Juha Molari, kirkkoherra, taloustoimittaja, IT-opiskelija

Jeesuksen julistus vankien vapauttamisesta tuskin ymmärrettiin hänen yhteiskunnassaan pelkästään syntien anteeksiannoksi. Vankeus oli pikemmin profeetallinen kuva surullisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Jeesus vie vangitut vapauteen, muutokseen, toisenlaiseen elämään, uuteen elämään.

Ranskalainen Michel Foucault esitti vuonna 1975 kuuluisan vankila-vertauksen: moderni vankila on koko nykyaikaisen kurinpitoyhteiskunnan symboli. Vapausrangaistus kohdistuu sieluun, ihmisen tahtoon. Vankeudessa opitaan kurin ylläpitäminen. Vangit eivät näe valvojaa eivätkä tiedä, onko valvoja paikalla vai ei. Näkymätön valvonta ikään kuin siirtyy vankeihin. Vallan mekanismiksi syntyy, että vanki itse valvoo itseään. Vangittu sisäistää tajuntaansa itsekurin välttämättömyyden. Koko yhteiskunta kurinalaistuu. Vallasta tulee kätkettyä valtaa, mikrovaltaa, jonka harjoittaminen ei näy. Yhteiskunta on muodollisesti vapaa ja yksilöllinen, mutta tosiasiallisesti tahdoton, vangittu.

Meitä suomalaisia on kohdannut vankeus: usko-kriisi. Usko-kriisi ilmenee siinä, kun emme uskalla heittäytyä muutokseen, intohimoon, uusiin asioihin, edessä oleviin ihmeisiin, vaan tyydymme lamaantuneeseen tarpeeseen suojella vallitsevaa vankeuttamme kaikelta häiriöltä. Lamaantunut mieliala koskettaa yksittäistä ihmistä oman elämänsä hallinnassa - se on tyytymistä niukkuuteen, surkeuteen, kohtuullisuuteen; lamaantunut mieliala koskettaa monia yrityksiä ja yhteisöjä; se koskettaa laajasti kansallista mielenlaatua. Valitettavasti uskovien uskokin on vääntynyt pääsääntöisesti vankeudeksi. Vankeutemme on näivettynyt henki. Me vältämme muutosta, vältämme kauhistuttavaa totuutta itsestämme. Mitään ei saa ihmisessä muuttua, ihmistä ei saa haastaa parannukseen.

Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan täydensi Foucaultin vankilakuvaa nautinnolla: Vangin intohimoksi muodostuu nyt jopa epärehellinen tietämättömyys. Oma näkymätön vankeutemme on vain oire. Vankeus ei luo pelkästään itsekuria, vaan vankila tarjoaa vangitulle myös nautinnon. Meillä on sielumme ja kulttuurimme sairauden tähden erinäisiä oireita. Suojelemme ja varjelemme näitä oireita, koska saamme oireista nautinnon. On järkyttävää, että lamaantuneisuus, regressiivisyys, depressiivisyys ja pessimismi ovat sellaisia oireita, joihin monet kristityt rakastuvat ja alkavat suojella niitä moninaisin jumaluusopillisin selityksin, riitein ja kultillisin menoin.

Näivettyneestä hengestä nauttiminen ilmenee monessa eri asiassa: monet yritykset ovat törmänneet siihen kauhistuttavaan asiaan, että tietämättömyys ja osaamattomuus antavat työntekijöille ja johtajille nautinnon, koska ne tarjoavat verukkeen, ettei tarvitse oppia uusia asioita, ei tarvitse tarttua tietokoneeseen, ei tarvitse tarttua vastuuseen uudenlaisista projekteista. Yritykset menettävät monta bisnestä, koska uudet organisaatiokaaviot ja virkajärjestelyt eivät tuo uutta yritteliästä henkeä, vaan vanha lamaantuneisuus jatkaa olemassaoloaan koulutustilaisuuksien ja virkajärjestelyjen jälkeen.

Tämä on minulle hyvin henkilökohtainen asia, enemmän kuin te tiedättekään. Kun haluan toteuttaa omia unelmiani, tehdä monia sankarimaisen hyviä asioita, opiskella lisää ehkä kolmatta tutkintoa, etsiä uusia vaativia työhaasteita, kuulen varotuksen: "Tyydy vain siihen, mitä sinulla on. Tyydy, tyydy, ole vaatimaton. Olet jo ihan liikaa kärsinyt elämässä - tyydy helppoon elämään, turvalliseen, ettei sattuisi mitään epäonnistumista". Oletteko ajatelleet, että turvallisuus on pääasiassa fantasia ihmisten mielissä, tuossa fantasiassa me pidämme turvallisena juuri vallitsevaa olotilaa, mutta muutos pelottaa. Surkeasti on kuitenkin käymässä jo hyvin pian niille seurakunnille, jotka tyytyvät vain vallitsevaan ja menettävät nuoret aikuiset.

Lamaantuneisuus, ei tuo mitään lisäarvoa - hyötyä - ihmiselle, jolla on koko elämä edessäpäin. Elämä olisi ihmisen parasta aikaa, sanoo Mattikin elokuvassa. Lamaantuneisuus hiljaisuuteen, vaatimattomuuteen ja nöyrään taivaan katseluun ei ole vastaus nuoren aikuisen etsintään. Nämä samat väitteet tulivat ilmi valtiovarainministeriön ja Brunnilan raportista pari vuotta sitten, Suomi maailmantaloudessa. Uuden oppiminen ja muutos ovat ne happiharjoitukset, joita Suomi-neito tarvitsee pitääkseen keuhkonsa hyvässä kunnossa jo lähitulevaisuudessa.

Mitä me teemme siis kristittyinä ja kirkkoina? Minä haluan haastaa sinut uuden oppimiseen ja muutokseen, pois vankeudestasi. älä valehtele itsellesi, että lamaantuneisuus vaatimattomuuteen, hiljaisuuteen ja pysähtyneisyyteen olisi muka sellaista jaloa nöyryyttä, jota Jumala erityisesti rakastaisi. Jeesus väittää vievänsä vangitut vapauteen. Vangittu kohtaa Jeesuksessa muutoksen. Liian usein olemme sellaisia vankeja, jotka ovat toki ehkä kuulleet Jeesuksesta, mutta me tahdomme jo pian takaisin vankeuteen, emme halua tehdä mitään omalla elämällämme ja luovutamme sen tyrmään.

Minut on riisuttu mitättömäksi yksityisesti ja julkisesti sairaudessani ja köyhyydessäni joitakin vuosia sitten paljon pahemmin kuin monet teistä: kun muutama vuosi sitten minulta vietiin aivan kaikki inhimillinen turva asunto, auto, huonekalut, pankkikortti, perhe, kunnia ja ammatti, oli kaksi mahdollisuutta. Lamaantua syrjäytyneeksi kontulalaiseksi keski-ikäiseksi ammattitaidottomaksi mieheksi, jolla oli koulutus, jota ei voi kuitenkaan käyttää mihinkään. Olin onneksi oppinut kristinuskosta yhden suuren sanan: toivo. Toivo ei ole pysähtyneisyyttä ja etäistä taivaan haaveilua, jossa tämä maailma ja oma ihmiselämäni menettäisivät arvonsa. Toivo merkitsi pari vuotta sitten minulle toimeliaisuutta, mitättömissä oloissa kaikkien mahdollisten mahdollisuuksien etsimistä ilman näköpiirissä olevaa palkintoa, ihmeiden etsimistä. En tarttunut viinapulloon ja kyläkapakkaan muiden lähinaapurien seuraksi, vaan mursin henkiset muurit, voimalla, sinnikkyydellä aloitin jatkuvan uuden oppimisen, äärettömän lukemisen ja ahkeroinnin. Usein 20 tuntia vuorokaudessa, nukkuen 4 tuntia Suomen ja Venäjän rajaa ylittävässä turistibussissa. Vankeudessamme on kaksi mahdollisuutta: surkea mahdollisuus on jäädä lamaantuen vallitsevaan olotilaan vain odottamaan ja suremaan; autuas mahdollisuus on antautua vapauteen, johonkin aivan uuteen, toisenlaiseen elämänasenteeseen, jossa on lupa tehdä ihmeitä oman elämänsä hyväksi.

Kävin tällä viikolla keskiviikkoaamuna Jari Sarasvuon yrityksessä Trainers´ house aamupalalla. Suomalaisten suuryritysten johtajat olivat saapuneet kuulemaan, että tuloksen saavuttamisesta pääosa - 50 % - on antautumista, uskallusta. Vain 15 % on osaamista, 35 % halujensa uhraamista eli sitoutumista. Ympäri maailmaa yritysjohtajat saapuvat yritysvalmennuksiin yhä uudestaan oppiakseen uskallusta ja antautumista, rohkeutta ja rakkautta omaan tehtäväänsä, välttääkseen hengen näivettymisen, pelkoon alistumisen. Eikö tämä ole hyvin kirkollinen tehtävä, jos ymmärrämme itsemme oikein? Hengen näivettyminen on meidän vankeutemme.

Suomessa eletään itsetunnon tuhoamiseen pyrkivässä lannistuskulttuurissa yhä edelleen, joten emme välttämättä edes oivalla sitä, mikä on ongelma. Kulttuurissamme luopuminen on hyväksyttävää. Pienetkin kohtalon luunapit koetaan viestiksi, ettei kannata enää yrittää. Siinä on meidän vankilamme, josta pitäisi hyvin nopeasti vapautua. Kansanperinteemme ilmaisee vankeutemme sananlaskuissa: "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa; Kel onni on, se onnen kätkeköön".

17 vuotta sitten tulin nuorena pappina Malmin seurakuntaan, en antautunut heti omaan sisäiseen vapauteeni, sitä vastoin kuljin kuunnellen kuinka muut määrittelevät hyveellisyyden, vaikka sydämessäni oli toisenlaistakin kaipuuta ja ymmärrystä. Etsin siihen aikaan puolisoni kanssa ympäri pitäjiä halvimmat mahdolliset mustat kengät työkäyttööni, ostin mahdollisimman yksinkertaiset ja pelkistetyt huonekalut kotiini, Sisiliassa etelän lomamatkalla kuljin 5 tuntia etsien vain missä saa syödä halvimman pizzan. Näivettyneessä hengessä luovuin haaveistani opiskella uusia ammattitutkintoja. Elämääni hallitsi tyytyminen peruselämään, kohtuullisuuteen. Vasta kriisit mursivat valheellisen vankeuteni: rakastuin muuttumiseen, uuden oppimiseen, jatkuviin uusiin mahdollisuuksiin.

Luovu hetkeksi kielteisestä ajattelustasi, luovu itsetarkoituksellisesta epäilystä! On tämä sinun elämäsi. Me voimme itse vaikuttaa siihen, kuljemmeko oman elämämme hymyillen vai itku kurkussa. Me voimme todella vaikuttaa asioihin. Nyt on käynyt niin valitettavasti, että uskonnostakin on tullut liian usein hengellistä juridiikkaa, sääntöjä ja perinteitä, sen sijaan että uskonto olisi vapauttamassa meitä vankeudestamme. Tunnettu filosofi Slavoj Zizek on varottanut, että me kätkemme oman pelkomme uskonnollisilla merkeillä, uskonnollisella fraseologialla, tulemme panttivangiksi itsellemme, emme kohtaa todellisuutta, itseämme emmekä toista ihmistä vaan pakenemme.

Suomessa luullaan erheellisesti, että syrjäytyminen johtuisi vain yhteiskunnasta sen sijaan, että hyväksyttäisiin syrjäytymisen johtuvan ihmisten omasta arvomaailmasta. Syrjäytyminen johtuu vankeudesta, johon ihminen on antautunut perinteensä ja kodista saamiensa mallien tähden. Jos joku kokee, että hänen elämänsä on vain kurjaa ja ahdistavaa, hän on langettanut itselleen rangaistuksen. Tuollaisia elinkautisvankeja on paljon. Nämä elinkautisvangit ja heidät hoivaajat ajattelevat, että pahoinvointi johtuisi naapurin hyvinvoinnista, sen sijaan että itse tekisi mitään oman elämänsä parantamiseksi. Vankeutemme on siinä, että suomalaisessa ilmapiirissä on kiellettyä voida hyvin, on kiellettyä etsiä tervettä ja luovaa uudistusta omaan elämäänsä.

Yhteiskunnan ja kristittyjen tehtävä on aivan varmasti pyrkiä vähentämään syrjäytymistä ja pitää huolta heikompiosaisista. Itse kunkin tulee kantaa vastuuta myös omista arvoistaan ja valinnoistaan. Ketään ei saa jättää vain oman onnensa nojaan. Jeesuksen julistuksessa toivo on toimivaa, todellista, elävää, voimallista. Toivo ei ole sanoja, jotka olisivat tyhjiä.

Jeesus sanoi vangittujen saavan vapauden, hän lupasi ihmisen löytävän edestään ihmeitä, kun tämä ihminen antautuu ihmeille. Me olemme tulleet liian laiskoiksi selvittääksemme, mikä on toiselle ihmiselle ja omalle itsellemme todella arvokasta. Emme enää edes lupaa ihmeitä, joita olisi edessä. Me emme edes tiedä, mitä hyvää voisi haluta. Emme toimi, koska henkisessä vankeudessamme kiellämme hyvät ihmeet ja saamme nautintomme vankeudessamme ja vankeudestamme.

Vapaudessa koko sydän on mukana siinä, mitä ihminen tekee. Vain vapaudessa sinä otat oman elämäsi haltuun ja ryhdyt todellisiin toimenpiteisiin muuttaaksesi olosuhteita, joissa sinä olet.

Jeesus julisti Nasaretin synagogassa profeetta Jesajan kirjan perusteella, että "Jumala on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta, päästämään sorretut vapauteen". Onko sinulla uskallusta hyvään sanomaan, vapautukseen, vapauteen - sinun edessäsi odottaviin ihmeisiin ja muutoksiin?

3. sunnuntai ennen paastonaikaa – Septuagesima – Ansaitsematon armo – Luuk. 17:7-10. Pihlajamäen kirkko 12.2.2006.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hän kotiin palatessaan sano: Käy pöytään, saat heti ruokaa. Ei, te sanotte: Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda. Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain se, minkä olimme velvolliset tekemään.

Kiihkoilijat eivät ole uskovaisen oikea kuva, eivät ainakaan saisi olla! Vaatimukset, ehdottomuus, voimakasääninen ja välitön reagointi uskon ja moraalin kiistoihin eivät todista, että tässä olisi kyse aidosta uskosta, jonka Jumala on lahjoittanut; ja joka puuttuisi toisaalla hiljaisten ja itseironisten ihmisten keskuudesta. Suuret palopuheet ja kiihko Jumalan puolustamisessa ja Jumalan asialla eivät ole merkkejä oikeasta uskosta, vaan joko kiihkoilijan psyykkisestä tuskasta ja kieroutuneesta mentaliteetista tai pelkästä markkinointiviestinnästä. Me elämme maailmassa, jossa huomiota täytyy jopa herättää tullakseen tunnetuksi ja saadakseen äänensä kuuluviin, mutta tuo suuri julkisuus ja näyttävä kiihko täytyisi osata erottaa siitä, mikä on Jumalan lahjoittama autuaallinen usko. Huomio on markkinoinnin väline, Jumalan lahjoittama usko on salaisuus, jossa ei kukaan ihminen saa esiintyä herrana ja mahtailijana.

Muslimimaailman ja pohjoismaisen lehdistön yhteentörmäys ei ilmaise muslimien tosiuskonnollisuutta ja maallistuneen Pohjolan häpeällistä leväperäisyyttä. Useiden päivien ajan on tiedotusvälineissä esitetty otaksumia, jonka mukaan tanskalais-norjalaiset sanomalehdet eivät maallistuneisuutensa tähden ymmärtäisi uskonnollisten tunteiden vakavuutta. Olen eri mieltä tunnereaktioiden arvioista.

Olen katsonut Jyllands-Postenin pilapiirrokset Muhammedista, jota muslimit kunnioittavat profeettana. Islamin uskonnon mukaan pyhässä sodassa kuolleet muslimit saisivat taivaassa palkinnoksi neitseitä, mutta nyt Jyllands-Postenin pilapiirroksessa lempeä Muhammed levittää kätensä terroristeille ja sanoo: - Stop, stop. Meiltä ovat neitseet loppuneet. Pilapiirrokset koskettivat uskonnon ongelmallisia kohtia.

Muslimit ja kristityt ovat kuvanneet Muhammedia jo vuosisatojen ajan. Kaaban mustassa kivessä vuodelta 1315 on miniatyyri Muhammedista. 1400 luvulta on säilynyt Afganistanista useita kuvia Muhammedista. Puoli vuotta syyskuussa 2005 julkaistujen Jyllands-Postenin pilapiirrosten jälkeen syntyi islamilaisessa maailmassa strategisesti ohjattu tunnekuohu, jonka tarkoituksena on alistaa Eurooppa Muhammed-kunnioitukseen. Muslimi-maailma elää huomiotaloudessa. Kansanjoukkojen ohjattu tunnekuohu on osa islamilaista markkinointistrategiaa, jossa tavoitteena on, ettei Muhammedia saisi enää kritisoida Euroopassakaan. Islamin totuusarvoa ei saisi enää epäillä missään. Islam-uskontoa ei saisi enää loukata. Ilman demokraattisia oikeuksia elävä muslimimaailma sai kanavan purkaa tunteitaan, mutta nämä tunteet ovat käyttövoima huomiotaloudessa elävän Islamin globaalille ohjelmalle.

Minkään aatesuunnan tai uskonnon ei pidä kuvitella, että heidän pyhiä arvojaan tai henkilöitään pitäisi kunnioittaa koskemattomina ja loukkaamattomina tässä maailmassa. Mielipiteen vapaus on myös uskontojen vastustajilla, epäuskoisille, eriuskoisille ja ateisteilla. Myös kristittyjen täytyy kestää, että Jeesuksen persoona ja Raamattu kyseenalaistetaan huonommasta tai paremmasta syystä. Pirullisuuskin pitää kestää väkivallattomasti. Kyseenalaistaminen ja kritiikki loukkaavat toki joskus. Jumalan palvelijan tuntomerkki ei ole kuitenkaan syttyä kiivastuksiin ja määräillä muita; Jumalan palvelijan tuntomerkki ei ole esiintyä herrana, joka käskee, mitä saa puhua ja mistä pitää vaieta. Meillä ei ole teokratia, Jumalallisuuteen perustuva yhteiskuntajärjestys, vaan Luojan kiitos – demokratia, erimielisten kansalaisten tasavertaisiin oikeuksiin perustuva valtiojärjestys.

Myös kristittyjen keskuudessa esiintyy satunnaisesti vaatimuksia, ehdottomuutta, kiihkoilevaa välitöntä reagointia, herramaista mielialaa. Minun mielestäni keskustelu saa olla kiivastakin, mutta toisen hengen uhkaaminen fyysisellä väkivallalla ei ole oikeutettua mistään uskonnollisesta tai ideologisesta syystä. Kirkon historia tuntee sellaisia virheitä: kiihkoilua on pidetty joskus Jumalan asian puolustamisena. Uudesta testamentista voi löytää liian helposti kiihkoilevaa ehdottomuutta, jossa maailma jakautuu ehdottomaan hyvään ja täydelliseen pahaan. Sellainen ehdottomuus ja varmuus eivät ilmaise uskon varmuutta, vaan ovat tyypillisiä merkkejä ihmisyksilön ja yhteisön psyykkisestä tuskasta, jota esiintyy erityisesti epävakaissa yhteiskunta- ja perheoloissa.

Itävaltalais-juutalainen Sigmund Freud katseli ja kuunteli ihmisten tunnereaktioita 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hän otaksui, etteivät nämä ihmiset pääsääntöisesti tajua edes itse mitään siitä, mitä heidän omassa mielessään liikkuu. Moninaisten traumatisoivien tapahtumien ja voimakkaiden viettien tähden intomielinen ihminen ei hallitse omaa sisäistä maailmaansa. Katsellessaan ihmisten joukkokäyttäytymistä Freudista näytti kovasti siltä, että joukkokäyttäytyminen perustui tunnevaltaisuuteen, jossa johtajasta tai profeetasta tuli uskovaiselle sijaisvanhempi. Pieni ihminen ei saanut kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi, ei saanut kehittää oman minänsä ymmärrystä tasavertaisessa vuorovaikutuksessa toisten aikuisten kanssa, vaan hän jäi henkiseen alaikäisyyteen, palvoi uskonnollisen ryhmänsä sankaria ja taantui yksilökehityksen varhaisvaiheisiin. Pientä kiihkeähenkistä uskovaista vallitsi uskonnollisessa ryhmässä alitajuiset ja irrationaaliset voimat.

Katolisen munkin velipoika, ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan esitti 1900-luvun puolessa välissä ja loppupuolella vaatimuksensa paluusta takaisin Freudiin: myös Lacan havaitsi, että eräillä uskonnollisilla ihmisillä oli ehdoton vaatimus varmuuteen, kysymykset ja kritiikki suljettiin pois, kiellettiin, torjuttiin täysin. Lacanin mukaan tuollainen uskonnollinen kokeminen oli psykoottista, todellisuuskysymystä ei asetettu, totuusongelmaa ei saanut asettaa, elettiin pelkästään jumalallisesti valittuina.

Olen surullinen havaitessani, että pilapiirrosten aiheuttama kuohunta muistuttaa Sigmund Freudin ja Jacques Lacanin kuvauksia psykoottisesta uskonnollisesta kokemistavasta. Juuri psykoottinen kiivashenkinen ehdottomuus ja kutsumustietoisuus nimetään joskus erheellisesti oikeaksi ja todelliseksi uskoksi, mutta arkipäiväinen ja paikoin itsekriittinen, jopa itseironinen, elämän eetos tuomitaan vain puoliuskovaisuudeksi, näivettyneeksi uskoksi, jälkikristillisyydeksi, postmodernismiksi, liberaaliteologiaksi jne. Niin on syntynyt määritelmiä siitä, kuka on tosi uskova ja kuka tekouskova, kuka tosi pappi ja kuka leipäpappi. Herramainen ehdottomuus ja keskustelukyvytön kutsumustietoisuus ovat yksilökehityksen varhaisvaiheiden tunnekuohuja, jotka pääsevät valitettavan usein valtaan uskonnollisessa ja poliittisessa kuohunnassa. Ne eivät ole tuntomerkkejä oikeasta uskosta.

Meidän maailmamme elää, toimii ja muuttuu huomion herättämisestä; suuret reaktiot ja huomiot voivat toimia vaikuttamisen välineenä, jokainen markkinamies tietää kuinka attention, huomio, täytyy herättää tavalla tai toisella missä paikassa tahansa; suurissa huomiota herättävissä toimissa ei sinänsä ole mitään pahaan, mutta meidän on tarpeellista tiedostaa omissatunnoissamme, että huomion herättämisestä elävä maailma ja huomiotaloudessa elävä media eivät ole sama asia kuin itse Jumalan arvio sydämen oikeasta uskosta. Jumalan synnyttämä sydämen usko ei ole lakannut siellä, missä ei uskosta huomiota herättävästi kirjoiteta tai puhuta mediassa; usko ei ole lakannut siellä, missä elämä näkyy vain pelkistetyltä, suhteellisen yksinkertaiselta ja vähäpuheiselta.

Septuagesimasunnuntai on perinteisesti aloittanut pappien paaston, jotta papit pohtisivat, mikä on hengen miehen oikea mielenlaatu. Päivän evankeliumi ei aseta esikuvaksemme tunnekuohuja, herramaisuutta eikä taistelua, vaan kärsivällisen odottamisen, uutteruuden ja pitkämielisyyden. Kärsivällisyys ja pitkämielisyys näyttävät valitettavasti satunnaisesti muiden ihmisten silmissä väljähtyneeltä uskolta, välinpitämättömyydeltä ja leväperäisyydeltä. Intoilijat saattavat pitää Jumalan palvelijaa välinpitämättömänä ja leväperäisenä, vaikka hän tosiasiassa uskoo, rukoilee ja uutterasti tekee työtänsä. Pyhässä kiihkossa ja taistelussa ei ole kyse uskosta, vaan ihminen ottaa aivan liian usein Jumalan asian omiin käsiinsä, hän ei usko enää Jumalaan, hän ei enää odota. Tosi uskovaiset eivät ole kadonneet sielläkään, missä on hiljaista ja missä media ja kyläläiset eivät puhu päivittäin uskovaisista.

Älä ryhdy uskossa herraksi, vaan ota työläiset esikuvaksesi Jeesuksen vertaus on poikkeuksellinen, sillä hän asetti silloisen yhteiskuntansa saastaiseksi ja häpeälliseksi moititun orjan uskon sankarin mallikuvaksi. Jeesus asetti työläisen esikuvaksemme. Tuo työläinen ei ollut edes meidän aikamme työläinen, vaan silloinen orjan velvollisuuksiin sidottu esineellistetty ihminen. Katso senaikaista työläisorjaa ja opi hänestä, miten sinun pitää esiintyä uskon sankarina, pyhityksen mestarina ja taivasasioiden asiantuntijana! Työläinen ei esiinny herrana, hän ei komentele, hän ei määräile, hän ei pieksä, hän ei tee toisista ihmisistä orjia ja vankeja, vaan ainoastaan palvelee muita, tekee hyvää toisille ihmisille.

Työläisorja teki työtä koko pitkän päivän. Edes illalla hän ei päässyt nauttimaan palkinnostaan välittömästi, vaan orja jatkoi isäntänsä palvelua kotonaan. Hän oli varmasti väsynyt pitkän kyntöpäivän jälkeen.

Minä en ole kyntänyt koskaan, mutta olin metsätöissä lukiolaispoikana kesäkuukausien aikana ja lukion päätyttyä useana vuonna myös talvikuukausien aikana. Pokasaha oli vaihtunut jo kauan aiemmin moottorisahaksi, mutta isot puut piti kaataa paahtavasta helteestä, paarmoista, vesisateesta tai metrin korkeasta lumihangesta huolimatta. Tukit piti kasata traktoria varten. Kun tulin kotiin illalla, minä halusin riisua kumisaappaat, peseytyä ja istahtaa ruokapöytään. äiti oli kattanut. Kohta olin jo virkeä urheiluharrastuksiini. Jeesuksen yhteiskunnan työläisorja ei saanut kotiin saavuttuaan istahtaa ja aterioida, vaan hän jatkoi työtä yhä edelleen. Jeesus esitti tuon alhaisen orjan esikuvaksemme oikeasta Jumalan palvelijasta: oikea Jumalan palvelija ei esiinny kovaäänisenä herrana, joka komentaisi muita ja odottaisi muiden alistuvan hänen tahtoonsa, vaan hän kärsivällisesti ja uutterasti tekee hyvää toisille.

Kun on kyse Jumalan palkinnosta ja Jumalan suulla puhumisesta täällä ihmisten keskuudessa, niin on parempi ottaa esikuvakseen uuttera, kärsivällinen ja vähän jopa hiljainen orja kuin hänen isäntänsä, joka käskee, komentaa, pakottaa, ja odottaa muiden palvelen itseään. Vertaus kärsivällisestä työläisestä luo epäoikeudenmukaisen maailman, jos sitä käytetään työläisten ja työnantajan välisten työsopimusten määrittämiseen. Vuosisatojen aikana työläisiä on alistettu nöyrään orjamaiseen hiljaisuuteen ja on vedottu kristillisyyteen. Kristinusko ei tuonut työläisille ihmisoikeuksia. Työläisellä on kaikki oikeus ajaa omaa hyväänsä, hänen ei pidä suostua orjan asemaan. Septuagesimasunnuntain vertauksen tarkoitus on aivan erilainen. Jeesuksen vertauksessa kuvataan vain ja vain ihmisen suhdetta Jumalaan ja ihmisen esiintymistä Jumalan puolestapuhujana. Jumalan palkinnon omistajina ja Jumalan äänen lausujina on perin aiheellista harjoituttaa itsessämme orjamaista nöyryyttä, kärsivällisyyttä, uutteruutta ja muiden palvelemista.

Älä ryhdy uskonherraksi, vaan ota esikuvaksesi muinaiset vaatimattomat työläisorjat, kun on kyse uskovaisena esiintymisestä.

1. paastonajan sunnuntai (Invocavit) – Jeesus, kiusausten voittaja – Mark. 1:12–13. Pihlajamäen kirkko 5.3.2006.

Sanotaan, että pahoista asioista pidättäytyminen olisi parannuksen tekemistä, mutta hyvistä asioista pidättäytyminen on paastoamista. Tämä määritelmä paastolle on kuitenkin ihanteellinen. Me pidämme ruokaa, vaatteita ja omaisuutta suhteellisen kelvollisina, jopa hyvinä asioina, mutta niin eivät ole kristityt aina kokeneet. Paasto on ollut askeettisen kristillisyyden keskittymistä vain Jeesusta ja Jumalan valtakuntaa varten, jolloin tämän maailman rakkaus on tuntunut uhalta. He luulivat, että omien etujensa mukaisesti ei sovi toimia tässä maailmassa, vaan tulee elää kieltäymyksissä, nöyrästi torjuen tarjolla oleva menestys ja nautinto. Meidän sopii pohtia sitä, millaisia ihmisiä olemme, miksi meistä on tullut juuri tällä tavalla tuntevia ihmisiä, ketkä ovat vaikuttaneet meihin, mitkä tapahtumat, ja miksi meidän uskonnosta on tullut tän näköinen.

On hyvin haasteellista koettaa ymmärtää omaa itseään ja omaa uskontoaan erityisesti jos pitää pohtia kiusauksia ja paholaista. Minä pyydän, että sinä mietit maltillisesti ja joskus jopa omissa oloissasi sitä, millä tavalla sinä koet kasvaneeksi täksi ihmiseksi, joka olet nyt, tunnet kiusauksiksi tiettyjä asioita, ja koet sortuvasi joskus, tunnet pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää. Miten sinusta kasvoi tällainen? Olen itse ollut nykyään huvittunut muistellessani sitä, millainen poika olin lukiolaisena ja nuorena yliopisto-opiskelijana. Kuuntelin joka päivä virttä "Joutukaa sielut, on aikamme kallis" (virsi 408). Kirjoitin virren sanat seinälle, sillä pidin tärkeänä taistella "kiusauksia" vastaan. Koin kiusauksiksi nautinnot. Kun Fredrikinkadun kristillisestä opiskelijakodista toiset pojat lähtivät Helsingin opiskelijalähetyksen opiskelijailtaan, pidin oman lähtemisen ehtona, että kuuntelen vain papin puheen ja sitten nopeasti kotiin, jotta iloisen seurustelun nautinto ei hurmaisi sieluani. Piti lukea oppikirjoja, piti urheilla, mutta piti torjua ihmisten tuoma nautinto. Nyt ajattelen, että tuollainen nuoren pojan käsitys keskittymisestä vain Jeesukseen ja teologiaan ei ollut terve lainkaan. Jumala tarjoaa hyviä asioita tässä maailmassa. Kaikki nautittava ja iloinen ei ole Perkeleestä!

Minä tein pro Gradu –opinnäytetyöni 18 vuotta (1988-89) sitten Jeesuksesta pahojen henkien karkottajana, eksorsistina, manaajana: monet opiskelijatoverit ja herkät uskovaiset ilmaisivat suoranaista pelkoa tutkimusprojektiani kohtaan. On hyvin haasteellista, mutta myös tarpeellista selvittää historiallisesti sitä, miten kristinusko syntyi määrittämään kiusauksia ja paholaista. Ehkä sen jälkeen osaamme eritellä myös omia tunteitamme, halujamme ja kiusauksiammekin vähän paremmin.

Minun mielestäni on kiinnostavaa, että evankeliumien kiusauskertomukset selvästikin liittyvät silloisen ajan historiaan. Kiusauskertomus on kertomus vaikeista oloista, jotka provosoivat esiin pulman kiusauksista. Se ei ole uskonopillinen työnäyte kirjaston rauhallisen työpöydän ääreltä, se ei ole pelkkää intellektuaalista jumppaa, vaan perin ahdistavissa oloissa Jeesuksen seuraajat torjuivat valikoidusti juutalaisen perinteeseensä avulla monia rikkautta ja vaurautta tuovia asioita. He säikähtivät omaa olemassaoloaan. He pelkäsivät, että rikkaus ja vauraus riistäisivät identiteetin Jumalan valittuna kansana. He tahtoivat valmistautua lopun koetuksiin luvattuna pyhänä perheenä.

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kiusauskertomukset ovat huomattavasti laajemmat kuin tänään kuultu Markuksen kertomus (Mark. 1:12–13). Evankelista Markus oli kovasti kiinnostunut kuvaamaan messiaanisten aikojen sopusointua Jesajan kirjan mallia mukaillen (Jes. 11:6–9, 65:25). Hän tiivisti kiusauskertomusta kovasti. Matteus ja Luukas eivät tyytyneet Markuksen lyhennettyyn versioon, vaan he palauttivat evankeliumeihinsa takaisin laajan kertomuksen. Siinä Paholainen kävi keskustelua Jeesuksen kanssa.

Alkuaan kiusauskertomus esitti Jumalan Pojan malliksi pyhyyden mukaisesta elämästä. Pyhyyteen uskottiin kuuluvaksi, että ihminen ei elä yksin leivästä, paholaista ei kumarreta valtakuntien saamiseksi, vaan tyydytään niukkuuteen. Kiusauskertomus opetti, että köyhät ovat autuaita, kuten välittömästi sen jälkeen heti seuraavassa lauseessa sanottiin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjallisessa lähteessä. Kiusauskertomus ilmaisi vakaumusta, jonka mukaan vain oikeasti köyhät seuraisivat Jumalan pojan pyhyyttä. Omaisuus oli vaarallista. Kiusauskertomus yhdisti omaisuuden paholaisen valtapiiriin. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat, että Jumalan Poika ei suostunut paholaisen valtakuntaan, vaan odotti ja kesti nälissään kaikki kiusaukset. Juutalaiset tunsivat pyhien kirjoitustensa ja erityisesti Danielin kirjan perusteella, että lopunaikojen jumalaton kuningas suostuttelisi ihmisiä kunnianosoituksin ja antaisi maata jopa palkaksi; vain autuas henkilö jaksaisi odottaa ja kestäisi kieltäymyksissä. Lopulta ihmishahmoinen olento toisi Valtakunnan, joka ei koskaan häviä (Dan. 11:38–39; 12:12; 7:13–14). Evankelista Markus ei kiistänyt tuota vakaumusta, mutta hän pisti painon messiaaniseen hyvään rauhaan, jota Jeesus koki kiusauksista huolimatta. Hän oli onnellinen onnettomissa oloissa.

Kiusauskertomus on kuva alkuseurakunnan elämänkokemuksesta. Kristityt löysivät vastauksekseen kieltäymykset, askeettisuuden, siinä vaikeassa tilanteessa, jossa he elivät kohta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen jälkeen. Minä en ole suinkaan varma, että meidän pitäisi nykyään johdonmukaisesti reagoida samalla tavalla kuin ensimmäiset kristityt kokivat elämänsä Gaius Caligulan ja Tiberiuksen aikana. Gaius Caligula vaati vuonna 40 jKr itsensä kumartamista maailman hallitsijaksi. Hän oli niin kuin Paholainen, joka olisi tahtonut Jeesuksen häntä kumartavan. Tiberius Julius Aleksanderin aikana 46–48 jKr Juudeassa koettiin ankara nälänhätä. Juutalaiset kokivat kiusalliseksi valintatilanteensa, hyväksyäkö vierasuskoisten antaman ruoka-avun vai kärsiäkö nälkää luottaen Jahven antavan ajallaan. Monet kristityt tavoittelivat hämmentävissä oloissa uskon sankaruutta: Jeesuksen kiusauskertomuksesta he ottivat malliksi, että autuasta oli olla nälkäinen (Lk. 6:21/Mt 5:6), enkelit toki pitäisivät huolta valituistaan. Paholainen tarjosi leipää Jumalan Pojalle, mutta Jumalan Poika torjui tarjouksen. Olisi väärin ”etsiä syötävää” (Lk. 12:33), vaan pitäisi etsiä yli kaiken Jumalan valtakuntaa (Lk. 12:31/Mt. 6:33). Ruoan tähden vallitsi pelko menettää itse sielu (Lk. 12:23/Mt. 6:25). Kun köyhä juutalainen tai kristitty olisi saattanut saada leipää ja suojaa henkensä turvaksi, kun pokkuroi patrunaa ikäänkuin tuo olisi pikkujumala, eräät periaatteenihmiset vastasivat kiusauksessa: "Ei kiitos - jään nälkään ja odotan Jumalan vastausta".

Minä en ihannoi varhaiskristillisiä vastauksia torjua tuolla tavoin hyvä, jota oli tarjolla. Vastausten siirtäminen paastomme malliksi on perin monimutkainen ongelma! Moninaiset henkilökohtaiset, henkiset ja yhteiskunnalliset vammat ja ahdistukset aiheuttavat jo alkuaan sen, että ihmiset satunnaisesti keskittyivät pelkästään ja vain uskon pyhyytensä saamiseen Jeesuksesta, mutta hylkäsivät onnellisen elämän tässä maailmassa. Niin tapahtuu yhä edelleen tilanteissa, joissa elämänkokemukset ovat henkisesti erittäin ahdistavia. Hyviä asioita ei tarvitse suinkaan kieltää itseltään, sillä sellainen asenne ei ole suinkaan terve elämänasenne, jota kristityn pitäisi noudattaa muuttuvassa maailmassamme. Kiusauskertomuksen innoittamana on satunnaisesti jotkut kristityt sortuneet äärimmäisyyteen keskittäen kaiken toimensa, voimansa ja ajatuksensa Jumalan valtakuntaan ja Jeesukseen, ja he ovat luopuneet työstä, opiskelusta, itsensä hoitamisesta, perheen perustamisesta. Vaikka olen pappi ja voi kuulostaa loukkaavalta, sanon sitä sairaaksi mielenlaaduksi, jos keskittyy kokonaan ja pelkästään Jeesukseen. Usein käy niin, että muut torjutut asiat koetaan kiusauksiksi: ne ovat syvästi haluttuja, kaivattuja, mutta niiden saamiseen koemme riittämättömyyttä. Happamia sanoi kristitty hyvästä maailmasta, joka kiehtoi mutta menestys tuntui niin vaikealta saavuttaa.

Kiusauskertomus ei ole opillista hienostunutta, loppuun asti valmista argumentointia erilaisten juutalaisten ryhmittymien ja oppisuuntien välillä, vaan se on heijastus sielua repivästä taistelusta, jossa varhainen seurakunta eli. Varhaiskristittyjen kieltäymyksissä voi olla eräänä syynä tarve hylätä turvautuminen rikkaiden patruunoiden leipään. Ne olot olivat tuskalliset: henkilön identiteetti ja kunnia määräytyivät omistuksen avulla ja perheen jäsenyydestä. Siinä tilanteessa monet sanoivat ”Kiitos ei”, kun patruuna tarjosi leipää nöyristelyä vastaan.

Pitäisikö meidän toimia nyt 2000-luvulla omien etujemme mukaisesti vai jatkuvissa kieltäymyksissä? Vastaus ei ole mielestäni joko-tai mustavalkoinen: kohtuulliset kieltäymykset tarjoavat myös menestystä, nautinnosta kieltäytyvä uuttera opiskelija menestyy vähän ajan kuluttua paremmin ylioppilaskirjoituksissa kuin itseään toteuttava leväperäinen opiskelija.

Kiusauskertomuksemme on dokumentti eriarvoisen ja epäoikeuden yhteiskunnan ajalta, jolloin syntyi määritelmiä, joissa omista haluista tuli pahuutta, joka hyvin ehdottomasti siirrettiin ulkopuoliseen maailmaan. Halun ei uskallettu myöntää asuvan omassa sydämessä. Kiusauskertomus loi olemassaolostaan ahdistuneelle ihmiselle uuden toivon: nautintoperiaatteen vastaisesti toimiva Jumala Poika tuli malliksi. Hän saavutti messiaanisen rauhan, jossa enkelit tyydyttivät inhimilliset tarpeet. Kiusauskertomuksessa ei ollut kyse alkuseurakunnan valmentamisesta oman sielunsa ja ruumiinsa parempaan tuntemiseen; ihmiselämässä ei sallittu siihen aikaan epävarmuutta vaikuttimien, halujen ja yllykkeiden paineessa.

On arveltu, että kiusauskertomus ilmentäisi jopa juutalaista kulttuurista tapaa, jolla lapsuuden avuttomuutta aikuisiällä työstettiin. Varhaisten kristittyjen avuttomuuden perimmäinen juuri olisi jo niin kaukana kuin lapsen pelossa vanhempiensa voimaa ja valtaa kohtaan, vaikka heidän oli myös luotettava heidän turvaansa. Omistaminen siirtyisi paholaisen valtapiiriin, koska tuo ajattelu palveli myös salakavalasti puolustuskeinona kristittyjen omia kateuden ja ahneuden tunteita vastaan, kun he määrittelivät itseään patruunoiden edessä. Jumalan Pojan paastoamisen ja Paholaisen tarjouksien välille piirrettiin syvä ja tarkkarajainen jako, koska tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus olivat kristittyjen omissa sydämissä hyvin voimakkaita. Eriarvoisuuksien maailmassa he alensivat kateellisina halujensa arvon, halutusta objektista tuli Paholaisten kiusauksia.

Tämän kiperän ja ärsyttävän pohdiskelun tarkoituksena on johdattaa teidät kysymään omien halujenne sisältöä: mitä te haluatte, mikä kiusaa, miten te olette oppineet ihmisinä tällaiseksi, mitä asioita te alennatte arvossa, mitä halveksitte, mitä kadehditte, mitä salaatte itseltänne ja erityisesti muilta. Kiusauksissa on kyse tavastamme keskustella oman elämänhistoriamme, opittujen moraalisten ihanteidemme ja uskonnollisen perinteemme kanssa. En halua, että kiusauskertomus olisi saattamassa teitä surulliseen valheelliseen itsensä ruoskimiseen. Tarkoitus ei ole myöskään, että rikollisuus tai Jumalan käskyjen vastainen elämä tulisi suositeltavaksi. Minä tahdon, että te löytäisitte voiman rauhalliseen uskallukseen oman elämänne hyväksi sen sijaan että säikkyisitte jokaisen kulman takana luultua paholaista. Uskossa kasvaa uskallus ja vapaus hyviin, luvallisiin mahdollisuuksiin omassa elässä. Reilussa uskalluksessa voitte kokea sellaisen ilon, että aivan kuin enkelitkin pitäisivät teistä huolta. Kun säikkymisestä siirrytte toivoon, vapauteen ja rohkeuteen Jumalan lapsina, te lopetatte huolestuneen murehtimisen itsestänne ja maailman menosta sekä kauhistelun paholaisesta. Te löydätte riemun: olo on mitä turvallisin ja mukavin, elämä mitä nautittavin, enkelitkin pitävät huolta!

5. paastonajan sunnuntai – Kärsimyksen sunnuntai - Mark. 12:1-12 - Pihlajamäen kirkko 2.4.2006.

Papa, potsemuu ty ne menja lubis? Isä, miksi sinä et minua rakasta? Lähes joka päivä, jo toista vuotta tämä epäilevä ja tuomitseva kysymys: ”Isä, miksi sinä et minua rakasta”. Kolme vuotta vanha poikani on kysynyt tätä kysymystä jo pitkään. Varmasti siihen on syynsä, että olen poissa, töissä ja harrastuksissa, mutta olen selittänyt itselleni, että tuo tunne poissaolevan isän rakkaudettomuudesta syntyi, kun kahden ensimmäisen elinvuoden aikana olin vieraassa maassa köyhyyden ja opiskelujeni tähden, olin pääsääntöisesti poissa poikani elämästä. Nyt kolme vuotta vanha poika kysyy poissaolleelta isältä epäilevän tuomitsevasti: ”Isä, miksi sinä et minua rakasta; papa, potsemuu ty ne menja lubis?”. Poissaoleva, etäinen, kaukainen on tapana demonisoitua, kuten sanotaan; syvästikin kaivattu ja tarpeellinen saattaa kääntyä tunteissa pahaksi, jos tämä ei ole riittävästi läsnä. Ihminen tarvitsee kanssakäymistä, yhdessäoloa, läsnäoloa tullakseen varmaksi rakkaudesta.

Pihlajamäen kirkossa on järjestetty kansainvälisiä jumalanpalveluksia pari kertaa vuodessa jo parin vuoden ajan. Me olemme järjestäneet näitä jumalanpalveluksia, koska monet ulkomaalaistaustaiset ihmiset ovat saapuneet lähimmän kymmenen vuoden aikana keskuuteemme, mutta he kysyvät rakkauttamme monin eri kielin. Me järjestämme kansainvälisiä jumalanpalveluksia, jotta emme olisi pelkästään suvaitsevaisia, vaan jotta tulisimme läsnä oleviksi, jotta yhdessäoloon syntyisi edes pieniä mahdollisuuksia, tarkoituksemme on rakkauden syntyminen. Kanssakäyminen eri kulttuurista ja eri kansallisuuksista lähtevien ihmisten kanssa poistaa sen demonisoituneen pelon, jonka poissaolo ja etäisyys synnyttävät. Kirkkoväen kanssakäyminen on myös tärkeä malli nuorisolle: valitettavasti tutkimukset kertovat, että 16-20 –vuotta vanhat nuoret miehet ovat viime vuosien aikana rasistisissa asenteissaan jyrkentyneet. Tämä kehitys on vaarallinen, jos emme saa sitä käännettyä. Tarvitsemme kanssakäymistä, yhdessäoloa, läsnäoloa tullaksemme varmaksi, että molemminpuolinen vastavuoroinen rakkaus ja kunnioitus ovat mahdollisia ja todellisia. ”Potsemu ty ne menja lubis”, ”miksi sinä et minua rakasta” on vakava kysymys helsinkiläisessä elämänmenossa, kun selvitetään suhdetta muualta saapuneisiin ihmisiin.

Me emme pelkästään hoida kansakunnassamme jo tapahtunutta monikulttuuristumista, vaan varustamme itseämme ja kirkkoa runsaaseen samansuuntaiseen kehitykseen, jota tapahtuu väistämättä lähitulevaisuudessa. Luin vasta äskettäin valtiollisen taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen, jonka mukaan jopa 400 000 ulkomaalaista työntekijää saatetaan joutua rekrytoimaan Suomeen suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Toisen tutkimuksen mukaan Itä-Suomessa työnantajista joka kolmannes arvioi palkkaavansa ulkomaista työnvoimaa lähitulevaisuudessa.

Me olemme tulleet sellaiseen maailmaan, jossa on vaarana rakkaudettomuuden ja vihan syntyminen, jos emme ole yhdessä erilaisten ihmisten kanssa. ”Miksi sinä et rakasta minua”, syntyy valheellinen mielikuva, jos emme ole riittävästi toistemme kanssa.

Jeesuksen ajan Israel oli ruutitynnyri. Vierasmaalaisuus ja omat juutalaiset moninaiset kiistelevät ryhmät räjähtelivät koko ajan toisiaan vastaan. Jeesuksen vertaus viinitarhurin omistajasta ja viljelijöistä voisi olla oikea kuvaus elämänmenosta, jossa ulkomaalaistaustainen patruuna osti viinitilan ja jätti tilan viljelijöiden hoitoon. Patruuna lähti pois, mutta lähetti palvelijoitaan tarkastamaan viljelykset ja poimimaan voitot. Viljelijät tappoivat patruunan kaukaa saapuneet palvelijat. Lopulta myös omistajan poikakin tapettiin. Tämä vertaus on toki tuttu VT:sta ja se kuvaa profeettojen kohtaloa ja Jeesuksen kohtaloa. Viimeisenä tapetaan itse Jumalan Poika, Jeesus Kristus.

Me olemme luterilaisissa kirkoissa tottuneet käyttämään Markuksen evankeliumin vertausta sen alkuperäisessä antisemitistisessä hengessä: pahat juutalaiset olivat julmia profeettoja ja itse Jumalan Poikaa vastaan, mutta nyt hylätystä kulmakivestä on tullut kulmakivi uuteen rakennukseen, uuteen Israeliin, kristilliseen seurakuntaan.

Minun mielestäni me voisimme ottaa tuohon vertaukseen myös vähemmän hybristisen, vähemmän itserakkaan näkökulman, jotta emme ylistäisi vain kristillisen kirkon erityisasemaa ja ainutlaatuisuutta. Voisivatko tuon vertauksen kuvaamat kohtalot myös varoittaa meitä, jotta me emme hylkäisi omia lähes jumalallisia mahdollisuuksiamme oman vihamme, väkivaltamme, torjuntamme ja halveksuntamme seurauksena? Jos köyhä, nälkäinen muukalainen onkin Kristus itse, joka saapuu luoksemme, kuten tuomiosunnuntain perinteinen vertaus kuvaa.

Jos joku tarkastelee maailmaa uskon ja Jumalan valtakunnan näkökulmasta, hänen pitäisi iloita luoksemme saapuvista ihmisistä: he ovat mahdollisuus evankeliumin syvempää tuntemiseen ja leviämiseen uusien ihmisten luo. Jos joku tarkastelee maailmaan kansantaloustieteellisesti, hänen pitäisi iloita luoksemme saapuvista resursseista, voimavaroista globaalin kaupan monipuolistamiseksi.

Jeesuksen vertaus puhuu karusti, että palvelijat tapettiin ja itse Poika tapettiin. Miten meidän pitäisi muuttua, että viha ei saisi niin paljon voimaa ihmismielissä meidän keskuudessamme? Miten meidän pitäisi toimia eri tavalla, jotta niin moni ihminen ei olisi pettynyt rakkaudettomuuteen? Liian moni ihminen kysyy sydämen tuskassaan: ”Potsemuu ty ne menja lubis, miksi sinä et minua rakasta?”.

Hiljaisen viikon maanantain ahtikirkko, Jeesus Getsemanessa, Matt. 26:30–56. 10.4.2006 klo 18 Pihlajamäen kirkko.

Jeesus nasaretilaisten viimeisistä päivistä on syntynyt viime vuosien aikoina useita erilaisia tulkintoja. Tulkintojen runsautta on ollut myös vanhan kirkon aikana. Kristittyjen mielipiteet eivät ole eronneet ainoastaan siinä, mikä hyöty ja merkittävyys oli Jeesuksen kuolemalla, vaan myös siinä, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Matteuksen evankeliumi on muodostanut valtakirkon mielikuvan tapahtumien kulusta. Jeesus tietää lähestyvästä kärsimyksestä ja kuolemasta, hän puhuu siitä etukäteen, mutta opetuslapset eivät tajua Jeesuksen puhetta. Jeesus rukoilee tuskissaan, mutta ei väistä kohtaloaan, vaan valmistautuu tehtäväänsä. Ihan lopussa opetuslapset jo kuulevat, että Jeesus puhuu lähestyvästä konfliktistaan vallanpitäjien kanssa, mutta opetuslapset vannovat pysyvän uskollisina loppuun saakka. Sanat ja valat osoittautuivat myös silloin kestämättömiksi tositilanteessa. Juudas oli se paha opetuslapsi, joka päätti ansaita rahaa mestarinsa paikan ilmaisemisella.

Tämä perinteinen käsitys on joutunut kiistetyksi monesta eri syystä. Jeesuksen viimeisiä päiviä tutkineet henkilöt eivät ole tulleet vakuuttuneeksi, kuvataanko Jeesuksen tapahtumia todella eletyn elämän vai profeetoista luetun olettamuksen varassa. Samaiset tutkijat ovat miettineet myös, miksi mahdollinen ensimmäinen kirjallinen evankeliumi, niin sanottu Q, ei ole edes sisältänyt kertomusta kärsimysviikon tapahtumista. http://personal.inet.fi/business/molari/qevankeliumi.pdf

Nyt äskettäin löydetty Juudaksen evankeliumi esittää vaihtoehtoisen mielikuvan tapahtumien kulusta: 100-luvulla syntynyt evankeliumi paljastaa tuolloin eläneiden egyptiläiskristittyjen uskoneen, että Jeesuksella oli sopimus Juudaksen kanssa, jotta Juudas paljastaa tietoisesti Jeesuksen kirjanoppineiden ja ylipappien käsiin.

Tuskin kadonnut evankeliumi on alkuperäinen kuvaus Jeesuksen viimeisistä päivistä. Se paljastaa kuitenkin, miten vaikeaa on ollut ymmärtää Juudaksen menettelyä: on tullut tarve keksiä myönteinen selitys kavalalle teolle. Tämä selityksen kirjoittamisen yhtenä taustatekijänä on epäilemättä ollut, ettei itse Jeesuksen suuruutta ja erinomaisuutta kiistetty: hyvää Jeesusta ei kukaan voisi kavaltaa, jos hänen kanssaan saa elää päivästä toiseen.

Minun mielestäni tulkintojen hämmentävä kirjo Jeesuksen kuolemaan johtaneesta suunnittelusta ja juonittelusta herättää ajattelemaan ennen kaikkea pettymyksen ja petoksen syntymistä. Tuskin on ihmistä, joka ei olisi joskus pettynyt. Kristityn on tavanomaisesti helpompi myöntää pettymykset itseensä ja toisiin ihmisiin, mutta pettymystä Jumalaan ei tohdita ääneen puhua. Pahasta olosta, joka meillä on tunteissamme Jeesukseen, sopisi myös puhua: meillä ei ole valheellisen ilon pakkoa. Vaiettu pettymys kasvaa petokseksi.

Minä olen kokenut pettymyksen uskossani Jeesukseen monta kertaa. Sairastumiseni 1990-luvun alussa juuri urheilusaavu-tuksiin valmistautumisen edellä oli pettymys Jeesukseen, joka ei toiminut, varjellut ja suojellut pahalta kärsimykseltä eikä antanut hienoa onnea ja menestystä rehdisti ja raittiisti elävälle nuorelle miehelle. Ihmis- ja perhesuhteissa koetut pettymykset 1990-luvun puolessa välissä kääntyivät minulla myös pettymykseksi Jeesukseen: miksi Jeesus ei siunaa yltäkylläisyydellä, miksi vanhurskasten polku ei parane päivästä toiseen?

Luterilainen usko on perinteisesti mennyt hyvin syvälle ihmisenä elämisen tuskaan, jota koetaan tässä Jumalan maailmassa. Jumalaa ja kristittyä ei ole päästetty helpolla nopeiden selitysten avulla. Lutherin mukaan Jumala saattaa näyttäytyä tässä maailmassa joskus vastakohdassaan, helvetissä, paholaisessa, tappiossa.

Lutherin käsitys pettymyksen luonnollisuudesta kristittynä elämisen, uskomisen ja pyhityksen koulussa, selittää mielestäni hyvin, miksi tämä sama Pihlajamäen kirkon alttaritaulu näyttää kärsivältä Kristukselta ja sarvipäiseltä paholaiselta. Pettymyksessä Jumala muuttuu pahaksi vastakohdakseen. Kyse ei ole pelkästä uskovaisen lapsosen näköharhasta, vaan todella elämisen luonteesta. Minusta tuntuu joskus siltä, kun olen lukenut noita harhaoppisiksi julistettuja varhaiskristil-lisiä muita teoksia ja evankeliumia, että niissä on satunnaisesti yritetty tavoittaa tämä ihmi-senä elämisen kompleksista luonnetta, Jumalaa jossa näkyy paha ja kaoottisuus: noissa teksteissä jota toistuvasti käytetään sanaa kaaos. Varmasti sanankäyttö on ilmaissut kirjoittajan ja hänen seurakuntansa oman sielunelämän sekavuutta järkyttävissä yhteiskuntaoloissa. He eivät vastanneet tuohon järkyttävyyteen tekopirteällä uskovaisella hymyllä, vaan alkoivat pohtia kaoottisuutensa suhdetta itse Jumalan tekoihin.

Minä en tiedä, oliko Jeesuksella diiliä Juudaksen kanssa järjestää kuolemaan johtava provokaatio vahvasti luottaen vanhatestamentillisten profetioiden luotettavuuteen. Sen sijaan en kummastele, että jokainen voi tuntea aivan lähellä Jeesustakin pettymyksiä, jotka kasvavat petokseksi. Luulen tällä hetkellä, että 100-luvulla tehdyt yritykset pelastaa Juudas Kavaltajan maine ovat syntyneet kahdesta luonnollisesta tarpeesta: (1) yhtäällä ei ole ymmärretty ja kestetty Jeesukseen pettymisen mahdollisuutta; (2) toisaalla on koettu omassa sielussa tarpeelliseksi uuden mahdollisuuden kirjoittaminen petturille: jospa hänen tekonsa olisi sittenkin hyvä ja määrätty. Pahaakin pitää ymmärtää, jos vaikka pahoja tekoja, ajatuksia ja sanoja ei suosittaisi. Tämä alakuloiselta vaikuttava maailmankuvaus ei tarkoita minulle nykypäivässä elävälle ihmiselle, että ilo, uskallus ja toiveikkuus pitäisi ohjelmallisesti torjua itseltä. Liiallinen viipyminen pahan ja kaoottisen äärellä tahtoo vangita mielikuvat eräänlaiseen kuoleman viettiin, jossa uskallusta hymyyn, kiitollisuuteen ja onneen ei mitenkään löydetä. Niin ei saisi olla: älä valehtele pettymyksistä ja omasta pahuudesta, mutta älä kiellä nautiskelevaa onnea, uskallusta toivoa hyvää.

Minua on joskus turhauttanut vaikeneva leväperäisyys: pappeina on turvallista paeta epämääräiseen sanomattomuuteen, sekä nautittavuudessa että ahdistuksessa, koska on pelottava kohdata toista ihmistä ja omaa ajattelua kaikessa vakavuudessaan. Eikö sellaisessa turhautuneessa vaikenevassa leväperäisyydessä ole pettymyksen piirteitä? Jos emme uskalla olla haasteellisesti Jumalan ja kirkon opillisen tradition edessä ajattelevina, tuntevina ja kyselevinä ihmisinä, olemme paenneet Jumalaa, jonka olemme luulleet liian heikoksi keskustelutoveriksi meidän haastaessamme hänet. Juudas pettyi Jeesukseen. Sopiva tilaisuus rahansaamiseksi vei pettymyksen tunteesta aina petokseen saakka.

Kiirastorstai – Pyhä ehtoollinen – Matt. 26:17–30 - Pihlajamäen kirkko 13.4.2006.

”Totisesti: yksi teistä on kavaltava minut”. Jeesuksen puheiden todenperäisyys ja tarkoitus on tullut keskustelunalaiseksi juuri meidän päivinämme. Juudas kysyi Matteuksen evankeliumin mukaan ”Rabbi, en kai se ole minä”. Jeesus vastasi: ”Itsepä sen sanoit”.

Kaikille lienee meidän pääsiäisemme edellä tullut tietoon, että 100-luvulla jKr. niin sanottujen kainilaisten keskuudessa kulki toisenlainen kuvaus Juudaksen ja Jeesuksen välisestä suhteesta. Epäilemättä Juudaksen evankeliumi on puolivuosisataa nuorempi kuin Matteuksen evankeliumi, mutta tuskin nuo gnostilaiset ajatukset syntyivät 100-luvun kirjoitettuihin teksteihin ilman edeltäviä pohdintoja. Tuo harhaoppiseksi tuomittu evankeliumi väittää antavansa salaisen ilmoituksen, jonka Jeesus oli puhunut Juudakselle tähän kiirastorstain aikaan. Jeesus kehotti Juudasta astua eroon muista opetuslapsista. Hänelle Jeesus paljasti valtakunnan salaisuuden. Hän sai tiedoksi myös murheellisen tehtävänsä. Juudaksen evankeliumi päättyy siihen, että Jeesus oli mennyt rukoilemaan. Kirjanoppineet vainosivat häntä, mutta pelkäsivät kansan tähden, joka piti Jeesusta profeettana. Kirjanoppineet kääntyivät Juudaksen puoleen, antoivat hänelle vähän rahaa ja Juudas paljasti Jeesuksen.

Kiistelty, vasta löydetty Juudas Iskariotin evankeliumi ei anna merkittävästi poikkeavaa tapahtumakuvausta verrattuna kanonisiin evankeliumeihimme, paitsi että kertoo Jeesuksen nauraneen opetuslasten pyhälle aterialle ja rukoukselle. Uskallan väittää, että Juudas Iskariotin evankeliumin kirjoittaja lienee jopa kuunnellut meidän evankeliumejamme, kun on käyttänyt paikoitellen niin samanlaisia ilmauksia. "Kirjanoppineet vainosivat Jeesusta, mutta pelkäsivät kansan tähden" (JIG). Historian tutkijoille ei ole edes varmaa, onko tämä Juudas Iskariotin ja kanonisiin evankeliumeihin perustuva yksityiskohta tosi, vaikka se on ollut voimanlähteenä monelle myöhemmälle antisemitiselle toimelle maailman historiassa. Olisiko sittenkin roomalaisella vallanpitäjällä ollut suurempi osuus Jeesuksen surmaamisessa kuin depaatissa juutalaisten kanssa syntyneet evankeliumit antavat ymmärtää.

100 luvun aikana syntyi paljon kirjallisuutta, jossa menneisyyden henkilöille kirjoitettiin uudet elämäntarinat. Tällaista kreikkalaista kirjallisuutta on runsaasti. Myös kristityt liittyivät ajan henkeen, kun kirjoittivat Jeesuksesta ja Juudas Iskariotista uuden jännittävän tarinan. Mutta samanaikaisesti on rehellisesti myönnettävä, että varhaisessa kirkossa käytiin valtataistelua, jonka voittaneen osapuolen kirjoitukset ovat tulleet kanonisiksi. Edes tämä "voittanut osapuoli" ei ollut veistetty yhdestä puusta. Mitä meidän on sanottava itse viimeisestä ateriasta? Mitä on tapahtunut? Onko mitään tapahtunut?

Tiedän tutkimushistorian, joka liittyy niin sanotun ehtoollisen tai Herran aterian historiallisuuden selvittämiseen. Minua itseäni kiehtoo se, että tämä ehtoollinen on pienin muunnelmin kerrottu sekä evankeliumeissa että Paavalin kirjeessä korinttolaisille. Edelleen on kiehtovaa, että varsin samankaltaista leivän ja viinin ateriaa ennakoiden Jumalan valtakuntaa on vietetty myös erään toisen Jeesuksen ajan herätysliikkeen keskuudessa: löydettyjen Qumranin Kuolleen meren kirjakääröjen perusteella essealaiset viettivät tuota ateriaa. Samankaltaisuus ei vaadi, että Jeesus ja tämä ehtoollinen samaistettaisiin essealaisiin ja essealaisten kultilliseen ateriaan. Kyse on nyt historiallisesta ymmärtämisestä, jonka pitäisi olla edelleen sallittua ja tarpeellista kristillisessä kirkossa, kun pohditaan alkuaikojen tapahtumia. Tuona uskonnollisena aikakautena on ollut hyvin ilmeistä, että Jeesus opetuslapsineen koki tämän pääsiäisaterian sekä kiitosrukoukset leivästä ja viinistä selvästi muusta aterioinnista poikkeavaksi uskonnolliseksi valmistautumiseksi. Jeesuksen julistusta oli hallinnut Jumalan valtakunnan saapuminen. Juuri nyt leipää murtaessaan ja viiniä juodessaan he ennakoivat Jumalan valtakunnan.

Varhainen kristillinen seurakunta on kokenut merkillisen tarpeen jatkaa tätä käytäntöä. Se ei ollut pelkkä muistoateria – suruateria – jota me kaikki olemme viettäneet omaisten ja ystävien muistolle. Kristillinen seurakunta koki leivän ja viinin syömisen ja juomisen pelastusta tuovaksi juhlaksi, vaikka joskus kaikki eivät ymmärtäneet suhtautua ateriaan asiaankuuluvalla vakavuudella. Emme olisi tienneet mitään Paavalin tuntemuksesta ehtoollisen viettoon, jos eräät korinttolaiset eivät olisi erehtyneet juopottelemaan ehtoollisella. Siinä tilanteessa Paavali kirjoittaa oppimansa ehtoollisen käskyn. Varhainen kristillinen seurakunta on kokenut, että leivän ja viinin ateria sai täyttymyksensä, kun Jeesuksen uhrikuolema ristillä ja ylösnousemus pääsiäisenä ihmiskunnan pelastukseksi teki lopun juutalaisten eläinuhrien tarpeellisuudelle. Silloin he sanoivat mielessään: "Nyt riittää uhrit, Jumala ei vaadi eläimiä tai mitään muuta enää tapettavaksi ja uhrattavaksi meidän pahojen tekojemme sovitukseksi." Silloin he muistivat, miten Jeesuksen rähinöinti temppelissä oli provokaatio Israelin uskon pyhintä vastaan, syntien anteeksisaamista vastaan uhritoimituksen avulla. Ehkä he oivalsivat siinä tilanteessa lukea Jesajan kirjan lukua 53 ja Psalmeja uuden oivalluksensa vahvistukseksi. Pääsiäisen jälkeen ehtoollinen ei enää vain ennakoinut Jumalan valtakuntaa, vaan se oli armonväline tämän kaiken saamiseksi leipää ja viiniä syövälle ehtoollisvieraalle. Leipä ja viini olivat jotain koettavaa, konkreettista, tuntuvaa, jotta Jumalan valtakunta ei jäisi meissä pelkiksi haaveellisiksi mielikuviksi. Jos mitään muuta emme tunne Jumalan valtakunnasta, voimme kokea kuitenkin leivän ja viinin suussa: se kokemus riittää, Jumalan valtakunta on tullut, Jeesus Kristus on itse tullut reaalisesti meihin.

Pääsiäisen rukous – Pihlajamäen kirkko 16.4. ja 17.4.2006.

Rakas Herrani, Jeesukseni!
Sinä suostuit ison kiven taakse kalliohautaan,
jotta kuolleista noustessasi toisit uuden elämän.
Saanhan pyytää: suostu nyt saapua tähän elämääni,
jotta kuollut nousisi uuteen elämän ylösnousemuksesi voimasta, Sinun voimastasi.
Tässä on minun levoton, kuollut sydämeni.
Luo elämä tähän.

Herra Jeesus,
luo ylösnousemuksesi voima käteeni, jotta tekisin työtäsi;
jalkoihini, jotta kulkisin poluillasi;
silmääni, jotta näkisin mitä sinä teet.
Anna ylösnousemuksesi voimaa minulle puhua sinun sanojasi;
anna uusi mieli, jotta sinä ajattelisit minussa;
uusi henki, jotta sinä rukoilisit minussa.

Anna ylösnousemuksestasi voimaa myös minun sydämeeni,
jotta sinä rakastaisit minussa Isääsi, ja koko ihmiskuntaa.
Tule tänne isojen kivien taakse, sydämeeni,
ja virvoita uskoni uudeksi ja eläväksi.
Vieritä isot kivet pois - itse en jaksa enkä voi!

Kuolleista herännyt Herra Jeesus,
vahvista minussa sitä, mikä on elävää;
sulata se, mikä on kohmeessa;
vapauta se, mikä on kahlein sidottu;
vapauta minut tuomiosta, johon syntini minua aina johtavat;
avaa se uusi mahdollisuus,
mikä on ollut suljettu pois näköpiiristäni ja ulottuviltani - tähän saakka.

Me kumarramme sinun ristiäsi, Kristus.
Me ylistämme sinun pyhää ylösnousemustasi, Herra Jeesus.
Herran päivä on tullut, pelastuksen lähde auennut.
Sinä olet voittanut kuoleman.
Anna meille elämänrohkeutta
ja elämäniloa.
Luo usko ja uusi elämä anteeksiantamuksessa ja toivossa.

Aamen, aamen, aamen.

2. pääsiäispäivä – Ylösnousseen kohtaaminen - Matt. 28:8-15 - Pihlajamäen kirkko 17.4.2006.

Meidän Raamattumme vanhin evankeliumi – Markuksen evankeliumi – päättyi lyhyeen ennen kuin munkit pistivät siihen lisää jakeita joskus 300-luvulla jKr. tai vähän aiemmin.: Evankeliumin viimeiset sanat ovat haudalla käyneistä naisista: ”Ekstaasissa he eivät sanoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät”, Mark. 16:8b; ks. http://www-users.cs.york.ac.uk/~fisher/cgi-bin/gnt?id=02160812#h http://www.sacrednamebible.com/kjvstrongs/CONGRK161.htm#S1611

Evankelista kirjoittaa kreikaksi sanan ”ekstasis”. Se kuvaa naisten tunnetta. Naiset eivät kertoneet kenellekään – ainakin heti kokemustensa jälkeen. Ekstaasi on tuttu sana antiikin uskonnollisesta kirjallisuudesta. Sillä oli sama merkitys kuin nykyäänkin: Juutalaiset ja pakanat käyttivät sanaa ekstaasi kuvatessaan transsia. Saksalainen kreikankielen sanakirja sanoo Verwirrung, sekasorto, sekavuus; Ratlosigkeit, neuvottomuus; Entzetzen, kauhistus. Ensimmäinen evankeliumi jätti naiset transsiin. Markuksen evankeliumi tiedosti Jeesuksen ylösnousemuksen, mutta ei sanallisesti kuvaillut sitä.

Uskonnollinen transsi on tunnettua useiden eri uskontojen piirissä; joissakin se on hyvin tavoiteltuakin. Yhtä hyvin hindut, shamanistit kuin teosofit ovat kiinnostuneet transsista, he tahtovat kommunikoida jumaluuden kanssa transsissa. Patologiset syyt transsille on yleensä pyritty erottamaan uskonnollisista tarkoitusperistä Transsi koetaan joskus tavoitelluksi, erityiseksi tilaksi, johon hypnotisoija ohjaa ihmisen. Hypnoosissa tavoitellaan transsia, koska sen aikana saattaa tapahtua tarvittavia muutoksia ajanhahmottamisessa ja kivunsiedossa. Transsi mahdollistaa nukahtamisen ja muistamattomuuden. Transsi saattaa tuottaa tietoisuuteen tiedostamatonta materiaalia mielestä ja vapauttaa voimavaroja, jotka ovat tietoisuuden kynnyksen alapuolella. Tutkijat ovat suhteellisen yksimielisiä siitä, että sisäisiin mielensisältöihin syventymisellä parantuu minätietoisuus ja itseymmärrys. Pelottavan suuri, mutta mahdollisesti hyvin tarvittava tiedostamattoman mullistus alkoi naisissa, jos Markuksen evankeliumin kreikkalaisen sanan ottaa aivan totisesti. Ilmiö on tunnettu yleisesti ihmiskunnan historiasta eli kyse on yleisuskonnollisesta kokemisesta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä naisten kokemistavan kuvausta, vaan ihmetellä ihmisenä olemista ja tuntemista sekä varottaa sellaisesta kiivasmielisestä sinisilmäisyydestä, jossa ei tiedosteta, että jo ensimmäisten Jeesus-liikkeen edustajien keskuudessa syntyi erilaisia tulkintoja tapauksen todelliselle kululle ja merkittävyydelle. Myös "voittajien joukossa" yhdenmukaisuus on pienempää kuin usein kuvittelemme. Uuden testamentin kirjoitukset tulevat vanhan kirkon voimienmittelön voittaneelta osapuolelta. Minä toki kunnioitan näitä tulkintoja ensimmäisille tapahtumille, mutta tiedän, ettei vanha kirkko ollut yhdestä puusta veistetty. http://www.hypnologia.com/fin/hypno/2003/2/tn.html http://www.trance.ch/papers/pitfall.htm

Evankelista Matteusta ja Luukasta ja Markuksen evankeliumin papyruksen kopioitsijaa ei myöhemmin tuollainen transsimainen "sekavuus" tyydyttänyt. He kokivat ekstaasin ilmaisen negatiivisesti. Matteuksen evankeliumissa alkuperäistä sekasortoista transsia kevennettiin. Naiset eivät enää poistuneet ”transsissa”, vaan tavanomaisesti ”pelossa” (Matt. 28:8). Kreikankielen sanakin muuttui toiseksi http://www-users.cs.york.ac.uk/~fisher/cgi-bin/gnt?id=01280808#

Matteus kertoi naisten vieläpä iloisesti juosseen opetuslasten luo. Matteuksen evankeliumissa halutaan myös antaa vastaus ensimmäisen vuosisadan pääsiäiskohuun. Ensimmäisen vuosisadan kuohunta ei ilmeisesti koskenut pääasiassa Juudas Iskariotin mahdollista roolia, vaan juorua opetuslapsista, jotka olisivat varastaneet Jeesuksen ruumiin haudasta. Matteus kertoo, että sotamiehet olisivat puhuneet tuolla tavalla opetuslasten yöllisestä vierailusta Jeesuksen haudalla (Matt. 28:12). Puhe olisi saanut alkansa kuitenkin lahjuksesta, jonka vartiomiehet saivat. Silloin puhuttiin tyhjästä haudasta, mutta myös muunlaisia ylösnousemususkomuksia esiintyi.

Me kristityt olemme erilaisia tarpeissamme tutkia Raamattua, tapahtumien kulkua, myös pääsiäisen tapahtumia. Minä teen koko ajan itseäni ja oman uskoni perusteita koskevia kriittisiä, jopa perin ahdistavia kysymyksiä. Sitä vastoin eräs opiskelijapoika kirjoitti vasta äskettäin Hesarissa minua vastustaen, että kaikki luotettava on perinteisessä Raamatussamme. Vaikutelmaksi jäi minulle, että tutkimukseen ja itsekriittisyyteen ei pitäisi sittenkään uhrata ajatuksia ja voimavaroja. Minun mielestäni ehdottomuus tukeutua perinteen täydellisyyteen ja itsekritiikin torjunta kertovat meihin itseemme kohdistuvasta pelosta, jossa on tapana vetää Jumala oman traditionaalisuuden puolestapuhujaksi.

Joskus minua häiritsee kuunnella puhetta ylösnousemuksesta tai Kristuksen kuolleista heräämisestä, jos jään upeiden ylisanojen jälkeen älyllisesti epäselväksi, mitä puhuja oikeasti sanoi: mitä tapahtui fyysis-historiallisessa todellisuudessa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen ensimmäisenä pääsiäisenä, missä määrin kaunis ja kannustava puhe on sisällyksellisesti muutakin kuin retorisesti kaunista puhetta, jossa merkit ovat kuitenkin tyhjiä?

Minusta pyhää sopii kunnioittaa. Omaa minuutta ei pidä palvoa aivan rajattomasti. Pelätä ei kuitenkaan tarvitse, vaan ylösnousemuksestakin kertovien tekstien ja traditioiden syntyä saa pohtia aidon historiallisesti. Hyödyllistä on kuunnella myös, miten harhaoppiseksi tuomitut kristilliset ryhmät arvioivat Jeesuksen ylösnousemusta 100- ja 200- luvuilla jKr.

Kohuttu Juudas Iskariotin evankeliumi oli pari päivää minun tekemänä suomennoksena internetissä kotisivuillani. Ensi viikolla palautan sen sinne, kunhan saan teologisen sanakirjan ja tekijäoikeuskysymykset valmiiksi. Mielestäni Juudaksen evankeliumi kertoo kainilaisten ryhmän ajattelusta: nämä palvoivat Jeesusta samanaikaisesti kun ylistivät Saatanaa enkeliksi ja ihmiskunnan luojaksi (JIG 51). Heidän käsityksensä palautuu jo ensimmäiselle vuosisadalle jKr. Juudas kavalsi Jeesuksen olinpaikan myös Juudaksen evankeliumin mukaan. Kuolema oli kuitenkin vain vapautus, koska kainilais-gnostilaisen käsityksen ja Juudaksen evankeliumin mukaan ruumiin kuollessa "sielu jää eloon ja nousee ylös" (JIG 43).

Luultavasti Juudaksen evankeliumia vanhempi on Egerton evankeliumi, josta minulta valmistuu tällä viikolla kreikkalais-suomalainen tekstieditio internetiin. Pahasti sirpaleisesta Egerton evankeliumista on säilynyt selkeät kreikankieliset papyruspalaset, joita on helppo ja ilo lukea. Sillä on yhtymäkohtia Johanneksen evankeliumiin. Evankeliumissa kerrotaan toistuvasti, kuinka kansan johtajat käyvät Jeesusta vastaan, pistävät häntä koetukselle, ovat valmiit kivittämään. Egerton evankeliumin suuri sana on, että Kirjoituksissa on elämä. Kirjoitukset todistavat Jeesuksesta. Egerton evankeliumin säilyneet sirpaleet eivät kerro pääsiäisen tapahtumista mitään. Toisella vuosisadalla esiintyi myös sellaista kristillistä puhetta, jossa kuolleista heräämisen reaalis-historiallinen puoli oli sivuutettu kokonaan: Jeesus eli puheissa, hengessä, retoriikassa. Joskus minä saan vaikutelman, että tuollainen ajattelutapa on aika lähellä modernin kirkon pääsiäisretoriikkaa, jossa vältetään reaalisuutta, vaikka moderni kirkko pelkääkin valtarakenteita horjuttavia "harhaoppisten" evankeliumeja. Egertonin evankeliumista on vaikea sanoa, uskottiinko sen mukaan jotakin reaalista pääsiäisen tapahtumista.

Me olemme nyt sellaisen asian äärellä, joka mullistaa kristillisen teologian perusteita ja kirkon vallanrakenteita. Jos pääsiäinen on retoriikkaa ilman reaalis-historiallista ilmentymää, on kai perin luvallista tarkastella tuota pääsiäisretoriikkaa ikään kuin suruaikaa elävien opetuslasten tapana ilmaista muuttuneita tunnelmia, mutta sellaisenaan se ei sitoisi modernin tieteellisen maailmankuvan ihmistä. Ennen piispaksi tuloaan Wille Riekkinen kysyi eräässä esitelmässään, mitä persialaisapokalyptiseen maailmankuvaan rakentuvan ylösnousemustodistuksen painoarvo olisi enää tieteellisen maailmankuvan aikana. Tällaiset epäluulot eivät ole kuitenkaan tutkimuksen ehdoton lopputulos. Jotkut tekevät sellaisia johtopäätöksiä.

Jos vaikka evankelistoilla olisi kirjallisesti tuotettuja tahallisia ja tahattomia virheitä sekä henkilökohtaisia pyrkimyksiä, mutta jos Jeesuksen kuolleista herääminen on kaikesta huolimatta reaalinen tämän maailman tapahtuma, on Jumalan toimet edelleen eläviä. Jumala ei vain puhu kauniisti, vaan hän elää ja vaikuttaa reaalisesti. Jumala ja maailma eivät ole sittenkään täysin irronneet toisistaan. ”Jumala ei karta tätä maailmaa eikä jää taivaaseen”, kuvaili piispa Eero Huovinen tätä jumaluusopillista ajattelutapaa (E Huovinen, Pappi? S. 30).

Missä on sinun Jumalasi, sinun Kristuksesi? Voiko Hän merkitä jotakin mullistavan todellista ja uutta elämässäsi? Jättääkö Jeesuksesi sinut mieltä muokkaavaan transsiin; koskettaako hän tunteitasi, mieltäsi ja vakaumustasi mitenkään? Onko tuo muutos ja kosketus aivan inhimillinen prosessi, jolle ei ole olennaista Kristuksen kuolleista heräämisen todellisuus, vaan transsimainen kosketus ihmismielen tiedostamattomaan? Onko Jeesuksella ja hänen kuolleista heräämisellä enää mitään luovuttamatonta, olemassaolon kannalta perustavaa merkitystä? Antaako kasteen sakramentti yhtään mitään armoa ja Jumalan läsnäoloa todellisesti kastettavalle? Vai onko se pelkkä kaunis, perinteikäs juhla ilman jumalallisia seuraamuksia? Antaako ehtoollisen sakramentti oikeasti Kristuksen? Vai onko ehtoollinen vain emotionaalisesti koskettava hetki ilman jumalallisia seuraamuksia. Nämä seuraamukset kai puuttuisivat klassisen kristinopin mukaan, jos Kristukselle ei tapahtunut oikeaa ylösnousemusta.

Tänään emme ole ihan mitättömän aihepiirin äärellä! Ylösnousemus mullistaa ja muovaa koko kirkkoamme – luterilaista, ortodoksista, roomalaiskatolista, anglikaanista, helluntailaista ja monia muita suuria kristillisiä kirkkokuntia.

Juha Molari