JUHA MOLARI, biografia, Юха Молaри
Päivitetty 27.9.2011, kun olen saanut lukea sensaatiolehdistä (Hesari, iltapäivälehdet ym), että tuomiokapitulin mukaan olisin kelvoton papiksi, koska olen moittinut sopimattomalla tavalla terroristisivustoa Kavkaz-Center.

Uskon Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan. Tämä usko on tehnyt minusta miehen, joka näyttää joskus häpeilemättömän rohkealta ja pelkäämättömältä, mutta tosiasiassa usko Jumalaan poistaa tarpeettoman murehtimisen tulevaisuudesta. Usko merkitsee myös, että en häpeä tunnustaa omaa ihmisyyttäni, synninalaista ihmisyyttäni, koska kelvollisuuteni ei ole itseni ansaitsemaa, vaan lahjaksi saatavaa. Jeesus Kristus on kuollut minunkin puolestani. Usko Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan tekee minusta myös herkän omassatunnossani, kun on kyse ihmisen loukkaamisesta syntyperän tai kansalaisuuden perusteella.

Synnyin Savonlinnassa vuona 1964. Isällä ja äidillä on tärkeä merkitys elämääni. Kunnioitan vanhempiani ja uskon Kaikkivaltiaaseen hyvään Jumalaan.

Onni ja onnettomuus on vienyt minut satunnaisesti yhteyksiin joidenkin venäläisten kanssa, vaikka en toki tunne mitään "isoja poikia". Serbeillä on sanonta: "Kuka auttaa Serbiaa? Vain Jumala taivaassa ja Venäjä maan päällä” (У сербов есть такая поговорка: «Кто поможет Сербии? Только Бог на небе, а Россия на земле»).

---

Biography, Биография.

 

Savonlinna 1964-1983

Minä synnyin 28.3.1964 Savonlinnassa. Peruskouluni ala-asteen kävin Kellarpellossa ja yläasteen Talvisalossa. Lukiovuosina juoksu-urheilu tuli hyvin tärkeäksi elämässänii. Peruskoulun yläasteelta alkaen opiskelin suomen ohessa ruotsia, englantia ja saksaa. En ymmärtänyt vielä opiskella venäjää.

Mihail Bulgakovin saatana – Jeesuksen Kristuksen kovin puolestapuhuja – voitti uskonnollisen vallan, kun ankeissa oloissa eläneet alistetut ihmiset, Mestari ja Margarita, saivat häneltä kaivatun hiljaisuuden ja levon luovaan työhön.  Olen pappina alkanut tiedostaa uskovan mielen pelottavaa rakentumisprosessia. Merkitysten uskominen voi olla defensiivinen puolustusmekanismi. Sigmund Freud kuvaili vuonna 1927 teoksessaan Illuusion tulevaisuus ihmisen tarvetta paeta sivilisaation murskaavaa ylivoimaa illuusioihin. ”Illuusiot syntyvät ihmisten toiveista”.  Freud kirjoitti vuonna 1943 teoksessaan Formulierungen über die zwei Prinzipien des psychischen Geschehen, että todellisuusperiaate mukautuu tosiasioihin, mielihyväperiaate tavoittelee kiertotietä. 

 

Nuorena kuvittelin, että matemaattisluonnontieteellinen täsmällisyys olisi elämäni tarkoitus.

Kodin perintönä kunnioitin isovanhempiani. Äitini vanhemmat olivat työläisiä ja kommunisteja. Hilja-mummoni loi kristillisten kirjojen avulla minulle luottamusta, että ihmisenä kelpaisin sittenkin johonkin. Hän oli Kristillisessä liitossa melko toimelias nainen. Äitini vanhemmat Allan ja Hilja kuolivat, kun olin ala-asteen ikäinen poika: heidän taustansa oli kommunistisessa puolueessa, vaikka eivät toki olleet missään päättävissä tehtävissä. Isäni äiti oli sitä vastoin aktiivinen Kristillisen liiton vaikuttaja, myös kirkkoneuvoston jäsen. Itseään hän kutsui lähetystyöntekijäksi. Minä itse ja omat vanhempani ovat sitä vastoin olleet aina poliittisesti värittömiä ilman mitään puoluekirjaa.

Varusmiespastori 1983-1984

Varusmiespalveluksen aloitin Lappeenrannan Kuoleman eskadroonassa lokakuussa 1983. Pääsin nolla opintoviikkoa opiskelleena teologian ylioppilaana varusmiespappi ja –diakoniakurssille Helsingin Santahaminaan. Lappeenrannassa alokaskuukausien aikana pääosa palveluksestani oli harjoitella juoksua ja hiihtoa. Tavalliset palvelutehtävät olivat kohtuuttoman helppoja meikäläiselle, koska fyysinen kestävyys oli kuitenkin niin suuri. Ampumahiihdossakin sain menestystä.

Santahaminassa sotilaspappi- ja sotilasdiakonia kurssimme tähti oli nuorisotyönohjaaja Mikko Kuustonen. Hän ja Pro Fide olivat nuoren uskovaisen väen tähtiä siihen aikaan. Kurssin jälkeen olin varusmiespastorina sotilaspastori Juhani Pellisen lomittaja Haminan varuskunnassa tammikuun lopulta 1984 kesäkuulle 1984. Nämä olivat ensimmäiset papilliset työtehtäväni. Varusmiespastori oli outo ilmiö juopottelevalle komppanian päällikölle. Enää ei saanut olla krapulassa työpaikallaan, kun tuo pastori vaati syntisten parannusta.

Helsingissä teologisessa tiedekunnassa 1984-1989

Teologisen tiedekunnan opintoja varten tarvitsin asunnon. Kiitos kansanedustaja, pastori Olavi Ronkaisen suositusten, että sain Suomen evankelisluterilaisen Opiskelija- ja Koululaislähetyksen Fredrikinkadun asunnosta huoneen puolikkaan. Asuntolassa asui seitsemän poikaa, jotka olivat valtaosin teologian opiskelijoita. Muutamasta on tullut sittemmin kirkkoherra. Asuntola merkitsi nuorten ihmisten verkostoa. Osallistuin Taivallahden seurakunnan Temppeliaukion kirkon jumalanpalveluksiin. Kirkkoherra Pauli Vuola teki vaikutuksensa. Lauantai-iltana osallistuin Kalevankadulla ja Bulevardilla kokoontuneisiin Helsingin opiskelijalähetyksen nuorten iltoihin. Minusta tuli järjestön hallituksen jäsen. Johdin syksyllä järjestettävät opiskelijatapahtumat uusille yliopisto-opiskelijoille.

En ollut mikään teologinero, jollaisia oli toki siihenkin aikaan: lukiokavereistani Arto Luukkanen - joka meni huippuvauhtia teologian tohtoriksi ja sittemmin merkillisesti Venäjä-kriitikoksi - ja Sammeli Juntunen - joka väitteli loistavasti Lutherin teologiasta. Arto Luukkanen on sittemmin esiintynyt Venäjä spesialistina. Pro gradu -työni tein UT:n eksegetiikan eli Uuden testamentin selitystieteen avulla evankeliumien syntyyn liittyvästä asiasta. Aiheena oli eskatologinen eksorsisti, lopunajallinen pahojen henkinen manaaja. Intomielisesti kirjoitin 299 sivua ja tutkin kaikenlaista aina rabbiiniseen kirjallisuuteen saakka. Opiskelin myös hiukan lisää hepreaa, myös nykyhepreaa, ja suoritin Israelissa matkanjohtajatutkinnon. Israelin arkeologia kiinnosti rabbiinisen kirjallisuuden ohessa. Myös Italian Sisilia kiehtoi, koska sukunimeni liittyi Italiaan. Siksi juttelin sähköpostin välityksellä Vatikaanin Paavillisen yliopiston dekaanin, kardinaali Carlo Molarin kanssa.

Kohtaloni näytti samalta kuin Ivan Turgenevin teoksen Isät ja pojat nihilisti Bazarovilla, joka yritti kirurgisin menetelmin selvittää Anna Sergejevnan vetovoimaa. Kun nihilisti heräsi lopulta liian myöhään rakkaudelle, leski Anna Odintsovan valloittamana, hänen tunne-elämänsä oli jo niin pahasti karikolla, ettei rakkaus onnistunut. Menin naimisiin opiskelujeni loppupuolella itseäni huomattavasti vanhemman opiskelutoverini kanssa. Kaksi epätoivoista päätti jakaa vuokranmaksut, jotta ei tarvitsisi jäädä loppuelämäksi yksin.

Urheiluharrastukseni oli häiriintynyt opiskeluvuosina, koska jumaluusoppineet opiskelutoverit olivat moittineet voittamisen halua. Kun olin valmistumassa tiedekunnasta, päätin noudattaa vanhat urheilu-unelmat. Jatkoin opintolainalla jatko-opintoihin vaadittavia sivuaineen ja tukiaineen opintoja. Professori Heikki Räisänen johti pääaineen tohtoriseminaaria. Timo Veijola ohjasi VT:n opintoja, josta valmistui sittemmin ns. sivulaudatur. Åbo Akademian professori Jukka Thurén tiedusteli, miksi en voisi opiskella Turussa jatkotutkimustani. Kreikan kielen professorin Maarit Kaimion johdolla Euripideen Bakkantit ja kreikkalainen runorytmi eivät tarttuneet väsyneeseen juoksijaan. Paavo Hohdin bysanttilaiset tekstit ja Paavo Castrénin roomalainen kulttuurihistoria jättivät jälkensä. Martti Leiwo auttoi Platon-tuntemukseen ja kreikan kieliopin perusteisiin. Olin lahjaton ihan kaikessa, joten minun piti harjoitella juoksua enemmän kuin Lasse Virénistä kertovan kirjan Juoksemisen salaisuus kilometrit kertoivat sankarin olympiavuosista.    

Tavallinen seurakuntapappi 1989-2007

Huhtikuussa 1989 oli elämäni hajalla. Jalkakipu oli yltynyt pahaksi. Korson puolimaratonin juoksukisassa jalkani petti. Juoksin murtuneella jalalla maaliin. Lääkäri totesi Diakoniaopiston sairaalassa, että sääriluu oli murtunut. Kesällä 1989 en juoksisi kilpaa. En voinut kävellä. Lähdimme Kemijärvelle kevään viimeisille hangille. Laskin murtuneella jalalla Suomutunturin pujottelurinnettä ja mietin elämääni. Laskin rinteet suoraan alas, koska en voinut kääntyillä jalkavamman tähden. Sain varotukset liian nopeasta alastulosta, syöksylaskusta. Todellisuudessa oli helpompi tulla suoraan kuin tehdä kipeitä käännöksiä. Soitin Helsingin puhelinluettelon perusteella pääkaupungin seurakuntien kirkkoherrat läpi Alppilasta alkaen. Malmin seurakunnassa kirkkoherra Immo Nokkala vastasi kohtaloa hämmästellen, että vain pari minuuttia sitten pastori Seppo Lappalainen oli ilmoittanut lähtevänsä pois. Minusta tuli suuren Malmin seurakunnan ”ylimääräinen apulainen” liki 20 vuoden ajaksi. 

Piispa Samuel Lehtonen vihki minut papiksi toukokuussa 1989. Sillä hetkellä ei ollut minua nuorempaa pappia Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Ja tuskin tulee toista yhtä lapsenkasvoista ja kevyttä miespastoria kansankirkkoomme! Raamatun ja uskontradition ankaruuden avulla yritin voittaa lapsenkasvoisuuden tähden koetun häpeäni. 24 vuotta vanha, 57 kiloa painava lapsenkasvoinen savolaispoika ylimääräisenä apulaisena ei näyttänyt kovin uskottavalta kirkon ikäihmisten joukossa.

Asettauduin kirkon ajanmukaisia uudistuksia vastaan konservatiiviselle taistelurintamalle. Monet silloisista tutuista (mm. Lasse Marjokorpi, Jari Rankinen, Sakari Korpinen, Juha Muukkonen) ovat ajautuneet yhä vakavampaan törmäyskurssiin kansankirkon kanssa vanhauskoisten uskonkäsitystensä tähden. Itsekin kävin saarnaamassa Iisalmessa saakka Paavalin synodin päivillä. Olavi Peltola, Eero Junkkaala, Timo Junkkaala ja Raimo Mäkelä ovat välttäneet pahimmat konfliktit. Eero Junkkaala kastoi esikoispoikani, Jari Rankinen tuli yhdeksi kummeista. Pastoriksi valmistui myös tyttären kummi: Ismo Nieminen. Kirjoitin 1989 pamfletin Päiväkirja kirkon syöksykierteestä. Kirjoituksen kuumentamat piispat, kirkon koulutuskeskuksen väki ja herätysliikejohtajat kävivät neuvottelupöytään pappiskoulutuksen täsmentämiseksi. Seurasin Perusta-lehden toimituksessa sekä luennoitsijana ja hallituksen varajäsenenä Suomen teologisen instituutin (STI) syntyä ja piispa Olavi Rimpiläisen toimintaa STI:ssä. Olin jo siihen aikaan eri linjalla kuin vanhauskoiset ystäväni naispappeuskysymyksessä. Vuonna 1996 vanhauskoiset Paavalin synodin teologit lupautuivat Pihlajamäen kirkolle luennoitsemaan uskonvanhurskautusopista. Nämä esittivät kuitenkin väistämisvelvoitteen: - Sinä Juha et saa olla paikalla, koska teet yhteistyötä naispappien kanssa. Olin saastunut. Olin naispappien kanssa ”sillä tavalla” messussa. Kerroin, että nämä Jumalan tuntijat eivät tule kirkkoomme.  Kansanlähetys, Päivi Räsänen miehensä Niilon kanssa yritti kirjoittaa kanssani kirjaa Raamatun avioeronäkemyksestä, mutta hanke kaatui erimielisyyteemme: en alistunut näiden Räsästen fundamentalismiin.

Loisten sukua

 

"Valitettavasti" sukututkimuksissani päädyin Kerimäen loisiin 1700-luvulla, minkä sukuseura kirjoitti kaunistellen muotoon "kalastajat". Suvussani ei ole yhden ainoaa suurnimeä, kaikki läpeensä ovat hyvin vaatimattomia ansioiltaan.

Sukututkimuksessa voi erehtymättömästi palautua 13.7.1881 Kerimäellä syntyneeseen Pekka Molariin ja tämän vanhempiin, loiseen Kalle Molariin, joka avioitui Helena Jantusen kanssa. Kesälahdella 1797 lapsensa synnyttänyt Anna Molarius on kirjoitettu välillä muotoon Anna Molari, mikä viittaa siihen, että mahdollisesti Kesälahden, Uukuniemen ja Kerimäen Molarit ja Molariukset ovat syntyneet saman sanan muunnelmista.

Papillista taustaa voisi ehkä etsiä Uukuniemen ja Kesälahden yhteiseen kappalaiseen, mutta silloin tarvitaan "ehkä" ja "ehkä" -argumentaatiota: kirkonkirjojen mukaan Matthias Clementis Molarius ja hänen vaimonsa saivat lapsen 17.11.1696. Matthias oli Käkisalmen läänissä säätyläinen, coadjutor, piispan apulainen, 1680-luvulla. Uukuniemellä hän oli kappalainen 1684-1701. Sukunimen semanttisesta läheisyydestä huolimatta pappisperheen geneettinen yhteys 1880-luvun Kerimäen loisiin on epäselvä. Korpeen, Pieksänmäen, Pernajan, Haminan ja Kymen tunnettu kirkkoherrasuku Mollerus ei ole epäilemättä missään yhteydessä tähän loisten ja torpparien sukuun, josta periydyn.

Olen kuitenkin jossakin määrin otettu, kun sain Facebookista viestiä Italian ja Venezuelan Molareilta, jotka etsivät yhteyksiä meikäläiseen.

Täytyy tyytyä vain omaan vähäisyyteen - ja Jeesuksen Kristuksen hyväksyntään tällaiselle ihmiselle ilman sukuluetteloiden tuomaa turvaa! Onneksi tällä hetkellä serkut tekevät jo kunniaa suvulle, kun ovat päässeet oppineiksi.

Melkein julkkis

Vuonna 1996 tein rohkean poikkeaman pappeudestani: lähdin avustajanäyttelijäksi Peter Lindholmin ohjaamaan elokuvaan ja sarjaan Isältä Pojalle ja Nordia. Ajattelin, että pieneen maailmaan on mukava kerätä joitakin kokemuksia. Sain kuljeskella yöllisissä kuvauksissamme poliisivaatteissa ja katsella Tommi Korpelan, Ismo Kallion, Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemistä. Sen jälkeen olen tuntenut kunnioitusta myös savonlinnalaisen peruskoulun ja lukion luokkatoveria Kari Hietalahtea kohtaan, josta on tullut jopa julkkis.

Fjodor Dostojevskin Kellariloukku alkaa synkällä tunnustuksella: Я был злой чиновник, ”olin vihainen byrokraatti”. Byrokraatti sai hellittämätöntä iloa, jos onnistui alistaa turvapaikkatiedusteluissa arkaa ihmistä ja pettää heitä. Minä olen ollut ankara pappi Jumalan kutsumuksesta. Häpeän tähden en ole uskaltanut tuntea iloa ankaruudestani. Sen tiedän, että homot kääntyivät piispa Eero Huovisen puoleen, jotta minut saataisiin pappisviralta. En sopinut 1990-luvulla SETA:n ohjelmajulistuksiin. Helsinkiläiset apupapit kirjoittivat Haukattu hedelmä –teoksen. Sen johdannossa valehtelivat myynninedistämistarpeisiin, että ”helsinkiläinen pappi” julisti saarnastuolista homot helvettiin ja sai piispan nuhtelun. Jotkut huhuilivat Jorma Hentilän ja Tarja Halosen vastustaneen meikäläistä, mutta Tuomiokapitulin paperit kertovat, että Ari Saukkonen oli tämä aktiivinen teologi, joka protestoi. Olin puolustanut yleisönosastokirjoituksessa Helsingin Sanomissa, ettei kirkon tarvitse muuttaa etiikkaa, vaikka professori Jorma Palo vaati muutosta. Ei ole syytä luopua apostoli Paavalista. Sain kutsuja televisio-ohjelmiin. Olin ajankohtainen pappi: tarvittiin näytille vanhoillinen pappi. Jari Sarasvuo jututti radio-ohjelmassaan. Hän tahtoi ratkaista, onko vanhoillisen papin mukaan myös suuseksi ja masturbaatio helvetillisiä syntejä. Hyvät, pahat ja rumat –ohjelmassa päähuomio ei ollut enää masturbaatiossa. Pappispuvussa - mutta nyt kesällä 2009 olen epävarma olisiko sopinut käyttää pappispukua kun puhuu kenraalin kanssa - juttelin elokuvastudion ulkopuolella ohjelmaan valmistautuvan jalkaväenkenraalin, Mannerheim-ristin ritarin Adolf Erik Ehrnroothin kanssa, niin paljon kuin tämä saattoi sallia juttelua sanan varsinaisessa mielessä oman äänensä rakastamiselta.

Ei koskaan lauantaisin –viihdeohjelmassa keskustelin isän vaikutuksesta miehuuteen. SETA lähetti lehdistötiedotteen kansainvälisille tietotoimistoille. Malmin kirkon faksi tukkeutui aktivistien viekkaista ohjeista, joiden mukaan minut pitäisi erottaa talousongelmien tähden. Iltapäivälehdet hehkuivat keltaisissa lööpeissään, että piispa ei tuominnut pappia tämän helvetillisistä puheista. Eräs vihkipari peruutti vihkitoimituksensa. Luultavasti Nietzsche varotti juuri tuollaisesta uskonnollisuudesta: ”Elämä päättyy siihen mistä 'jumalan valtakunta' alkaa.”  En moiti mediaa, joka elää markkinataloudessa ja kirjoittaa roolit ihmisille.  Minä en tunkeudu enää ihmisten yksityisyyteen.

Vuonna 1994 hyväksyttiin  Gustav Strömsholmin väitöskirja "Det är fråga om större ting" (En aktionsanalytisk undersökning av striden kring homosexualitet i Finlands kyrka år 1993. Åbo: Åbo Akademis tryckeri): väittelijä oli niin lisensiaattityössään kuin väitöskirjassaan omistunut melkoisen paljon tilaa meikäläisen vauhdittamalle kritiikille SETA:n silloista kampanjaa vastaan. Tuo väitöskirja lienee ensimmäinen, jossa on vähintään kappale tai enemmän omistettu meikäläisen toimille. Kirkkopolitiikan käsittely ruotsinkielellä ei varmaankaan leviä koko kansan tietoisuuteen. Yhä edelleen usein ymmärretään väärin ja uskotellaan minut vihamieliseksi, homojen vainoojaksi, vaikka kyse on pikemmin kirkon uskon ja etiikan itsenäisyydestä: kyse ei ole sorrosta, halveksunnasta ja pilkasta. Tuohon aikan kirjoitin ASLAN-järjestön kutsusta pitkähkön tutkimuksellisen artikkelin kirjaan "Syntyjä syviä", jota löytyy yhä ainakin Helsingin kirjastoista.

Pappi teki kuolemaa 1991-1992

Vuonna 1991 jouduin marraskuussa 1991 nuorena urheilevana pappina Malmin sairaalan ja Töölön sairaalan kautta ambulanssikyydissä Meilahden sairaalaan. Niskaruvesta levisi äkillisesti verenmyrkytysshokki, aivokalvotulehdus, aivojen mätäpaiseet ja sydämen hiippaläppä repesi. Sydänkirurgi Terho Maamies avasi papin sydämen perjantaina 13 päivä talvella 1992. Joku taikauskoinen kieltäytyi omasta vuorostaan. Olin aloittanut Tuomiokapitulin myöntämän palkattoman virkavapauden vuorokautta ennen kuin ambulanssi vei minut sairaalaan.

Halusin juosta Suomen maratonjuoksijoiden edustusjoukkueeseen. Edes sillä tavalla yritin olla jotakin parempaa, kun älyllisten lahjojen tai rikkauden vuoksi en voi olla koskaan mitään keskivertoistakaan. Jospa olisin edes jotakin muuta kuin vain hurskas hölmö?

Olin juossut monta vuotta kaksi tai kolme kertaa päivässä, joskus yli 50 kilometriä päivässä, yli 200 kilometriä viikossa. Jumala säilyi otaksutulla kuolinvuoteella, vaikka en jaksanut esittää uskoa Jumalalle enkä analyyttisille lähimmäisilleni, mutta tunsin hekumallisia ajatuksia sairaanhoitajiani kohtaan. En tajunnut ollenkaan, että Neuvostoliitto kaatui ja Mihail Sergejevitš Gorbatšov (Михаи́л Серге́евич Горбачёв) erosi presidentin virasta 25.12.1991. Minä pikkupappi ajattelin silloin vain omaa sydäntäni, enkä ymmärtänyt suuresta maailmasta mitään... Yhtä lailla aina katselen isojan asioiden sijasta vain sydänkäyrääni, kun teen kuolemaa teho-osastolla: olen sivustakatsoja.

Sydänleikkaus nöyryytti, mutta ei tehnyt nöyräksi. Letkut lähtivät monesta eri paikasta, kaulani oli sidottu tippaletkuun – ”morsiameen” – ja rintalasta solmittu rautalangoilla. Yhdestä letkusta pääsin, kun sain voimia tehdä pienet tarpeet ”kuikkaan”. Pari päivää sydänleikkauksen jälkeen menin jalkaisin pohjakerrokseen, Meilahden lääketieteen kirjastoon. Paluumatkalla tuli paha rytmihäiriö. En näet halunnut käyttää nuorena miehenä hissiä. Sydän värisi 240 kertaa minuutissa, verenpaine laski 30/40 -lukuihin.  Sydämeni pamautettiin terveeseen rytmiin sähköllä. Pääsin kotiin, mutta jouduin parin päivän kuluttua taas sairaalaan. Nyt olin intoutunut pyöräilemään vaimoni kanssa. En uskonut, että pyöräily olisi pahaksi sydämelleni kauniissa kevätsäässä. Vaimokin pyysi pyöräretkelle, kun olin kiva sää. Vain rintalasta oli kipeä, koska se oli sahattu halki ja rautalangat piti puoliskoja kiinni. Kuume alkoi nousta, tulehdus pääsi valloilleen ja sydämeen kertyi ”pleuranestettä”.  Juoksulenkit jatkuivat toki uuden sairaalareissun jälkeenkin. Alussa sain rytmihäiriöitä jo sadan metrin hölkän jälkeen. Vuosi sydänleikkauksen jälkeen juoksin jo maratonin Paloheinän ja Pirkkolan kuntopoluilla. Nyt kysyin lääkäriltä lupaa oikeaan kilpailulliseen maratonharjoitteluun, mutta lääkäri kielsi: - Sinulla on ollut hyvin vakava sairaus. Pilkkiminen on oikea laji. Sydänsairaan pastorin kodissani kyläili pyhäkoulusta tuttu, olympiamitalisti Tapio Kantanen. Luin hänen vanhat harjoitusohjelmat. Jäljensin ohjelmia itselleni, juoksentelin keveästi ja luvattomasti Forssan maratonin kolmeen tuntiin neljään minuuttiin.  Kuntosalilla jututin myös Juha Väätäistä, koska elin täydessä juoksuhulluudessa, pappeudestani ja sydänleikkauksesta huolimatta.
   

Alistuva pappi

Suomen psykologikeskuksen asiantuntija lähetti keväällä 2005 Kirkon johtajuustutkintoa varten Helsingin Tuomiokapituliin lausunnon Cattelin 16PF-tutkimuksen avulla, että olen erityisen alistuvainen persoona. Kuuluisin sellaisena äärimmäiseen 5 prosenttiin suomalaisessa populaatiossa ja olisin sopiva suorittaviin alamaistehtäviin. Persoonani piirteet olisi annettu jo siinä, että olin syntynyt työläisperheeseen. Eipä ihme, että eräs nettikirjoittaja kirjoitti helmikuussa 2009 havaintojensa mukaan meikäläistä: "Näin hölmöä kirkkoherraa ei taida tuntea edes koko kirkkohistoria". Eräs toinen kuvasi minua "hyödyttömäksi idiootiksi", mutta toinen antoi sentään jotakin arvoa "hyödyllisenä idioottina".

Psykologi antoi jo tuolloin tuomionsa, ettei kutsumustietoisuuteni ollut muka eheä ja aito, koska harrastin myös ei-kirkollisia asioita! Olisi kai pitänyt uskoa psykologia jo silloin, sillä keväästä 2009 alkaen olen saanut jokapäiväisiä moitteita siitä, miten paha leipäpappi olisin tällä hetkellä!  Oikukkaan ihmisen tavoin sitä vastoin m oitin tuomiokapituliin lähetettyä psykologin lausuntoa Yleisradion radiohaastattelussa. Kukapa nyt hyväksyy itsestään totuutta. Parhaani mukaan yritän nyt kuitenkin täydentää mainittua Cattelin 16PF -teoriaan perustuvaa kuvausta persoonastani. Saman tutkimuksen mukaan olisin harvinainen ihminen, joka ei menetä toimintakykyä äärimmäisessä uhkatilanteessa. Älyäkään ei täysin moitittu!

Papin unelma on päästä hääjuhliin, koska kuvittelen kosketuksen omaan aikaani ja nuoruuden energiaan. Häissä saan istua sen isovaarin vieressä, joka on tuotu palvelutalosta juhliin ja jonka kuulolaite unohtui. Kerran oli poikkeus. En ikinä unohda Helsingin Uunisaaressa pidettyä hääjuhlaa: kaunis morsian istutti minut toiselle puolelleen ja sulhasen toiselle. Toisella kertaa Antskogissa hääjuhlissa morsian pyysi, jos saisi tanssia papin kanssa. Valitettavasti ujona pappina en edes osaa tanssia. Ajalliset ilot jäivät papilta kokematta. Morsiankin olisi ollut oikean sympaattinen ja mukava. Jälkikäteen harmittaa!

Epäpapillinen pappi?

Onko se sairasta, että pappina minun on täytynyt etsiä kosketus aikaani ja etsiä itsetuntoa ”epäpapillisesti”: teologian opiskelijana olin metsätöissä, pappina olin bensa-asemalla yötöissä vuodet 1997–2002, tein ravintolassa tiskaajan keikkoja (2002), kokeilin liikkeenjohdon konsulttina Pietarissa elektroniikkayrityksessä 2002–2003, toimin Pietarissa taloustoimittajana kokoaikaisesti 2003–2004 ja harrastelijamaisesti 2004–2009, opiskelin liiketaloustiedettä Helsingissä ja Pietarissa (2002–2004), opiskelin informaatioteknologiaa Helsingissä (vuodesta 2006 mutta lopetin keväällä 2009). Olen kiertänyt Suomea ja Venäjää lehtijuttujen toivossa. Viroonkin tein tutkimusmatkan venäläisten yrittäjien luo ja törmäsin sikäläisen syrjinnän kasvotusten, kun yrittäjät kertoivat järjestelmän tuottamista ongelmista venäjänkieliselle väestölle. Tosiassa koen moraalista epärehellisyyttä, jos en katsele ja koe maailmaa tutkivan journalistin tavoin.

Toimittaja Jukka Kihon (Länsi-Uusimaa 18.7.2008) mukaan olen avarakatseinen ja historiaa arvostava kirkkoherra, joka vieroksuu kaikenlaista jyrkkämielisyyttä ja suhtautuu maailman muuttumiseen mahdollisuutena, ei uhkana.  – Haluan olla itse mukana maailmassa, ja mietin, että mitä mielenkiintoista voisimme itsellemme täällä järjestää. Olisi teeskentelevää nöyristelyä, jos väittäisi, ettei tunnu yhtään hyvältä, kun eri opinnäytetöissä (esim. Moskovan liiketoimintapotentiaalista, verkostoitumisen merkittävyydestä Venäjän kaupassa tai vaikka kirjallisuustieteen pro Gradu-työssä Lacanin tähden) viitataan meikäläiseen ikään kuin "asiantuntijana" tai kun esimerkiksi Tekesin rahoittamasta ja Rakennusteollisuus RT ry:n Rakennusteollisuuden kansainvälinen kilpailukyky vuonna 2004 tai Russian Business Regional Review 2009 sekä muut vastaavat uskaltautuvat viitata meikäläiseen "asiantuntijana". Se ei ole narsismia, että uskaltaa sanoa noiden asioiden tuottavan myös mielihyvää. Narsismi ei ole parannettu sillä, että heittäytyy körttiläistä körttiläisemmäksi ja vain nöyryytensä tähden haistattaa julkisesti "paskat" kaikelle inhimillisille kiitoksille ja onnistumisen ilmauksille! Mielestäni terve ihminen voi kokea sekä iloa että surua, koska molemmat vaihtelevat jokaisen elämässä.

Perhepsykologi sattui juttusille Helsingissä keväällä 1998. Tämä kysyi leikkisän vakavasti, miten naiset antavat papin olla rauhassa viranhoidossa. Järkytin psykologin kertomuksellani, ettei ole näkynyt yhtään flirttiä silloisten kymmenen pappisvuoden aikana – paitsi yksi ”häirikköflirtti”. Psykologi ei laskenut vakavaksi tapaukseksi sitä, että olin mennyt juuri naimisiin venäläisen naisen kanssa, koska tuo nainen ei ollut kuitenkaan suomalainen. Joku vanhahko nainen, suojatyöpaikkaansa hoitanut lastenvalvoja, soitti kerran puhelimella. Olisin muka hylännyt hänet.  Lähes 30 vuotta itseäni vanhempi leskinainen oli sairastunut mieleltään.  Nainen pääsi soiton jälkeen työnohjaukseen ja hoitoon.  Papissa ei ole taikaa. Psykologi opasti minua vaihtaa työpaikkaa - ja kehotti sairaalaan: hän havaitsi, että silmäni alkoivat kellastua. Menin sairaalaan viikon kuluttua, kun hienot rouvat huusivat Kalevankadulla: - Älä kävele täällä, mene pois, hui kauhea! Syy ei paljastunut maksantähystyksessä. Ei verikokeissa. Sekä hepatiittia että maksakirroosia uskoteltiin raivoraittiille papille, kunnes ilmeni, että maksan ja sapen välinen väylä oli tukkeutunut. Olin syönyt pari viikkoa anabolisia steroideja, jotka sain suomalaiselta Jaskalta East Body –kuntosalilla. Luulin lihasten lisäävän suosiotani. Ajallista suosiota ei suotu silläkään kertaa papille.

Lukeeko pappi mitään?

Joskus ennen kirjoitin, että en lue suomalaisia sanomalehtiä. Niiden kai kuvitellaan olevan suuren sivistyneisyytemme lähde ja mitta? Korjaan nyt virhettäni: kun käyn syömässä pizzaa, luen aina tavalliset iltapäivälöpinät lehdistämme (Hesari, Iltalehti ja Iltasanomat). Mielestäni suomalaiset sanomalehdet eivät ole tiedon ja ymmärryksen avarastamista ja lisäämistä varten, vaan niiden samentamista varten. Niitä voi lukea vain lähdeaineistoksi kriittisiä kolumneja varten.

Tiedonantaja on tullut kotiini, mutta sittemmin loppui rahat tilata lehteä. En ole toki puolueen jäsen. Lisäksi tulee Kauppalehti, koska talousasioista on hyvä lukea enemmän kuin televisiouutiset kertovat. Lisäksi tulee Psykoterapia-lehtia, amerikkalainen Psykohistorian erityislehti sekä Tietokonelehti.

Tykkään itse tehdä jutut ihmisistä, jotka ovat kiinnostavia. Olen tehnyt lehtijutun Reino Paasilinnasta: niin saa jotakin enemmän, kun kuulee vaikka toisen äänen. Keväällä 2009 kuuntelin hänen radiohaastatteluaan: mielestäni sellaista viisautta on hienoa kuunnella.

Luen päivittäin venäläisiä sanomalehtiä ja muita ulkomaalaisia tietolähteitä. Puhelimestani on suora linkki useisiin ulkomaisiin - pääasiassa venäläisiin - sanomalehtiin.

Kävin elokuussa 2008 juttelemassa erään puoluejohtajan kanssa Pietarin tuntumassa: lääkäri, taloustietteitten tohtori, pappi, poliitikko, kaupungin valtuuston puheenjohtaja Igor Leonidovits Konevizenko antoi iloisesti haastattelun ja sympaattisen kuvan Venäjän kehityksestä. Pietarissa asuessani luotin enemmän ylellisen kuntosalimme upseerituttuun, jota jututin saunassa Tšetšenian (Чеченская Республика) kokemuksista, kuin suomalaisia maailman parantajia. Kirjaani kirjoittaessa on toki mustavalkoinen mielikuva muuttunut moni-ilmeiseksi: vain päivää ennen kuin Tšetšenian joukkojen kenraalin Dudajev kuolemaa 23.4.1996 Geni-Tehun kylässä venäläisten raketti-iskussa tämän satelliittipuhelun paikallistamisen tuloksena, oli Clinton tukenut Moskovassa Jeltsiniä ja lausunutTšetšenian olevan osa Venäjää. Liekö vain sattuma?

Minulle on muodostunut sama käsitys ”suomalaisesta ajanmukaisuudesta” kuin Moskovassa toimivalle huippujuristille Jon Hellevigille, jota tapasin Lappeenrannassa kesäkuussa 2007:  ”Jos luen venäläisistä ja suomalaisista lehdistä Venäjä-uutisia, on 100 % selvää, että saan oikeudenmukaisemman kuvan Venäjästä venäläisestä mediasta. Suomalaisesta saan täysin väärän kuvan. - - - Se ei ole sananvapautta, jos 3-5 mediakonsernia päättää Suomessa, mikä sanoma läpäisee median.”

Internet on paljon tärkeämpi lähde kuin suomalaiset iltapäivälehdet. Myös pidän kirjoista, joita on toki vaikea saada Suomesta tilaamatta. Tšetšenian terroristeista ahmin kirjallisuutta, jos sellaisia löytyy, kun käyn Venäjällä. Eräs tärkeä apuväline ja arvioinnin lähtökohta on ollut minulle Jerrold M. Postin toimittama teos "The Psychological Assessment of Political Leaders" (2005).

Erikoinen mediavalintani vaikuttanee siihen, että en yhdy Venäjän vastaiseen taistoon Georgian-Etelä-Ossetian -tapahtumien tähden. Siksi minua uhkaillaan luontevasti tällä perusteella, että olisin nyt "rasistipappi". Olen surullinen sille vihamielisyydelle, joka suomalaisissa syttyy fantasioiden ja väärän informaation tähden Venäjää vastaan, joka on kuitenkin Suomelle" äidinmaa". Meikäläinen toimii yhä Paasikivi-Kekkonen -linjalla, jossa naapurin kanssa eletään sovussa eikä ryhdytä kylän rakkikoiraksi. Tuntui oikein hyvältä, että Urho Kaleva Kekkosen syntymäpäivänä 3.9.2008, arvosteltuaan ensin ankarasti Suomen vallitsevaa ulkopolitiikkaa - tai sen puuttumista, pitkän linjan valtiomies, Arizonan yliopiston professori Keijo Korhonen päätti sähköpostinsa meikäläiselle ystävällisiin sanoihin: "Mukavaa nähdä, että Suomessa on yhä edelleen järkeviä ja isänmaallisesti ajattelevia kansalaisia!"

Pidän vanhoista ajattelijoista: Nietzschestä, Wittgensteinista, Heideggerista, Lacanista, Žižekistä, Bulkakovista ja Dostojevskista. Suosin hienoja ajatuksia, mutta en jaksa lukea näiden viisaiden tavattoman tylsiä teoksia loppuun saakka. Aloitan kirjat alkukielellä. Sitten poimin suomennoksesta kiinnostavat kohdat tarkistaakseni alkukielestä. Lopulta vain selailen suomennosta. Olen leikisti filosofinen jumaluusoppinut. Oikeasti olen kärsimättömän funktionaalinen.  Päätöksiä pitää tehdä. Asioiden pitää edetä.

Ei 'toiseudelle', mutta kyllä itsenäisyydelle

Julkinen huomio liki kaikkien suomalaisten televisiokanavien ja radiokanavien uutislähetyksissä kääntämäni Juudaksen evankeliumin jälkeen tuotti tyydytystä, vaikka näitä kanavia en seuraa. Koen elämästä vieraantumiseksi, jos jäisin mietiskelemään vuosikausiksi kapeaa filosofista tai tieteellistä ongelmaa. Pääasia tuossakin tapauksessa oli se, että halusin lukea itse sen sijaan että joutuisin kuuntelemaan vain muiden selityksiä. Pidän hyvänä, että saa joutua kovaan työhön ja muodostaa omia näkemyksiä, vaikka näitä näkemyksiä varmasti moititaan sitten kovasti. Liian usein elämme lume-elämää, jota hallitsee toiseus eli olettamukset muiden ihmisten odotuksista, sen sijaan että uskaltaisimme muodostaa omia ajatuksia ja kuunnella omia tunteitamme.

Väitöskirja vei toki yli 20 vuotta, mutta elämän muut huolet selittävät siitä valtaosan. Naton tutkijoiden ja psykiatrien selvitykset sotatilan vaikutuksesta sotilaiden ja siviilien psyykkeeseen kiehtoi toki kovasti: tuntuu, että asia tulee päivittäin eri tavalla vastaan. Merkitystä lisää kovasti kontakti Venäjän ulkoministeriön diplomaattiakatemiaan, jossa professori selvittää informaatiosotaa ja psykologisia prosesseja. Nämä teemat ovat hyvin ajankohtaisia kansainvälisessä politiikassa, vaikka niitä ei tahallisesti tai tyhmyyttä myönnetä Suomessa.

Q-evankeliumin entisöiminen on ollut myös iso projekti. Kaikesta huolimatta en ole nenä kiinni kirjoissa – se ei olisi minun ajanmukaisuuttani. Kirkon johtajakoulutuksessa kirkkoherran virkaa havitteleva vanhempi pastori kertoi pyyhkivänsä ”persettään” Q-evankeliumilla ja eksegetiikan tutkimuksilla. Ehkä hänelläkin oli pukamia? Tutkimuksen hylkääminen on se toinen äärimmäinen harha, jota haluan välttää. Tieteen ja kirkollisen käytännön ristiriita masentaa. Suomalaisen median teologinen osaamattomuus hävettää. En kehu pappiskunnankaan oppineisuutta.  Papiksi pääsee liki kuka tahansa ylioppilas, joka intoutuu opintoihin. Papiksi päästyään ei tarvitse pitää huolta tieteensä ajanmukaisuudesta, kunhan toimii uskottavasti siinä pienessä seurakuntapiirissään. Ehkä Martin Heidegger oli oikeassa, että elämäni perusta on perustaton muusta johtuva tapahtuma, jossa minun sallitaan vain leikkiä mukana?  Nietzsche viisasteli kiehtovasti: ”Vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa”. Pappeus ja traditio eivät luo arvoa, vaan arvo tarkentuu kävellessä: arvo muotoutuu ajassa, työnteossa, kärsimyksissä, sairaudessa, kokemuksissa. Pappina saattaa sortua ajattomaan kuukävelyyn: jalat tuskin sattuvat multaan. Keksityt viisaudet ovat mielettömiä. ”On niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös” (Wittgenstein).  

Vaimoni moittii minua, että kuuntelen rivien ja sanojen välit sekä teen kaikesta probleeman. Mielestäni ongelmattomuus ei ole käytännöllisyyttä, vaan se on fantasiaperusteista kävelyä tikapuilla, joita ei ole. Yhdysvaltalaisen professorin, sosiologin ja luterilaisen teologin Peter L. Bergerin ja Kölnin yliopiston sosiologian professorin Thomas Luckmannin käsitykset todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta viehättävät: ”Jokapäiväisen elämän alue on ongelmaton vain siihen saakka kun sen jatkuvuuden keskeyttää ongelman ilmaantuminen.” (Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, 2003, s. 35)
Toivon onnekasta muutosta. Olen sokea hyvälle, jota olen saanut. En ole toki sokea vanhempieni hyvyydelle. Ja on se totta, että olen minä ihmeellisen hyvin selvinnyt, kun ottaa huomioon kaikki hengenvaaralliset kohtaloni. Hesarin toimittaja Kari Kiurun mukaan kävin 42 vuotta vanhana miehenä hyvin 25-vuotiaasta:
"Ihmiset sanovat, että oletpa sinä päässyt helpolla. Minä vastaan, että niin olen. Ei ole takana kuin yksi avioero, syyte parituksesta, aivoinfarkti ja sydänleikkaus”, Molari toteaa. Paritukseen hänet todettiin syyttömäksi, ja parhaillaan on vireillä vahingonkorvausvaade valtiota vastaan. (HS 12.4.2006)..

Rikolliseksi tuomittu mafiapomo 2001-2004

Joka tuntee minut papiksi, hänelle olen pappi harrastuksistani, viikonpäivästä ja vuorokauden ajasta riippumatta. Tämä tuli ilmeiseksi, kun menin yötöihin bensa-asemalle syksyllä 1997. Venäläinen vaimoni ei saanut eikä suuresti halunnutkaan töitä. Huoltoaseman punaisesta villapaidastani huolimatta asiakkaat kutsuivat papiksi. Olin pappi, kun kaivoin itseni bensasäiliöihin maan alle talvipakkasella tai lämmitin Dallas-pullia asiakkaille. Huoltoaseman ryöstöä yrittäneelle romaanille olin pappi, kun yöllä väänsin häntä lattiaan ja tämä rukoili vapautta kristinuskon nimissä. - Jeesus hyvä! Mikä pappi sinä olet, kun et anna anteeksi syntiselle? - Tämä ei ole uskon, vaan poliisin asia! Sellainen pappi. 
Ulkomaalaispoliisin mukaan olin rikkauksiaan kätkevä mafiapomo, joka teeskenteli bensa-asemalla työtarvettaan, mutta järjesteli Helsingissä ilotyttömarkkinoita. Kesällä 1998 olin rippileirillä Kirkkonummen Sipulin leirikeskuksessa. Pietarin konsulaatin kakkospoliisimies soitti minulle. Hän kertoi ihan henkilökohtaisesti varottavansa Venäjän uhkatekijöistä. Hän ei suositellut, että matkustaisin Pietariin, koska siellä voivat suomalaiset kadota: - Hotellin parvekkeilta tippuu ihmisiä. Ihmisiä joutuu uhreiksi elinten kauppaan. Mies soitti useamman kerran. Rakkauskin näytti vaaralliselta, koska pappi rakastui. Jälkikäteen en osaa sanoa, olisivatko ortodoksit ja katoliset enemmän oikeassa, kun heillä pappi ei saa rakastua lainkaan.

Venäläisen liberaalipopulistin Vladimir Zhirinovskin hyvän ystävän George Pailen mukaan minä olin pappina suomalaisvainon varsinainen kohde. Pailesta muodostui sittemmin läheinen tuki myös minulle, pyysi jopa töihin, mutta en mennyt sittenkään.

Oivalsin oman minuuteni ajallisuuden, kun luin Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät: maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden samalla tavalla.  Henkeäni ei tapettu: rikossyytösten aikana, eräänä syksyisenä iltapäivänä 2001, oli sattuma kävellä bensa-aseman yövuoron ja aamupäivän ravintolassa tehdyn tiskivuoron jälkeen Itäkeskuksessa ja pistäytyä Työvoimatoimistossa. Laitoin viimeisenä hakupäivänä, viimeisen tunnin aikana paperit Helian ammattikorkeakouluun, osallistuin pääsykokeisiin rikosoikeudenkäyntien lomassa ja aloitin opinnot jo pian. Opiskelin uuden tutkinnon, 263 opintopistettä (175,5 opintoviikkoa) ripeästi kahdessa vuodessa ja ylivelkaisena Helsingin liiketalouden ammattikorkeakoulussa ja Pietarissa valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa.

Minuudesta riisuttuna rakastuin pietarilaiseen metropoliin. Rakkaus ei ollut toki mikään haavekuva kadotetusta paratiisista, jollainen utopia postmodernin ajan nuorilla länsimaisilla kommunisteilla saattaa syntyä jo kuolleesta Neuvostoliitosta, jossa he eivät ole koskaan käyneet. Hyvää oli itsellisyys: Suurkaupunki salli rakentaa yksilöllisistä tarpeistani oman seurallisuuteni ja ajalliset unelmani. En ollut kamppailemassa kentälle pääsystä ja pelitilasta suomalaisella kentällä. Suomessa olin menettänyt Pierre Bourdieun upeasti määrittelemät ”pääomat”: taloudellisen, institutionaalisen, sosiaalisen oikeuden ja symbolisen. Rakastuin pietarilaiseen metropoliin. Laskelmointi, välineellisyys, yksilöllinen vapaus ja voimakkaat ärsykkeet eivät olleet George Simmelin tavoin pahaa, vaan keino selviytyä. Vasta neljä vuotta myöhemmin maineeni puhdistettiin Helsingin hovioikeudessa. Lähetin Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille muistutuksen Suomen laista ja kysyin, mitkä ovat edellytykset estää viranhoitoani. Huhtikuussa 2004 muutin Pietarista suomalaisvenäläisen nettilehti Datshan ja sanomalehti Venäjän kauppatie tehtävistä Helsinkiin. Sain luvan palata pappisvirkaan vanhalle työpaikalleni.

Tutkin joskus väitöskirjaa varten kyynikkoja, jotka olivat röyhkeitä, vaikka olivat todella köyhiä, kulkivat paljain jaloin. En ole unohtanut, että materialismi sekä ahneuden että kateuden muodossa on pahaa hengellistä sokeutta.

Mitätön oppi nautinnot Venäjällä v. 2002 alkaen

Pidän kirkollisissa toimituksissa ja virkatehtävissä virka-asua, vanhahtavasti lipereitä ja kaftaania. Entinen työtoverini kutsui kaftaania pingviiniasuksi ja hautajaisia kuoppakeikaksi. Vanhahtava asu ei osoita, ettei pappi rakentaisi suhteita. En ole elämää vastaan! En pysty mihinkään suurelliseen elämään, koska papin pikkupalkka ei riitä sellaiseen, mutta jotain pientä pappikin ja hänen perheensä saa tehdä nautinnon hyväksi. Nautinto ei ole Jumalaa vastaan. Tässä asiassa olen samassa rintamassa Jacques Lacanin kanssa roomalaiskatolista kirkkoa vastaan, jota Lacan arvosteli askeettisuuden aiheettomasta ihailusta.

Maaliskuun 13 päivä perjantaina 2008 pistin uuden sinisen silkkisen ranskalaisen paidan, uudehkon puvun ja solmion, lankkasin Pietarista putiikista ostetut nahkakengät ja pesin Jaguarin kiiltäväksi. Menin Kanavakadulle viestintäministerin vastaanotolle. Sain kutsun Venäjä-artikkeleiden tähden. Pääsin parempien joukkoon. Kaunis nainen koputti selkääni: - Hei Juha. Sinähän olet pappi? - Kyllä minä olen. Mistä sinä tunnet? - Muistatko, kun olin kummi ja kastoit ystävämme lapsen kesällä? Minä olen se rovastin tyttö, joka on nyt töissä Tanskassa.

Keväällä 2008 kuljin virka-asussa Fiskarsin näyttelyjen avajaisissa. Tunsin mielihyvää, kun lehtimies kuvaili vähän kaukaa minua ja perhettäni. Samanaikaisesti toki vähän häpesin. Pohjan kunnanhallituksen puheenjohtajasta Ari-Pekka Lundénista alkaen sain tervehtiä ihmisiä. Myös pari samppanjaa nauttinut kylän luontainen taitelija ojensi kätensä: - Kirkkoherra, päivää! Onko tämä blondi sinun vaimosi? - Päivää. Kyllä on. - Kirkkoherran vaimo on blondi? Wow! Onko se sopivaa, kun olette ’sillä tavalla’?

Vieraasta kulttuurista tullut vaimo asetti kyseenalaiseksi totunnaisia suomalaisia tapojani. Miksi olet suomalaisena miehenä laiska? Miksi et elätä vaimoasi? Miksi et halua itsellesi mitään tulevaisuudestasi? Miksi et tavoittele mitään, vaan surkastut huonoissa ryppyisissä vaatteissasi, kahdenkymmenen markan kuluneissa kengissäsi ja päämäärättömässä elämässäsi? Vain muutama vuosi sydänleikkauksen jälkeen menin täysipäiväisen pappisviran ohessa Myllypuroon Shell -bensa-asemalle yötöihin. Poliisit, vartijat, taksimiehet, postinkantajat ja narkomaanit tulivat tutuiksi. Työskentelin viisi yötä viikossa ilta yhdestätoista aamu seitsemään. Nukuin puoli tuntia, kiiruhdin päivänavauksiin ja muihin pappistöihin tai juoksulenkille. Voitin Helsingin Jyryn ikämiesjoukkueessa Suomen mestaruuskilpailuissa pronssia 4 x 400 viestijoukkueessa. Olin luultavasti porukkamme heikoin juoksija, mutta joskus on onni olla oikeassa paikassa sopivaan aikaan. Juniorien voimannoston raskaansarjan maailmanmestarin Marko Haarakankaan lapsia sain kastaa useamman. Kävin hänen kanssaan jopa kuntosalilla kahdesti. Kirjoitin paria kirjaa, joita ei kukaan kustantanut (ei ole yllätys). Eräänä juhannuksena olin 24 tuntia ainut työntekijä huoltoasemalla. Halusin uutteruudellani korvata sen, mitä lahjattomuuden ja köyhyyden tähden jouduin kärsimään. Tein tätä työtä viisi vuotta kunnes keväällä 2002 uudet bisnesopinnot ja konsulttityöt Venäjällä ratkaisivat, että irtisanoin itseni. Yhä edelleen elättelen unelmia, että viettäisin yöt sivutöissä ja päivät kirkossa.

Eräs kirkkoherra opasti hyvätahtoisesti, tahi säälien: - pitäisi suostua vaatimattomaan elämään, kun on venäläinen vaimo. Eihän kukaan ole työllään rikastunut. Tunsin oikeudekseni asettaa tavoitteet sille, millaiset laatuvaatteet haluan ostaa, millaisella autolla haluan ajaa ja miten perheeni tulee toimeen. Venäläisen kirjailijan Ivan Sergejevits Turgenevin radikaali Bazarov moitti passiivisuutta: ”Sinä vain istut päivät ja arvosta itseäsi. Mikä merkitys sillä on? Voit aivan hyvin istua paikallasi arvostamatta itseäsi”. Venäläisen vaimoni mukaan vanhan toimettomuuteni syy oli vielä pahempaa: huono itsearvostus, joka näytti olevan tyypillistä suomalaisilla. Sain maalliselta viranomaiselta moitteita, että muutuin pappina venäläisen vaimoni tähden. Pukeutuisin nyt aivan asiattoman kalliisti. Totinen pappi olisi muuttunut kevytmieliseksi. En kulkenut syytettynäkään huppupäässä ja verkkareissa. Oikeudenkäyntiä varten pistin provokatiivisesti Trusardit housuiksi, Versachen paidan ja Pietarista ostetut Fabin putiikkikengät. Itsekunnioitustani ei voitu enää riistää. Pidin symboleista kiinni. Oikeusprosessin jälkeen asianajajani Kari Silvennoinen alkoi tehdä bisnestä Karjalan kiinteistöjen avulla ja vaimoni asianajaja George Paile pakeni Venäjälle rahaepäselvyyksiään. Vähän aiemmin hän houkutteli minua töihin asianajotoimistoonsa, jotta töitten ohessa aloittaisin oikeustieteen opiskelut.

Totta kai minua alkuaan ärsytti, että venäläinen neuvoo minua suomalaista. Pahin ärtymykseni virisi häämatkallani 1998, kun Kyprokselta lähdimme venäläisten ökyrikkaiden laivalla Israelin kiertoajelulle. Nämä ostivat 50 000 ja 200 000 euron arvoisia timantteja, mutta minä en suomalaismiehenä voinut ostaa mitään. Lomabudjettini oli vain 2000 dollaria viikossa. Viha vaihtui oivallukseksi, kun luin ranskalaisen Michael Foucault’n vuonna 1975 kirjoittaman vankila-vertauksen. Moderni vankila on nykyaikaisen kurinpitoyhteiskunnan symboli. Vapausrangaistus kohdistuu sieluun, ihmisen tahtoon. Vangit eivät näe valvojaa eivätkä tiedä, onko valvoja paikalla vai ei. Näkymätön valvonta ikään kuin siirtyy vankeihin. Yhteiskunta on muodollisesti vapaa ja yksilöllinen, mutta tosiasiallisesti tahdoton, vangittu. Vankeuteen alistuminen on tyypillinen suomalaisuuden ongelma, jota kirkollinen instituutio tukee. Sain jututtaa sähkökaapelia Suomeen suunnitellutta United Powerin pääjohtajaa Andras Szepiä tammikuussa 2007. Tutkin heidän oikeudenkäyntiaineistonkin. Näin suomalaisen valheen: Kultaisen säännön etiikan mukaisesti pitäisi katsella elämää monilla eri silmälaseilla, myös naapurin silmin. Samaa olen kirjoittanut myös Helsingin Sanomissa ja muualla Venäjän WTO-ehdoista ja puutariffeista suomalaisen osapuolen ärtymykseksi.

Olen ylpeä, että minulla on Facebookissa julkkisystäviä: Moskovassa elokuvaohjaajaksi valmistunut Sampo Mansnerus, Venäjän G-sukupolven tuntija Sami Hyrskylahti, venäläiseen kriminologiaan perehtynyt dosentti Johan Bäckman ja demarien entinen puoluesihteeri Maarit Feld-Ranta. Tunsin hyvää mieltä, kun moskovalainen Romir-tutkimuslaitos paljasti venäläisten rikkaiden suosivan Jaguaria ja Bentleytä - sekä tiesin Jari Sarasvuon omistavan Jaguarin. Lisäksi ostin parhaan hulluuden merkiksi helsinkiläisestä putiikista Dolce&Gabbanan kengät, yli 600 euron arvoiset talvikengät. Tein toki samalla myös haastattelut harvalukuisten putiikkiemme kermalle: Timo Talviolle ja Kaarina Kivilahdelle, maamme ainoalle oikealle seurapiirirouvalle.  Olin päässyt menestyjien joukkoon! Paul Ricoeur (Du texte à l’action, 1986) oli oikeassa, kun havaitsi itseymmärryksen välittyvän merkkien ja symbolien kautta! Jaguar on kallis auto huollettavaksi kirkkoherran palkoilla. Symboleista en haluaisi luopua. Minuuteni muutosta on auttanut väitöskirjani, jossa tutustuin Sigmund Freudin, Jacques Lacanin ja Melanie Kleinin kateutta ja moraalia käsitteleviin kirjoituksiin. Kuntosalilta tuttu mies, Juha Siltala, on myös arvioinut osuvasti vanhaa körttiläistä nöyristelyä teoksessaan Suomalainen ahdistus.

Isä Mitro Revon huumori on epätarkka, kun hän vitsailee ”käyvänsä vieraissa”. Uskallan sanoa, että hän tahtoo oikeasti Brysseliin. Minä haluan laittaa hyvän puvun, siistin paidan ja solmion, jotta voin osallistua konferensseihin. Minusta on tullut sellainen pappi. Olen tykännyt mennä Ulkopoliittisen instituutin konferensseihin uuteen parlamenttitaloon. Suomalaisvenäläisessä kauppakamarissa on ylentävää vierailla. Pääsen parempien joukkoon, jos käyn Suomen Pankissa haastattelemassa Venäjän kansantalouden spesialisteja, Pekka Sutelasta alkaen. Olen minä haastatellut politiikkojakin, Paavo Väyrysestä alkaen. Pietarissa on hienoa vierailla juridiikan ja liike-elämän konferensseissa. En tiedä, miten kestäisin papillista hengellistä maailmanselitystä, jos pitäisi tyytyä hengellisiin silmälaseihin.

Pappilan sisälle tarvitsin - niin kauan kuin asuin pappilassa mutta sitten muutin pois rahojen loputtua - painonnostovälineet ja nyrkkeilysäkin. Venäjällä Kolppanan kappelissa sain 12.9.2008 pistää Inkerin piispan Aarre Kuukaupin ja rovasti Arvo Soitun kanssa Aleksander Soitun pään päälle kädet ja siunata hänet pappisvirkaan. Kolppanan vanhassa, vuonna 1800 rakennetussa, kirkossa sain jututtaa vanhoja mummoja. Terijoen kirkossa 14.9.2008 katsoin Pohjan seurakuntaretken kanssan 100 vuotta vanhan kirkon paluuta elokuvateatteri Bobedasta kirkkorakennukseksi. Maallinen ylpeys ja himot voivat tehdä suomalaiset silmät sokeaksi. Tällöin Venäjän kirkon kohtalot paljastavat, että ateistisen materialismin sokeus voi olla aivan järkyttävä.

Kerran Venäjän kauppatie –lehden tehtävissä häpesin prameilua, mutta erehdyin. Erehdyin myös tuon sanomalehden suhteen, jonka toimituksen havaitsin sittemmin yllättävän Putin-kriittiseksi, millaisena en itse halua olla. Lähdin 24. toukokuuta 2007 suomalaisesta lintukodosta sinivalkoisin papillisin ajatuksin Pietarin Vuoritekniseen yliopistoon Kioto-huippukonferenssiin. Käytin pietarilaista metroa, jotten loukkaisi ekoihmisiä, joiden uskoin saapuvan kävellen tai hevoskyydillä, huopatossuissa ja second hand –vaatteissa. Olin sopinut tapaamisen WWF Venäjän johtajan Aleksei Olegovits Kokorinin kanssa. Hämmästelin pääoven edustan Bentley- ja Mercedes S-sarjan autoja. Paikalla oli Venäjän ministereitä, Maailman pankin johtajia ja muita päättäjiä. Löysin saksalaisen kaunottaren: kansantaloustieteilijä, WWF Saksan Susanna Szeles ei osannut kertoa ilmastosta, mutta hän tarkkaili Allianz-pankin ja Gazprombankin päästökauppaa. Pappi oivalsi, että pankkiirit ratkovat maailman ilmasto-ongelman.

Etsin uutta ammattia vuosina 2005–2007. Olin ollut Venäjällä konsultti Helian AMK-opintojen ohessa 2002, ja vuodesta 2003 Venäjän kauppatie -lehden hyväksi toimittaja yms. Olin opiskellut myös 2003-2004 Pietarin valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa. Siksi uskalsin ajatella, että voisin osata muutakin kuin olla hurskas. Kävin keskustelemassa Trainer’s Housen tiloissa Jari Sarasvuon ja Vesa Honkasen kanssa. Toinen ilmaisi kiinnostusta, mutta toinen ei. Sarasvuon mukaan minulle pitäisi rakentaa ”seksikkyyttä”. Olen hakenut myös kauppakamariin, pariin konsulttiyritykseen ja muutamaan Venäjällä toimivaan yritykseen. Sain vastauksia, että venäläinen vaimoni ja suhteeni Venäjälle ovat riski.

Kesällä 2007 haastattelin pettymysteni innoittamana lehtijuttua varten Urmas Rinnettä, Suojelupoliisin entistä yksikön päällikköä. Hänen vastuunaan oli ollut kansainvälisen terrorismin ja rikollisuuden torjunta. Alansa legenda johti 1995 kansainvälisen Interpolin monipäiväistä terrorismin torjunnan suurkokousta. Nykyään miehellä on turvallisuusfirma. Vielä kiinnostavempaa on ollut kirjoittaa pari artikkelia moskovalaisesta älyköstä, jolla on jo monta tutkintoa ja upea virka mm. diplomaattiakatemiassa. Ehkä Andrei Manoilon (A.В. Манойло) kanssa syntyy vielä kiinnostavia projekteja psykologisen sodankäynnin selvittämiseksi? Suomessa ei ole toistaiseksi juurikaan alan kirjallisuutta, jossa lähialueiden poliittisia kysymyksiä selvitettäisin psykologian menetelmin ja informaation välitystä analysoiden.

Keväällä 2007 hain kirkkoherran virkaan. Otin neuvoa Sarasvuon seksikkyysohjeista: kävin solariumissa ennen vaalisaarnaa ja – keskusteluja, vahvistin kuntosalilla lihaksia, kanttori Timo Olli harjoitti liturgista lauluani, jota en ole enää vaalisaarnan jälkeen koskaan yrittänyt. Otin toki opiksi myös viisaudet, joita olen saanut Venäjän suurimman mainostoimiston, yli 500 ihmistä työllistävän ja Chanelin, Oriflamen, Samsungin, Coca Colan ja eräiden muiden jättiläisten mainosprojektin suunnittelevan Vitrina A:n Pietarin johtajalta Oleg Polubinskilta, perheemme hyvältä tutulta. Lisäksi kesällä 2007 sain tutustua Venäjän taiteilijayhdistyksen palkittuun jäseneen Kirill Ovtsinnikoviin ja parhaiten onnistuneesta brändin uudistamisesta palkittuun venäläiseen Gene Zarkiniin. Genellä on partnerisuhteita yli 10 eri maassa. Markkinointiviestinnän ymmärtäminen on avuksi: sain enimmät äänet. Rovasti Veli-Matti Hynninen siirtyi Loviisaan. Muutin Pohjaan, jonka historia on koskettanut minua: ihmiset ovat vakavasti kärsineet, mutta ovat kuitenkin selvinneet. Näin on käynyt alkaen kylässämme asuneesta, von Julinin sukuun syntyneestä, Gustaf Mannerheimista.

Keski-ikäisen kirkkoherran aika lentää lintuna

Tulin kirkkoherraksi helmikuussa 2008, mutta vaalit alkoivat jo keväällä 2007, äänestykset olivat syksyllä 2007. En ollut enää tulevaisuutta haaveileva poika, vaan keski-ikäiseksi vaipunut kirkkoherra, joka huomaa ajan lentävän lintuna ohi nopeasti. En ollut mitään eikä minusta mitään tullut. Pian havaitsin itseni kuitenkin työttömäksi: tuomiokapituli aloitti alusta alkaen painostuksen, että lähtisin pois pappisvirasta. Suomessa papin - etenkään johtavassa asemassa olevan papin - imagoon ei sovi antifasismi!

Ivan Sergejevits Turgenjevin radikaali nihilisti Bazarov lausui osuvasti, että ihmisen osa on paha, jos aika lentää lintuna tai matelee toukkana. Ihmisen on erityisen autuasta elää, jos hän ei huomaa ajan nopeutta tai hitautta. Murehdin ajan nopeutta. Venäläiset vähäpukuiset laulajattaret miellyttävät. Pietarissa on kasvanut pienen piirin huumoriksi, että pastori voisi jututtaa Блестящие (Blestjaŝien) timanttista lauluryhmää tai eroottista Жанна Фриске (Žanna Friskeä). Nyttemmin minun suosikkiryhmäksi on tullut Via Gra (ВИА Гра), jolle tein keväällä 2009 haastattelun lehtijuttua varten! Vaimon tuttaviin kuuluu joku laulajatähti. Olemme pohtineet, että hän järjestäisi papille tukea keski-iän kriisiin. Kaksikymppisenä pappina en nähnyt juuri ketään kaunista naista, kolmikymppisenä alkoi näkyjä jo muutamia, mutta nyt yli nelikymppisenä maailma alkaa täyttyä kauniista naisista. Olen kuullut, että seitsemänkymmenvuotiaana maailma on jo miehelle ajallinen paratiisi. Tunnen tämän muutoksen itsessäni. Viihdemusiikin kääntöpuolena on sielussani sekin, että olen mielistynyt vuonna 1941 Leningradissa Dmitri Šostakovitšin säveltämään Leningrad-sinfoniaan eli Seitsemänteen sinfoniaan. Kun miljoona ihmistä kuoli sen hetken Leningradissa, syntyi sinfonia, joka kuvaa helvetillisten voimien leikkiä ihmisten kuolemalla, mutta silti elämä voittaa. Tämä voitto ei ole kuitenkin riehakas juhlakarnevaali.

Keskiviikkona 23. heinäkuuta 2008 istuin kesän ensimmäisenä kuumana iltapäivänä, kesäni ainoana kesälomapäivänä, Pietarissa Nevski-pääkadun terassilla. Seurassani oli Pietarin pörssin sijoitusanalyytikko, joka oli varustautunut mustiin aurinkolaseihin ja mustaan robottinainen-paitaan kaunista katsottavaa varten. Seurassani olivat myös vaimoni ja lapseni. Nolona istahdin selkä Nevskiä päin, mutta vaimoni vaati kääntää kasvot Nevskille. Olin luterilaisena pappina oppinut ehkä häpeämään ihmisen ajallista kauneutta. Naapuripöydässä kaksi roomalaiskatolista, espanjalaista miestä olivat varanneet digi- ja videokamerat, koska Nevskillä kreikkalaiskatoliset, venäläiset kaunottaret kävelivät kesäisen kauniisti pukeutuneena. Pojat pomppasivat seisomaan ja kuvasivat parhaat näkymät. Kulttuurihistoriallisen ja psykologisen nopean analyysin jälkeen käänsin, mutta vain puolet kasvoistani Nevskiä päin ja katsoin syrjäsilmällä, sillä pyhä elämäni ei sittenkään saa tarkoittaa koko selän kääntämistä inhimilliselle ilolle, kauneudelle ja huumorille. Pikemmin uskossa annan kunnian elämälle ja sen Luojalle. Nevskin jälkeen kävelin Pietarin kirkon taakse Venäjän suurimman puolueen puoluetoimistoon laatimaan lehtihaastattelua Venäjä 2020 strategiasta ja suvereenista identiteetistä. Uskossa en käännä selkää näkyvälle maailmalle, vaan olen utelias, innokas uusiin tuntemattomiin tilanteisiin, joissa kohtaan ihmiset ihmisinä.

Владимир Путин в Финляндии, и мое интервью на телевидении (YLE)

Venäläiset ovat suhtautuneet minuun pappina jotensakin mutkattoman leppoisasti, luonnollisesti. Heinäkuussa 2008 sattui kuitenkin poikkeus Pietarissa ravintolassa, jossa katsoin viihteellistä ohjelmanumeroa. Roteva humalainen venäläismies tuli luokseni, kertoi pelokkaasti epäilevänsä minua vakoilijaksi, koska en juonut, osasin (vähän) venäjää ja olin ulkomaalainen. Ravintolan henkilökunta poisti miehen ravintolasta. Pietarissa olen saanut pyyntöjä synninpäästöön, kun taas Suomessa ei tarvita anteeksiantoa. Suomessa on minulta pyydetty synninpäästöä vain neljästi (kaksi kertaa esikoislestadiolaisseuroissa ja kaksi kertaa venäläinen ortodoksi maahanmuuttaja). Venäjällä asuvalle anopilleni, entiselle neuvostoarmeijan ekonomille, vaimoni esitteli minut alkuaan professoriksi. Hoikka, parraton mies ei näyttänyt papilta. Nykyään olen oikea pappi ortodoksisen anopin silmissä. Hän ylpeilee syyttäjäystävättärestään ja juridiikan tuntemuksellaan. Unelmoin lähteväni joskus Moskovan tuntumaan, jotta jututtaisin syyttäjää sikäläisen oikeuslaitoksen muutoksista.

Opiskelin informaatioteknologiaa Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa kirkkoherran virasta huolimatta. Vuonna 2006 tein 15 opintopisteen tietoteknisen selvityshankkeen. Tutkin muutaman suomalaisen keskisuuren yrityksen koko liiketoimintaprosessia hallinnoivia tietohallintojärjestelmiä (ERP) Venäjällä. Venäjänkieliset alan tutkimukset, haastattelut moskovalaisen IBM:n tytäryhtiön johtajien kanssa sekä länsimainen aineisto osoittivat, että yritykset elävät reaaliajassa. Verotuksellisen epärehellisyyden tähden rehellistä ajanmukaista tietoa toki kätketään rajaviranomaisilta. Tein ison, yli 50 sivua paksun opintoraportin IT-yritysten projektijohtotaidoista: alansa ”Rolls Royce”, pörssinoteerattu Artemis kertoi ohjelmista, joiden avulla ydinvoimaloiden huoltokatkokset sujuvat tehokkaasti. Keväällä 2007 tutkin tietoturvayritys Panda Softwaren avulla ja kirjoitin artikkelin vakoiluohjelmista (spyware) ja kyberrikollisuudesta. Tein opinnäytetyötä Kirkkohallituksen ja Espoon hiippakunnan interaktiivisten web-palvelujen hankkeesta, ”nettikirjoittamisesta”. Unelmani olsi opiskella joitakin kuukausia Moskovassa tai Pietarissa informaatioteknologiaa sikäläisessä yliopistossa, mutta työvelvollisuudet ja rahan puute estivät unelmien realisoitumisen: unelmat ovatkin haaveilua varten, ei katkeroitumista varten. Jatkuva oppiminen on pelokasta lumetta omaa vanhentumista ja mitättömyyttä vastaan! Vaimoni moittii, että minun olisi parempi opiskella pöytärätin ja tiskiharjan käyttöä.  Opiskellessa uskottelee olevansa osa oman ajan suuria asioita. Yhteiskunta tukee oppineisuutta, joten fantasian luomaa merkittävyyttä ei kukaan aseta epäiltäväksi. Hullu, joka luulee olevansa oppinut, ei ole hullumpi kuin oppinut, joka luulee olevansa oppinut.

Pappien olen havainnut vahvistavan itsensä ja joskus jopa toistensa itsetuntoa sillä, kun nämä leikkivät, kenen julkkiksen melkein tuttu on. Olen tavannut kirkollisissa toimituksissa NHL:n tähtiä! Esa Tikkanen ja amerikkalaiset jäähyväiset ”nähdään” jäi muistiin. Sain pitää rippileiriä Sampsa ”Kita” Astalan, Euroviisuvoittajan kanssa pari vuotta ennen hänen tähteyttään! Vain vähän ennen suurvoittoaan Lordin koko porukka ja keikkabussi oli Malmin sairaalan edessä. Sampsa kertoi selitellen, että joku pappi oli tuominnut heidät Saatanan palvojiksi, vaikka he tahtovat vain palauttaa rockin hengen. Herra Lordi oli paikkauttamassa jalkaansa. Taksimies kummasteli keikkapussin mentyä, että kummaa porukkaa. Kerroin, että siinä oli Lordi ilman naamareita. Ja kansa hämmästeli. Siitä riittää muistamista vanhuuteen saakka! Jos nämäkään ei riitä hämmästelyyn, kerron, että laulajatähti Carola Häggvist kuului ex-vaimoni raamattupiiriin.