JUHA MOLARI, Юха Молaри
KAIKKI SAARNAT LÖYDÄT TÄSTÄ: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm
Sermons,
проповеди
SAARNAT
30.4.2006-27.8.2006
2. sunnuntai pääsiäisestä –
Misericordia Domini – Hyvä paimen – Joh.
10:1–10. Puistolan kirkko 30.4.2006.
"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene
lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on
varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen.
Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen
ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä
ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän
kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä,
koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne
eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen
luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä."
Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät
ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti.
Siksi Jeesus jatkoi: "Totisesti, totisesti: minä olen
lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki
olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole
kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee
sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti
tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.
Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan.”
Lähes jokaisessa VT:n kirjoituksessa on vertauksia
paimenesta ja lampaasta. Johanneksen evankeliumi vertaus
lampaasta, lammastarhasta, lammastarhan portista ja rosvoista on
jännittävä kuvaus ensimmäisen vuosisadan
lopulla käydystä uskonnollisesta välienselvittelystä.
Tämä välienselvittely on ajankohtainen löydetyn
Juudas Iskariotin evankeliumin tähden. Johanneksen
evankeliumi syntyi tuossa voimienmittelössä nousevaa
gnostilaisuutta vastaan. Johanneksen evankeliumi sai syntynsä
yliopistoeksegetiikan mukaan noin vuonna 100 jKr. Vuoteen 125
jKr. paleografisin perustein ajoitettu, Manchesterissa John
Rylandin kirjastossa säilytettävä, papyrus 52
sisältää jakeita Johanneksen evankeliumin luvusta
18.
Johanneksen evankeliumin Jeesus puhuu erilaista
kieltä kuin Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan
evankeliumeissa. Jeesuksen puheita on muokattu uusia haasteita
varten. Jeesuksen puheita hallitsee vastakohdat valosta ja
pimeydestä, valheesta ja totuudesta, ylhäällä
ja alhaalla olevista. Jeesus tuo esiin pelastuskäsitteitä:
elämän vesi, elämän leipä, maailman
valo. Johanneksen evankeliumiin muotoiltiin Jeesuksen puheet
lopulliseen kirjalliseen asuunsa siinä jännittävässä
tilanteessa ensimmäisen vuosisadan lopulla jKr., kun Juudas
Iskariotin evankeliumista ja Nag Hammadin teksteistä
tunnettu gnostilaisuus kilpaili samojen ihmisten suosiosta.
Gnostilaisia piirteitä oli ollut jo aiemmin Paavalin
vastustajilla Korintossa ja Kolossassa. Sellaisia olivat väärät
”kainin tietä kulkevat” opettajat Juudaan
kirjeen mukaan. Sellaisia pahoja opettajia esiteltiin 1
Johanneksen kirjeessä. Varhaiset kirkkoisät
Irenaeuksesta alkaen jatkavat tätä taistelua
gnostilaisuuden uhkaa vastaan, mukaan lukien kainilaisten
Juudaksen evankeliumia vastaan. Syyrian alueella gnostilaisen
uskonnon kasvu liittynee tavalla tai toisella samarialaisen Simon
Noidan nimiin.
Minua kiehtoo vertailla Johanneksen
evankeliumista tunnettua vertausta lammastarhasta ja lammastarhan
rosvoista Juudas Iskariotin evankeliumista paljastuvaan
uskonnolliseen maailmaan. Tässä jälkimmäisessä
seurakunnassa - varkaiden ja rosvojen seurakunnassa - ihmisiä
houkutti propaganda ”salaisesta ilmoituksesta”.
Salainen ilmoitus paljasti mysteerit, jota valtakirkko piti
pimennossa. Salaisesti paljastettu Jeesus pilkallisesti nauroi
valtakirkon uskonnolliselle elämälle, ehtoollisen
vietolle ja rukouksille. Noissa gnostilaisissa piireissä
nähtiin näkyjä suuresta rajattomasta
valtakunnasta. Jeesus ei ollut ylösnousemus ja elämä
heille, vaan esimerkki sielun vapautuksesta ruumiin kahleesta.
Raamatun epäonnistuneet ja petolliset nimet saivat uudet,
tärkeät roolit: Saatanasta tuli ihmisten luoja ja
Juudas Iskariot toteutti tärkeän tehtävänsä
Jeesuksen sielun vapautuksessa ruumiista. Jumalaa ei pistetty
ihmisen luojaksi, vaan Saatana, jota kutsuttiin nimellä
Saklas. Juudas Iskariotin evankeliumi sanoo seuraavaa: “Silloin
Saklas sanoi enkeleilleen, ´Luokaamme ihminen kaltaiseksi
ja kuvaksi´. Hän muovasi Adamin ja tämän
vaimon Eevan, joka kutsutaan pilvessä nimellä Zoe.”
Jeesuksen vertaukset lampaista ja paimenista ovat
Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa hyvin
kriittisiä silloisia juutalaisia vallanpitäjiä
vastaan. Nämä johtajat olivat toimineet pahojen
paimenten tavoin ja hylänneet tehtävänsä
huolehtia lampaasta. Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002)
kuvailee, että kyseenalaistamaton, keskustelematon maailma
(doksa) järkyttyy, kun sen symbolista järjestystä
järkytetään diskurssien, keskustelujen avulla.
Jeesus oli järkyttänyt tuolla tavoin juutalaisten
uskonnollisten paimenten valtaa, kun hän asetti vaatimuksen
huolehtia kaikista lampaista. Syntynyt kristillinen kirkko joutui
jo pian myös itse keskustelun ja väittelyn tilaan, kun
gnostilainen heterodoksia, toinen oppi, saapui kilpailemaan
samojen ihmisten suosiosta. Kristillinen kirkko kehitti siinä
tilanteessa selvän, järjestelmällisen korvikkeen
pelkälle Jeesus-innostukselle: syntyi ortodoksia, oikea
oppia, väärien ja oikeiden opettajien määritelmät.
Hyvää paimenta saa kuulla, muut ovat rosvoja ja
varkaita. Syntyvä kristillinen kirkko syntyi uudistuksena,
muttei tahtonut laajentua rajattomaksi lammastarhaksi, jossa ihan
mitä tahansa sopisi liittää kirkon uskon piiriin.
Vertaus lampaista, lammastarhasta, lammastarhan ovesta,
paimenista ja rosvoista voi olla satunnaisesti petollisen
vaarallinen malli oman aikamme elämäntilanteeseen.
Jatkuvan yksilöllistymisen on epäilty johtavan oman
aikamme elämää massayhteiskuntaan, jossa me jäämme
anonyymeiksi yksilöiksi. Ei ole paimenta, joka tuntee
lammasta; eikä toisin päin. Paikallisten ja
poliittisten yhteisöjen merkitys vähenee.
Joukkotiedotuksen vaikutusvalta kasvaa. Yhteiskunta pirstoutuu.
Ei ole enää tarhaa, jonne olisi yksi portti. Sosiologit
ovat jo hyvissä ajoin otaksuneet, että tämä
pirstoutuminen johtaa lisääntyvään
uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin kysyntään.
Jukka Gronow kirjoitti vuonna 2004 artikkelin ”Modernin
yhteiskunnan mahdollisuus: sosiaalinen eriytyminen ja esteettisen
arvostelukyvyn kehkeytyminen” (Keijo Rahkonen toim.
Sosiologisia nykykeskusteluja). Gronowin mukaan massayhteiskunta
tuottaa uhkaksi anonyymit yksilöt. Lisääntyvän
fundamentalismin avulla tietyt ihmiset luovat itselleen
identiteetin, jotta helpottaisivat todellisuuden jäsentämistä.
He kokevat saavansa apua luoden selvyyttä ympäröivästä
sosiaalisesta maailmasta, kun maailma tehdään
fundamentalismin avulla ymmärrettäväksi
yksinkertaistamalla.
Yksi maailman tämän hetken
arvostetuimmista tiedemiehistä, espanjalais-kalifornialainen
sosiologi, Euroopan akatemian jäsen, sosiologian professori
Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä Manuel Castells kuvaa
teoksessaan The Information Age. Egonomy, Society and Culture Vol
II. The Power of Identity (1997) modernin verkostoyhteiskunnan
identiteettimalleja. Hän otaksuu, että paikallisen ja
globaalin ristiriita tuottaa toisille ihmisille ilmeisiä
tarpeita rakentaa identiteettimallisto uskonnollisen
fundamentalismin avulla. Castellsin mukaan uskonnollisen
fundamentalismin kannattajat eivät voi järkiperäisesti
keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät jaa
heidän kanssaan samaa maailmankuvaa. Usein fundamentalismiin
liittyy myös patriarkaalinen perhekysymys ja
auktoriteettiusko. Tyypillisesti fundamentalistit suvaitsevat
vain omia tulkintojaan.
Kun lammas, lammastarha ja paimen
–vertauksia ajattelee tällaisesta oman aikamme
kehityksestä käsin, vertauksia voi pelottavan
vaarallisesti käyttää myös ehdottomuuden
vaatimuksen puolestapuheena, fundamentalismin hyväksi
propagandaan. Johanneksen evankeliumin vertaus tarjoaa oman
aikamme fundamentalismin kaipuuta kokevalle ihmiselle petollisen
helpon tarttumakohdan alistua auktoriteettiuskoon ja torjua
järkiperäinen keskustelu eri tavalla ajattelevien
ihmisten kanssa. Tämän vuoksi vertauksemme on eräässä
mielessä vaarallinen, kun tai jos se estää
ihmismieltä avartumasta uudistukseen ja oivalluksiin.
Ulrich Beck kirjoitti saksalaisen teoksensa
Risikogesellschaft vuonna 1986. Tuo tunnettu sosiologi rohkaisi
muuttuvassa maailmassa eläviä ihmisiä kehittämään
omaa aktiivisuutta sen sijaan, että pelokkaasti
käpertyisivät fundamentalismiin. Niin minäkin
koen. Minun mielestäni vapaus, pelottomuus ja
yksilöllistyminen eivät ole vaaraksi. Ensimmäisellä
vuosisadalla syntynyttä vertausta ei tarvitse kuunnella
kehityksen ja yksilöllistymisen vastustuksena 2000-luvun
elämäntilanteessamme, vaan minä tahdon, että
sinä tartut vertauksen ihanaan lupaukseen: ”Lampaat
kuuntelevat hänen ääntään. Hän
kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle”.
Portti on auki, matka on alkanut, mutta pelkoa ei tarvitse, koska
matka vie laitumelle!
Portti on ollut auki sanan monessa
eri mielessä viimeisten vuosikymmenten aikana, ja matka on
alkanut porttien ulkopuolelle. Minun elämääni
hallitsee rohkeus ja pelottomuus tutkia tämän
informaatiotulvan keskellä ihan kaikkea, koska luotan, että
uusi tieto ei romuta mitään sellaista joka ei saisi
romuttua, vaan matkani menee laitumelle – ihan sinne
saakka, minne Jumala on tahtonut elämämme kulkevan.
Vankeus lammastarhan muurien sisälle ei ole elämäni
tarkoitus. On järkyttävää, että
lamaantuneisuus omaan henkiseen vankeuteensa ja pessimismi ovat
sellaisia oireita, joihin monet kristityt rakastuvat, koska
pelkäävät muuttuvan maailman repivän heidät
aivan kuin rosvot ja varkaat repisivät lampaat
lammastarhasta ja tappaisivat.
Minä haluan haastaa
sinut uuden oppimiseen ja muutokseen, pois lammastarhan
vankeudestasi, johon sinua ei ole lopulta tarkoitus sulkea
ainaisesti. Älä valehtele itsellesi, että
lamaantuneisuus vaatimattomuuteen, hiljaisuuteen ja
pysähtyneisyyteen olisi muka sellaista jaloa nöyryyttä,
jota Jumala erityisesti rakastaisi. Jeesus väittää
vertauksessa, että lampaat pääsevät
lammastarhasta ulos laitumelle. Lammastarhan ja laitumen ero on
merkittävä: lammastarhaan suljettuina me kätkemme
oman pelkomme uskonnollisilla merkeillä, uskonnollisella
fraseologialla, tulemme panttivangiksi itsellemme, emme kohtaa
todellisuutta, itseämme emmekä toista ihmistä vaan
pakenemme vain saapuvia varkaita ja roistoja.
Lampaiden
kedolla olet vapaa, vapaudessa koko sydän on mukana siinä,
mitä teet. Vain vapaudessa sinä otat oman elämäsi
haltuun ja ryhdyt todellisiin toimenpiteisiin muuttaaksesi
olosuhteita, joissa sinä olet. Onko sinulla uskallusta
hyvään vapautukseen lammastarhasi sulkeutuneisuudesta,
vapauteen avaralla kedolla - sinun edessäsi odottaviin
ihmeisiin ja muutoksiin? Jeesus vapauttaa vapauteen, ei uuteen
sulkeutuneisuuteen, vaikka joskus terveellistä harkintaa
sairaan ja terveen opin välillä pitääkin
harjoittaa!
4. sunnuntai pääsiäisestä - Taivaan
kansalaisena maailmassa - Joh. 15:10-17. Pihlajamäen kirkko
14.5.2006.
Tänään me väitämme kaikissa
Suomen kirkoissa, että me olemme taivaan kansalaisia
maailmassa. Minua huolestuttaa: miten taivaan kansalaisuus näkyy
suomalaisten elämässä.
Miten me kristityt
olemme oppineet elämään tässä
maailmassa. En halua puhua siitä, miten me kristityt olemme
oppineet haaveilemaan tai odottamaan taivasta. Miten me olemme
oppineet elämään maailmassa, työpaikoilla,
vastuutehtävissä, kodeissa ja kouluissa,
harrastuksissa, muiden ihmisten parissa, muun maalaisten ihmisten
kanssa ja omassa elämässämme.
Minä
luin vähän aikaa sitten Manuel Castellsin teoksen The
Information Age (1997). Tunnetun professorin arvio oman aikamme
yhteiskunnan kehityksestä oli hyvin koskettava ja
huolestuttava. Castellsin mukaan on havaittavissa yleistyvää
uskonnollista ehdottomuutta, koska eräät uskonnolliset
ihmiset (kristityt ja muslimit) yrittävät vastata
paikallisen ja globaalin ristiriitaan yksinkertaistamalla elämää.
Nuoret ovat toki usein ehdottomia, se on luonnollista, mutta
Castells oli huolestunut aikaihmisten fundamentalistisuudesta.
Fundamentalistit eivät ole oppineet elämään
moniarvoistuvassa, globalisoituneessa ja kiivaasti kehittyvässä
maailmassa. He rakentavat yksinkertaisen ja ehdottoman taivaan ja
yksinkertaisen totuuden. He hylkäävät tieteen
maailman ja maailmallisuuden. He katsovat liian kiihkeästi
taivasta, jotta maailmassa koettua uhkaa ei tarvitsisi tunnustaa.
Minun mielestäni Jeesuksen puhe opetuslapsille
keskinäisestä rakkaudesta ja henkensä antamisesta
ystävän puolesta ei osoita halveksuntaa tätä
maailmaa ja tätä ihmiselämää kohtaan,
vaan päinvastoin. Jeesuksen puhetta on käytetty toki
kristikunnan historiassa epäonneksemme maailmallisuutta ja
ihmisyyttä halveksivalla tavalla. Virsikirjassamme on
joitakin hyvin rakkaita virsiä, joita sopii toki laulaa jos
niitä ei ota ihan vakavissaan: näissä virsissä
on kyseenalaisesti muokattu Jeesuksen uhrautuvaa rakkautta
maailman kielteisyyden suuntaan. Niissä on vaadittu maailman
ja ihmisyyden hylkäämistä. Virsi 315 on tunnettu
esimerkki: ”Suo myös kuolla maailmasta, kuolla
itsestänikin, että kaiken elämäni sinulle
vain eläisin”. Kaksi vuotta sitten keskustelin
sulhasen ja morsiamen tukena toisen seurakunnan erään
kanttorin kanssa. Kanttori ei olisi hyväksynyt
vihkitilaisuudessa esitettäväksi lauluksi ”Suo
yli kaiken mä rakastan”. Kanttorin mukaan Jumala
tuntee itsensä loukatuksi, jos sulhanen ja morsian
rakastavat toisiaan tuolla voimalla. Minua hävetti kirkon
puolesta! Jos sulhanen ja morsian puhuvat ensisijaisesti
rakkaudestaan Jumalaan, olen pikemmin huolestunut heidän
parisuhteesta ja terveen kiihkon olemassaolosta. Äitiä,
isää tai lasta ei saa kokea ikään kuin
kilpaileviksi uhkaksi Jumalalle, vaikka niin on
vastakkainasetteluja tehty yhtä hyvin Raamatussa kuin
kirkkomme herätysliikkeiden suurten opettajien toimesta.
Rakkautemme maallisiin ei ole poissa Jumalalta.
Ihan
terveellä järjellä sopii kysyä itseltämme
yhä erilaisissa tilanteissa, että ei kai uskonto,
kristinusko tai Jumala ole pakoa omista haluistamme, tekemisen
vastuusta ja epäonnistumisen mahdollisuudesta? Jos virsi 315
tai vastaavat tulkinnat uhrautuvasta rakkaudesta ottaisi
tosissaan, se merkitsi kuolemaa myös äitiyden
kunniasta, vanhemmuudesta, perheestä, myös isyydestä.
Hyvät ystävät: maailmasta kuoleminen ja oman
elämän syvä halveksunta ovat surullisia
inhimillisiä tragedioita, haaksirikkoja, joita pyhätkin
ihmiset ovat joskus kokeneet. Ne ilmaisevat psykoottista sairasta
uskonnollisuutta, jota esiintyy erityisten sotien ja suurten
ahdistusten keskellä, kun mikään ei tunnu enää
tässä maailmassa luotettavalta ja arvokkaalta. Juuri
silloin taivaaseen "kääntyminen" muodostuu
ahdistuksessa eläneiden ihmisten myyttiseksi pakomatkaksi.
Äidin rakastaminen ja äidin kunnioittaminen on terveen
elämän tuntomerkki.
Kuuntele Jeesuksen puhetta
toivon ja uskalluksen puheena! Kyse ei ole siis elämän
halveksunnasta, mitään ajatusta siihen suuntaan ei
saisi pitää mielessä. Jeesus puhuu toivosta ja
uskalluksesta. Jeesus luo uskalluksen oikeaan elämään
tässä maailmassa - ei vasta taivaassa! Jeesus luo aidon
rohkeuden terveeseen riskin- ja vastuunottoon hyvän
puolesta, jotta tässä maailmassa olisi parempi olla.
Minä luen Johanneksen evankeliumia ja Jeesuksen
puhetta siinä tietämyksessä, että 100-luvun
alussa evankelista muokkasi Jeesuksen puheita uhkaavaa
gnostilaisuutta vastaan. Gnostilaiset kristityt laativat omia
pyhiä kertomuksiaan; esimerkiksi äskettäin
tunnetuksi tulleessa Juudaksen evankeliumissa Jeesus ei kuole
uhrautuen rakkaudesta maailmassa elävien ihmisten puolesta,
vaan saadakseen sielunsa eroon ruumiinsa vankeudesta.
Gnostilaiset kristityt katselivat taivasta ja taivaan
tuntomerkkejä, tähtikuvioita, mutta kokivat maailman ja
ihmisen kehollisuuden vankeudeksi jumalallisesti valitulle
sielulleen. Minä koen hyvin puhuttelevasti, että juuri
tuollaisen aatesuunnan uhkaa vastaan Johanneksen evankeliumi
kirjoitettiin ja Jeesus puhui opetuslapsille: - Ei hyvät
veljet ja siskot, minä en kuole päästäkseni
vapaaksi kehostani, vaan uhrautuen rakkaudesta toisten hyväksi.
”Tämän käskyn minä annan teille:
rakastakaa toisianne” (Joh. 15:12). Tuossa
uskontopoliittisessa valtakamppailussa 100-luvun aivan alussa
Jeesuksen sanat tulivat voimakkaaksi puheenvuoroksi tässä
ihmiselämässä ja maailmassa toteutettavan
rakkauden puolesta gnostilaista epämääräistä
taivastähyilyä vastaan, jossa maailmaa ja ihmisyyttä
halveksittiin.
Minua ärsyttää kristillisen
lähimmäisrakkauden kaksinaismoraali Suomessa, jossa on
korostettu vain luulottelua omasta moraalisesta hyvyydestä.
Olen kokenut, että tunnelmat eivät ilmaise riittästi
kunnioitusta, vaan oman itsetunnon pönkittämistä
fantasioilla.
3.6.2006 julkistavassa väitöskirjassaan
Itämafia (s. 239–241) on Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön entinen tutkija
Johan Bäckman selostanut hyvin seikkaperäisesti Suomen
oikeusviranomaisten haluttomuuden puuttua suomalaisten omaan
epärehellisyyteen valtioiden rajalla tapahtuvissa
veropetoksissa naapurikansan ja –valtion tappioksi.
Suomalaiset ovat aidosti epärehellisiä suhteessa
venäläisiin ja saavat koko ajan valtaisan taloudellisen
hyödyn todistetusta epärehellisyydestä.
Tällaisessa oloissa ovat suomalaiset korostaneet kuitenkin
omaa moraalista hyvyyttään, ikään kuin me
olisimme jalo kansa. Väitöskirja väittää
selväsanaisesti, että samanaikaisesti suomalaiset
poliisit, poliitikot, turvamiehet, lehtimiehet, kirjailijat,
elokuvantekijät ja tutkijat ovat saaneet hyötyä
fantasialle rakentuneesta itämafiasta. ”Salaliittoteoria
on ollut julkisen käytön kautta investoitavissa oleva
hyödyke”. Meille suomalaisille on ollut ilmeisen
luonteenomaista korottaa omaa moraalista paremmuuttamme, vaikka
tämä tapahtuisi valheen, fantasian ja
hyväntekeväisyyden avulla. Olemme muka empaattinen
kristitty kansa, joka tahtoo hoitaa naapurin köyhiä
lapsia, vaikka todellisuudessa hoidetaan kaksinaismoraalisesti
omaa suomalaiskristillistä itsetuntoa. Kristillisen
lähimmäisrakkauden ja sosiaalisen hyväntekeväisyyden
projekteja markkinoidaan aivan liian paljon propagandistisilla
kauhutarinoilla tai extreme-saduilla Venäjästä,
jossa kaikkea muka voisi sattua, vaikka todellisuudessa on
haluttu vain tukea ja rahaa oman toiminnan pyörittämiseksi.
Minä olen toiminut ja asunut taloustutkijana ja
–toimittajana Venäjällä eikä minulle
ole koskaan mitään kummallista tapahtunut siellä.
Lähimmäisrakkauden ja oikeudenmukaisen tulojaon
toteutumisen kansojen välillä olisi yksinkertaisesti
toteutettavissa, mutta suomalaiset ovat torjuneet nämä
vaihtoehdot voimakkaammin kuin muut EU:n kansat.
Kansantaloustieteen opintoja haaveilevat nuoret miehet ja naiset
lukevat juuri nyt keväällä pääsykoekirjaksi
David Beggin, Stanley Fischerin ja Rudiger Dornbuschin teoksen
Economics. Tämä teos päättyy selkeään
totuuteen: ”Valtaosa maailman kansoista elää
köyhyydessä. – Matalan toimeentulon maiden
tilanne on parantunut vuodesta 1965. - - Nopein tie
tasa-arvoistaa maailmassa toimeentulon jakaantuminen olisi sallia
kansojen vapaa liikkuminen valtioiden välillä”
(s. 511).
Me suomalaiset kristityt olemme Euroopan
Unionin kansoista ennakkoluuloisin ja kaikkein jyrkin torjumaan
eriarvoisuuden nopea poistamista maailmassa, lähimmäisrakkautemme
on kaksinaismoraalista: kehitysapumme on alhainen ja vastustamme
viisumivapauksia kuviteltuihin uhkiin vedoten kiivaammin kuin
muut kansat.
Hyvät kristityt! Taivaan kansalaisia
kiinnostaa kaksinaismoraalista vapautettuna oikeat ihmiset ja
näiden oikeat elinolot, ihmistä pitää
kuunnella jo ihmisen itsensä tähden, perheen olot
kiinnostavat, myös maailman kansojen hyvinvointi, terveys ja
ympäristön kunto. Onko meidän kristillinen
lähimmäisen hyväksi uhrautuva rakkaudessamme tällä
tavalla uskallusta ja toivoa hyvään muutokseen oikeassa
elämässä maan päällä, vai jääkö
se vain gnostilaiskristilliseksi taivaan myyttiseksi tähyilyksi,
jossa ihmiskuntaa luokitellaan fantasioiden perusteella meihin ja
”muihin erilaisiin”?
Juhannuspäivä – Johannes Kastajan päivä
– Luuk. 1:57–66. Pihlajamäen kirkko 24.6.2006.
Toimittaja Aarno Laitinen kiitti äskettäin
22. kesäkuuta Iltalehdessä kuningas Herodesta
suomalaisesta juhannuksesta. Jumalan hulluksi leimattu Johannes
Kastaja arvosteli Herodesta tämän säädyttömän
avioliiton vuoksi. Kuningas pisti Johanneksen häkkiin.
Tyttärensä ja julman muijansa takia Johannes
mestattiin. Laitinen kirjoittaa, että ”Herodeksen
julman muijan takia miljoonat suomalaiset mässäilevät
ja juopottelevat kuin sotapäälliköt ja ylimykset
Herodeksen hovissa”. ”Kymmenet hukkuvat kännipäissään
järviin ja mereen, autot kolaroivat, nuoret hilluvat, metsää
palaa juhannuskokkojen vuoksi, ihmisiä tapetaan, sairaalat
täyttyvät kaikenlaisia vammoja saaneista”.
Toimittaja Laitisen mukaan on vahvasti syytä
epäillä, että koko kristinusko olisi saattanut
ilman Johannes Kastajaa jäädä pienen
palestiinalaisen paimentolaisheimon sisäiseen käyttöön,
ellei Johannes olisi alun perin kastanut Jeesusta Jordan-virrassa
ja antanut tälle asemansa. Tätä nykyä Alkon
parhaat myyntipäivät ovat Jeesuksen syntymän,
ristinkuoleman ja Johannes Kastajan aattopäivinä.
Tuskin Laitinen erehtyy arviossaan.
Tänä vuonna
on kovasti keskusteltu sopiiko Johannes Kastajan julistus enää
evankelisluterilaisen kirkon toimintaperiaatteeksi. Johannes
Kastaja oli äärimmäisyysmies pyhyyden vaatimusten
puolesta. Johannes Kastaja koki maailman kiirehtivän
viimeistä tuomiota kohti, kirves oli pantu jo puun juurelle,
nyt vaadittiin ehdottomuutta – täyttä ratkaisua -
pyhän Jumalan puolesta. Samanlaisia miehiä –
nimenomaisesti miehiä – asusteli naimattomana myös
Kuolleen meren rannalla Qumranin yhteisössä. Myös
he näkivät näkyjä pian koittavasta tuomiosta,
he vaativat täydellistä puhdistautumista tämän
saastaisen maailman ja luopuneen juutalaisen uskonnon rappioista.
Olemme tottuneet väitteeseen, että nämä
ehdottomat profeetat valmistivat tietä Kristukselle ja
kirkon synnylle. Epäilemättä he olivat luomassa
uskonnollista kuohuntaa, josta tuli syntyvän kristinuskon
oivallinen kasvualusta. Me tahdomme juhannuksestamme rakkautta,
auringon lämpöä, luonnon vihreyttä ja rauhaa,
mutta nuo ehdottomat profeetat eivät puhuneet juuri mitään
kaunista.
Kun kuuntelemme Lordin Hard Rock Hallelujan
lopunajallisia sanoja ja katsomme liekehtiviä lavasteita
näyttämällä, me saamme rock-näytelmästä
aavistuksen siitä, mitä ajanlaskun ajan ehdottomat
uskonnolliset ihmiset uskoivat vakavasti, totisesti ja koko oman
elämänsä uhraten. Kristinuskon alkuperä oli
sellaisissa tunnelmissa. Ei mitenkään kaunis ja vehreä
syntyilmapiiri. Tilanne oli täysin vastakohtainen sille,
mikä koetaan haasteelliseksi ja tarpeelliseksi muutokseksi
evankelisluterilaiselle kirkolle nyt 2000-luvun
kaupunkilaistuneessa elämässämme. Mielestäni
pitäisi olla varovaisia: Johannes Kastajaa ei pidä enää
sokeasti toistaa: hänen toiminta- ja julistustapansa oli
ilmausta 2000 vuotta sitten eläneiden ahdistuneiden ihmisten
maailmasta. Hän ei ole oman aikamme ihannejulistaja.
Johanneksen kova julistus oli uudestaan tulkittuja Jesajan ja
Danielin kirjojen sananparsia. Tuo julistus antoi siihen aikaan
merkityksen, Pyhän kohtaamisen tunteen osattomuuteen ja
mitättömyyteen vajonneille ihmiselle. He saivat taas
syyn tavotteisiin. Tällä hetkellä elämän
halua ja merkittävyyttä ei sen sijaan synnytetä
kovan julistuksen avulla.
Äskettäin valmistunut
Teija Mikkolan, Kati Niemelän ja Juha Pettersonin toimittama
ja Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisema tutkimus ”Urbaani
usko – Nuoret aikuiset ja kirkko” kertoo
uudistumistarpeista evankelisluterilaisen kirkon henkiin jäämistä
varten. Myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon
keskushallinnon julkaisu, Nuoret aikuiset –työryhmän
mietintö Uskosta osallinen? Nuorten aikuisten asema,
merkitys ja tehtävä kirkossa (2006) selvittää
kirkosta eroavien nuorten elämäntyyliä: nämä
nuoret aikuiset ovat kaupunkilaisia, hyvin koulutettuja ja
kansainvälisiä. Heidän elämäänsä
leimaa tilapäisyys ja projektit: projektisuhteet,
projektiasuminen ja projektityö. Minä en näe
mitään pahaa tai väärää tässä
nuorten aikuisten elämässä: he ovat terveesti
kiinni muuttuvassa maailmassamme. Jatkuvan valinnan kulttuuri,
mainonta ja brändit rakentavat nuorten aikuisten
identiteettiä. Nuorilla aikuisilla on kiinnostusta elämän
syvien kysymysten pohtimiseen, mutta he haluavat muodostaa itse
maailmankatsomuksensa. Vakaumus sisältää
vaikutteita erilaisista uskonnollisista ja filosofisista
traditioista. Nuorilla on oikeus ja edellytykset ajatella
avarasti. Tulinen, toinen jyrkkämielisyys tuhoaa nykyään
elämästä halun, tarkoituksen ja toivon; ei
suinkaan luo toivoa, kuten 2000 vuotta sitten tapahtui. Nuorille
aikuisille suvaitsevaisuus on keskeinen arvo. Suvaitsevaisuudessa
koetaan ihmisarvon mukaista kunnioitusta, jota tarvitaan olemisen
merkityksen turvaamiseksi. Elämme siis todellisesti
erilaisessa maailmassa kuin missä juhannuspäivän
jumalanpalvelustekstit ovat syntyneet. Meidän pitäisi
jo reilusti iloita siitä, että meidän maailmamme
voisi olla jo nyt suvaitsevampi ja avarampi kuin sotaisassa
Israelissa 2000 vuotta sitten.
Maailmamme on tullut siis
sellaiseksi, että Johannes Kastajan ehdottomuus karkottaa
ihmisiä – erityisesti kaupunkilaisia, koulutettuja
nuoria aikuisia – kirkosta: vuonna 2004 oli Helsingin
seurakunnista eronneista 70 prosenttia 19–39-vuotiaita.
Heidän selvä viesti on ollut, että jyrkkämielinen
mustavalkoisuus ei enää valmista tietä seurakunnan
toiminnalle, Jumalan valtakunnan syvemmälle tuntemiselle tai
Jumalan lapseksi pääsemiselle. Johannes Kastajan omassa
historiallisessa tilanteessa ehdottomuus tarjosi ehkä
hämilleen joutuville israelilaisille tyydytyksen
tarpeeseensa perustella oman elämän merkittävyys
hullujen tunteiden ja merkityksettömyyden ahdistusta
vastaan: ehdoton sana antoi merkityksen mitättömyyteen.
Nykyaikanakin ilmenee satunnaisesti pakoa yksinkertaiseen
mustavalkoiseen ehdottomuuteen, mutta pääsääntöisesti
kaupunkilaistunut elämä korostaa suvaitsevaisuutta,
vapautta, yksilöllisyyttä ja aitoutta – "mun
juttuja". Muutamat kansainvälisesti tunnetut sosiologit
(esim. Ulrich Beck ja Anthony Giddens) ovat kutsuneet tätä
uutta suvaitsevaa asennetta "refleksiiviseksi
yksilöllistymiseksi": ihmisellä on yksilöllinen
mahdollisuus muokata elämäänsä ilman
traditioiden painolastia ja vapaus oman sosiaalisen
itseymmärryksensä kehittämiseen. Yksilöllisten
mahdollisuuksien tiedostaminen tarkoittaa ja edellyttää
myös muiden ihmisten suvaitsemista ja aitoa kunnioittamista.
Pelkäämmekö me omaa vapauttamme ja
yksilöllisyyttämme tuntea ja ajatella? Pelkäämmekö
me muiden ihmisten vapautta ja yksilöllisyyttä tuntea
ja ajatella?
Johannes Kastajan perinteessä me
ihmispoloiset olemme syntisiä, tuomittuja ja me tarvitsemme
anteeksiantoa. Oman aikamme kaupunkilaistuneen nuoren aikuisen
hengellisyydessä olemme haavoittuneita ja tarvitsemme
parantajaa, ymmärtäjää, keskustelijaa.
Johannes Kastajan perinteessä suositaan käskyjä ja
velvollisuuksia, määritelmiä pyhästä ja
pahasta, ihmistä määrätään ylhäältä
päin. Sitä vastoin oman aikamme nuoren aikuisen
hengellisyydessä arvokasta on itseohjautuvuus, ymmärtäminen,
itsessään oivaltaminen, lupa tuntea omassa sielussaan
asiat. Toinen ei enää määritä meitä,
vaan me itse määritämme elämäämme.
Johanneksen saarnassa jyrisivät huutavan äänen
tavoin ehdottomat ja ahtaat parannuksen vaatimukset. Hän sai
suosiota valtaväestön keskuudessa valtakunnan johtajia
lukuun ottamatta. Sellaista julistusta suositaan usein juuri
äärimmäisissä yhteiskunnallisissa oloissa.
Omana aikanamme valtaväestö suosii avaraa elämää:
avara hengellisyys ei ole suinkaan laveaa penseyttä, jota
itse Jumala vihaisi mustasukkaisesti, vaan oman suhteellisuuden
oivaltamista ja toisen suvaitsemista. Me elämämme nyt,
kun vanhastaan tahdottiin elää vasta tulevassa
Valtakunnassa tai taivaassa.
Kristinuskossa on
traditioita, joiden matkiminen ei valmista meitä parempaan
onnellisuuteen omassa elämässämme, vaan nämä
traditiot ovat vain muistoja menneisyyden elämän
ankeista oloista ja niissä etsityistä ratkaisuista.
Johannes Kastaja on sellainen muisto Israelissa koetuista
ankeista oloista 2000 vuotta sitten. Siihen aikaan ei luonto
ollut vihreä, vedet eivät sinisinä lainehtineet,
lempeä aurinko ei luonut hyvää mieltä,
hyvinvointia ei ollut tarjolla valtaväestölle, oma
kansakaan ei kyennyt suvaitsevasti seurustelemaan keskenään,
yhteiskunnan parempaa tulevaisuutta ei rakennettu vaan odotettiin
valtakunnan tuhoutumista. Niissä oloissa Johannes oli
rakentamassa Pyhää elämän tarkoitusta
osattomille ihmisille, vaikkakin meidän ihanteiden
näkökulmasta kummallisesti ja vastakohtaisesti
ankaruuden avulla. Synkeän menneisyyden pitäisi avata
omat silmämme kauneuteen, josta on meidän täysi
lupa nauttia ja kokea tyytyväisyyttä pelkäämättä,
että kauneus ja nautinnot turmelisivat oikeaa hengellisyyttä
ja Jumalan tuntemusta. Elämän merkittävyyden
lötyminen on taas ja aina ajankohtaista, mutta nyt se ei
tapahdu pelottelemalla. Jumala ei ole tänä juhannuksena
hyvää vastaan, ei ole elämän iloa vastaan,
vaan ilon ja onnellisuuden puolesta. Mitä enemmän on
iloisia ja valoisia ihmisiä juhannuksena 2006, sitä
parempi. Tehtävämme ei ole tekopyhyyden, ”uskon”
tai hengellisen ”jalouden” nimissä kadehtia
toisten – ei edes ns. maallistuneiden ihmisten - iloa ja
onnea sekä turmella moitteilla heidän nautintoaan, vaan
etsiä itsekin mahdollisuuksia lisätä elämän
hyvyyttä omassa ja muiden elämässä. Tämä
elämä ei ole surua varten. Tämä elämämme
on sallittu nautittavaksi. Tahto tuntea Pyhä läsnäolo
ja olemisen merkittävyys oman elämän hyväksi
on taas ajankohtaista ja luvallista.
3. sunnuntai helluntaista – Kutsu Jumalan valtakuntaan –
Luuk. 9:57–62 – Viikin kirkko 25.6.2006.
Äärimmäisissä oloissa ilmaistut
käyttäytymistavat sopivat yksittäistapauksiksi,
mutta heikosti roolimalleiksi kaikille tuleville sukupolville.
Ihmisen pojan kuljeskeleva elämäntyyli määrätään
tässä kertomuksessa kuitenkin ohjeeksi mahdollisille
seuraajille. Minua huolestuttaa, jos evankeliumista Jeesuksen
sanat ja määräykset siirretään
fundamentalistisella tarkkuudella oman aikamme neuvoksi. Kertomus
sopii kärkeväksi karikatyyriksi, tarinaksi, jota ei saa
ottaa liian vakavasti. Evankeliumi kertoo alkajaiseksi Ihmisen
Pojan kodittomaksi, hänellä ei ollut edes paikkaa,
johon päänsä kallistaisi levolle. Sitten kertomus
kasvaa sovellutukseen tiukan kysymyksen avulla: Pitääkö
opetuslapsen olla myös koditon, saisiko hän toimittaa
edes pyhimmän juutalaisen velvollisuutensa oma isänsä
hautaamisesta. Evankeliumi vastaa tylysti, ettei opetuslapsi saa
pitää mitään yhteyttä omaan perheeseensä
ja sukuunsa. Mielestäni meidän oma haasteemme ei ole
etsiä vain tehokkaita toimintatapoja ihmisten kutsumiseksi
Jumalan valtakunnan juhliin, vaan myös löytää
kristinuskon sanomaa ja kertomuksiin parempi, kauniimpi, elämän
iloa tukeva ääni. Evankeliumien kertomukset ovat olleet
mollissa jo vuosisadat ennen saapumista uskonpuhdistaja Martti
Lutherin tai suomalaisugrilaisen kansan tietoon.
Apostolit
uskoivat, että Ihmisen Pojan kodittomuus ilmensi hylätyksi
tulemisen kohtaloa, johon pitäisi ehdottomasti valmistautua
tässä maailmassa. Tätä kohtaloa ei olisi
välttäminen, jos tahtoisi olla Jeesuksen opetuslapsi.
Tämä kohtalo oli jopa itse valittu asenne, jonka
uskottiin ilmentävän autuasta odottamista ja
kestävyyttä Jumalan valtakunnan saapuessa. Sellaista
autuasta odottamista ja kestävyyttä VT:n pyhien tekstin
tulkittiin vaativan. Sukurakkaus olisi pahasta. Epäuskoisten
vallanpitäjien suosionosoitukset ja vauraus koettiin
uhkaksi, kiusauksiksi, joita vastaan piti rukoilla kestävyyttä.
Israelissa oli tarjolla myös rikastumisen mahdollisuuksia,
joita kansojen välinen kaupankäynti ja
rakennusprojektit loivat ihmisille. Hurskas Jumalan lapsi
sanoutui valitettavasti irti hyvistä mahdollisuuksista tässä
maailmassa. Paholainen lupasi leipää, mutta Jumalan
lapsi jäi nälkään. Tuon apostolisen
elämänasenteen siirtäminen kaupunkilaistuneeseen,
globalisoituneeseen ja korkean koulutuksen kulttuuriimme olisi
vaarallista ja tarpeetonta. Jeesuksen sukupolvi etsi nuo
äärimmäiset ratkaisut oman elämänsä
merkittävyyden rakentamiseksi, koska väkivalta ja
eriarvoisuus uhkasivat latistaa mielen osattomaksi ja
olemattomaksi. Siinä tilanteessa he huusivat äärimmäisillä
tavoillaan loukaten yhteiskuntansa tabuja, että me olemme
sittenkin kohtaamassa Pyhää Jumalaa, me olemme Jumalan
ihmisiä, meitä latisteta osattomiksi.
Jeesuksen
mukaan hänen seuraajansa velvollisuus oli hylätä
omatoimisesti paha sukupolvi, vaikka tämä tarkoitti
pyhimmän velvollisuuden, isän hautajaisten,
häpäisemistä. Pojan velvollisuus suorittaa
vanhempiensa hautajaiset oli hyvin yleisesti tunnettu sekä
Vanhasta testamentista että muusta juutalaisesta
kirjallisuudesta (1. Moos. 49:29, 50:1, 25; MekEx. 13:19; Tob.
4:3, 6:15; M. Berakoht 3:1). Jeesus rikkoi juutalaisen lain ja
tavat rakkauden teoista. Jeesuksen määräys ei ole
juutalaisten lähteiden valossa puolustettavissa. Jeesuksen
sanoissa ei ole mitään sallivuutta, vaan pelkkää
vastakohtaa, kontrastia. ”Kuolleet haudatkoon omat
kuolleensa” on hyvin tylyä puhetta. Olen tavannut
tuota puhetapaa kiihkoilevissa uskovaisissa tätäkin
nykyä, mutta pidän omana aikanamme noiden ilmausten
käyttöä tökerönä moukkamaisuutena.
Apostolit kokivat, että syntiset palasivat Jumalan luo
ateriayhteydessä Jeesukseen: he palasivat ”kuolemasta
elämään” (Luuk. 15: 24, 32; Kol. 2:13; Ef.
2: 1,4; Matt. 23: 27). Jeesuksen ryhmän ulkopuolelle ei
tunnustettu mitään elämää ja armoa.
Rajat piti vetää jyrkiksi, koska tarve oman ryhmän
merkittävyyden ja oman elämän pyhyyden
puolustamiseen oli suuri.
Antropologian ja
kulttuurihistorian tutkijat ovat antaneet hiukan ymmärrystäkin
merkilliseen tylyyn käytökseen. Muinoin hautajaisateria
oli hyvin tärkeä sosiaalisten suhteiden symboli.
Perhekuntien varassa rakentui yksilön häpeä ja
kunnia. Jos et alistunut perheen valtaan, et saanut asuntoa, et
työtä, menetit nimesi. Poikien piti sanoutua
valitettavan äärimmäisellä tavalla irti
omista perheistään voidakseen saada itsenäisyyttä
ja vaeltaa Jeesuksen herätysliikkeessä. Kaiken
jättäminen auttoi siinä, että opetuslapset
eivät enää olleet liitossa talokuntiin. Omasta
suvustaan, perhe-elämästään ja työstään
luopuneet opetuslapset olivat myös alttiimpia
uskonnollisille kokemuksille, näyille ja äänille.
Lopunajallinen valikoituminen edellytti irtautumista juutalaisten
isäntien johtamista, pitkälle maaomaisuuteen
tukeutuneista talouksista. Elämän perinteiset tavat,
”isien laki”, ei enää tyydyttänyt,
vaan itseys oli rakennettava uudella tavalla, ristiriidassa isien
valtaa vastaan. Lopunajallinen vastuu mitätöi isän
vallan. Jeesuksen opetuslapset pitivät omissa yllä
mielikuvaa lopunajallisista pyhistä miehistä. Nämä
lopunajalliset pyhät miehet nuhtelivat nyt hyvin ankarasti
ja ilmeisen näytelmällisesti ”erehtyneitä”
koteja ja kyliä. Tomutkin piti pudistaa jaloista pois, jos
kaupunki ei ottanut vastaan sadonkorjaajaa (Lk. 10:11/Mt.
10:14b). Itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ei sallittu:
tämän uuden herätysliikkeen oman Hengen arvostelu
tuomittiin iankaikkiseksi synniksi. Joka hylkäsi pyhän
miehen, hylkäsi itse Jumalan (Lk. 10:16/Mt. 10:40; Lk.
12:10/Mt. 12:32). Kurjuus oli välttämätöntä
riisuutumista maallisista pyyteistä pyhällä
matkalla kohti viimeistä täyttymystä, temppelin
uudistumista ja Valtakunnan saapumista. Kärsimyksessä
ja kodittomuudessa päästiin osalliseksi jumalallisesta
huomiosta.
Vanhan testamentin Ensimmäisessä
Kuningasten kirjassa (1 Kun 19:20) kerrotaan, että profeetta
Elia hyväksyi, että Elisa hyvästeli isänsä
ja äitinsä. Jeesus ei sallinut edes, että oppilas
kävisi hautaamassa isäänsä. Kristillinen
kirkko on sittemmin tulkinnut, että Jeesus on siis jotakin
suurempaa kuin Elia; Jeesuksen opetuslapsi on suurempi kuin
profeetta Elisa. 3. ja 4. Mooseksen kirjat sallivat vain
ylipapille ja nasiireille sivuuttaa isänsä ja äitinsä
sureminen: ylipappien ja nasiirien pelättiin tulevan
epäpuhtaaksi kuolleen omaisensa luona (3. Moos. 21:11; 4.
Moos. 6:5-8a). Jeesuksen opetuslasten pelättiin ehkä
saastuvan hautajaisissa: pyhä tehtävä vaatii
pyhien miesten täydellistä puhtautta.
Minua
kiehtoo järkyttävän ankarassa elämänohjeessa
sen takana oleva voimakas kokemus Pyhästä Jumalasta.
Ikään kuin Jeesus opetuslapsineen sanoisi, että
vaikka kaikki muu tuhoutuisi, me emme salli itseämme
alistettavan mitättömyyden tunteeseen, säilytämme
kunnian Jumalan lapseudesta. Me olemme Jumalan kansaa, vaikka muu
väestö ja valtiaat mitätöisivät meitä
pahimmin mahdollisin tavoin. En haluaisi tunteen Jumalan kansasta
ja Jumalan lapseudesta ilmenevän nykypäivänä
enää suvaitsemattomasti, muita ihmisiä tai
maailmallisia nautintoja alentaen. Haluan tuon tunteen ilmenevän
uskalluksena nostaa alas painettu katse ylös lähimmäisten
silmiin, lajitovereiden tasolle. Haluan voimakkaan kokemuksen
Pyhästä Jumalasta ilmenevän nykyään
optimismina, uskalluksena luottaa ihmiselämän moniin
mahdollisuuksiin. Toimintakyky voidaan säilyttää
pelkäämättä epätoivoiselta vaikuttavissa
oloissakin, koska meillä on Pyhä Jumala.
Kirkastussunnuntai
– Luuk. 9:28–36 – Malmin kirkko 30.7.2006 klo
13.
On surullista, jos jokaisena hetkenä olemme
ahdistuneita omien toimiemme korrektiutta. Osaanko käyttäytyä
oikein? Miten nämä istumiset, seisomiset, rukoukset ja
kulkueet nyt menevät? Silloin emme valitettavasti osaa edetä
omaa vauhtia. Levottomasti vilkuilemme vähän väliä
olkamme yli nähdäksemme, onko odotettavissa arvostelua
tai tuomioita. Tänään me, Aholansaaren
rippikouluryhmän opettajat, olemme päättäneet,
että tämä konfirmaatiomessu on erilainen, vaikka
olette saaneet nuo hirvittävät käsiohjelmat
yksityiskohtien tarkkailuun. Jumala on erilainen: tärkeää
on vapautunut olo, levollisuus. Vapaus oli myös meidän
viestimme koko rippileirimme ajan: Jumala ei ole pikkumainen,
meidänkään ei pidä olla liian ahdistunut
omien sääntöjemme kanssa, joilla itseämme
ehostamme toisten ihmisten silmissä. Vain kuolleet kalat
uivat virran mukana, elävät kalat voivat uida enemmän
tai vähemmän myös itsenäisesti. Monet nuoret
kertoivat viimeisenä päivänä, että he
ovat oppineet henkistä kasvua, itsetunto ja -kunnioitus ovat
vahvistuneet. Turhamaisuus tappaa itsekunnioituksen; keskinäinen
sallivuus, joustavuus ja kunnioitus herättävät
itsekunnioituksen. Teillä on oikeus kunnioitukseen. Saatte
olla ylpeät, kokea mielihyvää näiden
konfirmoitavien tähden. Meillä ei ollut mitään
ongelmia rippileirin aikana. Koko ryhmä oli täynnä
hämmästyttäviä lahjakkuuksia, persoonia,
hienosti käyttäytyviä aikuiseksi varttuvia
ihmisiä, jotka eivät empineet tarttua mihinkään
tarjolla olevaan haasteeseen ja tehtävään. Olen
kuullut väitettävän, että nykynuoriso osaisi
olla muka turmeltunutta! Sen sijaan että kuuntelisivat mitä
vanhemmat sanovat, nuoriso tekee mitä vanhemmat tekevät.
Te olette onnistuneet sanoissanne ja teoissanne.
Luukkaan
evankeliumi kertoo, että Jeesus vetäytyi opetuslastensa
kanssa yksinäisyyteen rukoilemaan. Juuri yksinäisyydessä
eivät ihmiset katselleet. Siellä ei kukaan toinen ollut
tuomitsemassa hengellisten harjoitusten osaamista tai
osaamattomuutta. Oli lupa olla Jumalan edessä. Minä en
ole körtti, enkä ole kotoisin mistään
muustakaan herätysliikkeestä, mutta mielestäni
Aholansaaren Paavo Ruotsalaisen suurin lahja suomalaiselle
kristillisyydelle on kunkin ihmisen oikeus olla Jumalansa edessä,
syntisenäkin, jopa kirkollisen virkakoneiston vastustuksesta
huolimatta, kuten tiedämme 1800-luvun oikeudenkäynneistä.
Jeesus vei opetuslapsensa yksinäisyyteen rukoilemaan, koska
uskomme ja rukouksemme kuuluu Jumalalle. Jumalan edessä on
lupa ja oikeus tuntea rohkeutta. Olen omassa elämässäni
kipeästi kokenut, että meitä moititaan ja
arvostellaan joka tapauksessa joskus enemmän kuin edes
osaamme arvata. Naura ongelmillesi, niin kaikki muutkin tekevät!
Jumalan puoleen kääntymisessä ei kenenkään
pidä tuntea osaamattomuutta, riittämättömyyttä
ja arkuutta.
Raamattu kertoo Jeesuksen menneen Betsaidan
lähituntumaan. Betsaida oli Galilean ja muukalaisten alueen
rajalla, Galilean järven koillisosassa. Muutaman
opetuslapsenkin kerrotaan olleen kotoisin Betsaidasta. Vuonna
1838 Edward Robinson löysi uudestaan tuon kuolleen
kaupungin. Vuodesta 1987 ovat arkeologit työskennelleet
Gottlieb Schumacherin johdolla Bethsaidassa, paikoin
sotatantereitten keskellä. Nebraskan yliopisto on johtanut
kaivauksia vuodesta 1991. Tutkimukset ovat paljastaneet, että
kylän asukkaat eivät olleet mitään pyhää,
puhdasuskoista kansaa, vaan oma usko, omat nautinnot, bisnes ja
vieraat uskonnot menivät sujuvasti sekaisin. Arkeologiset
kaivaukset ovat tuoneet esiin runsaasti erityisesti kuun
jumaluutta kunnioittavia uskonnollisia veistoksia. Myös
keisari Augustuksen kunniaksi oli Rooman rauhaa ylistäviä
uskonnollisia veistoksia. Kylän läpi kulkivat myös
kaikki Kaukoidästä, Intiasta ja arabimaista saapuneet
aatteet ja kauppamiehet. Tuo kylä sai ravinnon viidellä
leivällä ja kahdella kalalla. Tuossa kylässä
Jeesus lupasi lähipiirilleen, että nämä
saisivat nähdä Jumalan valtakunnan jo pian. Niin Jeesus
vei taas kerran Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin vuorelle
yksinäisyyteen rukoukseen.
Jotakin merkillistä
tapahtui vuorella. Jos minä kuulen tänä päivänä
kenen tahansa ihmisen – työtoverin ja muun ihmisen -
kertovan vakavasti vastaavasta taivaallisesta näystä,
jonka tämä olisi nähnyt, minä kysyn ihan heti
vähintään hiljaa mielessäni, onko tuo näkijä
terve, liian väsynyt, onko hänellä skitsofrenia,
miten endogeenisten opiaattien serotiinin ja dopamiinin toiminta
aivojen otsalohkossa ja aivopuoliskojen tasapaino ovat kunnossa.
Olen pappi, mutta minua joskus pelottavat erilaiset uskonnolliset
lahkot ja profeetat mainitusta syystä. Niin on syytä
teidänkin säikähtää, sillä kaikki
uskonnollisuus ei suinkaan ole tervettä maassamme tai
maailmassamme. Moninaista kiihkoilua on tarjolla aitoon
raamatulliseen henkeen. Terve ihminen ei näe valveilla
mitään hallusinaatioita, näkyjä eikä
kuule merkillisiä ääniä, vaan terve ihminen -
niin kuin psykoanalyytikko Sigmund Freudin osuvasti lausuu -
tahtoo rakastaa ja tahtoo tehdä työtä. Sellainen
on minun vakaumukseni uskonnollisista kokemuksista, joita
luonnollisesti kristinuskon, kirkon ja muiden uskontojen tähden
paljon pohditaan. Kriisitilanteissä elimistö voi
pettää: alkuseurakunta eli sisällissodan
kaltaisessa tilanteessa, näki nälkää,
perheenjäseniä tapettiin järjettömästi,
oma suku hylkäsi uuteen uskoon kääntyneet. Jotkut
käyttäytymistieteilijät sanovat, että
erityisesti lapset ja herkät ihmiset kehittävät
sellaisissa tilanteissa ns. coping-keinoja: mielikuvitushahmot
alkavat toimia puskureina koettua uhkaa vastaan. Jeesuksen
seuraajat alkoivat elää tuossa uudessa syntyneessä
herätysliikkeessä monissa ahdistuksissaan ennakoidussa
Jumalan valtakunnassa innokkaammin kuin oli kohtuullista. He
näkivät näkyjä. He luopuivat arkisista
velvollisuuksistaan voidakseen elää tässä
Vanhan testamenttien profeettojen täyttymyksessä
kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan,
Moosesta ja Eliastakin suuremman Messiaan joukossa. He tahtoivat
sananmukaisesti pystyttää majansa ja telttansa
kirkastusvuorelle yksinäisyyteen, eroon tästä
taistelevasta, hikeä, kaupankäyntiä ja työtä
vaativasta maailmasta, jotta voisivat vain katsella ennakoiden
Jumalan valtakuntaa. Äänet vaikenivat pian –
onneksi -, näyt sammuivat ja Jeesus oli jo yksin
opetuslastensa kanssa. Näitä näkyjä ei
evankelistan mukaan kerrottu kenellekään.
Viimeisenä
päivänä, sunnuntaina 23. heinäkuuta aamulla
kello 9, oli Aholansaaressa isosen johdolla rippikouluryhmän
hienosti toteuttama jumalanpalvelus. Aiheena oli kirkastusvuori.
Alttarin edustalla oli tyyny, jossa luki vuori. Tuo tyyny oli
ollut ehkä meditaatiohetkissä, ehkä oppitunneilla.
Tyynyn ympärillä nuoret itkivät, että emme
tahdo lähteä pois. Lauloimme virren Herra kädelläsi
asua mä saan, Onneni on olla Herraa lähellä.
Kirkkodraamassa itku jatkui virren päätyttyä,
kunnes isonen lausui karismaattisella äänellään,
ikään kuin vuosituhansien takaa kuuluisivat Herran
Jeesuksen sanat: - Minä sanon teille: Niin he itkivät
jo 2000 vuotta sitten. Nouskaa, menkää penkkeihinne,
omille paikoillenne.
Myönnän, että olemme
ihmisinä monella tapaa orjallisia. Emme kai hallitse edes,
miten omat halumme ja suuri maailma meitä, ihmispoloisia,
riepottavat ja haavoittavat, korottavat kunniaan ja alentavat
häpeään. Turhaa olisi kuitenkin pistää
itseään piiloon ja arkailla. Tässä maailmassa
hyvin tarpeellista, uhmakasta kristillistä uskoa ilon
puolesta voi kuvat Kari Tikan Luther-oopperan sanoilla. Esa
Ruuttunen lauloi Martti Lutherin kääntymyksestä.
Luther kääntyi kaikkien tuskiensa jälkeen pois
mitättömyydestä ja epätoivosta. Niin tapahtui
Kristuksen kirkastuminen.
Kiitos
teille Saatana, synti ja laki, kuolema ja helvetti.
Kiitos
teille, te Jumalan rakkikoirat.
Te ajoitte minut Kristuksen
luo.
Kristus on minun! Kristus on minun!
Minä elän,
olen vapaa!
Sinä otit minun syntini itsellesi.
Sinä
kärsit minun tuomioni.
Sinä annoit minulle
rakastavan Isän,
annoit vapauden, elämän ja
taivaan.
Tästä oli kyse
rippikoulussamme: vapaudesta, elämästä ja
taivaasta.
PÄIVÄN KONFIRMAATIORUKOUS
Herra
Jeesus Kristus!
kasteessa tehtiin otsaamme ristinmerkki,
kasteessa olet luvannut olla meidän kansamme kaikki
päivät.
Kiitämme kasvun ihmeestä;
kiitämme keskeneräisyyden vaikeasta lahjasta. Tee
kirkosta paikka, jossa on tilaa, kun me kasvamme aikuisiksi ja
isoiksi; tee kirkosta paikka, joka osaa kuunnella tämän
hetken ja huomispäivän nuorisoa.
Tee meistä
sellaisia ihmisiä, jotka osaisimme kuunnella ja kunnioittaa
toisiamme.
Herra Jeesus Kristus, sinä olit kaikkia
varten!
Tee konfirmaatiostamme ilon ja rakkauden juhla.
S:
Aamen
11. sunnuntai helluntaista – Etsikkoajat – Matt.
11:20–24 – Viikin kirkko 20.8.2006.
Menin eilen iltapäivällä Pihlajamäen
kirkon työhuoneeseen ja tapasin pastorikollegan, joka oli
valmistelemassa tätä sunnuntaita varten
konfirmaatiosaarnaa erästä toista kirkkoa varten. Hän
pohti, sopiiko lukea tänään konfirmaatiossa edes
kokonaisuudessaan tämän pyhäpäivän
evankeliumia sellaisena, jonka kirkolliskokous 8. toukokuuta 1999
määräsi tänään luettavaksi?
Pitäisikö tarjota pikemmin valittuja, sopivia, hyviä
paloja Jeesuksen puheesta. Jeesuksen puheessa on häiritseviä
vihaisia sanoja, sanoja säkistä, tuhkasta,
tuomiopäivästä ja tuonelasta, Sodoman tuhosta ja
ankaraa tuomiota muinaisen Galilean eräille kaupungeille.
Sanalla sanoen evankeliumissa on liikaa vihaa, hengellistä
vihaa, hengellistä väkivaltaa.
Jo toista
kuukautta sitten rippileirillä Kirkkonummen Sipulissa oli
minulla etuoikeus nauttia erinomaisten työtovereitten,
isosten, kummi-isosen, apurin ja erityisesti rippikoululaisten
terveestä, viihtyisästä seurasta. Eräänä
päivänä me luimme konfirmaatioomme määrätyn
evankeliumin. Kysyin, mikä vaikutelma syntyi Jeesuksen
puheesta. Mikä merkitys evankeliumilla olisi nyt vuonna
2006?
Sain rehellisiä voimakkaita mielipiteen
ilmauksia, jotka saattavat toki järkyttää
tosikkomaista uskonnollisuutta, mutta joihin minä voin
seurakunnan pastorina varsin hyvin yhtyä. Erään
ryhmän mukaan luetulla tekstillä ei ole enää
mitään merkitystä 2000-luvulla jKr. Eräs
toinen ryhmä väitti, ettei tekstistä älyä
mitään. Kolmannen ryhmän mukaan Jeesuksen
ajatuksella ei ole mitään merkitystä, koska
mainittua tuomiopäivää ei tullut. Neljännen
ryhmän mukaan puhe vaikuttaa humalaisen puheelta, kun sanat
lausuttiin kokonaisille kaupungeille. Viidennen ryhmän
mukaan teksti on aivan liian vanha ymmärrettäväksi
ja kuudennen mukaan evankeliumissa on liikaa jälkiviisautta
ja jossittelua. Tuomitessa uskotaan pommin sattuvan joskus jopa
kohteeseensa, varmastihan siellä on ainakin joitakin
huonosti uskovia.
Vanhan ajan pappi olisi kai halunnut
pelastaa meidän evankeliumimme suuren jalouden ja yrittänyt
käskeä rippikoululaisia tietynlaiseen uskomukseen. Me
papithan olemme tottuneet vastaamaan tietyllä tavalla: kun
katsotte ulos ikkunasta puun oksalle ja näette siellä
nopeasti liikkuvan, pienen karvaisen otuksen. Tavallisessa
maailmassa se on orava, mutta papin kysyessä Jeesus. Tapana
on, että Jeesus on kaunis, sopiva vastaus kaikkeen.
Kristinuskoon kätkeytyvä viha ei ratkea kuitenkaan yhtä
näppärästi. Minun mielestäni me saamme ja
meidän pitää lukea Raamatun vaikeatkin kohdat sekä
havaita, että kovasti ihailtuun kristinuskoon sisältyy
vaarallinen väkivaltainen, vihainen henki. Tosi
uskovaisuuden nimissä on yhä uudestaan käytetty
vastaavia Jeesuksen sanoja hengelliseen alistamiseen,
luokitteluun, nöyryyttämiseen, jopa toisten sairaaksi
tekemiseen. Uskonnollisesti perusteltua väkivaltaa ei ole
vain noissa muissa uskonnoissa Lähi-idän kriisin
osapuolten välillä, vaan meidän oman uskomme
ytimeen kuuluu myös valitettavasti arveluttavia aineksia,
joista jotkut henkilöt saavat kosketuskohdan oman vihansa
purkauksille yhä edelleen. Usein nämä kristilliset
vihanilmaukset ovat viekkaasti ja vilpittömästi
muokkautuneet kristilliseen pyhään sanankäyttöön,
jolloin arkamielisyyden tähden emme osaa suhtautua riittävän
kriittisesti meitä alistaviin uskonnollisiin ilmauksiin.
Totta kai evankeliumimme kertoo muutakin kuin uhkauksia, mutta se
hyvä asiakin kerrotaan tuomitsemalla vastapuolen ihmiset,
"epäuskoiset", "nuo muut", "heikosti
uskovat", "kääntymättömät",
"tekouskovaiset", liian hitaasti uuteen uskonnolliseen
herätykseen innostuvat ihmiset. Jeesus esiintyy suurempana
kuin Abraham, joka neuvotteli Sodoman ja Gomorran kohtalosta,
mutta uskontojen välisessä valtakamppailussa syntyvä
Jeesuksen ryhmä sanoutuu aivan omaan luokkaansa, suuremmaksi
kuin muut Abrahamin perilliset, suuremmaksi kuin itse Abraham.
Me emme opettaneet rippikoulussamme alistumaan
minkäänlaiseen ideologiseen valtajärjestelmään,
vaan kehotimme terveeseen itsekunnioitukseen ja järkevään
harkintaan. Niin sanon vielä edelleenkin teille! Te olitte
upea rippikouluryhmä! Pitäkää itsetuntonne
myös tulevina vuosina ja vuosikymmeninä korkealla ja
terveenä. Juuri koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä
virkeäksi, levänneeksi ja hyväntuuliseksi
rippileirin jälkeen kuin tämän teidän
rippileirinne jälkeen. Mielestäni leirin helppous
syntyi monesta tekijästä: kaikki kunnioittivat
toisiansa, kaikki tulivat hienosti ajallaan paikalle, hyvä
leikkisä ilmapiiri vallitsi alusta loppuun,
erimielisyyksiäkään ei ollut, isoset hoitivat
tehtävänsä innostavasti ja mallikelpoisesti,
sääkin oli mitä mahtavin. Minä lähes
kadehdin meidän isosia, että tuollaisia aikuiseksi
varttuvia nuoria voi olla olemassa: kunpa itse olisin ollut
tuossa iässä yhtä luova ja sosiaalinen.
Rippikoulun jälkeen aikuiseksi kristityksi kasvaminen voi
jatkua viehättävällä ja hauskalla tavalla
isoskoulutuksessa. Tervemenoa sinne! Koko ilmapiiri ja
uskonnollinen maailma rakennetaan meidän seurakunnassamme jo
toisenlaiseen tapaan arvioida varttuvan aikuisen elämää
kuin nuo tuhon, vihan ja ankaran tuomion sanat, joita kuulimme
tänään 2000 vuoden takaa. Kirkko ei ole
välinpitämätön ja leväperäinen.
Minä en vähättele ongelmia, olen aivan liian monta
kertaa vieraillut tämän lähimmän kahden
viikon aikana Malmin hautausmaalla hautaamassa vähän
yli 20 vuotta vanhoja nuoria – tällä kertaa
miehiä, jotka ovat menehtyneet huumeaineiden tähden.
Totta kai tässä ajassa on uhkia, jotka tekevät
mielen surulliseksi, mutta uhkiin on paras vastaus uskallus hyvän
elämän puolesta, vastuullisuus terveestä elämästä,
jossa on tilaa luovuudelle, oppimiselle, itsenäisyydelle ja
kriittiselle ajattelulle. Alistaminen nöyryytyksiin ei auta
mitään. Usko-kriisi ilmenee siinä, jos emme
uskalla heittäytyä muutokseen, terveeseen intohimoon,
uusiin asioihin, edessä oleviin ihmeisiin, vaan tyydymme
lamaantuneeseen tarpeeseen suojella vallitsevaa, pelkäämme
elämää. Lamaantunut mieliala koskettaa yksittäistä
ihmistä oman elämänsä hallinnassa - se on
tyytymistä niukkuuteen, surkeuteen, kohtuullisuuteen. Minä
löydän Jeesuksestani nyt 2000-luvulla jotakin sellaista
iloa, joka vapauttaa minut tuosta surkeudesta toisenlaiseen
elämään. On lupa usko. On lupa toivoa. On lupa
elää ja nauttia.
Minun mielestäni meidän
sukupolvemme kirkon viranhaltioiden, teidän vanhempien, sekä
teidän kummien ja erityisesti tämän aikuistuvan
nuorison tehtävänä on pelastaa ihmisten
kanssakäyminen vihalta – kaikkinaiselta vihalta,
itseään ja muita tuhoavalta vihalta – vaikka
aineksia vihaan on kokonainen ruutitynnyrillinen jopa
kristinuskon ytimessä; aineksia löytyy myös ihan
läheltä, vaarallisesti salakavalasti meistä
itsestämmekin. Kyse on ihmisarvoisesta kunnioituksesta,
johon te olette oikeutetut. Luovu hetkeksi kielteisestä
ajattelustasi, luovu itsetarkoituksellisesta epäilystä,
luovu merkillisestä vihasta itseäsi ja muita vastaan!
Kristinuskon ytimeen kuuluu myös sovitus, anteeksiantamus,
Jumalan hyväksyntä meille, meitä varten. Tämä
on sinun elämäsi. Onko sinulla uskallusta hyvään
sanomaan, vapautukseen, vapauteen - sinun edessäsi
odottaviin ihmeisiin ja muutoksiin, tulevaisuuteen, ja ihan
varmasti myös kristinuskon erilaiseen kokemiseen ja
uudistuneeseen ymmärtämiseen?
12. sunnuntai helluntaista – Itsensä tutkiminen –
Matt. 23:1–12. Pihlajamäen kirkko 27.8.2006.
Tänään evankeliumi kertoo vallasta,
vaikutusvallasta ja valtataistelusta työtätekevien
orjien ja työhaluttomien herrojen välillä.
Lainopettajat ja fariseukset ärsyttävät, koska he
saavat osakseen ihania tervehdyksiä ja hyvää
kunnioitusta, mutta eivät tee työtä. Evankeliumi
kertoo, että Jeesus hyväksyy lainopettajien ja
fariseusten opetuksen, itse asian, muttei lainopettajien ja
fariseusten kepeää elämää. Jeesus vaatii
tekojen ja sanojen yhtäläistä ankaruutta. Vallan
ja vaikutusvallan vastainen moite kärjistyy silloisten
yhteiskunnallisten olojen vuoksi jopa niin äärimmäiseksi,
että isien valta tahdotaan romuttaa. ”Älkää
kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä”,
sanoo Jeesus.
Minä kutsun isääni isäksi,
enkä katso tarpeelliseksi noudattaa Jeesuksen muinaista
sanaa oman aikamme maailmassa ja omassa elämässäni.
Raamatun lauseita ei voi papukaijamaisesti toistaa. Ei edes
Jeesuksen sanaa voi toistaa ongelmattomasti. Yleensä
katsotaan, sosiologit ja antropologit otaksuvat, että
Jeesuksen synnyttämässä herätysliikkeessä,
silloisessa uskonnollisessa innostuksessa, monet pojat joutuivat
riitoihin isiensä kanssa. Isät olisivat ehkä
tahtoneet pitää poikansa kurinalaisesti kotona ja
töissä, alamaisinaan, mutta pojat lähtivät
kodeista ja alkoivat odottaa innokkaasti Jumalan valtakuntaa.
Silloisissa kipeissä tunnelmissa lausuttiin isistä
hyvin pahasti, haluttiin vapautta ja itsenäisyyttä.
Itsensä alentamisen ja itsensä korottamisen
ihannetta on harjoitettu kristikunnassa sellaisella äärimmäisellä
tavalla, että tulokset eivät ole aina kovin kauniit.
Suomessakin ovat uskovaiset eläneet vuosisadat siinä
vakaumuksessa, ettei omasta onnistumisesta ja osaamisesta sovi
ylpistyä, kehua, tuskin edes mainita. Parempi olisi
pelkästään vain soimata itseään
periturmeltuneeksi ihmispoloiseksi, jos ei muusta syystä
niin välttääkseen naapurin, sukulaisten ja muiden
kristittyjen kateuden. Tämä synkkä ihmiskuva ei
ole suinkaan vasta suomalainen luterilainen synkkä
vääristymä alkuperäisestä iloisesta
raamatullisesta uskosta, vaan hyvin apostolinen ja alkuperäinen,
vuosituhantinen.
Suuren Justinus Marttyyrin oppilas, noin
120 jKr. Syyriassa syntynyt, maineikkaan Diatesseronin, neljän
evankeliumin yhdistelmäteoksen kirjoittaja, Tatianus
intoutui evankeliumien nöyryyden ihanteissa sellaiseen
uskonsuuntaukseen, jossa ei syöty lihaa, ei juotu viiniä
eivätkä jäsenet edes avioituneet. Piti olla
vaatimaton, itsensä alentaen.
Noin vuonna 150–160
jKr. syntynyt, vuonna 192 jKr. kristinuskoon kääntynyt
Tertullianus tavoitteli nöyryyden salaisuutta eläen
selibaatissa omassa avioliitossaan ja jääden
lapsettomaksi. Samainen kirkkoisä opasti kirkkoa myös
käytännölliseen nöyryyteen: rakkaudentöihin,
köyhien, turvattomien, vanhusten ja vaikeuksissa olevien
auttamiseen, mikä on ihan mainiota ja kunnioitettavaa.
Nöyrän kristityn avaimeksi paratiisiin tuli kuitenkin
valitettavasti kristityn oma veri, marttyyrikuoleman tavoittelu.
Tertullianus koki, että Jumala vaati kristityltä
kelvollisuuden saamiseksi oman itsensä uhraamista, ”oman
veren” antamista. Kirkkoisän ankarat vaatimukset
vaatimattomuuden ja nöyryyden puolesta kohdistuivat
erityisesti naisten ylellisyyden ja loiston vastustamiseen. Hän
moitti ylellisyyttä kunnianhimoksi, julmuudeksi ja
irstailevaisuudeksi. Tertullianus oli huolissaan, että
ylellisyys tunkeutui kirkkoon ja valtasi ”kirkon tyttäret”,
kuten hän kirjoittaa De Cultu Feminarum -teoksensa toisessa
kirjassa. Synnin pelko loisi hänen mukaansa perustan
pelastukselle. Naista ei saisi rohkaista hekumallisuuteen, johon
vaatetus tai ylellinen käytös nimenomaisesti
johtaisivat. Naisen tulisi etsiä mielihyvää vain
aviomiehelleen. Siveä vaatimattomuus riittäisi. Olisi
turhaa ylläpitää kauneutta, kalkita pahuutta
piiloon kosmetiikalla. Hiuksia ei saisi värjätä.
”Jumala loi ylellisyyden välineet koettelemaan
ihmiskunnan itsehillintää. Kristityllä naisella ei
voi olla hyvää syytä juoksennella hienoissa
hepenissä”, Tertullianus kirjoitti.
Noita
vastaavia määritelmiä on runsaasti nöyryydelle
ja itsensä alentamiselle. Niitä on Uuden testamentin ja
vanhan kirkon kirjoituksista alkaen aina suomalaiseen
herätysliikekristillisyyteen saakka. Luultavasti nuo
määritelmät ovat jopa hyvin alkuperäisiä,
mitä tulee ihanteisiin: Jeesuksen lähettämät
lopunajalliset sadonkorjaajatkaan eivät tunnetusti saaneet
ottaa jalkoihinsa sandaaleja, pukeutuminen oli mitä köyhin,
kukkaroa ei saanut olla.
Minä koen vierautta
tuollaista ihmiselämän ja maailman kielteisyyttä
kohtaan. Sen sijaan hyvin erilaisia ovat ne kannustussanat,
joilla opettajat ovat näinä aivan viime päivinä
rohkaisseet korkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoita. Pari
päivää sitten kuulin erään opettajan
lausuvan uusille opiskelijoille: - Olkaa ylpeitä, että
opitte lisää. Olkaa ylpeitä saavutuksestanne!
Ylpeydellä ei tarkoiteta tällöin muiden
halveksimista, vaan itsensä kunnioittamista, riemua omasta
onnistumisesta, lupaa olla onnellinen saavutuksestaan. Mielestäni
tätä hyvää mieltä tarvitaan, vaikka se
on kaikkea muuta kuin kristilliselle traditiolle luonteenomainen
ilmaus. On suuri henkinen, mielenterveydellinen ja jopa lopulta
sosiaalinen tragedia, jos hyväksymme itseemme pelkän
pahan turmeluksen, muttemme mitään hyvää
onnistumista.
Vuosi tai pari sitten olin eräässä
kirkollisessa tilaisuudessa ja pyysin seurakuntalaisia kirjaamaan
kolme myönteistä asiaa omasta elämästään.
Muutama syvästi kirkolliseen perinteeseemme uppoutunut
henkilö koki tehtävän aivan mahdottomaksi: he
kirjasivat itsestään pelkkiä syntejä, eivät
sanakaan mitään hyvää omasta elämästään,
eivät muistaneet kirjoittaa edes aviopuolisoaan, lapsiaan ja
kohtuullista terveyttä. Minä kysyn nyt teiltä,
että tätäkö se on tuo itsensä
alentaminen, nöyräksi tuleminen? Onko tuo surkeuteen
käpertyminen ja surkea puhe omasta elämästä
edes tervettä ja tarpeellista?
”Se joka on
teistä suurin, se olkoon toisten palvelija”. ”- - - διάκονος.”.
Tämä diakonos-sana on mielenkiintoinen rakennelma.
Kristityt ilmaisivat tekemistään sanalla "diakonia",
sanatarkasti ”työtä tomussa ja pölyssä”.
Se oli orjan palvelutyötä. Laki piti orjia esineinä,
irtaimina tavaroina, joita saattoi myydä, vuokrata ja
pantata. Ruumiillinen työ ei ollut vapaan miehen ja herran
arvolle sopivaa: eliitti halveksi ruumiillista työtä,
orjan työtä, diakoniaa, ”työtä tomussa
ja pölyssä”, jota tehtiin toisen hyväksi.
Työ merkitsi vaivaa, hikeä, väsymistä ja
kärsimystä toisen hyväksi. Siitä
halveksitusta työstä toisen hyväksi tuli nyt
kristittyjen lempilapsi. Minä ymmärrän Jeesuksen
puheet oman aikamme tarpeesta käsin siten, että toisten
ihmisten orjuuttaminen ja sortaminen eivät sovi, jos tahtoo
olla Jumalan lapsi. Kristitty on niin kuin diakoni, sellainen
orja, joka tahtoo tehdä työtä joutilaisuuden
sijasta: vain herrat olivat antiikissa joutilaita; vain herrat
eivät koskettaneet sormiaan raskaisiin ja hankaliin
taakkoihin. Herramaisuus tarkoitti antiikissa vetäytymistä
pois työnteosta orjien omistamiseen. Herramaisuus pyöritti
antiikissa orjamarkkinoita niin kuin karjamarkkinoita. Herrat
mietiskelivät filosofiaa, mutta tekemiseen he eivät
tarttuneet.
Tällä tavalla on muodostunut
vakaumukseni, että itsensä alentaminen merkitsee
tervettä nöyryyttä ahkeroida ennen kaikkea oman
perheensä ja myös muiden elämän hyväksi;
itsensä ylentäminen merkitsee sitä vastoin
vetäytymistä pois vastuullisuudesta, pois oman
perheensä velvollisuuksien kantamisesta. Pahimmissa
tapauksissa nämä itsensä ylentäjät eivät
ole pelkästään laiskoja työnsä
tekemisessä, vaan he vaativat itselleen myös syvää
ja suurta uskonnollista kunnioitusta ja muuta valtaa.
Ahkeruudessa, mitä harjoitamme työssämme ja
opinnoissamme, ei ole mitään hävettävää,
tehokkuus ei ole sairasta ylpeyttä. Jeesuksen ajan
maailmassa itseään korottava oli se mies, joka ryhtyi
vain muiden määrääjäksi, pelkäksi
käskijäksi, pelkäksi etujen nautiskelijaksi orjien
ja diakonien kustannuksella. Hyvät ystävät: kyllä
nauttia voi myös erityisen runsaasti työtä tehden,
opintojaan suorittaen, perhettään hoitaen.
Juha Molari
.jpg)
