmää koetti 1960-luvulla hyödyntää Mike Todd Jr., mutta eipä päässyt hajulle menestyksestä hänkään: Smell-O-Vision -elokuvia tehtiin vain yksi kappale ja sitten homma kuivahti.

Hajun ystävät eivät kuitenkaan antaneet periksi, ja niinpä vuonna 1981 valmistui jälleen yksi elokuva, jossa oli mukana haju. Elokuvan nimi oli Polyester, ja sen ohjasi John Waters. Tällä kertaa hajut saatiin neniin raaputtamalla. Katsojille jaettiin raaputettavat kortit, ja kun valkokankaalla näytettiin jokin tietty numero, tuli katsojien raaputtaa korttiaan kyseisen numeron kohdalta ja nuuskaista sopiva hajuelämys sieraimiinsa. Kummallista kyllä, tämäkään menetelmä ei saavuttanut suurta suosiota, ja kokeilu jäi tietojeni mukaan tähän yhteen elokuvaan.

Kokonaisvaltaisen elokuvaelämyksen hakijoiden ei kuitenkaan kannata luopua toivosta, sillä on melko todennäköistä, että tekniikan kehitys tuo mukanaan uusia innovaatioita myös hajujen ja tuoksujen alalta.

Seuraava