Keijo Virtanen:

Muutama sana kirjoittamisen opettamisesta

Perusteista

Kirjoittamisen opettamiselle voidaan esittää vastaavat perusteet kuin muidenkin taiteiden opettamiselle. Opetetaan kirjoittamisen taitoa, kirjoittamalla ja antamalla palautetta siitä mitä tehdään, ja kuinka tehdään. Kun opetetaan kirjoittamista taiteen lajina, tämä voidaan sekoittaa siihen että opetettaisiin samalla minkälainen tai mitä on olla kirjoittaja, tai kirjailija — vaikka pääasia on voida opettaa ja oppia kuinka mitäkin kirjoitetaan. Sitä kautta päästään tuohon varsinaiseen asiaan. Se on: ei voi kuin kokea mihin, ja miksi, siinä tullaan. Jokaisen pitää voida kirjoittaa tavallaan, ja tulla omanlaisekseen.
   Siihen nähden kuinka paljon kirjallisuutta arvostetaan, ainakin joissakin piireissä, on suoranainen ihme, että kirjoittamisen niin käytännön taitojen kuin periaatteidenkin opettamista on pidetty lähinnä harrastelijoille tarkoitettuna. Aikojen kuluessa kirjoittajasta on tehty kummajainen, kasvatettu kirjailijamyytti. Kenties tämä on liittynyt painetun sanan yliarvostukseen. Nyt kun kirjoittamista tarvitaan kaikenlaisten asioiden ja välineiden käytössä, kirjoittaminen on lopulta maallistunut, järjen ja käytännön tasolle.
   Kirjoittaminen voi liittyä siis vaikka mihin asiaan, vaikka kirjallisuuden opetukseen. Tähän asti kirjallisuuden tutkimus ja opetus on ollut kiinnostunut pääasiassa joko kirjailijasta, tai kirjoittamisen lopputuloksesta, kirjasta. Edellinen painopiste on liittynyt kirjailija-nero-myytin kivettämiseen, jälkimmäisestä painopisteestä voi olla apua; tottakai pitää tuntea minkälaisia kirjoittamisen tulokset ovat olleet, että voi valita millaisia itse haluaa tehdä. Toimintaa ja tapahtumaa (kirjoittamisen suoritusta kaikissa vaiheissaan) on tietenkin vaikeampi tutkia kuin lähtötilaa (kirjoittaja/kirjailija), tai pysähtynyttä lopputilaa (kirjaa).
   Mutta ketä kannattaa opettaa? Kaikkia, jotka haluavat. Sitkeimmät jatkavat. Opetuksen pitäisi kehittyä sen mukaisesti, kuinka kirjoittaja kehittyy, ja sen mukaisesti kuinka kirjoittamisen käytännöt ja haasteetkin muuttuvat ja kehittyvät. Jos olisi mahdollista, aina kannattaisi opettaa kaikkia, jotka ovat opetuksesta kiinnostuneita; näyttöjen perusteella ratkeaa opetuksen taso, harrastustasolta vaikka kuinka moninaisten välivaiheiden kautta yliopistoihin.
   Kun yliopistojen vähentyviä resursseja käytetään entistä tehokkaammin yritys- ja tietoyhteiskunnan palvelemiseen eikä perustutkimukseen, saati humanistisiin taideoppiaineisiin, ei voi kuvitellakaan, että kaikissa maamme yliopistoissa alettaisiin opettaa taiteellista kirjoittamista. Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjoittajakoulutus oppiaineena on erikoistuttu kirjoittamisen taiteen opetukseen jo yli kymmenen vuoden ajan. Vastuulaitos yliopiston puolella on ollut kirjallisuuden laitos, nyttemmin taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kirjallisuus-oppiaine. Kirjallisuuden syventävissä opinnoissa voi, jo kolmatta vuotta, erikoistua kirjoittamisen linjalle. Linjalle on erillinen haku, minkä perusteella on vuosittain valittu 6-12 opiskelijaa — edellytyksenä aluksi kirjoittajakoulutuksen, nyttemmin myös vaihtoehtoisesti kirjallisuuden, aineopinnot vähintään hyvin tiedoin. Lisäksi hakijalta edellytetään selvitys siihenastisesta kirjoittamisesta sekä tekstinäytteitä. Kirjoittamisen linjalta voi valmistua maisteriksi. Pro gradu koostuu kaunokirjallisesta työstä ja siihen liittyvästä teoreettisesta tarkastelusta.
   Yliopistollisen opetuksen perusedellytyksenä on tutkimuksellisen asenteen opettaminen — kirjoittaa taidetta tai tiedettä, kirjoittajan on kyettävä hankkimaan aineistoa ja soveltamaan sitä. Siten opetuksen perusmuoto on seminaarityyppinen. Käytössä on myös verkkotyöskentely. Molemmissa pätee se, että ryhmässä voi oppia tehokkaasti.

Yksilöllisesti

Kirjoittamista voi opettaa vain sen toiminnan kautta, pelkän tiedon jakaminen ei riitä. Siksi opetuksen on oltava yksilöllistä. Kirjoittaminen on tuotava esiin moninaisena, monivaiheisena, aikaa tarvitsevana, ja käyttävänä, prosessina. Ja toisaalta tilana, jossa aika avataan; kirjoittaessa teonsanoja — ne ovat tärkeimmän sanat — käsitellään aina jossakin aikamuodossa. Kirjoittamisen taito on aikataidetta, kuten musiikkikin.
   Musiikkia opetetaan soittamalla valmiita sävellyksiä, tai joka tapauksessa ennestään olemassa olevia sävelmiä; toki on aiheellista opettaa inspiroimaan aivan uuttakin. Kirjallisuuden tutkimuksen tavoitteena voi pitää sanataiteen luonteen ymmärtämistä. Jotta tavoite voisi olla näin kokonaisvaltainen, pitäisi myös pyrkiä ottamaan sanataide tutkittavaksi kaikilta asianmukaisilta kannoilta. Kirjallisuutta opiskeltaessa harvoin opetellaan kirjoittamaan uudestaan Seitsemän veljestä, tai Shakuntala, mutta kirjoittamisen opinnoissa harjaannutaan kirjoittamaan kertomusta, novellia, romaania, runoa, näytelmää ja mitä muuta tahansa, ja sellaisten oppimiseksi niiden luonteeseen on perehdyttävä tutkimalla millaisia ennen on tehty. Ne voidaan analysoida lyhimpään ja vaimeimpaan vokaaliinsa, mutta kuitenkin pitäisi päästä myös siihen kuinka ne on tehty, ja kuinka ne toimivat. Tämä edellyttää eläytymistä, kokemuksellisuutta, itse tekemisen vaiheita. Sen vuoksi kirjoittamisen opettajien pitäisi olla toimivia kirjailijoita. Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opetuksessa on käytetty “kummikirjailijoita”, kirjoittajan lopputyötä kommentoi kyseisen lajin kirjoittaja. Se joka on jo oppinut, voi siirtää oppimaansa.
   Usein kirjoittajat, kirjailijat, kuittaavat tekstinsä jälkipuheet ja analysoinnin sillä että tuossahan teos on kirjoitettuna, siinä kaikki on jo sanottu, ei siitä tarvitse, tai voi, sanoa muuta. Tällä hidastetaan tehokkaasti mahdollisten seuraajien etenemistä samaan suuntaan. Voidaan perustella, että sitä mitä joku ei ole itse oppinut, ei ole opittu ollenkaan. Kaikkien on kuljettava vaikeaa tietä — ja moni huomaa sen turhaksi. Valitsevatko fiksuimmat nopeimmin jotakin järkevämpää, ja vain luonnevikaiset sinnittelevät eteen päin yksisilmäisesti, tai ainakin muuttuvat sellaisiksi matkalla?
   Mutta koska kirjailijoiden toimeentulo pelkästään omalla asialla, kirjoittamalla sanataidetta on erittäin kyseenalainen mahdollisuus, kirjailijat antavat palautetta toisten teksteistä; siitä maksetaan. Oleellista onkin huomata, että itse oppii eniten toisten avulla. Käsityötaidot on aina opittu niin että se joka osaa, opettaa toista, usein nuorempaa; mitkä tahansa taidot voidaan oppia kätevimmin niin, yhdessä. Siitä on voinut olla aina se haitta, että perinnettä on toistettu sellaisenaan, mutta yhtä hyvin sitä on voitu antaa muuntaa, niin sanotusti kehittää. Taiteen alalla jos missä pitäisi oppia tekemään uutta. Pelkkä perinteisen novellin rakenteen toistaminen voi toimia alkiona suunnitteilla olevalle omalle, sen tekemisessä millaisen novellin itse haluaa kirjoittaa. Tai askeleena tuntemattomaan; sen tekemiseen mistä ei voinut tietää mitään etukäteen. Jokaiselle mahdollisuutensa. Musiikinkin kanssa joku voi haluta soittaa vaikka Mozartia vuosikymmenet, joku toinen voi opetella Mozartinsa, ja haluta säveltää sen perusteella jotain muuta.
   Nämä ovat itsestään selvyyksiä. Toisinaan on aika käsitellä yksinkertaisuuksia. Kirjoittaminen on kielen käyttämistä. Kielen käyttäminen on jakamista. Kokemuksien ja asioiden jakamista. Kun kieltä jaetaan säkeisiin, jakeisiin ja ties mihin, yhtä lailla tämän toiminnan taitoa, tai tekemistä, voi jakaa. Kieli on välittämistä varten. Välittämisellä voi tarkoittaa ainakin kahta asiaa.
   Aivan kuin kirjoittajaksi ryhtymistä ei aina voi täysin valita, ei myös kirjoittamisen opettamista. Näihin vain joutuu. Kirjoittamisen taito on tilataidetta, kuten arkkitehtuuri. Ulottuvuuksien tajua ja tarkkoja kestävyyslaskelmia tarvitaan.
   Kirjoittamisen opettajaa ei voi verrata autokoulun opettajaan. Jälkimmäinen opettaa säännöt ja toiminnan niiden mukaisesti. Kirjoittamisen opettaja opettaa aivan toisenlaisella alueella, vaikka hänkin opettaa käytännön toimintatapoja ja periaatteita, hyväksi nähtyjä käytäntöjä, mutta sellaisella alueella jolla sääntöjen mahdollisimman hyvä hallinta näyttää paitsi niiden rajat, myös sen että toiminta jatkuu tuollekin puolen.
   Syvimmillään opettajana voin puhua vain omasta kokemuksesta; vain siitä voi sanoa jotakin. Mitä? Sanomalla jotakin sanon helposti silti jo jotakin mitä vain luulen, ajattelen, kuvittelen, uskon. Yritän samalla myös tavoitella sitä miltä minusta näyttää, ja tuntuu. Mutta kuvittelen aina enemmän kuin kykenen sanomaan. Tämä liittyy heti tiedostamattomaan. Kuten kieli, se on yhteistä. Kirjoittaessa pitää avata aukko tiedostomattomaan, ja saada sieltä virta auki. Kun on valmis johtolanka, se virittää mukaan sellaista mitä ei voinutkaan suunnitella etukäteen. Pitää vain tulla tilanteisiin, joissa sanominen, kirjoitus, pääsee esiin. Esiin tulee jotakin kirjoittamalla. Miksei siis voitaisi etsiä ja antaa sille/tälle mahdollisuuksia?
   Erikoistuminen tarkoittaa valintaa; on valittava edes jotain. Varsinkin, jos tosiasioita on niukasti tai liikaa, valitaan kuvitteleminen. Se avaa aina vaikeudet. Usein ajatellaan että minkään asian kokonaisuutta on mahdoton tavoittaa. Mutta sitä voi kuitenkin loputtomasti tavoitella, valitsemalla osa, osia. Yksi tapa on valita sitä mitä jättää pois. Toinen tapa: sitä mitä saa mukaan. Jälkimmäinen on rakentavampi. Kirjoitustapahtumaa ei voi jäljitellä, ei mitään luovaa tapahtumaa; sen voi vain toteuttaa. “Vain” ei tuossa tarkoittanut vähättelyä. Voimme “vain” asettua tilanteisiin. Voimme näyttää, tiedostaa — ja kokea. Tässä ei tarvitse olla kiinnostunut siitä onko kokemuksissa jotakin yleispätevää. Mitään yleispätevää? Pääasia on välittää jotakin siitä mikä toimi minulla. Kenellä minulla? Kenen ääni kirjoituksessa puhuu? Tällainen voi olla pelkkä akateeminen ja retorinen kysymys, mutta jos silläkin tavalla joku pääsee eteen päin, hyvä niin. Pääasia on mitä, mistä ja kuinka kirjoittaa.
   Nykyään puhutaan paljon monien aineistojen käyttämisestä, tekstien kierrättämisestä. Tekstejä on eri formaateissa, kirjoissa, lehdissä, verkkosivuilla, elektronisissa julkaisuissa, puhelinviesteinä, päiväkirjoina, mainoksissa... mutta moninaista teksti on aina ollut (vain mainonta on paisunut mistään — esim. mausta — piittaamatta). Tämän ei pidä antaa hämätä. Aina, ja nyt, on käytettävä omaa ajatusta, ja näkemystä. Ilman sitä pelkkä yhdistely jää — pelkäksi yhdistelyksi. Jos on vetävä kiinnostus, on jo perusta jolla yhdistelyä koostaa.
   Kun on vetävä kiinnostus, pääasia on että kirjoittaa. Aina siitä jotakin tulee. Tästä ei tähän tule paljoa — en käsitellyt lainkaan sitäkään että kirjoittaminen on perimmältään lukemista — hiukan lisää voi katsoa osoitteessa:

 www.jyu.fi/kirjallisuus/virtanen



kotio keijo leimu tt et matkakirjailu