Juha Molari, kirkkoherra, taloustoimittaja, IT-opiskelija

Lähimmäisrakkaus on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi 90-luvulta alkaen. Vakinaisesti asuvien ulkomaalaisten määrä nelinkertaistui Suomessa 90-luvulla. Malmin seurakunnan alueella on ulkomaalaistaustaisia jo noin 10 % väestöstä. Jokaisen kerrostalomme porraskäytävää kulkee kotiinsa sellainen lähimmäinen, jota on kohdeltu hyvin kyseenalaisesti, häntä ei ole pidetty lähimmäisenä.

Uskallan puhua tällä tavalla moittien, koska minut on taloyhtiöni vuoksi, lyhyiden hiusten, kenkien mallin ja siistin pukeutumiseni tähden sekoitettu useita kertoja venäläisiin tai virolaisiin. Olen saanut kuulla rasistisia huomautuksia, kun olen kävellyt kotiini. Onneksi kaikki lähimmäisemme eivät ymmärrä, mitä heille huudetaan suomeksi.

Marja-Liisa Häyrinen selvitti vuonna 2000 Ulkomaalaisvaltuutetun toimiston monisteessa Maahanmuuttajanuori ja suomalainen koulu sitä, millä tavalla pienet ja nuoret ulkomaalaistaustaiset lähimmäisemme kokevat elämänsä Suomessa. Tulos oli järkyttävä. Lasten uhkatekijänä oli Suomessa joutuminen kohteeksi huumevälittäjille, joita liikkui koulujen ympäristössä. Syrjintä loukkasi näiden lasten ihmisoikeuksia. Kielteisin suhtautuminen oli venäläisiin, arabeihin ja somaleihin. Heikon sivistyksen tai huonon työllisyystilanteen tähden jotkut ihmiset omaksuivat uhkakuvia ulkomaalaistaustaisista lähimmäisistämme ja aikuisten tunteet heijastuivat lasten kautta aina koulumaailmaan saakka rasismiksi.

Ykkösdokumentissa huhtikuussa 2004 kertoi Kirill Gluschkoff, että Suomessa hyväksytään sanottu halveksiminen muista kansalaisuuksista, erityisesti venäläisistä. Mediassa julkisuuden henkilöt ovat saaneet ilmaista ala-arvoisia rodullisia huomautuksia, mutta julkisuuden henkilöiden rasistinen puhe on suvaittu hiljaisuudessa. "Kaikessa suhteessa olemme kuitenkin varsin samanlaisia, haluamme elää tavallista elämää", tähdensi televisioraportissa mafiatutkija Johan Bäckman.

Luterilaisen kirkon venäjänkielisen papin Erkki Jokisen olen kuullut tähdentävän osuvasti: "Minä en pidä suvaitsevaisuus-sanasta, vaan tahdon mennä pitemmälle: ´Voidaanko olla ystäviä?´" Suvaitsevaisuus ilmaisee ulkopuolisuutta, vieraantuneisuutta, ylhäältä alas katselemista, toisen muukalaisuutta. Lähimmäisrakkaus ilmaisee ihmisyyttä, velvollisuuksia, oikeuksia ja mahdollisuuksia, kunnioitusta ja kuulemista, ihailua ja rakastamista.

Olen samaa mieltä Sigmund Freudin kanssa siitä, ettei tunne-elämän tasolla kaikkien ihmisten yhtäläinen rakastaminen ole mahdollista. Lähimmäisrakkauden voimakas vakuuttelu on yritys peittää itseä kauhistuttavat pelon ja vihan tunteet. En halua saarnata rakastamisen vakuuttelun puolesta, vaan käytännön toimia. Kyse on älyllisistä ratkaisuista, joissa voi toimia tyhmästi tai järkevästi.

Martti Luther kirjoitti kauniisti lähimmäisrakkaudesta. Lutherin lause sopii rajatusti yksilöiden väliseen kanssakäymiseen. Hän kirjoitti: "Jumalan lahjojen tulee virrata yhdeltä toiselle ja olla yhteisiä. Jokaisen pitäisi huolehtia lähimmäisestään niin kuin itsestään. Kristukselta nämä lahjat virtaavat meille. Meiltä lahjojen tulee virrata niille, jotka niitä tarvitsevat". Sitä vastoin Aristoteleen käsitys oli vähemmän idealistinen: hänen mukaansa onnellisuuteen tarvitaan rajallisten hyveiden saamista ja kilpailua. 1100-luvun lopulla elänyt juutalainen rabbi Moses Maimonides määritteli myös parhaaksi lähimmäisrakkaudeksi, jos köyhää autetaan nousemaan köyhyydestään itsenäisyyteen ja työntekoon. Varhaiskristityiltä periytyvä kirkollinen perinne poikkeaa Aristoteleesta ja Maimonidesta. Tämän puoleisuuden halveksunta kärjistyi varhaiskristittyjen traumaattisissa oloissa aivan liikaa, jotta voisimme enää rakentaa modernin yhteiskunnan sosiaali- ja talousetiikkaa varhaiskristillisestä tai vanhakirkollisesta tavasta ymmärtää lähimmäisrakkaus.

Lähimmäistä täytyy ajatella uudella tavalla modernin elämän lähtökohdista käsin. Viime vuonna valmistuneen suomalaisen tutkimuksen mukaan venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % kokee työnhaussa syrjintää. Työpaikkakiusaamista kokee yli 25 %. Kiusaamista harjoittavat työtoverit. Tein pari vuotta sitten liiketalouden opintojani varten raportin, jossa haastattelin ulkomaalaisia työntekijöitä. Kävi ilmi, että suomalaiset työntekijät kielsivät maahanmuuttajilta oikeuden puhua omaa äidinkieltään työpaikoilla, koska pelkäsivät alemmuuden tuntonsa tähden pahoja juoruja. Maahanmuuttajille tehtiin merkillisiä kassitarkastuksia ja kaikkea muuta kummallisuutta. Esimiehen toiminnan oikeudenmukaisuus, ryhdikkyys ja johdonmukaisuus olivat tärkeää, jotta työyhteisö alkoi kokea monikulttuurisuuden voimavaraksi. Työyhteisöt uudistuivat. Eräs haastateltava kertoi työyhteisön muuttuneen vuosien aikana aivan hyväksi, voittaneen jopa Suomen parhaat työpaikat -kilpailun. Lähimmäisen rakkaus ilmenee älyllisissä työnjohdollisissa ratkaisuissa.

Alistamisen halu, viha, pelko ja kateus eivät saa määrittää lähimmäisen mahdollisuuksia. Maahanmuuttaja törmää näkymättömään seinään, ammatillista tutkintoa ja osaamista ei osata hyödyntää. Erityisesti B-statuksella Suomeen töihin tulleet perheet joutuvat uudeksi marginaaliryhmäksi. He saavat tehdä töitä, mutteivät ole oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan, vaikka maksavat jäsenmaksua työttömyyskassalle. Aivan liian usein otaksutaan, että korkeastikin koulutetun maahanmuuttajan pitäisi olla vain halpaa työvoimaa matalapalkka-aloille: korkea vuokra ja nälkä tekisivät heistä ahkeria ja nöyriä maahanmuuttajia merkillisten työsopimusten ansiosta vain 500-700 euron kuukausipalkalla. On kestämätöntä kuvittelua, että alistaminen ja halveksunta tuottaisivat meidän yhteiskuntaamme elämänhaluisia ihmisiä.

Ensimmäisen vuosisadan köyhät eivät kyenneet aikuisen itsenäisyyteen, todellisen nykyisyyden ja kuvitellun tulevaisuuden välisten suhteiden käsittelyyn rauhanomaisissa yhteiskunta- ja perheoloissa. He eivät nousseet traumoistaan, köyhyydestään ja kokemastaan halveksunnasta, vaan syrjäytyivät nauttimaan kurjuudestaan - toiset turvautuivat rikollisuuteen ja toiset äärimmäiseen taivasikävään. Sitäkö me tahdomme Suomessa? Heidän piti luoda itselleen identiteetti, tunne tärkeästä ja suuresta elämästä osana Jumalan suurta suunnitelmaa. He käänsivät puutteensa nihilismin autuudeksi. He luulivat Jumalan rakkauden vaativan oman elämänsä hylkäämistä. Paljon kärsineiden ihmisten maailma oli epäluotettava, tuhoutumiseensa valmistautuva.

Ranskalainen filosofian professori Alain Badiou on lausunut perustellusti sen muutostarpeen, joka pitäisi tehdä vanhan kirkon eettisiin periaatteisiin. Badiou vaatii: älä luovu halustasi". Lähimmäistämme ei saa vaatia luopumaan halustaan voidakseen saada ihmisoikeudet keskuudessamme. Tosi jalo moraali ei vaadi askeettisuutta. Juuri omien halujensa ansiosta ihminen tulee todellisesti elämää ymmärtäväksi ihmiseksi. Jos lähimmäinen joutuu halveksituksi, hän saa vamman, menettää tämän maailman ja oman elämänsä. Nykyhetken kokemisen aitous, arvokkuus ja todellisuus tuhoutuvat. Kunnioitus yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestystä kohtaa loppuvat. Lähimmäisemme tarvitsee rakkautemme. Meidän tehtävämme on auttaa lähimmäistämme ja itseämme rakastamaan itseään ja saavuttamaan lailliset oikeutensa ihmisenä.

Monikulttuurisuuden siunaus seurakuntien elämässä ja Suomessa on juuri tämä ihmisenä elämisen peruskysymyksen ajankohtaistuminen. Rakkauden kaksoiskäskyn vaikea, tuskallinen ja epäonnekas historia juutalaisuudessa ja kirkon historiassa osoittaa, miten paha on lähimmäistemme elää ilman oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisia menestymisen mahdollisuuksia. Rakkaudettomuus rikkoo tämän elämän kokemisen mielekkyyden. Taivas on toiveita, mutta lähimmäisemme on todellisuutta.

24. sunnuntai helluntaista - Kahden valtakunnan kansalaisena - Luuk. 12:4-7. Puistolan kirkko 30.10.2005.

Ryöstöjen ilmapiiri ja yksilön oikeusturvan kannalta kyseenalaiset olot ovat niin lapselle kuin aikuiselle traumaattinen kokemus. Trauma-sana tulee kreikasta, jossa se tarkoittaa haavaa. Ihmisen kokemat järkyttävät loukkaukset aiheuttavat haavan, joka on kipeä ja joka voi muuttaa ihmistä vuosikausiksi, ehkä koko elämäksi. Ryöstöt, väkivalta ja ihmisyyden vastaiset loukkaukset ovat järkyttäneet ihmismieltä, viiltäneet sieluun haavoja, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä.

Päivän evankeliumi on syntynyt juuri sellaisissa järkyttävissä oloissa, jossa suureksi kysymykseksi on tullut jo ruumiin säilyminen hengissä tai kuolema. On vaikea kuvitella, mitä ihminen oikeasti kokee, jos hän menettää kaikki itsestään selvänä pitämänsä turvarakenteet ja mahdollisuudet. Yksin, haavoitettu, hylätty, halveksittu, tuhottu. Nämä sanat kuvaavat ensimmäisten kristittyjen elinoloja. Tarvitaan paljon empatiaa ja vähän mielikuvitusta, jota voi oivaltaa ne tuntemukset, jotka ovat olleet siinä tilanteessa, kun Jeesuksen sanat on kirjoitettu Luukkaan evankeliumiin ensimmäisen vuosisadan lopulla jKr.

Jotkut ovat sanoneet turhan valoisasti, että äärimmäisissä oloissa perusarvot kirkastuvat, mutta minä luulen, ettei äärimmäisissä oloissa kohtuullisuus ja terve harkinta enää säily. Maailmasta tulee liian musta-valkoinen. Ensimmäiset kristityt kokivat ryöstösurmien ja sukuongelmiensa tähden, ettei omaisuudella ole enää turvaa luovaa tehtävää, vaan omaisuudesta tuli luopua vapaaehtoisesti. Ihmisen piti lakata murehtimasta elämässä selviytymisestä, koska nyt vaadittiin vain erityisesti uskollisuutta tätä lyhyttä lopun aikaa varten. Danielin kirjan ennustusten mukaisesti viimeisinä päivinä paha tarjoaa suosionosoituksia, mutta hurskaat uskovaiset kieltäytyvät ja odottavat kärsivällisesti vapautusta. Evankeliumien kristittyjen sukupolvi alkoi surujen, menetysten ja onnettomuuksien tähden elää ennakoidussa tulevaisuudessa. He menettivät tämän maailman reaalisuuden ja turvallisuuden. Työ ei ollut enää tärkeää. Perheen perustaminen ei ollut enää aiheellista. Ruumiista huolehtiminen oli tarpeetonta petosta. Omia haluja piti pelätä ja elää kieltäymyksissä. Tämän maailman hyvyyden kieltäminen vääristi järkyttävällä tavalla kristillistä kirkkoa aina pitkälle keskiaikaan saakka.

Viime kesänä rippikoululaiset tekivät hämmästyttävän, terävän ja vaikean havainnon, kun he lukivat itsenäisesti Raamattua. He ihmettelivät sitä, että evankeliumit ilmaisevat kaikkea muuta kuin kohtuullisuutta ja sovinnollisuutta. Raamatussa ja Jeesuksen puheissa tulevat ilmi koko ajan syvät ja tarkkarajaiset jaot hyvään ja pahaan. Minun mielestäni nämä ehdottomuuden ilmaukset ja tarkkarajaiset jaot osoittavat sitä suurta ahdistuneisuutta, missä kristinusko syntyi ja levisi. Kun ahdistus oli jo hyvin tuhoavaa, kateus ja vaino tulivat eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuden vuoksi liian lähelle itse kutakin sydäntä, nämä kristityt asettivat Jeesuksen mallin mukaisesti itselleen ihanteellisen vaatimuksen vihollisen rakastamisesta. Kun oma ruumis uhkasi tulla tapetuksi, oli välttämätöntä puolustautua myös omia tuhoavia vihan tunteita vastaan. Kun apostolit ja ensimmäiset kristityt joutuivat tällä tavalla kamppailemaan pelon kanssa, he eivät suinkaan päässeet täysin eroksi pelosta. Vihattuna ja halveksittuna he vakuuttelivat itselleen, että vihamiestä pitää rakastaa, pitää antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa, pelätä ei tarvitse. Pelko synnytti kuitenkin vihaa, joka purkautui unenkaltaisesti niissä evankeliumiin tallennetuissa vertauksissa ja kertomuksissa, jotka kuvaavat viimeistä erottelua. Ikään kuin unena he kokivat pelkoja paetessaan, että Jumala langettaa julman tuomionsa vihamiehille ja epäuskoisille. He välttivät sen, että käyttäisivät omaa pelkoaan polttoaineena vihan ja aggression ilmauksia varten. Moni pakenee pelkoa vihaisuuteensa, mutta varhaiset kristityt eivät paenneet pelkoa vihamielisyyteen. Heistä ei tullut toki pyhimyksiä, vaan torjuttu ja hillitty pelko purkautui unenkaltaisesti viimeisten aikojen kuvauksina.

Ihmishengen kohtalo oli hyvin syvästi uhattu silloisessa Israelissa, koska yhteiskunnallinen oikeusturva oli kyseenalainen. Perheen poika, joka päätti uskoa uuteen uskoon, menetti nimensä, sukunsa, työnsä, kotinsa, elantonsa, oikeutensa, kunniansa ja aivan kaiken. Hänestä tuli uuden uskon vuoksi nälkäinen, janoinen, köyhä ja vihattu. Tuossa kaksin verroin ahdistavassa tilanteessa syntyvä kristillinen seurakunta päätti onnitella itseään kurjuudestaan. He päättivät ylistää ja kiittää vaikeuksistaan ja varattomuudestaan. Ylistäminen ja kiittäminen ei ollut siinä tilanteessa suinkaan todellisuuteen rakentavan periaatteen mukaista toimintaa. Ahdistuksissaan ylistäminen ja onnitteleminen olivat tarpeiden kieltämistä. Kristityt turvautuivat jo VT:ssa annettuihin lupauksiin pelastuksen päivistä, jolloin Jumala ottaa huomioon kurjat ja sorretut. Niukkuus ei kannustanut leivän ansaintaan, ahkeruuteen ja luovuuteen, vaan nälkäiset ihmiset turvautuivat Jumalan valtakuntaan, ennakoituun tulevaisuuteen. Jumalan valtakunnan autuus antoi hengellisen puolustuksen todellisuuden murskaavaa ylivoimaa vastaan. Ihmishenki oli joutunut järkytetyksi menetysten tähden. Ryöstöjen ilmapiirissä ei omaisuudella eikä omilla inhimillisillä haluilla ja mieliteoilla ollut enää turvaa ja elämän sisältöä luovaa tehtävää. Kaikki piti luoda kokonaan uudestaan uutta aikakautta varten uusista lähtökohdista käsin.

Meidän täytyy olla minun mielestäni hyvin tarkkaavaisia nyt 2000-luvun Suomessa, kun sovitamme traumaattisia kokemuksia heijastavia tekstejä oman elämämme rakennuspuiksi. En pidä lainkaan tarpeellisena ja terveenä, että ihminen kieltää askeettisesti omat halut ja toiveet ja siirtää kaikki pyrkimykset vain ennakoidusti tulevaan Jumalan valtakuntaan sekä alistuu lapsen huolettomuuteen. Niin ihminen saattaa reagoida toki monista eri syitä, mutta sen vuoksi on tarpeellista, että sen enempää lasta, nuorta kuin aikuista ei sorreta ylen määrin. Ihmisen rohkeutta tähän elämään ei saa tuhota, koska hän saattaa menettää koko uskalluksensa omaan oikeaan elämään ja todelliseen nykyhetkeensä. Maailma muodostuu traumojen rikkomalle ihmiselle korostetun epäluotettavaksi ja tuhoutuvaksi.

Suomalaisen luterilaisen kirkollisuuden kaksijakoisuus suhteessa tähän näkyvään maailmaan, kaupalliseen menestykseen ja yrittäjyyteen on väitetty pohjautuvan ainakin osaksi siihen, ettei edes Jeesuksen julistuksessa ja hänestä kertovissa ensimmäisissä evankeliumeissa kyetty traumaattisten elinolojen vuoksi sen enempään aikuisen itsenäisyyden kuin todellisen nykyisyyden kokemiseen. Yhteiskunta- ja perheolot eivät olleet rauhalliset ja terveet. Yhä edelleen huolimattomasti ilmaistuna kirkollisessa etiikassa ja puheissa saattavat tämä maailma ja Jumalan maailma joutuvat ylivoimaiseen ristiriitaan, mammona esiintyy Jumalan suhteen vastakohtana ja ihmismielen mieltymykset hengen vastakohtana. Elämä koetaan ihan liian harvoin ihanaksi; tehokkuutta, uuden oppimista ja luovuutta ei uskalleta nähdä Jumalan toimiksi ihmisissä ja uskon hedelmiksi. Traumojen jälkeisessä uskonnollisessa perinteessä nöyrtyminen, vaatimattomuus ja alistuneisuus muodostuvat sellaisiksi kuvitelluiksi hyveiksi, joiden uskotaan miellyttävän itse Jumalaa, joka olisi tuolla toisella puolen tämän näkyvän maailman.

Itsenäisyyspäivä - Matt. 20:25-28. Pihlajamäen kirkko, 6.12.2005.

Matt. 20:25-28: älkää hallitko herroina, vaan olkaa toistenne palvelijoita.

Herrat eivät ole koskaan kadonneet: herrat eivät kadonneet antiikissa, eivät kansainvaellusajan yhteiskunnassa, eivät keskiajalla, eivät absolutismin kaudella eivät teollisen vallankumouksen aikana eivätkä tämänkään jälkeen. Puhetapamme ja moraaliset ihanteemme ovat muuttuneet. Kansanedustaja edustaa nykyään kansaa. Ministeri-sana on peräisin latinankielestä: ministeri on palvelija. Luterilaisessa teologiassa on määritelty, että pastori on Sanan palvelija, ministeri, Jumalan sanaan sidottu, hän ei saa mestaroida Jumalan sanaa.

Vallasta on sanottu, että sen määrä on aina vakio. Jos kristityt ryhtyvät orjamaisiksi sanan pahimmassa merkityksessä, niin he saavat varmasti osakseen orjan kohtalon. Valta siirtyy toisille. Antiikin kristityt menettelivät usein alistuen. Kristinusko syntyi antiikin maailmassa, joka oli porrasteinen yhteiskunta. Voittajilla oli etuoikeuksia, hävinneillä ei. Orjilla ei ollut teoriassa mitään oikeuksia. Laki piti heitä esineinä, irtaimina tavaroina, joita saattoi myydä, vuokrata ja pantata. He eivät olleet juridisia persoonia. He eivät voineet todistaa oikeudessa. Orjien yhdyselämällä ei ollut lainvoimaa. Karannut orja sai ankaran rangaistuksen ja merkittiin polttoraudalla, jos ei tapettu. Orjalle kertyneet säästöt olivat isännän omaisuutta. Ruumiillinen työ ei ollut vapaan miehen ja herran arvolle sopivaa: eliitti halveksi ruumiillista työtä, jota tehtiin toisen hyväksi. Työ merkitsi vaivaa ja kärsimystä toisen hyväksi. Siitä halveksitusta työstä toisen hyväksi tuli kristittyjen lempilapsi: kristityt ilmaisivat tekemistään sanalla "diakonia", sanatarkasti työtä tomussa ja pölyssä.

Orjamarkkinoilla myytävää orjaa käsiteltiin antiikissa kuin eläintä, kuin tavaraa, jonka virheettömyyttä ja laadukkuutta tutkittiin tarkoin. Vähintään yhtä tarkasti tutkittiin siihen aikaan kuin nykyään yritykset seurakuntia myöten tutkivat työnhakijansa, kun pistävät heidät psykologisiin testeihin, keräävät kaikki todistukset ja CV:t. Antiikin aikaiset työmarkkinat olivat kuin karjakauppaa, jota valvoivat jopa samat virkamiehet. Orjia pahoinpideltiin ja heitä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Eipä yllätys, että tapahtui myös monia joukkoitsemurhia, joita vapaat ihmiset tekivät joutuessaan orjuuteen.

Kristityt samaistuivat orjiin, jotka tekivät työtä ja kärsivät orjamaisen kohtalon toisten hyväksi. Kristityt eivät kyenneet omien ihanteidensa avulla muuttamaan kuitenkaan antiikin maailmaa tasa-arvoiseksi. Heidän sydämissään soi liian innokkaasti kaipaus, jonka mukaan maailman kautta vain kuljemme, taivasta kohti matka vie. Maailma jäi pahimmissa erehdyksissä pelkäksi ohimeneväksi vierailupaikaksi. Niin ruhtinaat saivat pysyä ruhtinaina ja orjat orjina, eivätkä kristityt puuttuneet tilanteeseen vaan hylkäsivät vähänkin kertyneen omaisuutensa.

Demokratia alkoi herätä antiikissa rahan ja kaupankäynnin ansiosta, vaurastumisensa ansiosta. Tämä ei tapahtunut kristittyjen ansiosta. Demokratian ensiaskeleet ja kehittyvä taloudenhoito kulkivat käsi kädessä. Demokratian esiinmarssi Länsi-Euroopassa pääsi tapahtumaan 1700- ja 1800 -luvuilla myös talousjärjestelmän kehittymisen myötä. Ihmiskunta alkoi etsiä herrojen ja orjien sijaan kolmatta vaihtoehtoa, kaupallista kanssakäymistä. Sen jälkeen myös kristittyjen ajatukset alkoivat muuntua vähitellen myötämielisiksi tätä maailmaa ja demokratiaa kohtaan, vaikka yhä edelleen kirkolla on ongelmia ymmärtää järkevää taloudenhoitoa.

Suomessa varhaisin varsinaista kansaa aktivoinut liike oli heränneisyys, körttiläisyys. Valtiovalta kävi kuitenkin yhä siihen aikaan sivistyneistön tukemana laajoja oikeudenkäyntejä heränneitä vastaan. Sivistyneisyys oli siihen aikaa sitä, että vain herrat saavat puhua, köyhä väki olkoon hiljaista orjakansaa. Valtiovallan menettely perusteltiin vuoden 1686 kirkkolailla ja vuoden 1726 konventikkeliplakaatilla, joka kielsi kaikki omatoimiset uskonnolliset kokoukset kirkon ulkopuolella. Oikeudenkäynti oli kansan alistamista järjestelmälle, eikä oikeuden edistämistä. Kristityn suomalaisen kansan elämä oli vielä taistelua alistamisen puolesta tai alistumisen kestämiseksi. Ratkaiseva muutos Suomen ilmapiirissä tapahtui vuonna 1855, kun Aleksanteri II nousi Venäjän valtaistuimelle ja toi uuden vapaamielisen ajattelutavan. Talouselämä muuttui, kun puun kysyntä kasvoi ja hyödyntämisvälineistö koneistuivat sekä kaupankäynnin mahdollisuudet lisääntyivät. Niin syntyivät ensiaskeleet vähemmän herramaiselle kulttuurille. 1850-luku oli vasta alku. Sen jälkeen ovat suomalaiset kulkeneet vuosisataisen matkansa.

Oman aikamme Suomen haasteena on taas uudestaan, kuinka kansalaiset voisivat kaikissa tuloluokissa, kaikissa ikäryhmissä ja kaikissa kielitaustoissaan säilyttää luottamuksensa siihen, että kansanedustajien, ministereiden, tuomioistuinten, yritysjohtajien ja työmarkkinajärjestöjen ratkaisut ovat tasapuolisia ja oikeudenmukaisia. Ulko- ja vierasmaalaisuus ei ole uhka isänmaamme hyvinvoinnille.

Veteraanit taistelivat kansakunnan itsenäisyydestä vuosikymmeniä sitten; 2000-luvun maailmassa monikulttuurinen Suomi ratkaisee sen kysymyksen, kuinka yksilön ihmisoikeus ja -arvo toteutuvat käytännössä. Jos valtiovallan vallankäyttö koetaan toimivan epätasa-arvoisesti ja kansalaisten oikeustajun vastaisesti, luottamus Suomeen valtiovaltana vähenee ja sääntöjen noudattamiseen suhtaudutaan vähemmän kuuliaisesti. Mitä valtiovalta ei hoida oikeudenmukaisesti "oikealla kädellään", sen sorrettu katkeroitunut ihminen - yhtä hyvin suomalainen tai tänne tullut vierasmaalainen - ottaa itselleen "vasemmalla kädellään", yhteiskuntavastaisuus lisääntyy ja lainkuuliaisuus laskee.

Suomeen on saapunut 1990-luvulta alkaen huomattava määrä ulkomaalaistaustaista väestöä. Euroopan komissio julkisti viikko sitten, marraskuun 28 päivä 2005, tutkimuksensa eurooppalaisten yritysten monikulttuurisuudesta. 83 % eurooppalaisista yrityksistä koki saaneensa hyötyä omaksuttuaan myönteisen suhtautumisen kulttuurien ja kansallisuuksien erilaisuuteen työpaikalla. Työvoiman tarjonta oli parantunut, hyvät työntekijät säilyivät työyhteisössä kauemmin, työyhteisön sisäiset suhteet paranivat ja yrityksen maine koheni. Lisäksi 26 % yrityksistä havaitsi yrityksensä luovuuden ja tuottavuuden kohonneen. EU:n komission ohjelman mukaan kaikki diskriminaatio olisi lopetettava työpaikoilla. Parhaat tulokset saatiin Iso-Britanniassa, Espanjassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa ja Belgiassa. Tämä tutkimus oli valmisteluja vuoden 2007 yleiselle eurooppalaiselle teemalle, joka on saanut nimeksi: Euroopan vuosi kaikkien yhtäläisille mahdollisuuksille, European Year of Equal Opportunities for All. Kansalaisten hyvinvointi ratkeaa Euroopan Unionin tuoreiden selvitysten mukaan siinä, kuinka työpaikat ja oppilaitokset oppivat monikulttuurisuuteen oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti.

Maailmamme on nyt sen näköinen, ettei toisten ihmiset orjuuttamisella ja sortamisella saavuteta toivottua menestystä yhteiskunnassa ja yrityselämässä, vaikka alistamista tapahtuu yhä edelleen. Jo pikakurssi operatiiviseen laskentatoimeen kertoo, että herrankin korkeat palkat ovat osa yrityksen kokonaiskustannuksia. Mitä suuremmat kokonaiskustannukset, sitä vähemmän tuotosta jää voitoksi. Mitä suuremmat herran palkat, sitä vähemmän jää annettavaa köyhälle työntekijälle, jotta yritys säilyttäisi voitollisen tuloksensa ja kannattavuutensa. Ongelmana on se, että muukalainen on joskus hyvin kyvytön pitämään puoliansa, kun rikkaan pöydältä voisi tippua murusia.

Viime vuosina on runsaasti puhuttu siitä, että kehittyvien maiden, kuten Kiinan, Intian ja Venäjän, nopeasta talouskasvusta ja hyvästä kilpailukyvystä on tullut haaste kehittyneiden maiden talouksille ja yrityksille. Markkinoiden laajeneminen on avannut uusia tuotanto- ja vientimahdollisuuksia, mutta samalla kehittyneiden maiden teollinen ja palveluiden tuotanto on saanut kovan kilpailijan matalan palkka- ja kustannustason maista. Yritysten investointeihin ja sijoittumiseen vaikuttavat monien muiden tekijöiden ohella myös kohdemaan työmarkkinat. Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmaisi huolensa 15. syyskuuta 2005, että Suomessa työvoimakustannukset ylittävät moninkertaisesti kehittyvien talouksien kustannustason. EK:n mukaan suomalaisten yritysten olisi panostettava entistä enemmän tuottavuuden parantamiseen, mutta myös kustannuskehityksen hallintaan. Valitettavasti ei juuri koskaan vastaavissa raporteissa oteta huomioon niitä riskitekijöitä, joita Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä koetaan suurten tuloerojen tähden.

Minä muistan hyvin elävästi pari vuotta sitten käymäni keskustelut muutaman venäläisen työntekijän kanssa Pietarissa: nämä valittivat, etteivät 50 euron kuukausipalkan tähden voi panostaa päätyöhönsä kunnolla, koska sivuansioiden hankkimiseen täytyy jättää aikaa. Teollisuuden työntekijöiden työvoimakustannukset ovat Suomessa toki maailman viidenneksi korkeimmat, EU-maiden neljänneksi ja euromaiden kolmanneksi korkeimmat. Koreassa kustannustaso on vain 35, Virossa 17 ja Venäjällä 9 prosenttia Suomen tasosta. Kiinan ja Intian kustannustaso on vain 3-4 prosenttia Suomen tasosta. EU-maista Unkarissa, Puolassa, Tshekissä, Slovakiassa, Virossa, Liettuassa ja Latviassa palkkakustannukset ovat vain murto-osa suomalaisesta tasosta. Mielestäni uhkana olisi rappeutua edellä mainittujen yhteiskuntien tasolle. Ihanne-suomi voi tuskin olla sellainen, jossa työläisestä tulee orja, joka saa vain viidesosan nykypalkastaan. Eri maiden suhteelliseen kilpailukykyyn vaikuttavat palkkakustannusten lisäksi myös työajan pituus, yritysten liiketoiminta- sekä teknologinen ja logistinen ympäristö sekä tiede- ja innovaatioympäristö. Myös markkinoiden suuruus ja kasvupotentiaali ovat merkittäviä kilpailutekijöitä. Menestystä ei rakenneta ensisijaisesti matalapalkkaisen työntekijän palkkatasoa alentamalla Venäjän tai Intian tasolle.

Suomessa asuvan väestön tulevaisuutta rakennetaan, jos köyhää kansaa ei ajeta työmarkkinoilla karjamarkkinoiden asemaan, vaan koko väestö saa kokea työnteon ja oppimisen mahdollisuudeksi saavuttaa toimeentulon edellytykset itselle ja perheelle. Kristittyjen sopii isänmaansa hyväksi toimia kannustaen, jotta kurja ja monta kertaa epäonnistunutkin ihminen ei kurjistuisi entisestään, vaan nousisi oppimaan uutta sekä etsisi elinolojensa, osaamisensa ja ympäristönsä muutosta. Pehmeä lempeys ei aina auta. Kristittyjen isänmaallisuutta on säilyttää ja vahvistaa itsessään ja kansaihmisissään toimeliasta toivoa, joka ei ole vain tuonpuoleisuuden tähyämistä ja tämänpuolisuuden hylkäämistä.

Lokakuun 19 päivä 2005 valmistuneessa EU-komission tutkimuksessa eurooppalaisesta työttömyydestä ilmeni, että EU:n työttömästä väestöstä yli 50 % oli alhaisen koulutustason saaneita ihmisiä. Yli 40 % työikäisestä työttömästä väestöstä ei ollut koskaan ollut töissä. Tärkeimmät syyt työelämään pääsemättömyyteen olivat tällä väestönosalla koulutukselliset syyt, syrjäinen elinympäristö, naisten perhesyyt sekä sairaudet.

Kun minä itse pelkäsin jo menettäväni mahdollisuuteni kirkon virkaan muutama vuosi sitten, opiskelin pikaisesti uuden tutkinnon ja vieraan kielen Suomessa ja naapurimaassa. Minun tapani elää kristillistä toivoa ilmenee rohkeutena säilyttää toimeliaisuus, vaikka koko maailma näyttäisi toivottomalta ja väärämieliseltä. Surkeaan kohtaloon alistuneisuus ei ole menestyksellinen, hyödyllinen toimintastrategia tässä isänmaassamme. Se ilmaisisi vakaumusta, jossa ikään kuin Jumala ei voisi enää mitään hyvää antaa ja tarjota.

Orjamaisuus sopii kristityn ihanteeksi tässä isänmaassamme siinä mielessä että orja teki työtä joutilaisuuden sijasta. Vain herrat olivat antiikissa joutilaita. Herramaisuus tarkoitti antiikissa vetäytymistä filosofiaa, mutta tekemiseen he eivät tarttuneet.

Euroopan komissio julkaisi helmikuussa 2005 uuden Sosiaaliagendan, joka painotti työllisyyttä, köyhyyden poistamista ja yhtäläisten mahdollisuuksien luomista kaikille. Euroopan työmarkkinoiden oikeudenmukaisuuden kehittämistä pidettiin Brysselissä tärkeänä yhteiskuntaturvallisuudelle. Itsenäisen Suomen menestykseen tarvitaan sellaisia kristittyjä, jotka osaavat muuntaa uskonsa, toivonsa ja rakkautensa elämänläheisiksi voimavaroiksi epäoikeudenmukaisuuden ja tarpeettomuuden tunteeseen vajonneille ihmisille. Nouse, rukoile Jumalaa ja tee työtä tahi opiskele, jotta eläisit onnellisesti tässä isänmaassasi.

4. adventtisunnuntai - Herran syntymä on lähellä - Matt. 1:18-21. Pihlajamäen kirkko 18.12.2005.

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: "Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä."* Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut: - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel - se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme. Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.

Jumala tekee joskus omaa työtänsä ihmisten hyväksi, vaikka Jumala näyttää voimattomalta, toimettomalta, kyvyttömältä ja epäonnistuneelta. Niin on kaiketi sanottava tuosta profeetta Jesajan ennustuksestakin, jota evankelista Matteus käyttää perusteluna sen kreikankielisessä muodossaan, kun hän ilmoitti Jeesuksen erityisaseman.

Juudean kuninkaan Ussian kuolinvuotena 736 eKr profeetta Jesaja hätääntyi omaa ja oman kansakuntansa saastaisuutta. Hänelle tuli tunne hukkumisesta. Ahdistuskokemuksessaan Jesaja kysyi Herralta: Kuinka pitkäksi aikaa, Herra? Miten kauan kärsivällisyytesi kestää? Milloin toimitat avun? Profeetta Jesaja eli tuskissaan joitakin vuosia. Hän ei ollut suinkaan ainoa ihminen, joka kärsi ahdistuksesta siihen aikaan. Hän oli erityisen herkkä ilmaisemaan koko kansankunnan ahdistusta. Jesajan ahdistus yltyi aivan peloksi saakka, kun syyrialaiset lähtivät valloittamaan Jerusalemia ja leiriytyivät pohjoisvaltion alueelle, Israelin alueelle, mikä käsittää Galileaksi tuntemamme alueen. Syyrialaiset sotajoukot täyttivät Galilean. Israel vaikutti sortuneen pimeyteen, "kuoleman varjon alle", kuten profeetta kuvaili. Profeetta Jesaja kertoo, että Galilea oli taistelukenttä, jota tallasi vieraat saappaat, vaatteet olivat veren tahrimat. Tuosta kokemuksesta periytyy kristillisen kirkon jouluprofetiaan sanat "kansasta, joka pimeydessä vaeltaa".

Kansakuntaa oli todella kohdannut syyrialaisten sotatoimien tähden pimeys, pelko ja ahdistus. Koko kansakunta ja kansakunnan uusi kuningas, kuningas Ussian pojanpoika Ahas elivät syvässä pelossa. Raamattu kuvailee, että jokaisen ihmisen sydän "vapisi niin kuin metsän puut vapiset kovan tuleen voimasta" (Jes. 7:2). Niin kuin lähes aina sodan ja väkivallan aikana, tuhon ja pelastuksen mielikuvat voimistuivat Ahaksen ja Jesajan päivinä. Tuhoutumisen pelko tuntui Herran vihalta, ihmiset alkoivat nähdä näkyjä, kuulla ääniä. Avuttomuutensa kohdatessaan kaikessa järkyttävyydessään ihmiset antoivat myöten toiveille ja fantasialle. Kun ihmiset havaitsivat, etteivät he voi suojautua outoa ylivoimaista voimaa vastaan, syyrialaiset olivat valloittaneet koko Pohjoisvaltakunnan Israelin, he etsivät ihmettä ja Jumalaa, jota voisi palvoa, lepyttää ja kutsua omaksi suojakseen.

Vastaavia toivekuvia ja fantasioita on havaittu myös suomalaisilla sotaveteraaneilla, kun heitä on seikkaperäisesti tutkittu. Vietnamin veteraanit kehittivät myös toivekuvia ja fantasioita rauhoittaakseen pelkoaan. Muutama vuosi sitten on todettu, että Israelissa sotaveteraanit kokevat vainontunnetta, tuhoutumisnäkyjä ja epätodellisia fantasioita. Somaliassa, Makedoniassa, Sudanissa ja Ugandassa on havaittu järkyttävien kokemusten ja pelkotilojen herättäneet mielikuvituksellisia fantasioita ihmisten mieliin. Joskus nämä tunteet purkautuvat uskonnossa. Historiallisesti, inhimillisesti ja käyttäytymistieteellisesti tarkastellen profeetta Jesajan näky on aivan yhteismitallinen kaikkien näiden ahdistuksessa syntyneiden fantasioiden kanssa, mutta Jesajan näky muutti kuitenkin maailmaa.

Ahdistuksessa syntynyt toivekuva näytti vuosisatojen ajan pelkältä ihmiskunnan lapsuudessa puhalletulta saippuakuplalta, joka olisi jo mennyt vuosisatoja sitten rippi. Jesajan näky ei jäänyt toivekuvaksi, joka olisi kadonnut historian surulliseen kehitykseen.

Profeetta Jesaja, Juudean kuningas Ahas ja koko kansakunta pelkäsivät vuonna 744 eKr. "Ihmisen sydän vapisi niin kuin metsän puut vapiset kovan tuulen voimasta" (Jes. 7:2), kirjoitti Jesaja osuvasti. Siinä tilanteessa profeetta Jesaja kohtasi kuningas Ahaksen ja välitti kuninkaalle näkynsä: "Herra antaa teille merkin: nuori nainen tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. - - Ennen kuin hän oppii hylkäämään pahan ja valitsemaan hyvän, autioituvat ne maat, joita sinä nyt pelkäät noiden kahden kuninkaan vuoksi" (Jes. 7:14, 16). Aivan välittömästi Jesaja kertoo Herran käskeneen ottaa iso sinettikivi ja kaivertaa siihen poikansa nimen, joka syntyi nuoresta aviovaimosta. Yli puoli vuosituhatta ennen Jeesus nasaretilaisen syntymää oli määrä jo toteutua tuo merkki historian murroksesta. Profeetta Jesaja erehtyi, mutta profetia ei kadonnut. Odotusta siirrettiin eteenpäin yhä uudestaan, mutta toiveet eivät toteutuneet.

Jesajan näky ei jäänyt ihmiskunnan lapsuudessa puhalletuksi saippuakuplaksi. Evankelista Matteus sai profeetta Jesajan profetian sen kreikankielisestä käännöksestä, jossa kerrottiin nyt neitsyen tulevan raskaaksi. Juutalaiset ja lähes koko välimerellinen väestö eli 100-luvulla jälkeen Kristuksen sellaisessa maailmassa, jossa neitseellisyys ja seksuaalinen puhtaus olivat puhtaan sielun ja jumalaisen läsnäolon tuntomerkkejä. Juutalainen hurskaus kääntyi yhä voimakkaammin halveksivasti pois seksuaalisuudesta ja vastakkaisesta sukupuolesta. Maailma oli muuttunut jo kovasti erilaiseksi kuin luomiskertomusten siunaussanat tai Laulujen laulun eroottiset runot. Jeesuksen ikätoveri, suuri juutalainen filosofi Filon Aleksandrialainen kertoi suorasanaisesti juutalaisuuden ihanteista teoksessaan De Migratione Abrahami (16), että ympärileikkauksen päämääränä on symbolisesti kastroida (kuohita) seksuaaliset halut, jotka olisivat pahin uhka Jumalan yhteydelle. Seksuaalisuuden häpeällisyyttä korosti silloisessa aikakaudessa se, että kaikki suurmiehet Platonista Aleksanteri Suuren syntyivät tuolloisen historiakirjoituksen mukaan ilman maallista isää. Sellaisessa maailmassa evankelista Matteus selitti Jeesuksen syntymäihmettä.

Neitsyt Maria sai kokea, mitä tarkoittaa Immanuel, "Jumala on meidän kanssamme" myös siinä, että Joosef otti hänet suojiinsa. Jopa modernissa Suomessa on lääketieteen väitöskirjoissa voitu havaita, että köyhien äitien depressiivisyys aiheuttaa psykopatologisen riskin syntyvälle lapselle. Tilanne oli moni kertaa vakavampi 2000 vuotta sitten, kun naimaton nainen oli raskaana. Lasten kokemat ahdistukset, vanhempien menetykset, ankara fyysinen kuri ja varhainen raskas työnteko värittivät myös tavanomaisesti lapsuutta antiikissa. Antiikin ihminen saavutti ja menetti maineensa, toimeentulonsa ja oikeutensa suvun ja perheen kanssa. Jos isäsi ja äitisi eivät olleet hyvässä maineessa, olit itse tuomittu kurjuuteen, jopa pelkäksi esineeksi - orjaksi. Me pidämme tuollaista ajattelutapaa moraalisesti arveluttavana, vaikka myös edelleen ihmisiä arvioidaan heidän sukunimensä perusteella. Jopa kirkko ja tuomiokapitulit arvioivat pastoreiden soveltuvuutta rotuhygieniaoppiin turvautuvan Cattelin psykologisen testin avulla.

Antiikin päivinä koko yhteiskunta, kanssakäyminen, työnteko, oikeudenkäynti ja kunnioitus oli sidottu isän ja äidin hyvään maineeseen. Lapsi, joka syntyi äpäränä, kantaisi koko elämänsä äpärän traumaa sielussaan. Naisen asema ei ollut sekään kehuttavat 2000 vuotta sitten: juutalainen mies saattoi hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa tai pitää monta aviovaimoa samanaikaisesti. Moniavioisuus säilyi juutalaisuudessa aina keskiajalle saakka. Me emme tiedä, miten hurskas Joosef eli tosiasiallisesti Marian ja Jeesuksen kanssa. Kuinka kauan hän eli? Milloin hän kuoli? Me emme tiedä mitään heidän myöhemmästä kanssakäymisestä, paitsi Raamattu kertoo hurskaan Joosefin ottaneen Marian hoiviinsa aviovaimoksi, ja että Jeesuksella oli monia siskoja ja veljiä. Jeesuksen ajan hautajäännöksistä Israelissa on kaksi kolmasosaa kuolleita lapsia - lapsikuolleisuus oli valtavaa köyhän väestön parissa. Väestö sairasti. Toimeentulo oli niukkaa. Kutakuinkin Jeesuksen syntymävuonna 4 eKr Nasaret-kylän lähituntumasta on jäänyt historian kirjoihin järkyttävä tieto: viiden kilometrin päässä Seforiksen kaupungissa kapinoitiin ja rosvoiltiin mielipuolisesti. Mikään ei ollut pyhää. Kaikki rikottiin ja vietiin. Syyrian Varus lähetti sotajoukkonsa palauttamaan järjestys Galileaan: hän poltti Seforiksen ympäristökylineen ja myi asukkaat orjiksi. Josefus kertoo, että "koko alue täyttyi tulipaloista ja tappamisesta, eikä arabien ryöstelyltäkään välttynyt kukaan. - - Eloon jääneet olivat valmiit sodan lakia seuraten ottamaan vastaan iskuja vasten kasvojaan". Inhimillisesti arvioiden kristinusko olisi saattanut jäädä syntymättä, jos hurskas Joosef olisi jättänyt nuoren neitsyt Marian yksin tuohon hulluun maailmaan. Jumala sai syntyä luoksemme, koska Joosef ei sallinut Marian jäädä ilman tukea. Yli 700 vuotta aiemmin lausuttu vanha ennustus sai vihdoin täyttymyksensä merkillisesti.

Jumalan päätökset eivät ole samat kuin meidän ihmisten aivoitukset: meidän syvät pettymyksemme eivät todista Jumalan kyvyttömyyttä; meidän suuri kiihkomielisyytemme ei ilmaise Jumalan pyhyyttä; meidän maailmamme häpeä ja alhaisuus eivät estä Jumalaa.

Jouluyö, jouluaamu - Teille on syntynyt Vapahtaja - jouluevankeliumi Luuk. 2:1-14.

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus*, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: - Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Vähän yli 2000 vuotta sitten Betlehemin pimeässä yössä, eläinten seimen ympärillä, oli köyhä perhe, rakennusmies Joosef ja nuori Maria. Seimessä makasi vastasyntynyt Jeesus-lapsi. Ihastelemaan saapuivat enkelit ja paimenet. Tallissa seimen äärellä nämä ihmiset kokivat suurta turvallisuuden, rauhan ja oikeuden kaipuuta. Puutteet ja murheet olivat suuret, mutta rakkauden ja Jumalan kosketus vielä suuremmat. Jouluevankeliumi herkistää etsimään tuota kauneutta, joka ei kuole niukkuudessa; herkkyyttä, joka säilyy puutteessa; Jumalan pyhyyttä, joka valaisee pimeässä yössä. Jouluevankeliumi sallii meidän kokea, että merkillinen maailma epäoikeudenmukaisuuksineen, turmeltu ihminen ja pelastava hyvyys ovat läpeensä sidotuksissa toisiinsa; maailman peittävä yöllinen pimeys ja pyhän Jumalan enkelten loiste ovat kietoutuneet toisiinsa. Kauneus täytyy vain etsiä esiin kaiken vaatimattomuuden ja mahdottomuuden alta.

Kukin sukupolvi on sitonut hyvin paljon omia tunteitaan, unelmiaan ja toiveitaan jouluevankeliumin synnyttämiin mielikuviin ja itse joulun odotukseen. Useat ihmiset kokevat ehkä mieluisaksi kuulla, että Jumalan läsnäolo voidaan löytää myös kaiken vaatimattomuuden ja mahdottomuuden alla, jopa kapaloituna eläinten seimestä. Pimeä yö ja niukkuus eivät voineet turmella sitä herkkää kauneutta, jonka Jumala oli suunnitellut tapahtuvaksi Joosefin ja Marian kautta Jeesus-lapsen syntymässä. Vaatimattomuus, mahdottomuudet, meidän oma pimeytemme tai häpeämme eivät sulje Jumalaa pois omasta joulustamme vuonna 2005 jälkeen Kristuksen syntymän.

Minä poikkean teologien valtavirrasta, sillä en kaipaa unelmia ensimmäisestä, aidosta, turmeltumattomasta joulusta enkä koe ongelmia yhdistää nykyaikaista kaupankäyntiä oikeaan hengellisyyteen. Pääsääntöisesti kristillinen kirjallisuus ja kirkkokunnat ympäri maailmaa korostavat joulun vaatimattomuutta ja aitoa joulua kaupallisuuden vastakohtana. Dostojevski kirjoitti länsimaisen materialismin vastustamiseksi teoksessaan Rikos ja Rangaistus Sonja-tytöstä. Tuon tytön sielun suuruutta ja kauneutta ei mikään alhainen voinut turmella. Elämän raakuudesta riippumatta tuo tyttö säilytti ehdoitta Jumalalle otollisuuden, aidon sisäisen kauneuden. Kauneus oli sisäistä, aineetonta, ei-kaupallista.

Loistaako niukkuudessa Betlehemin tähti kirkkaammin kuin rikkauden ja yltäkylläisten valojen loisteessa? Loistavatko Jumalan enkelit pimeydessä silloin ja juuri silloin, kun muu loisto puuttuu? On totta, että monet ihmiset kaipaavat aitoutta, turmeltumatonta, ei-kaupallista puhtautta omaan elämäänsä ja joulun pyhittämiseen. Eräs suomalainen ajattelija kirjoitti viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan, että rahasta lähtee nykyään valitettavasti kaikki tavarat ja rahaan pyrkivät kaikki tavarat. Sen vuoksi ihmiselle jää yhä vähemmän omaa olemassaoloa töissä, yhteisöissä ja kotonaan: koko ihminen on määritelty rahalla. Luultavasti vastaavat kokemukset ovat syy, miksi saattaa viritä kaipuu pyhyyteen, jota ei mitata rahassa.

Minun mielestäni ei tarvitse kärjistää vastakohtaa kaupallisuuden ja pyhyyden välille, vaikka joululahjat eivät ole mikään pakkoasia toki. Kaupallinen joulu on hyvä ja siunattu asia, jos jollakin on varaa lahjojen ostoon. Jo ennen kuin joulupäivä 25. joulukuuta keksittiin Jeesuksen syntymäpäiväksi 300-luvulla jKr., tämä päivä oli lahjojen antamisen ja juhlimisen päivä. Lahjan miettiminen, lahjan etsiminen, lahjan antaminen ja vastaanottaminen ilmaisevat hyvää tahtoa ihmisten kesken, pelkästään hyvää asiaa. Joulukauppa on tärkein ajanjakso liike-elämän menestykselle ja työllisyyden edistämiselle. Kaupallisen joulun suuri siunaus on nyttemmin vain korostunut - kiitos globalisoituneen maailmantalouden: jouluostokset luovat työtä ja varallisuutta niin kotimaahamme kuin köyhän maailman työntekijöille. Jouluostokset luovat rauhaa ja hyvinvointia koko maailmaan. Tästä kehityksestä taivaalliset sotajoukotkin ilmeisemmin riemuitsevat tänä jouluna. Länsimainen kaupunki- ja kaupankäyntijoulu ei ole synkkä ja tuhoisa ihmisen ahdistuksen tyyssija, joka sotisi ensimmäisen joulun aitoa tunnelmaa vastaan. Minä näen aidon joulun haasteet toisaalla.

Perinteinen Suomi on korostanut joulurauhaa ja hiljaisuutta voimakkaammin kuin missään muualla maailmassa on tehty; kulttuurien muuttuessa ja kansojen liikkuessa yhä useammat ihmiset eivät koe enää pysähtyneisyyttä ja vaatimattomuutta joulun välttämättömiksi hyveiksi, jotka olisivat erityisesti Jumalan mieleen. Toiset ihmiset voivat kokea aivan luvallisesti myös ilon, hauskuuden, yhdessäolon ja toimeliaisuuden Jumalan toimiksi ihmisissä, kun he viettävät joulua. Haasteeksi on tullut, pystymmekö sallimaan erilaisuuden. Hiljaisuus ei ole joulun ennakkoehto, mutta rakkaus on. Suomalaisuus ei ole joulun ennakkoehto, mutta ihmisten kunnioittaminen on. Kaupallisuus ei uhkaa aitoa joulua, mutta jyrkät rodulliset asenteet uhkaavat. On tutkitusti havaittu vasta äskettäin, että rodulliset ja kansalliset asenteet ovat jyrkentyneet suomalaisten nuorten miesten keskuudessa vuoden 2005 aikana. Nuo asenteet uhkaavat sekä joulun aitoa sanomaa että suomalaisten omaa kykyä sopeutua väistämättä muuttuvaan maailmaan lähitulevaisuudessamme. Meillä on monia erilaisia jouluja, maailmamme muuttuu.

Ihmiskunnan yleinen hyvinvointi on nyt parempi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Taloudellinen niukkuus koskettaa vuosi vuodelta yhä harvempia ihmisiä, vaikka nälkää näkeviä ihmisiä on toki edelleen liian paljon. Mitä vauraammin me jaamme lahjoja perheemme jäsenten kesken ja ystävillemme, sitä enemmän teemme hyvää ihmiskunnan köyhyyden poistamiseksi ja rauhan rakentamiseksi. Viha ei sitä vastoin millään tavoin edistä ihmiskunnan hyvää, rauhan rakentamista ja aitoa joulua. Opitut tavat eivät ole ehdottomia. Kaikkien ihmisten oikeudenmukainen kunnioittaminen on välttämätöntä. Kunnioitus todistaa rakkaudesta, joka tulisi entistä voimakkaammin valloittaa myös meidän omat sydämemme. "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa".

Juha Molari