JUHA MOLARI, Юха Молaри

Juha Molari toimittamassa mummonsa siunausta 90-luvun alussa.

Siunaus 9.11.2005 Malmin itäisessä kappelissa

"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, - sama se, kun täysin sa uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes!"

"Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempä on. Lemmen voima on voittamaton".

"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´ ei aina esille loista".

Minä olen saanut onnen keskustella hymyilevän [vainaja] kanssa. Laulullaan hän auttoi tuolloin juhlan onnistumisen. [Vainaja] ei puhunut toisista pahaa. Hän tahtoi säilyttää luottamuksen. Hän säilytti pilkkeen silmäkulmassaan niin hyvin kuin suinkin vielä sairaalassakin. "Hymyn voima on voittamaton". "Lemmen voima on voittamaton". Niin kirjoitti Eino Leino hymyilevästä Apollosta, [vainajan] suosikkirunossa.

"Oi, onnellinen, joka herättää niitä voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miksi emme me kaikki yhtyä vois? Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa".

Olen havainnut joskus, että kuolema herättää tunteita, joissa sureva mittaa omaa läheisyyttään ja toisen etäisyyttä poisnukkuneeseen. Joskus on vaikea ymmärtää, että toinen suree nukkuessaan, mutta toinen valvoessaan; toinen suree syödessään, mutta toinen menettäessään ruokahalut. Ei ole sääntöä, miten syvästi pitäisi surra ja millä tavalla. Surevat ihmiset syyttävät usein myös itseään menetetyistä hetkistä ja mahdollisuuksista. Myös tulevaisuus ja muutokset pelottavat. Joskus on vaikea tarttua tähän hetkeen uudestaan ja huolehtia omasta elämästä. Ehkä menneiden muistaminen valtaa sielun. Ehkäpä myös [vainaja] tahtoisi sanoa teille Eino Leinon runon sanoilla:

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

[Vainaja] ei tahtonut puhua pahaa toisista. Pienelle ei saanut huutaa. Hänen sanaansa opittiin kunnioittamaan.

Minä hämmästelin maailman pientä kokoa, kun tapasin ensimmäistä kertaa [vainajan]. Hän pelasti silloin juhlamme auttaessaan laulutaidotonta pappia. [Vainaja] tuntui hyvin kotoisalta ja läheiseltä sekä persoonansa puolesta että nimensä puolesta: hän oli kaima isälleni, samana päivänä syntynyt, samassa kunnassakin asunut nuoruutensa.

"Niin pienet, pienet on piirit maan, mutta taivas on suuri ja laaja ja taivas on kuultava korkeuttaan ja taivas on tähtinen, taaja".

"Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten"

Eino Leino tahtoo auttaa ihmistä ymmärtämään toista ihmistä, koska olemme samaa ihmiskuntaa kaikki. [Vainaja] syntyi lokakuussa 1938 Sulkavalla, asui sittemmin Kerimäellä. Tätär xxxx ja poika xxxx syntyivät. Vuonna 82 hän tutustui vaimoonsa sekä tämän tyttäriin xxxx. [Työssään] sai jättää jälkensä myös moneen merkittävään rakennukseen. Suurin, syvin, arvokkain ja suojeltavin jälki on se kosketus, jonka hän on jättänyt teidän sieluunne.

Tämän kosketuksen kunniaa on vaikea lausua upeammin kuin Eino Leino tuossa runossaan. "Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten".

Hyvät omaiset ja ystävät! Teidän on yhä eläminen täällä päällä maan. Kun minä pappina puhun Jumalasta hautajaisissa, tahdon tähdentää ihmiselämän arvoa ja oikeutta. Siinä näkyy uskomme ja kunnioituksemme taiteilijoista suurimpaan, kaiken Luojaan, että me elämämme parhaan taitomme mukaan.

Kun Jeesus aloitti puheensa epäilevälle Tuomakselle, hän sanoi ensimmäiseksi: "Älköön sydämenne olko levoton" (Joh. 14:1). Ilmaus tulee kreikankielisestä verbistä "tarasso", hyppiä, pomppia, säikkyä, olla epäjärjestyksessä, olla hämmentynyt, sekaisin, levoton. Niin koetaan ymmärrettävästi surussa, mutta teidän on oikeus etsiä hyvää elämää. Elämä on arvokas.

Siunaus Honkanummen hautausmaan kappelissa 17.12.2005

[Vainaja] synty [19xx] Kuolemanjärvellä Karjalassa. Kuolemanjärvi on tunnettu osa Mannerheimin linja: Kuolemanjärven Kyrönniemi-Hatjalahdenjärvi-Muolaanjärvi-Äyräpäänjärvi-Salmenkaita-Vuoksi-Taipale. 130 kilometriä pituutta. Sillä linjalla syntyi poika - [vainaja]. Sille linjalle rakennettiin [vainajan] lapsuudessa 68 linnoituslaitetta vihollista vastaan. 12 vuotta vanha poika siirtyi sodan syttymistä [kuntaan xxxx], ja sittemmin Helsinkiin.

Minä en tuntenut [vainaja]. Toki minun mieltäni kiehtoo, mitä vauva ja kasvava pieni poika mahtoi vaistota ja kokea muiden ihmisten tunnelmista sotilaallisesti strategisella linjalla. [Vainaja] ennätti nähdä paljon. Miestä koskettaa aina eniten omat lapset, vaikka omien lasten merkittävyyden ilmaiseminen ei ole ainakaan itselleni riittävän helppoa ja luontevaa. [Vainajalla] on neljä lasta: [nimet]. Lasten kunnia ja menestys tuo mielihyvää ja levollisuutta miehelle. Lapsen menetys ja tappio koskettaa syvälle sieluun.

Neljä ja puoli vuotta pitkäaikaisosastolla on hyvin riittävästi kärsimystä sairaalle itselleen ja hänen läheisilleen - teille. Olette olleet vuosikaudet huolissaan, toivoneet ja pelänneet, miten [vainajan] käy, mikä on hänen kuntonsa, miten hänen päivittäinen hyvinvointinsa on turvattu. Neljä ja puoli vuotta sitoo hyvin paljon myös tunteita, ajatuksia ja henkisiä voimavaroja. Kun vaimo käy avioerosta huolimatta neljä ja puolivuotta sairasta miestänsä huolehtimassa, on tuskin enää suurempaan myötäelämisen, yhdessä kokemisen ja vastuullisuuden ilmausta.

[Vainajan nimi] kuolema vapauttaa paljon aikaa, voimavaroja ja murehtimiseen kulutettuja tunteita uuteen elämään. Tätä seikkaa on vaikea nyt hautajaisissa ymmärtää. Joskus on myös myöhemmin vaikea hyväksyä, että enää ei saa rakentaa elämää poismenneeseen sidottujen tunteiden varaan, vaan on lupa ajatella omaa elämää ja selviytymistä omissa asioissa. Useat surevat omaiset ovat kertoneet kokevansa jopa syyllisyyttä, jos he alkavat ajatella omia asioita.

Kaikki ajallaan. Mitään syytä häpeään ja syyllisyyteen ei ole, jos säilytätte rakkauden tätä ajallista omaa elämäänne kohtaan. Se ei riistä mitään pois [vainajalta]. Se ei estä teitä muistamasta ja ajattelemasta häntä, kun hän on nyt rajan takana. Tämä raja ei ole muuttuva ja sortuva Mannerheimin linja, vaan elämän ja kuoleman raja. Surussa on tavallista, että uni voi häiriintyä. Toisia nukuttaa liikaa, toiset eivät saa unta. Surevat tahtoisivat nähdä unia poismenneestä, mutta eivät näe. Joskus unia on aivan liikaa. Joskus tuntuu kylmältä, joskus tuntuu kuumalta, joskus ei ruoka maistu lainkaan. Surussa on tavallista, että pienet asiat herkistävät muistot ja tunteet. Joskus tuntuu, että poismennyt on aivan oikeasti läsnä ihan lähellä. Me kohtaamme täällä Honkanummella ikiaikuisen linja, rajan. Sen mitta on enemmän kuin 130 kilometriä. Se raja on koskettanut kaikki sukupolvia. Tämä raja on häirinnyt ihmismieliä kaikkina aikoina. Monet ovat sitä miettineet. Kaikki ovat sen lopulta kokeneet. Muutamat oppineet sanovat, että ihmisessä on myötäsyntyisesti jopa ahdistus ja vietti tätä rajaa kohtaan. Kirkon ja pappien pitäisi olla kuoleman ja elämän rajan asiantuntijoita, koska me papit käymme hautausmaalla useita kertoja viikossa. Minun asenteeni kohdata kuoleman raja on kehittynyt omakohtaisen kuoleman katselemisessa vuosikymmen sitten ja pappisviran hoidon kokemuksista. Minua surettaa vähemmän kuoleman jälkeinen; kuoleva ikävöi tämän puoleisen menettämistä: kuoleman jälkeistä en pelkää, koska en pelkää Jumalaa, vaan luotan häneen. Olen havainnut, että kuolevat ihmiset myöntävät lopulta usein paremmaksi nukkua pois kuin kärsiä, mutta ero tänne jääviin läheisiin ihmisiin on myös kuolevan ihmisen suurimpia suruja. Surussa ilmaisee ikävää, kyvyttömyyttä enää keskustella ja sopia asioita. Raamatussa on valtavasti ja valtavasti kirjoituksia, joissa tähdennetään Jeesusta Kristusta kuoleman voittajaksi, koska antiikin ihmistä pelottivat kansantarinat ja mielikuvat kuoleman jälkeisistä ahdistuksista, kelvollisuudesta taivaaseen. Me olemme kuulleet vuosisatojen ajan kristillistä julistusta ja olemme jo oppineet levollisen suhteen taivaan kotiin: taivaan koti on avara, se on meitä varten jo aivan valmis, kaikki on kotoisaa. Nykyään haasteena on, kuinka surevat jaksavat ja selviävät elämässään. Teidän elämällänne on arvoa. Nyt on juuri oikea aika kunnioittaa ja hoitaa teidän omaa elämäänne, kun olette rajan täällä rajan tällä puolen. Vanhassa juutalaisuudessa viisautta ei liitetty ahtaaseen intellektuaalisuuteen, vaan kuulemiseen: kykyyn kuunnella elämää - omaa elämää, toisen elämää, Jumalan antamaa elämää. Suru herkistää teidät kuuntelemaan elämää.

Siunaus Malmin hautausmaalla 1.2.2006

Rakkaus ei lopu, jos sitä tuhlaa. [Vainaja] oli [ammatti] herrasmies, jossa asui tunteellinen ja herkkä lahjakkuus. Monet ovat itkeneet, että hyvä mies meni. [Vainaja] oli ylpeä vaimostaan. [Vainaja] synnytti omanarvontuntoa, jos tämä tunto uhkasi ehtyä. Sellaista miestä me tänään kunnioitamme.

Vakava sairaus ja kuolema ahdistavat ihmisiä. Pelko omasta kohtalosta, selviytymisestä ja yksinäisyydestä tekevät sekä kuolevan itsensä että surevien mielet raskaaksi. [Leski] on saanut puolisoltaan, mutta [vainaja] on nyt poissa.

Kun [vainajan] mummo pelkäsi ukkosmyrskyä, poika ja mummo menivät sängyn alle, jossa pieni poika luki pelkäävälle mummolle Raamattua. Ihmiselämän suuri kutsumus on toinen toistamme varten pelon poistaminen, ilon tuottaminen ja toivon virittäminen. Rakkaus ei lopu, jos sitä tuhlaa toisen hyväksi. Ahdistuneelle on näytettävä uusi perspektiivi; asioilla on tapana järjestyä riittävän hyvin, jos ei pelkää epäonnistumistaan eikä häpeä onnistumistaan. Sureva ei aina uskalla etsiä iloa eikä uskalla hoitaa itseään, vaan elää yksipuolisessa menneisyydessä tai ennakoidussa tulevaisuudessa.

Kristillisen uskon luterilaiselle tulkinnalle on aivan perustavaa armahdus, vapaus syyllisyydestä Jeesuksen Kristuksen ansiosta. Syyllisyys, pelko, häpeä ja arkuus eivät enää saa estää ihmisarvoista elämää: olet Jumalan suosiossa, olet Kaikkivaltiaalle rakas ja hyväksytty. Ehtoollisessa Jeesus Kristus sanoo "Sinun puolestasi annettu", "Sinun puolestasi vuodatettu". Minä toivon teille sellaista uskallusta, että ilon ja toivon tuottaminen sekä omaa elämäänne että läheisiänne varten olisi aivan perustavaa. Ahdistuneisuus ja suru ilmaisevat yksinäisyyttä, ikävää rakkaaseen ihmiseen ja turvattomuutta. Nämä vaikeat tunteet ovat hyvin luvallisia. Hyvän tekeminen ja ilon tuottaminen leimasivat herrasmies [vainaja]. Nämä hyvät ominaisuudet on luvallista omistaa myös omaksi elämänasenteeksi, uskallukseksi elää luottavaisesti Jumalan antamaa elämää.

[Vainajan poika vaimoineen ja lapsineen] muodostivat [vainajan] perheen. Kuolevalle oma kuolema on vaikeaa, jos hän pelkää unohduksiin joutumista. Te luitte Herran siunauksen ja piditte häntä kädestä. Kuoleva voi tuskin tuntea suurempaa rakkautta viime hetkellään. [Vainaja ja leski] olivat hyvin kiitollisia, kun [sairaalasta] järjestyi paikka. Ihmisarvoinen kohtelu, ihmisen oikeus olla ihminen pääsivät toteutumaan. Ihmisen oikeudesta olla ihminen oli kyse mielestäni myös [vainaja] persoonassa, sikäli kuin olen häneen tutustunut [lesken] ja [muiden tietojen perusteella]. Käytännöllisesti katsoen koko ikänsä hän eli kutsumukselleen aina [ensimmäinen työ] alkaen. Ihmisarvoisen elämänilon luominen oli hänen tehtävänsä [työn] tuolla puolen, kodissaan ja läheistensä parissa. Te jatkatte hänen elämäntehtäväänsä, kun tuhlaatte rakkautta toistenne iloksi ja hyväksi.

Siunaus 11.5.2007 Mäntsälän kirkossa

Olette kokeneet poismenon, kohdanneet kuoleman. Lukuisat muistot ovat virinneet mieliinne. Pyyhitäänkö nyt kaikki nuo muistot pois? Ei varmasti pyyhitä pois: me keskustelimme muistamisesta ja päätimme päätösvirressä (631) hypätä yli epäonnistuneen säkeen 3. Kyllä te kaikki muistatte. Muistaminen on aivan luonnollista. Kukaan ei ole nyt ketään hylkäämässä. Helena ei ole hylkäämässä ettekä te ole hylkäämässä.

Helenasta on hyvät muistot. Vaatimattomana ihmisenä hän piti tarmokkaasti huolta ihmisistä, eläimistä – erityisesti marsusta - ja kukista. Hän nukkui hiljaisuudessa pois ilman suuren huomion herättämistä.

Helenasta muistetaan myös rohkea puoli. Kerrotaan, että kuusikymmentä luvun puolivälin jälkeen Helena saatiin erään kerran yllytettyä moottoripyörän ajoon. Kanatkin muistaisivat yhä edelleen tuon tapauksen. Helena muistetaan heinätöistä. Helena muistetaan yhä vielä seuraavat vuosikymmenet hyvänä kasvattajana, koska pojan ruoanlaittotaidot todistavat sen oman perheen iloksi. Kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa vuosia sitten, havaitsin pappina heti, että hieno mies. Helena muisto elää nyt sinussa. Helenalle oli tärkeää luonnollisestikin Inka. On hyvin surullista, että pikkutyttö ja mummo eivät saaneet mahdollisuutta ystävystyä toisiinsa monien, monien vuosien ajan. Inkan kastejuhla vähän aikaa sitten oli Helenalle tärkeä tapahtuma, josta Helena puhui ja jota hän odotti. Nyt me olemme jo täällä Mäntsälän kirkossa Helenaa saattamassa.

Muistaminen kuuluu kristillisen uskon ydinsanastoon, kun kohdataan iankaikkisuus ja kuolema. Ihmistä ei arvioida vain yleensä ja epämääräisesti, vaan Jumala tuntee nimeltä. Sellaista ilmaisua Raamattu käyttää tarkoituksellisesti. Jumala muistaa myös hyvällä Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella: armollisesti, rakastavasti. Tämä on myös malli oman surun kohtaamiselle.

Kuolema herättää aina yllättäviä, monia erilaisia tunteita. Muutamat tunteista ovat jo nyt olleet ilmeiset teille. Toiset odottavat tulemistaan. Ei ole myöskään yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa surra, vaan olen nähnyt, että eri ihmiset surevat hiukan kukin omalla tavallaan. Surua ei ratkaista hetkessä. Kristinusko antaa mallin surussa viriävien muistojen kohtaamiselle. Ensinnäkin on oikein säilyttää luottamus ihmisyksilön arvokkuuteen, merkittävyyteen, kunnioitettavuuteen. Kenenkään teidän olemisenne ei saa myöskään muuttua surun järkyttämänä merkityksettömäksi, tarkoituksettomaksi, haluttomaksi, ikään kuin olisitte epämääräinen osa maailmankaikkeutta. Sen vuoksi Raamattuun perustuen kristityt sanovat, että Jumala tuntee nimeltä, ihmisen ihmisenä, yksilön yksilönä, Helenan Helenana, koska olemassaololla on arvo. Surun järkytyksestä huolimatta tavoitelkaa siis yhä edelleen oman ja toisen elämän arvostamista. Joskus kuoleman järkyttämänä suru tekee niin katalasti, että se tuhoaa myös halumme ja innostuksemme aivan hyviin, oikeisiin pyrkimyksiin tässä elämässämme.

Raamattuun perustuen kristityt sanovat, että Jumala tuntee loppujen lopuksi meidät armollisesti ja rakastavasti Jeesuksen Kristuksen tähden, sillä surun järkyttämänä on suuri uhka, että pelko, syyllisyys ja häpeä alkavat lamaannuttaa surevien elämää. Pelko on pelkoa tulevaisuudesta ja tulevan epävarmuudesta ja yllätyksellisyydestä, omasta selviytymisestä, jopa kuoleman mahdollisuudesta. Meillä papeilla tämä on jo suorastaan ongelma, kun käymme monta kertaa viikossa hautajaisissa. En tiedä, miten kuolema virittää pelon kuoleman mahdollisuudesta teille, mutta luulen, että me pappeina olemme vain herkistyneet sille todellisuudelle, joka on ihan mahdollista jollakin muullekin. Pelätä ei tarvitse; elämän rohkeutta sopii etsiä. Syyllisyyden ja häpeän tunteet saapuvat myös aina tavalla tai toisella surevien mieliin, koska voi tulla tunne, että kaikkea kanssakäymistä ja ystävyyttä emme sittenkään saaneet kohdata jo poismenneen kanssa, ei ollut aina tarpeeksi aikaa. Noihin tavanomaisiin vaikeisiin tunteisiin voimme omissa mielessämme vastata siten, että Jumalamme on rakastava, armollinen ja hyvä yhtä hyvin meitä surevia kuin jo poismenneitä kohtaan. Olemme kaikki yhdessä – niin Helena kuin itsekukin - hyvin turvassa, oikeutetut rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta niin läheisiltä kuin itse Jumalalta.

Tällaisin perustein, paljon hyvää muistaen, nousemme nyt toimittamaan Helenan siunaamisen.

Siunaus 19.5.2007 Malmin hautausmaa

Läheisen ihmisen kuolema tekee kipeää. Lukuisat muistot ovat virinneet mieliin. Näitä muistoja ei pyyhitä pois. Muistaminen on luonnollista. Kukaan ei ole nyt ketään hylkäämässä. Sen vuoksi alkuvirressä hyppäsimme yli epäonnistuneen säkeen 3.

Minulla on Helvistä hyvät muistot, toki monella teistä on vielä syvemmät ja pitemmät. Minun muistoni alkaa siitä, kun Eino ja Helvi saapuivat punaisella Triumph-autollaan Helsingistä Savonlinnaan päiväkahville ja ongelle. Toki pikkupoikana muistan siitä ajasta enemmän autot kuin ihmiset. Sitä vastoin Einon muistot alkavat jo yli 63 vuoden takaa, kun sotapalveluksesta lomalle saapunut Eino löysi Kaltimosta nuorena tyttönä veljensä luo Helsingiin saapuneen neiti Helvi Liimatan, täällä Helsingissä. Naimisiin te menitte 63 vuotta sitten maaliskuussa. Kruunuhaasta löytyi ensimmäinen asunto, mistä sittemmin muutitte hetkeksi Flemminginkadulle, ja vuonna 1972 Siltamäkeen. Kävimme vanhempieni kanssa ihailemassa uutta tilavaa asuntoanne.

Helvi teki ison työn perheen äitinä 50-luvulla, kun Eino oli merillä, joskus toista vuottakin toisella puolella maailmaa. Nuorena naisena Helvi piikoi professorin kotona, mutta erityisesti Rollen lihahalli oli se paikka, joka oli enemmän kuin pelkkä työpaikka Helville. Kuulin monet kerrat puhetta Rollen lihahallista, kun vanhempieni kanssa kävimme Siltamäessä ja nautimme upeasta vieraanvaraisuudesta. Helvi seurasi aikaansa, kuunteli radiota, katsoi televisiosta, hänellä oli aatteen ihmisenä tiukat näkemykset.

Olen tähän saakka muistellut toki tärkeitä, mutta kuitenkin toisarvoisia asioita Helville: mikä mielikuva minulle jäi 70-, 80- ja 90- luvulla Helvistä, tärkeimmät olivat aina Liisa ja Leena. Heidän kuvansa ja heidän kuulumisensa aina kerrottiin, ja erityisesti lapsenlapset Tanja ja Janne, risteilyt, kaikki päivittäinen hoito. Tanjasta ja Jannesta kuulin puhetta lukuisia kertoja, vaikka kauan aikaa en edes osannut tietää selvästi kenestä puhutaan, kun en ollut vielä juuri tavannut heitä. Te olitte tärkeät Helville. Helville oli toki hyvin suuressa arvossa myös oma Liimatan suku. Helvi kävi katsomassa siskoaan, piti puhelimella yhteyttä.

Helvi oli toimelias nainen, liikkui paljon kaupungilla, leipoi, teki käsitöistä, kuunteli musiikkia. Erityisesti joululahjaksi saatu ”Moskovan valot” oli hänelle rakas. Helvi odotti saavansa viikko sitten äitienpäivänä lahjaksi mopin, jotta pääsisi siivoamaan kotiaan. Sitä ei kylläkään hyvästä syystä suostuttu ostaa enää lahjaksi. Se koettelee kovasti mielen lujuutta, kun ei enää voi hoitaa omia asioitaan, vaan päivät pitkät vain tuijottaa valkoista kattoa. En tiedä, miten moni teistä on kohdannut tuon voimattomuuden tuskan, toisen apuun pakotetun kohtalon: se koettelee itsekunnioitusta. Se herättää mietteen, mitä minä ihmisenä yhä olen. Perussairauksien päälle tuli monet uudet sairaudet. Pyynnöistä huolimatta mahaa ei tähystetty kyllin varhain. Sairaalaan mentiin yöksi ja seuraavana päivänä takaisin kotiin. Tämä epätietoinen, keskeneräinen, epätyydyttävä tilanne on ollut järkyttävän raskas myös läheisille ihmisille, Einolle, Liisalla ja Leenalle erityisesti.

Kuolema herättää aina yllättäviä, monia erilaisia tunteita. Muutamat tunteista ovat jo nyt olleet ilmeiset teille. Toiset odottavat tulemistaan. Suruakaan ei ratkaista yhdessä hetkessä. Minua itseäni järkyttää tämän oman elämän ohikiitävä nopeus. Kristinusko antaa mallin surussa viriävien muistojen kohtaamiselle. Ensinnäkin on oikein säilyttää luottamus ihmisyksilön arvokkuuteen, merkittävyyteen, kunnioitettavuuteen. Kenenkään surevan ihmisen olemassaolo ei saa muuttua myöskään surun järkyttämänä merkityksettömäksi, tarkoituksettomaksi, haluttomaksi, ikään kuin olisitte epämääräinen osa maailmankaikkeutta. Sen vuoksi Raamattuun perustuen kristityt sanovat vanhastaan, että Jumala tuntee nimeltä, ihmisen ihmisenä, yksikön yksilönä, Helvin Helvinä, koska olemassaololla on arvo. Surun järkytyksestä huolimatta tavoitelkaa yhä edelleen oman ja toisen elämän arvostamista. Joskus kuoleman järkyttämänä suru tekee niin kavalasti, että se tuhoaa masentaen halumme ja innostuksemme. Raamatussa Vanhassa testamentissa kuvataan kuolemaa eräällä erikoisella sanalla.  . Aabrahamin, Iisakin, Daavidin ja Jobin kerrotaan kuolleen elämästä kyllänsä saaneena:
1. Moos. 25:8 Ja Aabraham vaipui kuolemaan korkeassa iässä, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena, ja tuli otetuksi heimonsa tykö. 1. Moos. 35:29 Ja Iisak vaipui kuolemaan ja tuli otetuksi heimonsa tykö, vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena.
1. Aik. 23:1, 29:28 Kun Daavid oli tullut vanhaksi ja saanut elämästä kyllänsä. - - - Ja hän kuoli päästyänsä korkeaan ikään, elämästä, rikkaudesta ja kunniasta kyllänsä saaneena. Job. 42:17 Sitten Job kuoli vanhana ja elämästä kyllänsä saaneena.

Elämästä kyllänsä saaneena tarkoittaa, että tämä henkilö oli saanut maistaa elämää runsaasti, hän oli saanut paljon kokea ja nähdä. Helvi antoi minulle maistaa elämää vieraanvaraisuudellaan, hyvillä ruoilla. Samaa kielikuvaa käyttäen Raamattu sanoo, että nämä ihmiset saivat maistaa hyvää elämää kylläisiksi saakka: nämä Raamatun kohdat puhuvat elämän hoitamisen puolesta.

Raamattuun perustuen kristityt sanovat, että Jumala tuntee loppujen lopuksi meidät armollisesti ja rakastavasti Jeesuksen Kristuksen tähden: surun järkyttämänä on suuri uhka, että pelko, syyllisyys ja häpeä alkavat lamaannuttaa surevien elämää. Pelko on pelkoa tulevaisuudesta ja tulevan epävarmuudesta ja yllätyksellisyydestä, omasta selviytymisestä, jopa kuoleman mahdollisuudesta. Syyllisyyden ja häpeän tunteet saapuvat aina tavalla tai toisella surevien mieliin. Näihin tavallisiin tuskallisiin tunteisiin voimme vastata siten, että Jumalamme on rakastava, armollinen ja hyvä yhtä hyvin meitä surevia kuin jo poismenneitä kohtaan.

Tällaisin perustein, paljon hyvää muistaen, nousemme nyt toimittamaan Helvin siunaamisen