JUHA MOLARI, Юха Молaри

KAIKKI SAARNAT LÖYDÄT TÄSTÄ: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm

Sermons,

проповеди

SAARNAT 10.1.2008-20.7.2008

Loppiainen, Epifania - Jeesus, maailman valo - Matt. 2:1-12 - Ylläs, Äkäslompolo, Pyhän Laurin kappeli 10.1.2008 klo 18

Laskiaissunnuntai, Esto mihi - Jumalan rakkauden uhritie - Loppiainen, Epifania - Joh. 12:25-28 - Pyhän Marian kirkko, Pohja 3.2.2008 klo 12. Kirkkoherran virkaan liittyvä tulosaarna.

1. Paastonajan sunnuntai - Jeesus, kiusausten voittaja (Matt. 16:21-23) - Nuorisotyönohjaajan virkaansiunaamiseksi pidetty puhe - Pyhän Marian kirkko, Pohja 10.2.2008 klo 12.

3. Paastonajan sunnuntai (Oculi)- Jeesus, Pahan vallan voittaja (Joh. 12: 37-43) - Pyhän Marian kirkko, Pohja 24.2.2008 klo 12.

4. paastonajan sunnuntai (Laetare) - Espoon hiippakunnan kirkkoherrojen kokous, Mikkeli 4.3.2008.

Marian ilmestyspäivä (Luuk. 1:39-42)- Konfirmaatiomessu - Pyhän Marian kirkko, Pohja 9.3.2008 .

Hiljaisen viikon ahtikirkko - pääsiäisdraama - Pyhän Marian kirkko, Pohja 18.3.2008, 19.3.2008 ja 20.3.2008.

Palmusunnuntai - Kunnian kuninkaan alennustie - Joh. 12:1-8 - Pyhän Marian kirkko, Pohja 16.3.2008

Pääsiäispäivä - Kristus on ylösnoussut - Joh. 20:1-10. Pyhän Marian kirkko, Pohja 23.3.2008 klo 12.

2. pääsiäispäivä - Ylösnousseen seurassa - Joh. 20:11-18. Pyhän Marian kirkko, Pohja 24.3.2008 klo 18.

1. sunnuntai pääsiäisestä (Quasimodogeniti) - Ylösnousseen todistajia - Joh. 21:1-14. Kirkkoherran virkaan asettamisen yhteydessä pidetty saarna. Pyhän Marian kirkko, Pohja 30.3.2008 klo 12.

2. sunnuntai pääsiäisestä (Misericordia Domini) - Hyvä paimen - Joh. 21:15-19. Perhemessussa Elina-tytön kaste. Pyhän Marian kirkko, Pohja 6.4.2008 klo 12.

3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate) - Jumalan kansan koti-ikävä- Joh. 17:11-17. Pyhän Marian kirkko, Pohja 13.4.2008 klo 12.

4. sunnuntai pääsiäisestä (Cantate) - Taivaan kansalaisena maailmassa - Joh. 17:6-10. Pyhän Marian kirkko, Pohja 20.4.2008 klo 12.

Helatorstai - Korotettu Herra- Pyhän Vapun päivä, Joh. 17:24-26. Pyhän Marian kirkko, Pohja 1.5.2008 klo 12 ja Pyhän Katariinan kirkko, Karjaa 1.5.2008 klo 17.

Helluntai, Joh. 14:15-21. Pyhän Marian kirkko, Pohja 11.5.2008 klo 12

3. sunnuntai helluntaista - Kutsu Jumalan valtakuntaan - Luuk 19:1-10. Pyhän Marian kirkko, Pohja 1.6.2008 klo 12

4. sunnuntai helluntaista - Kadonnut ja jälleen löytynyt - Luuk 15:11-32. Pyhän Marian kirkko, Pohja 8.6.2008 klo 12

5. sunnuntai helluntaista - Armahtakaa - Joh 8:2-11. 15.6.2008 klo 10 Pyhän Katariinan kirkko Karjaa ja klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

Apostolien päivä - Herran palveluksessa- Matt. 16:13-19. 22.6.2008 klo 10 Pyhän Katariinan kirkko Karjaa ja klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

7. sunnuntai helluntaista - Rakkauden laki- Mark. 10:17-27. 29.6.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

Kirkastussunnuntai - Kristuksen kirkastumisen sunnuntai- Mark. 9:2-8. 6.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

9. sunnuntai helluntaista - Totuus ja harha - Matt. 7:13-14. 13.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

10. sunnuntai helluntaista - Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa - Matt. 25:14-30. 20.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja

Loppiainen, Epifania - Jeesus, maailman valo - Matt. 2:1-12 - Ylläs, Äkäslompolo, Pyhän Laurin kappeli 10.1.2008.

Рождественское евангилие было написано почти две тысячи лет назад. В это время между людьи щёл спор – кому верить, что правильно, и что является настоящими ценностями.

Должны ли мы слушать священников? преклоняться перед правителями? должны ли мы изучать звёзды, или бояаться  знаков?

Этот мир был не равным для людей. Большая часть населения была рабами. Священники, короли и мудрецы стояли у власти.

Рождественское евангелие объявло Иисуса выше всех. Мудрецы использовали свое влияние и дары правильно, когда дарили их во славу Господа.

Когда мы используем свои возможности и дары правильно? Это был основной вопрос уже две тысяци лет назад.

Я приехал с женой и сыном Игорем из Петербурга в Юлляс в прошлое воскресенье и после длинной дороги очень уставшие.

Мудрецы пришли издалека с востока и наверняка очень устали. Но Библия говорит, что они были плоны радости. Почему?

Потому что они нашли младенца Иисуса на руках у Марии. Это была велиая цель их путешествия.

И сеичас радость людей велика,когда они встречают Иисуса

Jouluevankeliumi on kirjoitettu lähes 2000 vuotta sitten. Siihen aikaan ihmiset kiistelivät, kehen voi uskoa ja mikä on oikeudenmukaista. Mikä on elämän arvo. Onko kuunneltava pappeja? Onko kuunneltava ja palvottava kuningasta? Onko tutkittava tähtiä ja merkkejä?

Se maailma oli hyvin eriarvoinen maailma: valtaosa ihmisistä oli orjia. Papit, kuninkaat ja viisaat miehet pitivät valtaa.

Jouluevankeliumi ilmoittaa, että Jeesus on suurempi näitä kaikkia. Viisaat miehet käyttävät lahjansa oikein, kun he käyttävät lahjansa Jumalan kunniaksi.

Milloin me käytämme lahjamme ja kykymme oikein? Tämä on ollut ihmisen peruskysymys jo 2000 vuotta sitten. Milloin elämä ei mene hukkaan?

Minä tulin vaimoni ja 4 vuotta vanhan Igor-pojan kanssa sunnuntaina Pietarista Ylläkselle. Olimme tosi väsyneitä myöhään yöllä. Tiedän, että pitkä matka tekee väsyneeksi. Viisaat miehet tulivat idästä Jeesuksen luo: he olivat tehneet pitkän matkan ja varmasti olivat väsyneitä. Mutta Raamattu kertoo, että "heidän ilonsa oli suuri". He löysivät Jeesus-lapsen äitinsä Marian sylistä. Matkalla oli hieno päämäärä.

Yhä edelleen ihmisen ilo on suuri, kun hän löytää Jeesuksen.
 

Laskiaissunnuntai, Esto Mihi- Jumalan rakkauden uhritie - Joh. 12:25-28 - Pyhän Marian kirkko, Pohja 3.2.2008. Kirkkoherran virkaan liittyvä tulosaarna.

Johdanto
Tänään laskiaissunnuntaina perhemessumme aloittaa Yhteisvastuukeräyksen. Yhteisvastuukeräys kutsuu kaikki suomalaiset työllistämään kehitysvammaisia suomalaisia Suomessa ja maataan jälleenrakentavia liberialaisia Liberiassa. Yhteensä noin 40 000 vapaaehtoista kerääjää lähtee tänään keräyslippaineen ja -listoineen liikkeelle ympäri Suomen. Kampanja kestää vapunpäivään saakka.

Tänään on meidän upean historiallisen kirkkomme seinillä Karjaan kehitysvammaisten taidetta. Kiitos taideteoksista, kiitos myös saapumisestanne tänne kirkkoon tänään sekä muusta monipuolisesta osallistumisesta messuun! Tänään on teidän juhlanne: koko Suomessa kaikissa kirkoissa rukoillaan, puhutaan ja tehdään rakkauden tekoja teidän elämänne hyväksi, kehitysvammaisten elämän hyväksi. Laskiaissunnuntaina on kolme suurta haastetta suomalaisilla: rakkaus, rakkaus, rakkaus.

Tänään laskiaissunnuntain juhlan toteutukseen osallistuvat kaikki suomalaisen seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt sikäli kuin ovat päässeet paikalle.
Tunnustamme nyt syntimme, kaiken itsekkyytemme, väärämielisyytemme ja välinpitämättömyytemme.

Synnintunnustus 711
Herra, maailmamme on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa.
Kuulemme siitä joka päivä,
mutta emme haluaisi tunnustaa,
että olemme itsekin osallisia siihen ja siksi myös syyllisiä.
Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua,
vaikka olisimme voineet estää sen.
Usein olemme vaienneet,
kun olisi pitänyt puhua.
Usein olemme vain puhuneet,
kun olisi pitänyt toimia.
Jumala, me tunnustamme syyllisyytemme ja pyydämme:
Armahda ja auta meitä.
Älä katso pahuuttamme,
välinpitämättömyyttämme ja velttouttamme.
Katso Poikaa Jeesusta Kristusta,
joka on kuolemallaan voittanut pahan vallan
ja hankkinut meille anteeksiantosi.

Päivän rukous
Jeesus,
sinä käännyt niidenkin puoleen, joista muut eivät aina välitä.
Me tukimme liian helposti korvamme toisten ihmisen hädältä.
Auta meitä rakastamaan,
antamaan anteeksi
ja kantamaan lähimmäisen kuormaa
kärsivällisesti ja ystävällisesti.
Suo meidän heijastaa sinun rakkauttasi, suurinta kaikesta.
Tätä rukoilemme sinun nimessäsi, Herra Jeesus Kristus.

 

Laskiaispäivän evankeliumi
Joh. 12:25-28

Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. "Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!" Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen."
 

Johdanto saarnassa (Juha Molari)
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
 Suomen evankelisluterilaisen kirkon Yhteisvastuukeräys on syntynyt jo vuonna 1950 – 58 vuotta sitten – koska kristillinen rakkaus ei ole kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Kristillinen rakkaus löytää lähimmäisen: Yhteisvastuukeräys auttaa tänä vuonna Suomessa kehitysvammaisia, jotta nämä löytäisivät työmahdollisuuksia, ja Liberian köyhää kansaa jälleenrakennuksessa
Länsiafrikkalainen Liberia toipuu 14 vuotta kestäneestä ja arviolta 150 000 - 200 000 ihmishenkeä vaatineesta sisällissodasta. Sodan aikana suurin osa väestöstä joutui jättämään kotinsa ja kotiseutunsa ja osa pakeni maan rajojen ulkopuolelle. Tiet, sillat, koulut ja terveysasemat sekä kokonaiset yhteisöt tuhoutuivat pahoin. Jopa 60 prosenttia nuorista liberialaisista on jäänyt vaille koulutusta ja ammattitaitoa. Noin 85 % väestöstä on vailla työtä. Liberialainen John on kokenut kovia
 

Liberialainen John (alias diakoni Sauli Tuuli):
 [Afrikkalaista rummutusta]
 "Tutut miehet tulivat eräänä päivänä kyläämme ja uhkasivat tappaa minut. Heillä oli aseet. Kun he viilsivät koirani kurkun auki, ymmärsin että oli tosi kyseessä ja pakenin viidakkoon"
[Rummuttaa]
"En liittynyt sissijoukkoihin. En halua sotaa. Suojelin kaikella tavalla vaimoani ja lapsiani. Isäni sydän ei kestänyt. Hän menehtyi"
 "Sota mullisti elämäni. Läheisten lisäksi menetin omaisuuteni. Taloni ja peltoni tuhottiin. Mutta nyt meillä on rauha, ja olen vapaa. Uskon että tässä maassa alkaa tapahtua hyviä asioita. Viljelen riisiä, pippuria, kaakaota ja juurikkaita.  Viidakkoveitsi on minun lapioni ja viikatteeni. 

Pirjo Hosio ja päiväkerho
Tuiki tuiki tähtönen
Puhu mulle hellästi

Liberialainen John (alias Sauli Tuuli):
”Kiitos näistä kahdesta laulusta. Ne kertovat minulle kristityistä ystävistä ja toivosta. Otin yhteyttä Luterilaiseen Maailmanliittoon. Kylämme tarvitsee ulkomaisia sijoittajia ja firmoja, jotka tuovat tänne rahavirtoja ja antavat työtä toimettomille. Laulut kertovat uudesta alusta, lapsien paremmasta elämästä kylässämme.”
”Olen saanut nyt aloittaa kylän johtajana. Olemme päässeet uuteen alkuun."

Juha Molari:
Liberiassa pidettiin vapaat presidentin- ja eduskuntavaalit vuonna 2005. Liberiaa hallitseva Ellen Sirleaf Johnson on Afrikan ensimmäinen naispresidentti (ks. kuva presidentistä: http://www.europarl.europa.eu/news/public/story_page/030-10853-268-09-39-903-20060921STO10852-2006-25-09-2006/default_fi.htm). Meillä on harvinainen hetki. Saamme kuunnella itse presidenttiä, joka tuntee suomalaiset.

Ellen Sirleaf Johnson (alias kanttori Kaija Kalliomäki):
"Tiedämme, että Liberian kansa äänesti muutoksen puolesta, kun he valitsivat minut presidentiksi – Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Jalkapallotähti George Weah jäi toiseksi. Liberian kansa antoi äänensä rauhan, turvallisuuden, vakauden ja vaurauden puolesta, sekä eheytymisen ja johtajuuden puolesta".
"Maamme on kärsinyt väkivallasta ja huonosta hallinnosta. Naisia on pahoinpidelty maassani häikäilemättömästi. Nyt muutos on mahdollinen.”
”Iloitsen, että suomalaiset kristityt tahtovat auttaa köyhää kansaani. Tunnen Suomesta monta ihmistä; ennen presidentiksi tuloani kiersin Elisabet Rehnin kanssa maailman kriisialueilla hänen työtoverinaan, YK:n asiantuntijana.”  
”Jumalan siunausta Suomeen - ja myös Suomessa Yhteisvastuukeräyksen avunsaajille – kehitysvammaisille.”

Juha Molari:
Kuulimme kaksi tosi kertomusta. Liberialainen John on oikeasti olemassa. Hänen elämänkohtalonsa on tosi. Ellen Johnson on oikeasti Afrikan ensimmäinen naispresidentti, joka tuntee suomalaiset. Liberialaisia tuetaan Yhteisvastuuvaroilla muun muassa kehittämällä ruokatuotantoa ja maanviljelystä, järjestämällä ammattikoulutusta sekä myöntämällä yhteisöille pienlainoja. Avun vie perille Kirkon Ulkomaanapu.

Yhteisvastuukeräys tarjoaa meille kirkon toimijoille erinomaisen tilaisuuden: saamme auttaa konkreettisella tavalla. Rakkaus ei ole pelkkää kaunista puhetta. Rakkaus on myös hyvää puhetta, kaunista puhetta lähimmäiselle, mutta rakkaus on jopa vielä enemmän. Rakkaus on todellisia tekoja lähimmäisemme hyväksi.  Kaikkien lähimmäistemme hyväksi. 

Kehitysvammaiset ihmiset ovat lähellä – heitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Monella on omassa kodissaan ja suvussaan kehitysvammaisia. Kaikki olemme ihmisiä, kaikki olemme vähän erilaisia, minuakin kai joku pitää ihan kummallisena – kristillinen ilosanoma hyväksyy erilaisuuden. Kaikki olemme riippuvaisia toisistamme. Meidän tehtävämme on auttaa itse kutakin löytämään oma paikkansa. Toki minä itsekin yritän löytää omaa paikkaani Pohjan kunnassa ja uudessa Raaseporissa, kunhan voin muuttaa pappilaan. Kun tervehditte minua kylän kaupoissa, kujilla ja toreilla, kotiudun helpommin tänne. Tänään emme saa katsella vain meikäläisen sopeutumista, sillä kyllä minä selviän pahemmissakin piireissä kuin teidän parissanne - kaikki on ollut vallan upeaa ja nauttittavaa: tänään on tärkeää jokaisen ihmisen oikeus tulla hyväksytyksi, jokaisen ihmisen oikeus löytää itselleen sopiva elämä. Olemme kaikki riippuvaisia toisistamme. Jeesus Kristus rakasti koko ihmiskuntaa, Jeesus Kristus rakasti koko ihmiskuntaa niin paljon että suostui jopa omaan kärsimykseen ihmiskunnan hyväksi, ihmiskunnan palvelemiseksi, meidän hyväksemme. Me olemme kristittyjä: Jeesuksen Kristuksen rakkaus ohjaa tekojamme lähimmäistemme hyväksi. Meidän pitää tehdä samoja hyviä tekoja, joita Jeesus tekisi tänään täällä Pohjassa.

Tänään Yhteisvastuukeräys on haastanut yli 4000 suomalaista yritysjohtajaa palkkaamaan kehitysvammaisia työntekijöitä. Yhteisvastuukeräys on esittänyt saman haasteen myös seurakunnille, jotta kehitysvammaiset voisivat saada työpaikkoja kirkosta. Koko kansa voi osallistua keräykseen yhtä hyvin lahjoituksin kuin kirjoittamalla kirjeen kunnanvaltuutetulleen. Kehitysvammaisten ihmisten työllistymisen esteenä ovat ympäristön asenteet sekä tiedon ja työhönvalmentajien puute. Suomessa on noin 40 000 eri tavalla kehitysvammaista ihmistä. 
Laskiaissunnuntai on rakkauden sunnuntai: rakkauden, rakkauden, rakkauden.

ESIRUKOUS

Herramme Jeesus, sinä luovuit kruunusta Jumalan,
synnyit pilkkaan ja vaivaan.
Siitä me tunnemme Jumalan kasvot.

Herramme Jeesus, sinä suostuit katkeraan ristinkuolemaan.
Siinä on voitto.
Siitä me tunnemme Jumalan mahdin.

Herramme Jeesus, sinä suistuit kurjimman viereen.
Siksi nyt loistaa Jumalan hellyys yksinäisellekin -
ja kerran kaikki saavat laulaa, että
Jeesus on Herra!

Anna anteeksi vihamme, kun erotamme kansakunnat toisistaan,
rodun rodusta, luokan luokasta.
Anna anteeksi ahneutemme, kun riistämme ihmisiltä heidän
työnsä ja teemme autioksi koko maanpiirin.
Anna anteeksi kateutemme, kun koemme pahaa toisen vauraudesta ja onnesta.
Anna anteeksi ylpeytemme, joka johtaa meidät luottamaan erheellisesti
pelkästään itsemme.

Herra Jeesus,
estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Anna minun nähdä vääryyteni ja anna, etten lähimmäistäni tuomitsisi,
sillä sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.

 

1 paastonajan sunnuntai - Jeesus, kiusausten voittaja - Pyhän Marian kirkko, Pohja 10.2.2008. Nuorisotyönohjaaja Mirja Luodekselle virkaansiunaamisessa pidetty puhe (saarna on toisaalla). Matt. 16: 21-23

Pyhän Marian kirkkomme sakaristosta ei ole erillisovea ulos. Valtaosassa muita vanhoja kirkkoja viranhaltijat tulevat ja poistuvat jumalanpalveluksista seurakunnan tietämättä, salassa, omasta ovestaan, oman aikansa mukaan. Pohjassa Pyhän Marian kirkossa seurakunnan työntekijät tulevat ja saapuvat samasta ovesta muun seurakunnan mukana – meidän on kohdattava toisemme, pelkäämättä, häpeämättä, palautetta kaihtamatta, ja yhteistä uskoamme Jeesukseen Kristukseen tunnustaen ja tarviten. Tulemme samaan kirkkoon samasta ovesta.

Nykyinen harmaakivikirkkomme valmistui 1400-luvun lopulla: pitäjän hurskaat ihmiset eivät tyytyneet tavanomaisuuteen, puukirkkoihin, jollainen oli ollut täällä 1300-luvun alusta sen tulipaloon saakka. Pitäjän ihmiset tunsivat kirkkoamme rakentaessaan, että Herran huone on ikuinen asumus, kivestä rakennettu, kestävä. Vanhasta palavasta puukirkosta siirrettiin suojaan ja viimein tänne harmaakivikirkkoomme taivaallisen ihanuuden rakas vertauskuva: juhlava, ryhdikäs Neitsyt Maria ja Jeesus. Madonna ei ollut sekään tavanomainen, hän ei ollut hempeästi hymyilevä nuori äiti, vaan taivaan valtiatar, jolla on käsivarrellaan ruumiillistunut Sana, inkarnoitunut Jumala. Äidin ja pojan kullatut kruunut, loistavat vaatteet ja poikkeuksellisen vakavat katseet olivat painuneet kristittyjen mieliin tulipalossa tuhoutuneesta, vanhasta hämärästä hirsikirkosta: kynttilöiden tuikkeessa seurakuntalaiset olivat oivaltaneet, ettei maan päällä ole mitään suurempaa arvossa kuin tämä ruumiillistunut Sana.

Historialliseen kirkkoomme ja seurakuntaamme viranhaltijaksi ja nuorisotyönohjaajaksi saapuminen on mahdollisuus ja tehtävä. Seurakuntamme hengellisistä viranhaltijoista monet ovat vaihtuneet ihan lähiaikoina: me molemmat olemme uusia. Vaihtuminen tukee demokraattisuutta, tasavertaisuutta, kunnioittavaa työyhteyttä, vuoropuhelua, uudistumisen oikeutta, kyselyn ja epävarmuuden oikeutta, avointa suhdetta luottamushenkilöihin ja koko seurakuntaan. Tulemme samaan kirkkoon samasta ovesta. On tärkeää, että tämän ensimmäisen puolen vuoden aikana rohkeasti ihmettelet ja kyseenalaistat, koska puolen vuoden jälkeen olet sopeutunut myös heikkoihin päätöksiin ja työmuotoihin. Olen pettynyt, jos olet vain täysin tyytyväinen etkä löydä mitään merkillisyyttä ensimmäisen puolen vuoden aikana.

Historiallisen kirkkomme suunnitelleet ja rakentaneet esi-isämme ja –äitimme tunsivat, että Pohjassa julistettavan ja tarjottavan Jumalan sanan pitäisi olla kestävää, ikuista, esimakua taivaallisesta ihanuudesta. Nuorisotyössä on niin kuin koko seurakuntatyössä tehtävä valintoja ja ratkaistava, miten osaamme koota väestömme seurakunnan tapahtumiin. Millä perusteilla ja mitä varten? Harmaakivikirkkomme rakentajat pistivät painopisteeksi sanan kestävyyden, tämän merkiksi kirkkomme rakennettiin kivestä. He antoivat suuren arvon jumalanpalvelukselle. Sinä olet seurakuntamme hyvässä harkinnassa tehty investointi, sijoitus, voimavara sen puolesta, että nuorisomme voisi rakentaa elämänsä kestävälle perustalle, Jumalan sanaa kuunnellen, rukoillen, turvautuen Jeesukseen ja löytäen Pyhän Marian kirkkomme säännölliseksi kokoontumispaikaksi pyhäpäivisin ja muinakin päivinä.

Kaikkeen vanhaan perinteeseen et saa arkaillen alistua. Heinäkuun 26 päivä 1793 Pohjan pitäjän miehet tulivat nöyrinä pitäjänkokoukseen ja anoivat vaimojensa lähettämänä lupaa, että vaimot, tyttäret ja palvelijat saisivat käyttää edes joskus silkkihattuja ja silkkisiä kaulaliinoja. Kaikesta huolimatta pitäjänkokous tuomitsi, että silkin, harsojen ja kamariliinojen käyttö on ehdottomasti kiellettyä koreilua ja siveettömyyttä. Kuriton nainen menettäisi vaatekappaleen ja saisi sakkoja 5 riksiä, puolet tulisi ilmiantajalle palkkioksi.  Kaiken lisäksi rovastikuntakokous langetti ankaria nuhteita Pohjan seurakunnan naisille taipumuksesta koreiluun. Sinä olet tervetullut ja hyväksytty omana itsenäsi, kenkäfriikki saa olla kenkäfriikki. Minä olen varma siitä, että sinun osaksesi saama tervetullut hyväksyntä välittyy persoonastasi nuorisoomme, joka löytää nuorisotyö omaksi tuekseen monenlaisissa elämänvaiheissaan. Mirja Luodes – sinä olet tervetullut ja hyväksytty omana itsenäsi!

 

3 paastonajan sunnuntai (Oculi)- Jeesus, Pahan vallan voittaja- Pyhän Marian kirkko, Pohja 24.2.2008.

Me eletään historiallista hetkeä: 200 vuotta sitten alkoi Venäjän ja Ruotsin sota Napoleonin painostuksesta Englannin saartorenkaan rakentamiseksi. Sota johti Suomen suurruhtinaskunnan syntymiseen – ja vaikutti täten kirkolliseen kehitykseemme merkittävästi. Professori Matti Klinge kirjoittaa, että loppujen lopuksi maaliskuun 29 päivä 1809 on Suomen valtion perustamiselle yhtä keskeinen ajankohta kuin joulukuun 6 päivä 1917. Aleksander I julisti Suomen suurruhtinaskunnan syntyneeksi. Helmikuussa 1808 alkaneen sodan jälkeen Ruotsi oli luovuttanut Haminan rauhassa syksyllä 1808 pelkän joukon itäisiä maakuntia Venäjälle. Maakunnilla ei ollut kansallista yhtenäisyyttä, identiteettiä, mutta Porvoon tuomiokirkon seremoniassa Suomi asetettiin jo kansakuntien arvoon. Ilman vuosia 1808–1809 ei olisi erillistä Suomen suurruhtinaskuntaa, ei erillisiä suomalaisia valtiolaitoksia, ei Helsinkiä pääkaupunkina, ei olisi alettu puhua suomea yliopistoissa.  1809 syntyi tilanne, jonka jälkeen voi puhua erillisestä Suomen historiasta - myös Suomen kirkon historiasta.

 Kansamme suuret rivit olivat Venäjää vastaan, mutta säätyläispiireissä luovuttiin jo varhain sodan kestäessä vastarinnasta ja asetuttiin Aleksander I:n puolelle. Säätyläispojille oli luvassa hyviä virkoja ja urakehitystä suuren Venäjän valtion vuoksi. Tsaarin länsimaisten liberaalien tavoitteiden ja Suomen edun mukaista oli saada vallattu alue toimimaan ja herättää tänne terve oma itsetunto, jota ei paimennettu Tukholmasta. Aleksander I toi pappismiehen pojan Mihail Mihalovits Speranskin tehokkaalla avustuksella länsimaisen uudistusohjelman. Länsimaiseen uudistusohjelmaan sopi, että myös Suomen Pipliaseura sai syntyä Aleksander I :n Suomen suurruhtinaskunnassa 1812 englantilaisten esikuvien innoittamana.  Itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil esitti pipliaseurahankkeen keisarille ja tuli myös seuran puheenjohtajaksi. Kymmenessä vuodessa jaettiin 50 000 Raamattua Suomen koteihin.  

Valistuksen henki ja uudet arvostukset herättivät kaikesta huolimatta kansan syvissä riveissä suurta lopunajallista pelkoa: Ilmestyskirjan tunnelmat virisivät syvissä riveissä Aleksander I:n, Nikolai I:n ja Aleksander II:n aikana. Profeetta Jeremian tuomiot ulkoiselle temppelipalvelukselle, Ilmestyskirjan Laodikean seurakunnan saamat tuomiot penseydestä ja evankeliumien varotukset paatumuksesta sekä ihmiskunniasta siirrettiin suoraan Raamatun lauseista 1800-luvun kirkollisiin uudistuspyrkimyksiin kristikansan syvissä riveissä. Suurruhtinaskunnan viranomaiset olivat sitä vastoin huolestuneita seuramatkojen ja hartauskirjojen seurauksista, jos vaikka itse olivat kannustaneet Pipliaseuran ja juutalaislähetystyön alkua. Esivalta koki, että muut itsenäisesti syntyneet uudet hengelliset seurat murensivat itsetekoisina yhdyssiteinä yhteiskuntasiteitä. Suomalaiset hengelliset intoilijat vastasivat vapaamieliseksi kokemaansa kansankirkon kehitykseen ankaralla vastarinnalla. Maailma muuttui liian huimaa vauhtia, mutta kirkon olisi pitänyt edustaa pysyvyyttä, kirkon sanoman olisi pitänyt nousta ulkoisia muotoja tärkeämmäksi. Uudet suomalaiset herätysliikkeet menivät niin pitkälle protestissaan, että alkoivat erotella sopivat ja sopimattomat ehtoollisvieraat, Hengen ihmiset ja paholaisen lapset. Hyville ulkoisille kirkollisille tavoille ei annettu enää mitään arvoa näissä herätyksen kokeneissa suomalaispiireissä. Pappisylimystö syttyi vastavuoroisesti vihaan, koska lähinnä apupapit ja maallikkosaarnaajat kyseenalaistivat kirkkoherrojen, rovastien ja piispojen arvon rahvaan silmissä. Yhteiskunta oli joutunut murrokseen ja huolet purkautuivat uskontaisteluina kirkoissa, seuratuvilla ja käräjäoikeuksissa. Tämän pyhäpäivämme VT:n profetian, UT:n epistolan ja päivän evankeliumin tulkinnat vietiin äärimmäisyyteen: niiden uskottiin lausuvan oikean tuomion myös muuttuvasta 1800-luvun luterilaisesta kirkosta.

 

Autonomian alkuaikoina herätysliikkeemme joutuivat ankaran oikeudellisen valvonnan ja tuomion kohteeksi. Herätysliikkeet häiritsivät kirkon sisäistä järjestystä ankaran kritiikkinsä tähden sekä yhteiskunnallista rauhaa ja esivallan kunnioitusta. Kansalaisten mielipiteen ja sananvapautta ei ollut olemassa 1800-luvulla. Herätysliikkeissä pahimmat uskovaiset intoilivat, että maailma olisi tyystin perkeleen valtakuntaa, jonka ikeestä oli päästävä. Kun Gabriel rakensi komean kerrostalon itselleen, Malmberg masensi parhaansa mukaan isännän kysyen: ”Aiotko rakentaa taivaan itsellesi”. Herätykseen syttyneet ihmiset kokivat, että elämä oli vaarallinen korpi- ja merimatka, jossa ihmistä uhkasivat sisäiset ja ulkoiset hyökkäykset. Immi Hellén kiteytti tunteet lauluksi ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”.

Aleksander I:n jälkeen 1800-luku oli luterilaiselle kirkollemme uudenlaisten taistelujen aikaa: yläluokka ja kirkon päättäjät olivat innostuneita vapaamielisyydestä, rationaalisuudesta (järjellisyydestä), luonnontieteistäkin ja taiteen harjoituksesta, mutta valtaosa suomalaisia kristittyjä tahtoi yksinkertaista uskoa, jossa taisteltiin paholaista ja tämän saastaisia henkiä sekä viekkaita juonia vastaan. Kirkon pulmaksi tuli luonnontieteiden ja tekniikan vauhdittamana mekaanismaterialistinen maailmanselitys, kun sitä vastoin kristikansan suuri osa jäi eristyneeseen asemaan, henkien ja pahojen henkien kamppailuun.  Pohjan pitäjässäkin käytiin monet kiivaat keskustelut ja oikeusjutut siitä, saako jättäytyä virallisen lääketieteen ulkopuolelle hengellisistä syistä.  Kirkon johto piispa Tengströmin ja Antti Cydeniuksen sujuvan kanssakäymisen tähden nautiskeli Venäjä-ystävyydestä, mutta kaikenlaiset pyrkimykset uskon länsimaisiin järjellisiin selityksiin Immanuel Kantin ja muiden muotifilosofien hengessä herättivät jo pian ankaraa vastustusta syntyvissä suomalaisissa herätysliikkeissä. Piispojen moitittiin rakastavan ihmisten ja Venäjän viranomaisten kunniaa enemmän kuin Jumalan antamaa ristiä. Yhtäällä kansan lukutaito parani ja hartauskirjallisuus lisääntyi juuri uuden valistuneen maailman tähden, mutta toisaalla tuloksena oli eri puolella Suomea koettuja herätyksiä, joissa pelko Paholaisen vallan kasvusta ja lopun ajoista kärjistyivät 1800-luvulla. Pelkkä ulkonainen kristillinen tapa ja nuhteeton elämä olisivat riittämättömiä. Lars Leevi Laestadius hyökkäsi kiivaasti valistuspappeja ja valtiokirkkoa vastaan: vapaamieliset liturgiset uudistukset – eksorsismin eli pahojen henkien ulosmanaamisen – poistaminen ja korvaaminen pelkällä rakkauden lupauksella olisi muka harhautumista valheeseen, pois vanhaluterilaisesta ihmiskuvasta.  Ruotsin perintönä oli ollut 1700-luvun Svebiliuksen katekismus oppikirjana, mutta 1800-luvun alussa saapui valistusajan henki kirkon päättäjiin. Ihmisten hyveellisyys tuli tärkeämmäksi kuin kolminaisuusoppi; perisynnistä vaiettiin, kun mietiskeltiin ihmisten synnynnäisiä taipumuksia. Suomessa herätysliikkeet syntyivät tyytymättömyydestä kirkkomme silloisen johdon väitettyyn maallistumiseen.  Satakunnassa virisi hyppyherätys –  uskova kansa tanssi ja lauloi sekä uskoi tuhatvuotisen valtakunnan saapuvan 1836. Ei saapunut! Rukoilevaiskansa lauloi Vanhan suomalaisen virsikirjan sanojen mukaan entistä ankarammin, että

"Siis tiedä ja ymmärrä nyt, Mikä pyhä kaste ompi. Kuin pois pyyhkii halut häijyt, ja Jumalan lapsiks´ luopi. Vesi on se, sanoo Jumala, Ei kuitenkaan paljas vesi. Siin´on sanan kanss´Henki salaa. Kuin riettaudet pois pesee, Itse Jumala meit´kastaa.

Joka näit´ ei tahdo uskoo, Hän synnissäns´aina pysyy, Pahuus ja kuoleman pusku, Hänen helvettiin ajaa ja sysii. Sielt´ ei hän suinkaan ulos pääs´, Oman voimansa kautta. Ei työ, toimi, ei yksikään mies. Häntä myös taida auttaa. Piru hänen vastaan ottaa.

Vaan ihminen, heikko ja paha. Ei sitä uskoa taida; Sill´Kristus, töissäns´ aina vahva, Käski ripiss´ ne anteeks´ antaa. Pappi siis Kristuksen puolest´ Päästää synnist´ ja pirun juonest´, Jos se uskoll´ otetaan vastaan."

Apupappien ja maallikkojen varassa syttyneiden herätysten intomielisyys loukkasi kirkkoherroja, joille länsimaiset valistuneet aatteet sopivat sitä vastoin varsin hyvin: kirkkoherra Frosterus valitti apupappinsa loukkaavan sivistyneiden ihmisten häveliäisyyden tuntoa paljastavissa, vihamielisissä saarnoissa. Herätyshenkiset papit kävivät näet läpi pitäjän uusimmat ja parhaat juorut saarnoissaan.  Pyhän ja pahan välinen taitelu sekä rintamalinjat Paholaisen ja Pyhän Hengen välillä haluttiin tehdä selviksi. Suuret eurooppalaiset sivistykselliset mullistukset aiheuttivat syvän sisäisen surkeuden tunteen noissa pääasiassa apupapeissa, jotka ryhtyivät pelottelemaan säätyveljiään ja muuta kirkkoväkeä helvetillä ja paholaisella.  Vanhurskaus ymmärrettiin yhä jyrkemmin puhdistautumiseksi pahasta, ei suinkaan Jumalan lapsen oikeudeksi ja vapaudeksi tuomiosta tai armollisen Jumalan läsnäoloksi; kristinuskon suhteen ei saanut jäädä välimaastoon: Lars Stenbäck kirjoitti Skorstedtille joulukuussa 1840, että puolinaisuus oli laimeaa, puolinainen oli saatanasta. Saatana uskotteli, että ulkonaisesti kunniallinen vaellus riittäisi autuuteen.

Porvoon valtiopäivillä oli Aleksander I vahvistanut suurruhtinaskuntamme uskonnon.  Hän halusi tehdä Suomesta Venäjän näyteikkunan Eurooppaan päin.  Ihmisoikeuksista ei voi kuitenkaan puhua nykyisessä mielessä.  Kahden vuosisadan jälkeen on tänään vähän ihmeellistä sanoa, että molemmat osapuolet saivat aikaan paljon hyvää:  valistuksen vapaamielisyyttä saamme kiittää, kun muistamme suomalaisten omaa kieltä, lukutaitoa, korkeaa sivistystä ja kansallista itsenäisyyttä. Herätyksen kokenut uskovainen väki tuotti joukkovoimallaan kansankirkkoomme paljon virsiä, rukouksia, hengellisiä kirjoja ja kristikansan omaehtoista toimintaa. Kansa alkoi lopulta itsekin puhua, mikä on demokratian ja kansalaisyhteiskunnan synnyn edellytys.

Jo vanhastaan pahat henget ja paholainen olivat herättäneet Pohjan pitäjässä pelkoja ja mietteitä. Nämä pelot eivät tulleet suomalaisiin koteihin vasta 1800-luvulla vastareaktiona valistuksen modernisuutta vastaan. Vanhastaan ehdottomuus oli kuitenkin yhtenäinen, kun taas valituksen vapaamielisyydessä sivistyneistö otti jo irtiottoja ajatuksen vapauden suuntaan. He kyseenalaistivat, olisiko paholainen ihan totta mukana kaikessa sairaudessa ja vaikeudessa.  1700-luvulla esivalta suojeli yhteisöä paholaisen vaaroilta kirkossa käyntipakolla. Pohjan pitäjässä asunut torppari Jöran Andersson sai  40 markkaa sakkoja, joka muutettiin  vankeusrangaistukseksi torpparin varattomuuden tähden: mies ei käynyt kirkossa helluntaipäivänä 1692. Johan Botvidi yritti haastaa itsensä kirkkoherran rouvan käräjille noituudesta epäiltynä.  Pohjan seurakunnassa papin leski Karin Mattsdotter haastoi Jören Kristenssenin käräjille kunnianloukkauksesta, koska häntä oli haukuttu noita-akaksi. Kihlakunnan käräjät eivät päässeet useaan vuoteen ratkaisuun, olisiko papin leski oikeasti noita-akka.  Venäjän tsaari halusi tehdä Suomesta näyteikkunan Euroopalle. Tämä pyrkimys tuki luterilaisen kirkkomme muutaman valistuneen päättäjän rohkeutta uudenlaiseen ajatteluun:  kirkollisista toimituksista, sairauksista ja elämän inhimillisistä kohtaloista karsittiin pois epäraitis demonisointi.  Kansan syvissä riveissä muutos herätti vastarintaa ja pelkoja paholaisen viekkaudesta kätkeytyä näkymättömäksi. Tämä kolmas paastonajan sunnuntai oli juuri se pyhä päivä, jolloin opittiin Paholaista ja pahojen henkien ulosmanaamisesta. 1800-luvulla valituksen hengessä nämä piirteet kristinuskon perinteestä pestiin pois suomalaisessa kirkollisessa teologiassa ja liturgiasta.

1980-luvulla päätin teologisen tiedekunnan nuorena opiskelijana Helsingissä, että omistaudun pro gradu –opinnäytetyössäni opiskelijatovereitteni kauhuksi eksorsmin, pahojen henkien karkottamisen tutkimiseen antiikissa ja myöhäisantiikissa. Uskonnolliset auktoriteetit pitivät valtaa ja tarjosivat omat ratkaisunsa pahuuden uhkaa vastaan. Jeesus järkytti nuo vallankäytön rakenteet, kun hän helposti ja itsenäisesti teki ihmeitä: temppelin ja synagogan uskonnollispoliittinen valtarakennelma uhkasi sortua, kun Jeesus käveli kansan parissa, meni ihmisten luo - yhtä hyvin miesten kuin naisten luo - ja sanoi paholaisen lähteneen jo pois. Galilean mies kokosi opetuslapsijoukon ja väitti vapauttavansa kansan kaikista niistä demoneista, joiden voittamiseen oli aiemmin tarvittu parasta uskonnollispoliittista auktoriteettia, suuri mahtava temppeli, sadat eläinuhrit ja tarkat säädökset sekä monimutkaiset verojärjestelmät. Kirkko ei kulkenut Jeesuksen viitoittamalla tiellä, vaan täytti ihmiset taas uudestaan pahoilla hengillä, jotta voisi arvovaltaisesti ne taas uudestaan karkottaa alistaen ihmiset hengellisesti. 1800-luvulla luterilainen kirkkomme joutui tiukkaan itsearviointiin tuon perinteen tähden: luterilaisen kirkon viralliset uudistukset tarttuivat sarvipäätä sarvista. Valitusfilosofia pelasti kristillistä teologiaa ja kirkollisia käytäntöjä 1800-luvulla elinkelpoiseksi modernia aikaamme varten. Se pelasti kirkollista liturgiaa ja puhetapaa, jotta emme jäisi primitiivisen - alkukantaisen - puhetavan kahleisiin. Tarkoituksena ei saa olla, että tekisimme turhaksi Hengen näkymätöntä maailmaa, elävää ja toimivaa uskoa Jeesukseen Kristukseen tai henkilökohtaista tarvetta jokapäiväiseen parannukseen.  Elävän Kolmiyhteisen Jumalan toiminta olisi osattava kuitenkin oivaltaa tilannesidonnaisista inhimillisistä kulttuurikehyksistä huolimatta, sen sijaan että kantaisimme tilannesidonnaiset inhimilliset kulttuurikehykset näkyville itse Sanomaa suurempana aarteena. Helmut Thielicke on sanonut, että evankeliumi on koko ajan siirrettävä uuteen osoitteeseen, sillä vastaanottaja muuttaa jatkuvasti uuteen paikkaan.

Esirukous

Rakas Herrani, Jeesukseni!
Sinä luot uutta.
Sinä karkotat pahat, saat mykät puhumaan,
annat äänen vaiennetuille.
Saanhan pyytää: suostu nyt saapua tähän elämääni,
avaa korvani, mieleni ja sydämeni, jotta uudistuisin Sinun voimastasi.  Anna viisaus puhua sinun sanojasi evankeliumin kunniaksi, epäoikeudenmukaisen maailman vaientamien lähimmäisten hyväksi. Vapauta minut hengen sokeudesta, jossa katsoisin vain itseäni ja omaa hengen pyhitystäni, mutta jäisin välinpitämättömäksi lähimmäisiäni kohtaan ja yhteiskunnan kehitykselle.
Kun meidän tulisi pitää lähimmäistemme puolta, kertoa evankeliumista epätoivoiselle ja hämmentyneelle, jäämme liian usein mykäksi. Käske nyt meistäkin pois valheen, epäuskon ja mykkyyden henki.
Ojenna kätesi ja vapauta meidät, ota esteet pois!
Herra Jeesus, vahvista nimikkolähettejämme Mekonnen Mulatia ja Mirja Himasta, siunaa Hosainan kuurojen koulussa tehtävää työtä, innosta lähetystyöhön sitoutuneita seurakuntalaisia, tuo uusia innostuneita seurakuntalaisia toimintaan, anna raamattupiiriimme menestys ja siunaus. Kiitos, että seurakunnassamme on virinnyt työntekijöiden keskuudessa paljon innostusta lähetystyötä kohtaan. Kiitos, että varjelit seurakuntamme hiihtolomarippileiriä Rosvikissa kaikilta vahingoilta: anna nuorisollemme nyt mahdollisuus oivaltaa se, mikä kristinuskossa, evankeliumissa ja Jeesuksessa on tärkeää ja pysyvää. Tue myös isosia kristityn kasvussa: pidä heistä kiinni, kun he kasvavat isosen ikäkauden ohi. Anna meille uusia isosia jo rippikoulunsa käyneistä nuorista.
Vahvista meissä seurakunnan työntekijöissä sitä, mikä on nyt elävää; sulata se, mikä on kohmeessa. Luo työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja koko seurakunnan välille entistä eheämpi, avoimempi ja toinen toista kunnioittava Hengen ja rakkauden yhteys. Anna viisautta jäljellä oleviin neuvonpitoihin Raaseporin uuden seurakuntayhtymän luomisessa. Anna viisautta seurakuntamme talouden hoidossa. Tue myös minua muuttojärjestelyissäni Dalkarbyn pikkupappilaan ensi perjantaina.

Me kumarramme sinun ristiäsi, Kristus. Me ylistämme sinun pyhää ylösnousemustasi, Herra Jeesus. Kuule nyt meitä, sinä, joka elät ja hallitset aina ja ikuisesti.

 

4. paastonajan sunnuntai (Laetare) - Espoon hiippakunnan kirkkoherrojen kokous, Mikkeli 4.3.2008.

Päivän psalmi
1 & 2                   Iloitkaa Jerusalemin kanssa,
                             te kaikki, jotka sitä rakastatte! (Jes. 66:10)

1. Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
2. Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,
   ja sade antaa heille siunauksensa.

1. Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa, ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.
2. Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala!

1. Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot! (Ps. 84:6-10,15)
2. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle

1. niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
   Antifonia toistetaan.

Puhe

Psalmi 84 ja muut vastaavat lupaukset Herra Sebaotin avusta pyhiinvaeltajille loivat Jeesus-liikkeen eetokselle välttämättömät aatteelliset, kulttuuriset ennakkoedellytykset. Juutalaiset tunsivat Danielin kirjan perusteella, että lopunaikojen jumalaton kuningas suostuttelisi ihmisiä kunnianosoituksin ja antaisi maata palkaksi. Langennut lapsi suostuisi palkintoihin ja unohtaisi uskon. Vain autuas henkilö jaksaisi odottaa ja kestää. Autuas hylkää maalliset palkinnot. Tämä perinne loi sikäläisessä eriarvoisessa maailmassa vakaumuksen, jonka mukaan Jumalan Poika ei siis suostu leipään, valtaan tai ihmeeseen, ei paholaisen valtakuntaan. Jumalan Poika odotti ja kesti nälissään kaikki kiusaukset (Dan. 11:38–39; 12:12; 7:13–14). Lopunajalliset karismaattiset sadonkorjaajat – Jeesus-liike - jatkoi pyhää matkaansa tuossa samassa Jeesus-hengessä kieltäymyksissä, varattomana.

Vuorisaarnasta ja Kenttäsaarnasta tuttu Q-evankeliumista peräisin oleva kohta käännetään usein moniselitteisesti köyhien autuudeksi. Kirjaimellinen käännös paljastaa Jeesus-liikkeen ideologian: ”Autuaita ovat varattomat, sillä heidän on Jumalan valtakunta. ” (Lk. 6:20b /Mt. 5:3). Jakeessa Q 6:20 käytetty sana kurjuudesta πτωχός esiintyy toki noin sata kertaa käännöksenä kuudelle eri heprean sanalle Septuagintassa, mutta merkille pantavaa on, että evankeliumin mukaan autuaita ovat pikemmin köyhät kerjäläiset πτωχός kuin köyhät työläiset (πένης): köyhien kerjäläisten on Jumalan valtakunta (Q 6:20). πτωχός oli kerjäläinen, jolle annettiin almuja. Jeesus-liike teki johtopäätöksensä, että he siis odottavat ja kestävät. Lähtökohdaksi lausuttiin ristiriita. Valitettavasti tuo kerjäläisyys ei ollut empatiaa köyhien auttamiseksi, vaan tuomiota tämän maailman hallintaa vastaan, suostumista vakaumuksen tähden ristin kantamiseen.  Tuo ristiriita säilyy yhä esim. Martti Lutherin Sidotussa Ratkaisuvallassa. Voisin yhtyä Sigmund Freudin käsitykseen, että nuo taisteluasetelmia lähtökohtaisesti suosivat ja apokalyptishenkiset autuaaksi julistukset ovat illuusiota – lapsenomaisia toivekuvitelmia, joiden avulla puolustauduttiin luonnon murskaavaa ylivoimaa vastaan. Koen itsekriittisesti, että ehkä taistelevan kirkon julistus näyttää uskottavalta ristin kantamiselta – näytti ennen ja näyttää monen silmissä yhä edelleen, mutta ristin kantaminen on ollut tosiasiassa itse valittua, traumatisoitunutta sopeutumattomuutta muutokseen, vakaumuksellista näkökyvyttömyyttä.

Köyhille ei järjestetty parempaa toimeentuloa kuin roomalaiset rakennusurakat olisivat tarjonneet vähemmän vakaumuksellisille ihmisille. Menestys ei ollut myöskään kansaa hellivissä sanoissa, koska sanat eivät olleet suloisia. Valitettavasti. Siksi on vaarallista, jos jättäytyisimme biblisistisesti saarnoissamme ja hartauksissamme silloisiin sanoihin – niitä maistellen ja hellien niiden omassa karkeudessaan, mutta emme tajuisi niiden aiheuttamia ongelmia syntyvälle kristinuskolle ja kirkkomme traditioon ebioniittikirkossa, syyrialaisessa kristillisyydessä, egyptiläisessä monikirjavassa kristillisyydessä jne. Syntyvä kristinusko ei parantanut köyhien asemaa, ei saavuttanut edes sitä suosiota, joka on muutoksenalaisella evankelisluterilaisella kansankirkollamme tämän hetken Suomessa.  Mutta kuitenkin näissä köyhissä pyhiinvaeltajissa syntyi kokonaan uudistunut Jumalan kansa kaikesta huolimatta. Miksi äärimmäishenkinen ryhmä onnistui edes jossakin kaikesta huolimatta? Ja ihan hyvä, että onnistuivat, sillä muuten tämäkään papisto ei tänään olisi tänne kokoontunut.

Menestys ei tullut lopunajallisten karismaattisten sadonkorjaajien loistavien strategisten rationaalisten laskelmien tuloksena, vaan vahingossa sellaisista syistä, jotka olisivat toki nyt hyvin mietittävissä toimintatavaksemme. Tarkoitan: he antautuivat ihmisten luo kanssakäymiseen. Mitä se tarkoittaa?

Hartausmonisteemme kuva on Pyhän Marian kirkosta. Pyhän Marian kirkkomme sakaristosta ei ole erillisovea ulos. Pohjassa seurakuntamme on hyvin demokraattinen – toki historia tuntee moninaista häirikköä papistosta, mutta en tarkoita Timoa, Esaa, Veli-Mattia tai ketään teidän tuntemaa kirkkoherraa – kirkkomme on Pohjassa rakennuksena hyvin demokraattinen, koska sen ovet vaativat, että papit ja muut seurakuntalaiset tapaavat toisensa vähintään yhteisellä ovella.  Vaalivoittoni jälkeen lausuin Etelä Uusimaa –lehteä varten, ettei kirkkoherran virka ole etätyötä. Pohjassa oli kärsitty poissaolevasta kirkkoherrasta. Jumalan sanan palvelijan virka on läsnäoloa. Meidän on kohdattava seurakuntalaiset pelkäämättä, häpeämättä, palautetta kaihtamatta, yhteistä uskoamme Jeesukseen Kristukseen tunnustaen ja tarviten. Tulemme kirkkoon samasta ovesta.  Yhteinen ovi kertoo demokraattisuuden tarpeesta, tasavertaisuudesta, uskalluksesta tehdä päätöksiä silmätysten ja kasvotusten, kunnioittavasta työyhteydestä, vuoropuhelusta, uudistumisen oikeudesta, kyselyn ja epävarmuuden oikeudesta, avoimesta suhteesta luottamushenkilöihin ja koko seurakuntaan. Tulemme kirkkoon samasta ovesta.  Pohjassa ei voi paeta toista ihmistä. Kuukausi ennen viran aloittamista menin arkiasussa Karjaalle pizzeriaan, koska pieni Igor-poikani tahtoi pizzan. Jo parin minuutin kuluttua tyylikäs nainen ja hänen poikansa tunnistivat minut Pohjan tulevaksi kirkkoherraksi. Kirkkoherra tunnetaan siellä ensimmäisestä päivästä alkaen. Kirkkoherra ei kulje omien ovien kautta - ei saa kulkea paeten läsnäoloa.

Varattomat lopunajalliset karismaattiset sadonkorjaajat kulkivat Israelissa ja lähiympäristössä kansan parissa heti 30-, 40-, 50- ja 60-luvuilla jKr.  He eivät olleet liian korkealla, jotta köyhä valtaväestö ei olisi voinut kohdata heitä silmätysten ja kasvotusten toreilla, kaduilla ja kodeissa. Syntyi vuoropuhelu, joka äärimmäishenkisistä ylilyönneistä huolimatta tuotti jonkinlaisen tuloksen. Jeesus-liike syntyi, eli ja liikkui valtaväestön parissa. Elävä käytäntö oli tärkeintä: äärimmäisiä – jopa järkyttäviä - sanoja tärkeämpi olivat ihmisten kohtaamiset.  Sanat ja mainospuheet eivät noudattaneet parasta sosiaalieettistä, retorista ja terapeuttista viisautta. Puheet olivat pahoja, mutta nämä hurjat profeetat kulkivat kansan parissa. Pyhässä matkassa oli salaisuus.

Helsingin kauppakorkeakoulun tunnetun professorin Grönroosin neuvo on pelottavan selvä: läsnäoloa ilmentävät, oikeat ihmisten keskinäiset kohtaamiset ja elävät käytännöt – jopa juorut ja huhut - ovat tuhat kertaa merkittävämpi viesti kuin etäältä keskuspaikalta lähetetyt parhaat myyntipuheet ja mainokset, jälkimmäisiäkään toki väheksymättä. Alkuseurakuntaa katsoessa on jopa sanottava, että onneksi ihmisten kohtaamiset ovat olleet merkittävämmät kuin tuhannet pahat, apokalyptiset, demonologiset tuomiojulistukset. Me puhutaan liian usein löperöitä, mutta voi meitä, jos me lakataan liikkumasta kansan parissa. Voi meitä, jos alamme kulkea omista erillisovistamme kirkkoon ja kirkosta pois! Voi meitä, jos kirkkoherran virka muuttuu etätyöksi seurakunnissamme. Voi meitä, jos rakennemuutos poistaa kirkkoherran läsnäolon seurakuntalaisten ja työtovereitten parista.

Efraim syyrialaisen paastorukous

Herra, minun elämäni Valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden,
vallanhimon ja turhanpuhumisen henki. Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti. Aamen.

VIRSI 59, Leipää pelloilta maan

Marian ilmestyspäivä - Konfirmaatiomessu - Pyhän Marian kirkko, Pohja 9.3.2008.

 
Luuk. 1:39-45
Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!.

Aika monet Pohjan kunnan ihmiset ovat tulleet viime syksynä ja tämän kevään aikana luokseni sekä kysyneet surkealla äänenpainolla suuresti hämmästellen, jopa säälien: Miksi sinä sieltä Helsingistä ja Pietarista tulit tänne, Pohjaan kirkkoherraksi. Oliko se rangaistus? Tapahtuiko jotain pahaa suuressa maailmassa?

Nyt kerron salaisuuteni Marian ilmestyspäivän ja tämän konfirmaation kunniaksi. Liian monet ovat täällä sokeita omalle kulttuuri- ja kirkkohistorialliselle aarteelleen: Pyhän Marian kirkolle, 1400-luvulla rakennetulle suurrakennukselle.  Minä olen kaksikymmentä vuotta saarnannut, kastanut ja toimittanut konfirmaatioita punaisissa tiililaatikoissa, mutta vasta nyt saan tuntea kirkon pyhyyden itse rakennuksenkin puolesta. Tänään uskallan nousta vasta ensikertaa kirkkomme 1600-luvulta peräisin olevaan saarnastuoliin konfirmaation ja Pyhän Marian ilmestyspäivän kunniaksi. Edelliskerralla konfirmaatiossani saarnastuolini oli viime kesänä vuoden vanha harmaa sementtimöhkäle – varsin suuri ero Pyhän Marian kirkon kunniaksi.

Tämä kirkko on rakennettu Pyhän neitsyt Marian kunniaksi, koska tämä kirkko oli muinoin eräs pääkirkoista näillä Ruotsin valtakunnan ja roomalaiskatolisen kirkon itäisillä alueilla – juurikaan muualla siihen aikaan nykyisen Suomen alueella ei ollut juuri paljon mitään muuta kuin pelkkää metsää ja suota sekä järviä, paitsi muutamissa kylissä.

Kirkkomme merkkihahmon Neitsyt Marian kohoaminen pyhäksi jumalansynnyttäjäksi ei ollut kuitenkaan itsestään selvyys ja kivuton prosessi.  Vanhin evankelista Markus ei kerro juuri mitään kaunista ja hyvää neitsyt Mariasta tai tämän uskosta, vaan hän kertoo ainoastaan tuon naisen erään kerran huolestuneen Jeesuksen intomielisyyttä. Maria tuli poikiensa ja tyttäriensä kanssa noutamaan huostaansa Jeesus, joka julisti ja paransi kansaa. He olivat huolissaan nuoresta miehestä, Jeesuksesta. Maria oli yhtä ymmärtämätön ihminen kuin koko muu ihmiskunta ennen pääsiäisen Ylösnousemuksen ihmettä. Jeesus torjui Marian ja oman suvun sekä kertoi ympärillä olevan kansan olevan pikemmin hänen oikea perheensä. Jeesus ei tullut korottaakseen äitiänsä ja sisaruksiaan uudeksi dynastiaksi, vaikka niin uhkasi käydä ensimmäisen vuosisadan aikana Jerusalemissa, vaan Jeesus tuli koko ihmiskuntaa varten. Evankelista Markus kirjoitti epäilemättä kirkkopolitiikkaa, kun hän kuvaili niin tylysti Jeesuksen suhdetta hänen omaan lähipiiriinsä. Evankelista Luukas poisti vanhimman evankelistan mainitut loukkaukset neitsyt Mariaa vastaan ja teki hänestä ihannoidun madonnan, siunatun vaimojen joukossa. Evankelista Luukas meni toiseen äärimmäisyyteen. Mariassa ei ole mitään inhimillistä, jopa nöyryys ja kuuliaisuus ovat liian täydellistä todeksi. Nyt Luukkaan evankeliumin mukaan Maria kätkee Jumalan sanat sydämeensä ja mietiskelee niitä. Maria ei ole enää ymmärtämätön, vaan ylistetty. Neitsyt Marian kasvu ihanteelliseksi madonnaksi tapahtui Johannes Kastajan äidin Elisabetin sanojen avulla, koska juuri Johannes Kastajan opetuslapset aiheuttivat ensimmäisen ja toisen vuosisadan syntyvälle kristinuskolle pahimman kilpailutilanteen. Elisabetin ja neitsyt Marian keskustelu palveli evankelista Luukkaan tarkoitusperiä kirkastaa Jeesuksen merkittävyyttä tämän kilpailijoita, Johannes Kastajan opetuslapsia vastaan 100-luvun taitteessa. Teologian tutkimus ja kirjallisuustiede on tuntenut tämän seikan jo toista sataa vuotta, mutta kirkoissa on ollut suurta pidättyväisyyttä läpinäkyvyyteen puheissa ja hartauksissa. En ymmärrä kirkollisia pelkoja, koska oikeassa neitsyt Mariassa näkyy äitien ilot ja surut. Pelkkä palvottu Maria kuuluisia sitä vastoin satujen ja tarinoiden joukkoon, ei enää oikeiden ihmisten joukkoon. Oikea Maria on ollut iloinen ja ylpeä pojastaan, mutta myös levoton, pelokas, huolissaan ja kauhuissaan poikansa tähden.

Sittemmin neitsyt Marian ylistäminen palveli kahta tarkoitusperää kirkon tavoitteissa. Ensinnäkin neitsyt Maria kasvoi yhä pyhemmäksi Jumalan synnyttäjäksi, koska antiikissa ja myöhäisantiikissa kirkko kamppaili suosiosta samoissa kylissä ja kaupungeissa vallitsevien pakanallisten uskontojen ja suosittujen naisjumalten kanssa. Mariasta tuli taivaan kuningatar niin kuin Pohjan Pyhän Marian kirkon vanhin Maria-veistos vuodelta 1300 jKr. käytävän pylväässä osoittaa. Vuonna 1400 jKr. syntynyt kastemaljan takana oleva neitsyt Maria ei ole sitä vastoin enää taivaan kuningatar, vaan kärsivä äiti oman ristiinnaulitun poikansa tähden. Äideillä on tunteet lapsiensa tähden. Äidit myös kärsivät, kun lapset kärsivät.

Neitsyt Marian kasvu yhä merkittävämmäksi pyhimykseksi – ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi kaikista pyhimyksistä – oli tärkeällä tavalla poistamassa vanhaa juutalais-hellenististä sovinismia, mieskeskeisyyttä: Neitsyt Marian tähden naista juhlittiin kirkoissa jo toista tuhatta vuotta ennen naistenpäivän tai äitienpäivän syntyä juuri tänä viikonloppuna. Miehiä ja lapsia opetettiin antamaan kunnioitus naisille ja äideille.  Valitettavasti pyhän neitsyt Marian nöyryys antoi toki myös huonon mallin naisten alistamiselle hiljaisuuteen ja alamaisuuteen, pelkiksi kuuntelijoiksi ikään kuin pyhä neitsyt Maria olisi ollut alistuva hiljainen hissukka.

Neitsyt Mariasta tuli joka tapauksessa kristityn malli, ihanne, esikuva: Maria kuunteli ja otti vastaan Jumalan sanan. Maria suostui Jumalan tahtoon. Tämä vanha kristillisyyden uskonmalli on kovasti erilainen kuin oman aikamme henkinen ilmapiiri. Neitsyt Maria on opettanut perinteisesti hiljaisuutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, kunnioittamaan Jumalan sanaa, rukoilemaan, etsimään Jumalan tahtoa elämässä. Amerikkalainen koomikko Bill Cosby kirjoittaa mielestäni erinomaisen osuvasti muutoksesta, joka hänen mukaansa tapahtui 1960-luvulla Amerikassa. Suomessa muutos tapahtui ilmeisesti vuosikymmen tai pari myöhemmin. Minulla on Cosbyn teoksen ruotsinkielinen käännös. Näin Cosby kirjoittaa tuossa käännöksessä: ”Den enda skillnaden mellan den barndom jag upplevde och bardomen av idag är att jag inte förväntade mig att mina föräldrar skulle vara lektanter åt mig. Jag sa aldrig, inte en enda gång, att jag hade tråkigt. - - Dagens barn säger till sina föräldrar: “Du har satt mig till världen. Roa mig nu”.

”Lapsuuteni ja tämän päivän lasten välillä on se ero, että en koskaan odottanut, että minun vanhempani olisivat leikkitätejä minua varten. En koskaan sanonut, en kertaakaan, että olen tylsistynyt.  Nykylapset sanovat vanhemmilleen: Sinä olet tehnyt minut maailmaan. Viihdytä siis minua nyt”.

Seurakuntien rippileireillä ja nuorisotyössä on havaittu kulttuurimme merkittävä muutos, haaste ja uhka. Tässä muutoksessa on jotain samaa, mitä Bill Cosby kirjoitti. Lääkkeeksi tilanteeseen me aloitimme rippileireillä kaikki päivät aamujumalanpalveluksella, jotta oppisimme kirkkovuotta ja ennen kaikkea oppisimme kuuntelemaan Jumalan sanaa. Myös ne nuoret, jotka eivät olleet rippileirillä, saivat tutustua monet kerrat jumalanpalveluksiin, jotta opittaisiin kuuntelemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Kirkossa emme katso teatteria, vaan olemme itse osa kaikkea liturgiaa: kuuntelemme Jumalan puhetta, jotta sielumme ja henkemme tulisi ravituksi Jumalan puhuttelun avulla. Rippileireillä oli joka päivä hiljainen päivän hetki, jossa sai nukahtaakin. Jos uskallus hiljaisuuteen saattaa joskus pelottaa, alamme etsiä viihdytystä, täytettä, meteliä, väsyneelle sielullemme yhä ankarammin, mutta joudumme yhä enemmän hämmennyksiin omasta elämästämme, merkityksestämme ja tarkoituksestamme. Hiljaisuus tuntuu usein pahalta, koska pelkäämme hiljaisuutta, pelkäämme oman itsemme kohtaamista, joka tapahtuu hiljaisuudessa.

Nuorisotyönohjaajamme Mirja Luodes on hyvin selvillä monista tarpeista vahvistaa ja kehittää seurakuntamme nuorisotyötä ja isoskoulutusta nuoren ihmisen hengellistä kasvua, kristillisen elämän hoitamista varten. On hyvin oikein toteuttaa Pyhän Neitsyt Marian avulla kirkon perinnöksi jätettyä Jumalan viisautta.  Ihminen on yksinkertaisesti luotu sellaiseksi, että hän voi paremmin, kun uskaltaa hiljaa mielessään tai yhdessä toisten kanssa tutkia elämäänsä Jumalan sanan ja rukouksen avulla. Hiljaisuuden, Jumalan sanan ja rukouksen tarkoituksena ei ole kauhistuttaa mukamas liian nautittavaa elämää ja kaikkea kaunista tässä maailmassa, vaan vapauttaa ihminen ahdistuksesta levollisuuteen, muiden asettamista malleista omaan ihmisyyteen, Jumalan tahtoon omassa elämässä.

Joskus vuosi tai pari sitten luin erittäin paljon ranskalaista kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykoanalyysiä, jossa käytiin tuota mainittua keskustelua – toki hyvin sekulaarista, jopa ateistisesta näkökulmasta. Opin Jacques Lacanin ja monien muiden kirjoituksista käsitteen alterego, toiseus, toinen minä, kun pääsääntöisesti valitettavasti me ihmisinä tunnemme, toimimme ja teemme moraalisia arvostelmiamme ikään kuin toisena ihmisenä, mutta emme omassa itsessämme, emme oman tuntomme mukaan sanan varsinaisessa mielessä. Elämme toisen elämää, emme omaa elämäämme. Pyhän neitsyt Marian malli hiljaisuudesta, nöyryydestä kuunnella Jumalan puhetta ja rukousta on sitä vastoin Jumalan siunauksen vastaanottamista ihan omaa elämää varten, omassa elämässä Jumalan johdatuksen löytämistä.

Olen mieltynyt uskontososiologi Phil Zuckermanin vuonna 2002 kirjoittamaan lausahdukseen: Uskonnollisina tai vähemmän uskonnollisina ihmisinä emme ole lähtöisin vain toisesta maailmasta, vaan aina myös eletystä, jokapäiväisestä todellisuudesta yhtä hyvin. – Lähtöisin aina myös eletystä, jokapäiväisestä todellisuudesta. Totta kai tämä tarkoittaa sosiologin suussa sitä, että uskoa ei saa pelkästään tehdä tuonpuoleiseksi, ikään kuin järkevän tarkastelun tavoittamattomaksi ihmeeksi, koska jokapäiväiset eletyt kokemukset ja muistot värittävät uskonnollista ilmaisuamme ja persoonaamme. Mutta yhtä paljon on sanottava, että hyvät ja huonot elämykset sekä jokapäiväiset kokemukset vääristävät tai ohjaavat, repivät tai rakentavat sieluamme terveeksi tahi pahoinvoivaksi.   Pohjan suomalaisen seurakunnan tavoitteena on auttaa seurakuntalaisia aikuiseen kristillisyyteen, jossa on lupa ajatella, olla epävarma ja epäilevä, lupa olla ainutlaatuinen, olla ihminen. Olet Jumalan silmissä kaunis. Olet isän, äidin, koko suvun silmissä kaunis – olet myös Jumalan silmissä Jeesuksen Kristuksen tähden kaunis, arvokas, armahdettu, hyväksytty Jumalan lapsi. Uskolla otamme vastaan tuon kauneuden, pyhyyden, hyväksynnän, hyvin levollisesti ja turvallisesti, mutta ilman uskoa emme valitettavasti ymmärrä, mitä Jumalan silmissä näkyy meidän hyväksemme.

Palmusunnuntai - Kunnian kuninkaan alennustie - Joh. 12:1-8 - Pyhän Marian kirkko, Pohja 16.3.2008 klo 12.

Hyviä terveisiä seurakuntamme lastenleiriltä Rosvikin leirikeskuksesta. Olin siellä perjantain, lauantain ja tämän aamun. Tulin sieltä vähän etuajassa tätä jumalanpalvelusta varten. Minun nyt vaikea olla kovin vakavamielinen tosikko lastenleirin jälkeen. Pikkulapset pyysivät päästä reppuselkään. Vääntivät kilpaa kättä minua vastaan - ja voittivat aina. Leikimme hippasta pihamaalla. Askartelimme. Pojat heräsivät aamulla kello 7 ja pistivät pappiin vauhtia heti aamuvarhaisesta. Palmusunnuntai ei sekään ole ihan tosikkomaisuutta varten, vaikka sen sisältö on vakava, kuitenkin lapsenmielisesti kevennettynä.

Palmusunnuntai on ollut Karjalassa nimeltään virposunnuntai, virpomissunnuntai. Minun äitini isä on Karjalasta päin, isäni suku on savolaisia, mutta Savon itäisissä kunnissa savolaiset ja karjalaiset tunnetusti avioituivat keskenään. Tällä hetkellä virpominen on levinnyt Karjalasta kaikkialle Suomeen. Virpomisen lähtökohta on ortodoksien Lasaruksen lauantain vigiliassa – yöllisessä jumalanpalveluksessa, jossa siunattiin pajunoksat. Sen jälkeen pajunoksat vietiin kotiin ikonin taakse. Lapset keräsivät pajunoksia ja koristelivat niitä. Varhain palmusunnuntaiaamuna perheenäiti virpoi lapset ja karjan, koska niiden kasvua toivottiin. Isäntä virpoi hevoset. Lapset lähtivät aamulla virpomaan kummia, sukulaisia ja naapureita. Tämä virpominen muistutti ihmisiä palmunlehdistä, joilla kansa toivotti Jeesuksen Jerusalemiin ja odotti pelastusta elämäänsä.

Palmunoksiin ja pajunoksiin ei liity noitaperinne, vaan noita-perinne tulee vanhasta länsisuomalaisesta pakanallisesta perinteestä. Tämä noitaperinne sekoittui ortodoksisiin pääsiäistapoihin erityisesti toisen maailman sodan jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen maahan sijoitetun karjalaisväestön mukana tullut virpomisperinne sekoittui läntisen trulliperinteen kanssa. Niin syntyi nykyinen lasten harjoittama tapa kulkea ovelta ovelle virpomassa pääsiäislauantaina noidiksi pukeutuneena.

Virpomiseen liittyi vanhastaan onnentoivotuksia, palkanpyytelyjä ja leikillisiä pelottavia uhkauksia. "Jos olet hyvä emäntä, nuku villavuotehella. Jos olet paha emäntä, nuku kivirauniossa!"
Tänne Pohjan alueelle on tullut paljon karjalaista väkeä vuosien varsilla. Ensimmäiset kosketukset venäläiseen ja karjalaiseen virpomistapoihin ovat kuitenkin jo vuosisatojen takaa. Tunnetuin kiivashenkinen tapaus oli Jören Kristenssenin oikeudenkäynti naapuriaan, kappalaisen Johan Arvidin leskeä Karin Mattsdotteria vastaan: leskeä pidettiin noitana Jörenin rakentaman mökin lattialle ilmestyneen katajanoksan tähden 1670-luvulla.  Ei pitäisi virpoa naapurin puolesta, jos naapuri ei ole antanut suostumusta – voi joutua käräjille. Nyt Karin-leski sai kärsiä vuosikauden käräjillä noitasyytöksistä.

1700-luvun alussa Pohjan pitäjän varalaamanni syytti kirjuriaan, aviopuolisoaan, anoppiaan ja jopa kirkkoherraa noituudesta, jonka nämä olisivat omaksuneet venäläisiltä noita-akoilta. Kirkkoherra oli antanut jopa ehtoollisen venäläisille, joita varalaamanni piti vakaumuksensa mukaisesti noita-akkoina. Asia eteni aina hovioikeuteen saakka. Lopulta hovi ymmärsi varalaamannin mielenterveyden kyseenalaiseksi.

Venäläisessä ja karjalaisessa perinteessä virpominen on osa kreikkalaisroomalaista, ortodoksista perinnettä, joka muistutti ankaramielisen länsi-uusimaalaisen kristityn silmissä pakanalliselta noitaperinteeltä, vaikka kyse on ortodoksisen vigilian leikkimielisestä ruohojuuritason kristillisyydestä.  Yhä edelleen venäläiset lapset leikkivät jopa sarvipäisillä, rumilla nukeilla, joita kutsutaan perkeleiksi, mutta tuolla sanalla ei ole siinä kielessä ja kulttuurissa suomalaista ankaraa paholaisen sisältöä, Jumalan vastustajan merkitystä.

Raamattu kertoo, että palmunoksien avulla on alkuaan tervehditty Jeesusta, joka ratsasti aasilla Jerusalemiin. Tuo saapuminen on herättänyt vähintään roomalaisen vallanpitäjän vihamielisyyden Jeesusta vastaan. Historian tutkijat kiistelevät, missä määrin juutalaiset ovat olleet oikeasti vihamielisiä Jeesuksen messiaan elkeitä vastaan, missä määrin Raamatun evankeliumit ovat juutalaisvastaisen polemiikin värittämiä kirkon ja synagogan välisen kilpailun tähden ja missä määrin tarkkaa tapahtumien kirjoittamista. Itse oli joskus pari vuosikymmentä sitten opponenttina tohtoriseminaarissa tunnetulle suomalaiselle Raamatun tutkijalle, joka näki evankeliumien juutalaispolemiikin muodostuneen ankarammaksi kuin historiallinen tapahtumien kulku on ilmeisesti ollut.

Jeesuksen kulkuvälineenä aasi on ymmärretty alusta alkaen protestiksi sellaista johtamis- ja hallintavaltaa vastaan, jossa ylhäiset johtajat alistavat valtaväestön hiljaisiksi orjiksi, nöyryytetyiksi veronmaksajiksi vähälukuisen ylimystön tarpeiden tyydyttämiseksi. Minua itseäni on puhutellut Jeesuksen laskeutuminen kansan luo. Siksi tämän viikon Etelä-Uusimaa lehdessä korostin haastattelussa, että haluan seurakuntamme työyhteisöön demokraattista, keskinäistä kunnioitusta. Kirkkoherra ei saa olla niin iso, ettei kukaan muu mahdu, ettei ketään muuta enää kuulla. Myös akateemiset ja muut tutkimukset menestyneistä johtamiskulttuureista painottavat uudistunutta johtajuutta: hyvä yhteisö ei synny alistaen käskemällä ja huutamalla, vaan löytämällä lahjakkuutta, luovuutta, vaiettua hiljaista viisautta työtovereista. 

Teemme pahan erehdyksen, jos riisumme pois yhteiskunnallisen vastakkainasettelun pitkäänperjantaihin johtaneista tapahtumista. Palmusunnuntain epistolassa apostoli Paavali liittyy ikivanhaan juutalaiskristilliseen lauluun, ehkä koko Uuden testamentin vanhimpaan tekstisirpaleeseen, jossa Jeesus kuvataan ylhäisestä alkuperästään huolimatta alhaiseksi tyhjentyneenä, orjan muotoon suostuneena: Jumala tuli alas eikä katsonut osakseen jäädä jumalalliseen korkeaan ylhäisyyteensä etäälle ihmisestä.

Kristityt ovat toki saaneet aiheestakin moitteita osakseen, koska ovat joskus vieneet liiallisuuteen orjamaisen alamaisuutensa, nöyristelyn. Kristityt ovat ymmärtäneet väärin nuo Raamatun ja apostoli Paavalin sanat. Tunnettu filosofi Nietsche ei tunnetusti pitänyt kristittyjen orjamaisuudesta. En minäkään pidä orjamaisesta nöyristelystä, jos itsensä mitättömäksi tuomitseminen muuttuu kovin itsetarkoitukselliseksi.

Alkuaan orjan ihanne ei elänyt vielä omaa itsellistä elämäänsä itsetarkoituksellisena nöyristelynä, vaan se oli protesti vallanpitäjien itsensä ruokkimista ja muiden sortamista vastaan. Kristityt tahtoivat Jeesuksen esimerkin ja ristinkuoleman mukaisesti pistää hovin ylellisen elämän sijaan toisenlaisen tavan: diakonisen palvelun, kyvyn ja halun kuunnella kärsivää ihmistä, rohkeuden mennä sairaan luo avuksi. Orjan ihanne ei ollut aluksi oman minän ja itsetunnon halveksuntaa, omassa kurjuudessaan piehtarointia, vaan se oli rakkaudesta syntyvää oikeudenmukaisuutta ja toimeliaisuutta kärsivien lähimmäisten hyväksi. Tämä rakkaus syntyi kristittyjen mieliin, koska Jeesus kärsi meidän hyväksemme, vapautti syyllisen syyllisyydestä, teki anteeksiantamuksen ja uuden elämän mahdolliseksi. Tuo oli valtaisa kokemus ensimmäisellä vuosisadalla maailmassa, jossa Jumalan rakkaus ja hyväksyntä olivat olleet vain harvojen ja valittujen etuoikeus Jeesukseen Kristukseen saakka. Jumalan rakkauden ja hyväksynnän voittaminen omaksi Jeesuksessa Kristuksessa mullisti myös ihmisten keskinäiset asenteet diakonisiksi, toimeliaiksi kärsivien lähimmäisten hyväksi.

 

Hiljainen viikko - Ahtikirkko, ahtisaarnana pääsiäisdraama, Pyhän Marian kirkko, Pohja 18.3.2008 klo 19 (aikuiset), 19.3.2008 klo 9:45 lapset ja 20.3.2008 klo 12 koululaiset.

Pääsiäisdraama
Rooleissa: Sauli Tuuli (Pietari), Juha Molari (Tuomas),
Magdalan Maria (Irja Siren),  Johanna (Mirja Luodes),  Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio).  Musiikki: Kaija Kalliomäki. Käsikirjoitus: Juha Molari.

 

   

Pääsiäisdraaman alkuosan aiheena Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja opetuslasten välinpitämättömyys, kieltäminen.  Draaman alku tapahtuu kirkon käytävällä – mikrofoni on siirretty käytävälle, jotta vuoropuhelu voi tapahtua ihmisten keskeltä, toki etuosassa.
Pääsiäisdraaman loppuosan aiheena on ylösnousemus: välinpitämättömyys muuttuu missioksi.

Sauli Tuuli (Pietari)             - Sitä tottuu
Juha Molari (Tuomas)       - Pietari, Pietari: Kaikkeen tottuu
Sauli Tuuli (Pietari)             - Esimerkiksi kärsimykseen, - toisten kärsimykseen…

- hiljaisuutta –

Sauli Tuuli (Pietari)             - Tuomas - tuolla Jeesus! Tuolla Jeesus kantaa ristiä!
Juha Molari (Tuomas)        - Jeesus? Missä?
Sauli Tuuli (Pietari)             - Tuolla toisella puolen.
Juha Molari (Tuomas)        - Melko kaukana, olemme turvassa tässä (välinpitämättömästi)
Sauli Tuuli (Pietari)             - Tosiaan. Viisasta.
Juha Molari (Tuomas)        - Kaukaa ristinkantaja näyttää kauniilta.

- hiljaisuutta –

Sauli Tuuli (Pietari)             - Mennäänkö?
Juha Molari (Tuomas)        - Mihin?
Sauli Tuuli (Pietari)             - Auttaa Jeesusta ristin kanssa.
Juha Molari (Tuomas)        - Miksi me? Miksi eivät muut?
Sauli Tuuli (Pietari)             - Olet oikeassa. Miksi me. Ehkä joku muukalainen auttaa.
Juha Molari (Tuomas)        - Joo - siellä on joku afrikkalainen mies. Kyrenaikasta kaiketi.

- hiljaisuutta –

Sauli Tuuli (Pietari)             - Ehkä on yksinkertaisinta, että me rukoilemme.
Juha Molari (Tuomas)        - Tosiaan. Riittää, että me rukoilemme.
Sauli Tuuli (Pietari)             - Senhän pitäisi myös auttaa.
Juha Molari (Tuomas)        - Ja ennen kaikkea. Säästymme vaivan näöltä. Kaukana on turvallista.

- lyhyt tauko –

Sauli Tuuli (Pietari)             [kiipeää saarnastuoliin ja tähyilee alttaria kohti]
Juha Molari (Tuomas)        - Mitä sinä siellä ylhäällä?
Sauli Tuuli (Pietari)             - Haluan nähdä. Siinä kaikki. Haluan saada informaatiota. [tähyilee]

- tauko-

Sauli Tuuli (Pietari)             [kovaa ja kauhuissaan] Hyvä Luoja! Jeesus ristiinnaulittiin! Hän on kuollut! [huutaen kovaa ja paatoksella] Hyvä Jeesus! Me muistamme sinua. Me ajattelemme sinua!

- hiljaisuutta-

[Pietari tulee alas Tuomaksen luo]
Juha Molari (Tuomas)        - Ymmärsikö Jeesus? Kuulikohan hän?
Sauli Tuuli (Pietari)             [hiljaa] Ei. En usko. Hän on kuollut. Toivottavasti kukaan muukaan ei kuullut. Toivottavasti. Menetin malttini. Parempi olisi olla hiljaa.

- hiljaisuutta –

Juha Molari (Tuomas)        - Voi olla, että hallitusmiehet ja kansa kysyvät meitä.
Sauli Tuuli (Pietari)             - Emme tiedä mitään.
Juha Molari (Tuomas)        - Mennään kotiin. Lähdetään kalaan.
Sauli Tuuli (Pietari)             - Me emme tiedä mitään.

- hiljaisuutta –

Sauli Tuuli (Pietari)             - Sanotaan…
Juha Molari (Tuomas)         - Että monet ihmiset kerjäävät itselleen kärsimyksiä oman intomielisyytensä vuoksi.

Sauli Tuuli (Pietari) ja Juha Molari (Tuomas), kirjoittavat virallisen julkilausumansa ja lukevat sen yhdessä:

– Pahoittelemme vilpittömästi, mutta me emme tiedä mitään Jeesuksesta, hänen kuolemastaan, emme mitään mistään. No comments.

(poistuvat sakastiin)

VIRSI 78 Vieraalla maalla kaukana
Naiset kävelevät ihan maltillisesti virren aikana kirkon takaosasta käytävän läpi eteen, kastemaljan luo, jonne täytyy rakentaa hauta. Mikrofoni on paikalla haudan luona. Magdalan Maria (Irja Siren),  Johanna (Mirja Luodes),  Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio).us

Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Tähän tottuu. Taas kuollut profeetta. Meillä Magdalassa on tapettu viime vuosina monta profeettaa.
Johanna (Mirja Luodes)                           - Järkyttävää, mutta kuolemaankin tottuu. Ei ole edes ensimmäinen. Sääli, että käytin taas kerran mieheni rahoja turhiin unelmiin.

Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Mitä valitat? Johanna - tiesikö edes miehesi? Sinun miehesi sai hyvää palkkaa siltä ketulta, Antipakselta.
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             – Hiljaa hyvät naiset! Ruumiista pitää tehdä nyt siisti.
Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Eipä Jeesus sitten haise, kun on öljytty.

- hiljaisuutta –

Magdalan Maria (Irja Siren)                    [huutaa äkkiä] Haudassa ei ole kiveä! Haudassa ei ole kiveä!
Johanna (Mirja Luodes)                           - Kivi on poissa!
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             – Nopeasti sisään.
Johanna (Mirja Luodes)                           - Tosiaan. Hauta on tyhjä.
Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Kummallista.
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             – Miten me nyt öljytään Jeesuksen ruumis?

- hiljaisuutta-

Johanna, Jaakobin äiti Maria ja Magdalan Maria (katsovat toisiinsa ja sanovat yhdessä kovalla äänellä)
– Miksi me etsitään Jeesusta ylipäätänsä haudasta?!

Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Jeesus puhui Galileassa…
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             - että Ihmisen Poika ristiinnaulittaisiin, mutta hän nousisi kuolleista taas elämään. Jeesus elää!
Johanna (Mirja Luodes)                           - Niin Jeesus puhui. Aamen. Halleluja!

Magdalan Maria (Irja Siren)                    [kovaa ja tohkeissaan] Rakas Jumala! Mitä sinä teit koko ajan Jeesuksessa meidän hyväksemme? Me emme ymmärtäneet, kuka Jeesus oli. Me emme ymmärtäneet, että Jumala oli koko ajan kanssamme.
Johanna (Mirja Luodes)                           - Voiko tätä kertoa kenellekään? Kuka nyt naista uskoisi?
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             - Menemme Pietarin ja muiden luo. Pakenivat kuin pelkurit.
Johanna (Mirja Luodes)                           - Saavat tulla itse paikalle ja katsoa, koska miehet eivät kuitenkaan usko, jos eivät näe ja koske.

Magdalan Maria (Irja Siren)                    - Saamme nähdä, että Pietari, Tuomas ja muut ovat vielä taas joskus rohkeita uskossaan, kun saavat tavata Jeesuksen elävänä, kuolleista herätettynä. Minäkin haluan nähdä Jeesuksen. Pelkuruus pyyhitään pois miesten mielistä. Me kerromme vielä kaikille maailman kansoille, että Jeesus elää ja rakastaa ihmisiä.             
Johanna (Mirja Luodes)                           - Maria, Maria – vielä enemmän. Jeesuksen ylösnousemus on vielä enemmän kuin pelkuruuden voittamista. Pääsiäinen on paljon enemmän kuin joku pelkurikysymys, vielä enemmän kuin joku psykologinen voitto ahdistuksesta.
Jaakobin äiti Maria (Pirjo Hosio)             - Antakaa Pietarin ja apostoleiden miettiä uskonnolliset mokomat vaikeat viisaudet ja lausahdukset. Poikani tykkää mietiskellä viisauksia. Jaakob ei intoile nuorena miehenä uskosta, mutta mielessään hän miettii paljon. Olen nähnyt sen hänestä.

Johanna (Mirja Luodes)                           - Nyt ei saivarrella keskenämme. Ilouutinen pitää kertoa! Vauhtia!

VIRSI 88 Lensi maahan enkeli

Pääsiäispäivä - Kristus on ylösnoussut - Joh. 20:1-10. Pyhän Marian kirkko, Pohja 23.3.2008 klo 12.

 

Magdalan Maria juoksi. Simon Pietari ja rakkain opetuslapsi – Johannes – juoksivat. Toinen juoksi toista nopeammin.  Missään muualla Raamatussa ei ole kerrottu juoksemisesta niin paljon kuin tässä pääsiäiskuvauksessa. Johanneksen evankeliumissa pääsiäisaamu on kerrottu poikkeuksellisen vauhdikkaasti. Vauhti, kiire ja juokseminen ovat tietoisesti nostettu nähtäviksi tätä neljättä evankeliumia kirjoitettaessa 100-luvun vaihteessa. Melkoinen levottomuus järkytti siihen aikaa suuressa Rooman valtakunnassa ihmismieliä: kansat vaelsivat paikasta toiseen, itse kukin etsi parempaa toimeentuloa vieraan maan alueelta, aatteet ja uskonnot muokkautuivat, syntyivät ja levisivät maasta toiseen. Rooman valtakunta ei ollut enää seesteinen.

Sinänsä ei ole poikkeuksellista, jos kiirehditään ja juostaan vauhdikkaasti.  Liiallinen kiirehtiminen väärien päämäärien hyväksi on vienyt ihmisiä kautta aikojen aivan itsetuhoon ja uupumukseen saakka. Pääsiäisaamuna kohde, maali, on sitä vastoin hyvin terveellinen, hyvä ja erityisen tarpeellinen: Jeesuksen tyhjä hauta, kuolema on voitettu, kauhea kuoleman pelko on otettu pois.

Minä itse olen kokenut omakohtaisesti pari kertaa hyvin elämyksellisesti, mitä tarkoittaa kuoleman pelon voittaminen. Vuonna 1991-92 minä makasin Meilahden sairaalassa, koska niskan mätäruvesta oli bakteeri levinnyt aivoihin ja sydämeen: verenmyrkytyksen ja aivokalvotulehduksen aikana sydämeni hiippaläppä repeytyi. Monet uskovat omaiset ja ystävät olivat hysteerisen levottomia. He tahtoivat juosta parantajalta toiselle, he kiiruhtivat luokseni tarkistaakseen uskoni kelvollisuutta. Olin monella tavalla itsekin katkera, pettynyt ja vihainen Jumalalle, mutta samanaikaisesti levollinen taivaasta, Jumalan sovinnosta. Minun ei tarvinnut esittää mitään uskovaisille kuulustelijoille eikä Jumalalle itselleenkään, koska kuoleman pelko oli otettu pois. Perusluterilaisena pappina uskoin ja uskon yhä, että evankeliumi on Jeesuksen Kristuksen hyvä työ minun hyväkseni. Vapaus ja lepo hyvän Jumalan tähden oli varmasti eräs tärkeä syy tehokkaiden antibioottien ja sydänkirurgien rinnalla, että kaiken jälkeen palasin urheilun, työn ja tavallisen elämän pariin, vaikka jo kuolemaa pelättiin.

Toisella kertaa oli Pietarissa liike-elämän palveluksessa ja tein opinnäytetyötä. Yhä uudestaan tapasin suomalaisia yritysjohtajia, jotka tekivät huonosti bisnestä, koska pelkäsivät: he pelkäsivät kulkea Venäjän maalla. Vastaavia tapauksia olen nähnyt aivan liian monta: alitajuinen, mystinen pelko heijastuu pahimmassa tapauksessa fobiaksi. Eräänä yönä syksyllä 2003 sain puhelinsoiton: venäläinen mies pyysi minut ottamaan vastaa pari tuhatta sanomalehteä Pietarissa Moskovan rautatieaseman lähellä. Terve itsesuojeluvaisto kertoi, että pitää kulkea yöllisillä kujilla älykkäästi ja valppaasti, kun menen tapaamiseen läpi suuren miljoonakaupungin, mutta kristittynä en antanut mystisen, hallitsemattoman, alitajuisen kuoleman pelon estää ihmisen kohtaamista kellonajasta, kielestä ja vieraasta suurkaupungista huolimatta. Kuoleman pelkoni oli voitettu, koska Jeesus Kristus oli voittanut kuoleman pääsiäisenä lähes 2000 vuotta sitten. Kuoleman pelko näkyy hämmästyttävän monella tapaa itse kunkin elämässä, jos tuota salaperäistä pelkoa uskaltaa ja osaa tutkia tarkemmin.
 

Vanhan juutalaisen ja kristillisen uskomuksen mukaan ihmiskunta saattoi juosta itsensä uuvuksiin myös väärämielisen kiirehtimisen tähden: väärämielinen, rikkirepivä kiirehtiminen syntyy, jos päämääräksi tulevat vahingossa tai pakosta väärät Jumalat ja sen myötä itsensä uhraaminen. Pääsiäisaamuna Magdalan Maria, Pietari ja Johannes juoksevat sitä vastoin hyvästä syystä, voitonriemussa, koska uhraaminen oli päättynyt.

Työolobarometrien perusteella vaikuttaisi siltä, että 1990-luvulta alkaen on Suomessa työvoima juoksutettu, nuorrutettu ja nöyryytetty yhä enemmän uuvuksiin. Myymälöiden tehokkuuskertoimia on alettu verrata ketjussa koko ajan. Pääomaliikkeet ovat vapautuneet sosiaalisista siteistä ja tuhonneet pyhäpäivät, tehneet kaikesta ajasta yhtä maallista aikaa, potentiaalista työaikaa. Ihmiselämän omien rajojen turvaaminen on käynyt mahdottomaksi tässä rikkirepivässä, pelokkaassa juoksemisessa.    Toimihenkilöunionin työolotutkimuksen 2002 mukaan neljä viidestä teollisuuden toimihenkilöstä teki ylitöitä.  Eräs nuori IT-työntekijä kertoi haastattelussa, että hänestä on hyvin kivaa soitella illalla töistä kavereille ja tuntea itsensä seksikkääksi ilmoittaessaan ylityöstä.   Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan työtä tekevät suomalaiset kellahtavat vähenevän vapaa-ajan kanssa pikemmin katsomaan televisiota ja formuloita kuin enää kutsuisivat vieraita. Juttelu oman perheen kanssa on vähentynyt. Sosiaalinen seurustelu on vähentynyt yli neljänneksellä kymmenessä vuodessa.  Kirjoittaminen, lukeminen ja ompeleminen ovat vähentyneet. Työterveyslaitoksen kyselyn mukaan lähes puolet työllisistä suomalaisista ilmoitti saavansa nukutuksi liian vähän. Ihmisillä on mielessä niin paljon asioita, informaatiota ja työtä, että aivot raksuttavat koko ajan.

Farisealaisessa juutalaisessa perinteessä, josta kehkeytyi rabbiininen opetusperinne, oli yhtäläisesti varhaisen kristinuskon kanssa sellainen vakaumus, että Jumalan tahtoma oikea, hyvä elämä on pikemmin oikeutta ja vanhurskautta kuin uhraamista, uhritoimituksia, itsensä uhraamista tai toisen epäreilua uhraamista vaatimuksien tähden. Palestiinalaisen Talmudin Berachoth – siunausten kirja opetti Jumalasta: ”Minä rakastan enemmän oikeutta ja vanhurskautta, joita sinä harjoitat, kuin uhreja” (p. Ber. 4b). Rabbiininen selitysteos Viidenteen Mooseksen kirjaan opetti uhraamisen vähämerkityksellisyydestä: ”Uhraaminen tapahtuu vain pyhäkössä, mutta vanhurskaus ja oikeus tapahtuvat sekä pyhäkössä että sen ulkopuolella. Uhraamista toimittavat vain ihmiset, mutta vanhurskautta ja oikeutta harjoittavat ihmiset ja koko luomakunta. Uhraaminen tapahtuu vain tässä maailmassa, mutta vanhurskaus ja oikeus tapahtuvat sekä tässä että tulevassa maailmassa” (Deut. R. v.3).

Kristinusko liittyi syntyessään farisealais-rabbiiniskaltaiseen vakaumukseen VT:n Jumalasta. Kristillisen uskon mukaan tosi Jumala ei vaadi uhria – sen Jeesuksen ristinkuolema on tehnyt jo selväksi. Kristityt selittivät Jeesuksen järkyttävän ristinkuoleman lopulliseksi, viimeiseksi, kaikki muut uhrit päättäväksi kuolemaksi: He löysivät VT:n tekstit, joiden mukaan sovitusuhrit ovat nyt päättyneet, kaikki on täytetty: ihmisen pitää jo kelvata Jeesuksen tähden pyhälle Jumalalle. Nyt ei saa olla enää kiire itsensä ja perheensä uhraamiseen sen enempää pyhäkössä kuin työhulluudella: terveellinen, autuaaksitekevä kiire syttyy sitä vastoin luonnostaan, automaattisesti, pakottamatta sovituksen tähden riemussa ja vapaudessa. Vanhassa kirkossa pääsiäisteologian jatkeena tämä työhulluuden vastustaminen meni jopa liiallisuuteen asti, kun monet tekivät Syyriassa ja Egyptissä johtopäätöksen, etteivät siis tee ansiotyötä enää lainkaan, vaan jättäytyvät autiomaahan. Tosiasiassa Jumala ei vapauttanut pääsiäistapahtumissa meitä maailmasta, vaan väärästä uhraamisesta ja tuhoavasta kuoleman pelosta maailmassa.

Pääsiäisaamun aamuhämärässä Magdalan Maria ja muut lähipiirin ihmiset kokivat suunnattoman vapauttavan innostuksen, koska toiveet inhimillisestä ja jumalallisesta hyväksynnästä eivät olleet hukkaan heitettyjä haaveita. Oli lupa oikeasti tulla hyväksytyksi, kun Jeesus ei jäänyt enää hautaan. Pelko oli lannistanut heitä orjamaiseen mielenlaatuun, jossa hävettiin itseä ja pelättiin muita, mutta pelko otettiin pois Jeesuksen tyhjän haudan luona: pelko on usein ja valtaosaltaan tietoista tai salaista pelkoa omasta kuolevaisuudesta. Nyt syntyi iloinen kiire vapautunein sydämin.
Jotkut sanovat, etteivät he tarvitsisi näitä kristillisiä pääsiäistarinoita, vaan muka alkuperäinen kevätjuhla riittäisi. Tätä keskustelua on ollut taas runsaasti Internetissä pääsiäisen edellä. Esikristillinen suomalainen vanha, jo esikalevalainen uskonto oli shamanismia luonnon ilmiöitä peläten ja lepyttäen sekä järkyttäviä uhritoimituksia. Ei ole olemassa esikristillistä iloista, terveellistä kevätjuhlaa Suomen kamaralla, vaan juuri kristillinen vapautuminen epäterveestä uhraamisesta ja kuoleman pelosta toi iloisen riemun kevään saapumisen yhteyteen. Varmasti ja nimenomaisesti kristittyyn pääsiäiseen kuuluu ja sopii kaikki kevään hyvät tuntomerkit ja ystäväsuhteet. Emme saa missään tapauksessa jättää pääsiäistä vain kirkon kiviseinien sisäpuolelle. Minä olen viettänyt pikkupappilassa tällä viikolla ensimmäistä pääsiäistäni Pohjan seurakunnassa: vaimoni kutsui ystäväperheensä, tai ystäväperhe kutsui itse itsensä kylään, rakensimme grillin tiilenmurikoista pihamaalle, teimme ruokaa ulkona ja sisällä, lapset leikkivät, samoilimme metsässä ja kaiken lisäksi pikkupoikani sai kissan-poikasen Leenan ystävällisellä avustuksella. Sellaista – hyvää, rentouttavaa, sosiaalista elämää on kristillinen pääsiäinen: meillä on elävä Jumala, rakastava Jumala, jonka tähden on helppo elää pelottomasti, sovussa ja rauhassa.  Levoton kiire itsensä uhraamiseen joidenkin korkeampien päämäärien tähden on otettu pois. Jeesus on ristiinnaulittu ja noussut kuolleista. Siinä on pääsiäisen voima, joka uudistaa juoksujemme suunnan elämää rakastavaksi ja autuaalliseksi.

2. pääsiäispäivä - Ylösnousseen seurassa - Joh. 20:11-18. Pyhän Marian kirkko, Pohja 24.3.2008 klo 18.

Ihmisten välisen vuorovaikutuksen vankka perusta on – valitettavasti ja joskus onneksi - väärinymmärtäminen. Erittäin maineikkaaksi tullut, hyvin kiistelty ranskalainen kielitieteilijä, psykoanalyytikko Jacques Lacan väitti 1900-luvun loppupuolella, että merkitykset eivät ole koskaan ilmeisiä. Merkitykset ovat aina äärimmäisen henkilökohtaisia. Jokainen käyttää sanoja ja ilmaisuja voimakkaasti rajoittuneena – ja toinen tulkitsee näitä omasta fantasiastaan käsin. Eräs tapa hallita pelkoja omasta inhimillisyydestä ja avuttomuudesta näyttäisi olevan tosien havaintojen kieltäminen ja fantasian korottaminen uskomukseksi. Ihmiset eivät kestä ihmisyyttä ilman unelmia. Raamatun evankeliumit johdonmukaisesti torjuvat sen vaihtoehdon, että Magdalan Maria olisi pääsiäishaudalla seurustellut vain omien fantasioidensa ja unelmiensa kanssa. Muinaisessa juutalaisessa ajattelussa ja kreikkalaisessa filosofiassa osattiin hyvin epäillä fantasioiden kohoamista uskomuksiksi. Pääsiäisenä tapahtui jotakin muuta aivan perustavaa. Pääsiäinen on enemmän kuin suuri kertomus unelmista. On toki ihan aiheellista yhtyä siihen, mitä Pascal lausahti: Raamatussa on Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, ei filosofien eikä tiedemiesten Jumala. Monella tapaa Raamatun pääsiäiskertomukset ovat ongelmallisia historialliselle rekonstruktiolle, pääsiäiskertomukset eivät ole filosofien ja tiedemiesten tarpeisiin. Joka lukee evankeliumien päätöslukuja seikkaperäisellä huolellisuudella, törmää vaikeuksiin. Ihan varmasti jotakin suurta tapahtui, mutta yksityiskohtien selvittäminen käy vaikeaksi.

Harva tietää, että hyvin monia, erilaisia dokumentteja kristinuskon synnystä ja alkuvaiheista on myös kadonnut. Apostoli Paavali lähetti erään kirjeen Korinttiin, mutta mahdollisesti vain osa sitä on säilynyt Toisen Korinttilaiskirjeen osana (2 Kor 6:14-7:1). Kukaan ei enää tiedä, missä on kirje laodikealaisille. Monet dokumentit viittaavat teoksiin, joiden olemassaoloa emme epäile, mutta teoksia ei vain enää ole käytettävissämme. Näiden teosten olemassaolo olisi voinut monipuolistaa myös pääsiäistapahtumien kerrontaa. Jokainen kokee Jumalan omien psyykkisten edellytystensä mukaisesti, myös Raamattumme kirjoittajat: Johanneksen evankeliumissa on kuvaukset pääsiäisen tapahtumista edenneet jo pitkälle siitä, mitä Raamatun vanhimmassa evankeliumissa – Markuksen evankeliumissa – kerrottiin niistä niukkasanaisesti. Paavalin kirjeissä on Raamattumme vanhin todistusaineisto ylösnousemuksesta: Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 15. luvussa on Paavalin itsensä oppima uskontunnustus ja ylösnousseen todistajien luettelo. Tämä todistajien luettelo ei ole voinut syntyä montaa vuotta ensimmäisen pääsiäisen jälkeen, joskus 30–40 –luvulla jKr. Muutamat ylösnousemuksen todistajista eli yhä, kun Paavali kirjoitti tuota kirjettä. Sitten meillä on myös Jeesus-kirjoituksia, joissa ei ole ilmeisen selvästi kerrottu juuri mitään pitkänperjantain ja pääsiäisen tapahtumista. Meillä on Tuomaan evankeliumi, Egertonin evankeliumi, Heprealaisevankeliumi ja Papyrus Oxyrhynchuksus jne. – kaikki nämä ovat liki Raamattumme evankeliumien aikalaisia. Kaikkien näiden kirjoitusten jälkeen olen yhtä mieltä Pascalin kanssa, että Raamatun ylösnousemuskuvauksissa tavattava Jumala ei ole filosofien eikä tiedemiesten Jumala, vaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Tämä Jumala – Ylösnoussut Herra Jeesus - kuvataan pelastajaksi, vapahtajaksi ja auttajaksi, kaiken keskukseksi, mutta ei filosofis-tieteellisellä tarkkuudella.

Keskiajalla Jumala oli yhä edelleen kaiken keskus: keskiajalla kristillinen seurakunta eli Ylösnousseen Jumalan läsnäolossa, teoissa ja puhuttelussa. Tämä Pohjan Pyhän Marian kirkko on rakennettu tunnelmissa, jossa Ylösnoussut Herra Jeesus on oikeasti kirkossa, sen toimituksissa, rukouksissa, virsissä, saarnoissa. Kirkon arkkitehtuuri ja taide ilmensivät, että seurakunta palvoo läsnä olevaa Ylösnoussutta Herraa. Otimme tänään käyttöön uuden messukaavan, jossa on palattu keskiaikaiseen palvontaan siinä, että laulamme aamenet Herran siunauksen jälkeen. Seurakunta palvoo laulaessaan aamenet läsnä olevaa Ylösnoussutta Herraa Jeesusta. Pidän hyvin tärkeänä, että tämän vanhan krisitllisen näkemyksen mukaan meillä on läsnä Ylösnoussut Herra Jeesus, emme muistele vain jotakin poissaolevaa, kaukana majailevaa Jeesusta, vaan seurustelemme yhdessä Magdalan Marian kanssa saman Ylösnousseen Herran kanssa, kun vietämme messua. Sittemmin maailmankuva muuttui – ympäröivässä maailmassa ja myös kirkossa: järki tuli kaiken keskelle päämääränä, näkökulmana ja tarkoitusperänä. Järki ja järkevyys on ihan hyvä sinänsä, mutta järjen kasvu ainoaksi päämääräksi teki siitä epäjumalan. Liiallisen järjellisyyden myötä kirkosta katosi palvonta: Ylösnoussut ei saanut olla enää läsnä oleva, häntä ei läsnä olevana palvottu, kaiken piti olla erittäin järkevää. Usko ymmärrettiin enemmän tai vähemmän järjelliseksi suhteeksi poissaolevaan Jeesukseen, mutta uskossa läsnä oleva, vaikuttava ja voimallinen Ylösnoussut Jeesus katosi kirkon messun palvonnasta ja käytännöistä. 1900-luvun alussa siirryttiin jo seuraavaan aikakauteen: tiedostamaton ja itsensä toteuttaminen tulivat keskukseksi järjellisyyden voittopuolisen korostuksen jälkeen ja rinnalle. Mutta itsensä toteuttamisen aikakauden jälkeen lopulta itse keskus sortui. Tänä vuonna Espoon hiippakunnassa tahdotaan palauttaa Pyhä Jumala takaisin kirkkoomme ja sen käytäntöihin; kirkollisten harharetkien jälkeen Pyhä Jumala saa saapua uudestaan kirkkoihimme.

Slovenialainen filosofian professori Slavoj Zizek tietää hyvin kristinuskon pyhien tapahtumien filosofiset ja tieteelliset ongelmat sekä kaiken kulttuurihistoriallisen murroksen läntisessä maailmassamme. Minä koin hyvin vaikuttavaksi lukea hänen kirjoituksiaan, koska en pitänyt häntä mitenkään kristittynä tai uskonnollisena ihmisenä, vaan päinvastoin, mutta hän lausahtaa kaikesta huolimatta erittäin kovaa ja vaikuttavasti: on parempi olla Jumalan hullu ja Jumalan huijaama, uskon hullaama, kuin epäuskoinen, itsensä huijaama ihminen. ”Kristitty ei ole sokea tukille omassa silmässään”. Kristitty asettaa väistämättä itsensä, oman kokemisensa ja oman uskomisensa aina koetukseen. Zizek tahtonee muistuttaa, ettei järki saa nousta valheelliseksi epäjumalaksi. Ihmisen luontainen intohimo on olla tietämättä, torjumalla Jumala, joka on liian haastava älyllemme, liian nöyryyttävä omalle kaikkivoipaisuudellemme, koska tahtoisimme asettua filosofien ja tiedemiesten korkeasti arvostettuun seuraan. Suuri kuvitelma omasta suuresta järjellisyydestä, jolla usko ja Jumalan teot kiistettäisiin, on kuitenkin tiedostamattoman, pelon ja tietämättömyyden kulissi.

On ihan oikein ja reilua, että nämä monet tunnetut ja vähemmän tunnetut Jeesus-kertomukset luetaan kriittisellä tarkkuudella. Olen lukenut ne eikä niissä ole mitään pelättävää. Jokainen lausahdus pitää aina joka tapauksessa punnita. Totuus ei ole aina jossakin muualla. Suurimpana murheena pidän kuitenkin sitä, että saatamme keskustella päivästä toiseen – ehkä viikosta ja vuodesta toiseen - Jumalamme kanssa, mutta koko ajan pidämme häntä vain puutarhurina, emmekä koskaan tunnista häntä Jeesukseksi, joka on meille puhunut, meitä kutsunut, meitä puhutellut. Magdalan Maria erehtyi hetkeksi pitämään Ylösnoussutta Jeesusta puutarhurina, kunnes hän tunnisti Jeesuksen. Ilmeisen monet viettävät pitkät ajat sokeana, ymmärtämättä keskustelevansa Ylösnousseen Herran Jeesuksen kanssa.  

1. sunnuntai pääsiäisestä (Quasimodogeniti) - Ylösnousseen todistajia - Joh. 21:1-14. Kirkkoherran virkaan asettamisen yhteydessä pidetty saarna. Pyhän Marian kirkko, Pohja 30.3.2008 klo 12.

Kauppakeskuksemme luona vanha rouva valitti: ”On se rummoo kun ei ole ommaa kirkkoherroo”. Viimeistään tuon valituksen jälkeen luottamushenkilöt ovat käyttäneet diplomaattista taitoansa tuomiokapituleissa, jotta nyt vihdoin saatte rukoilla, ettei tarvitsisi hävetä, koska on tuo oma kirkkoherra. Minä koin häpeän hyvin henkilökohtaisesti omassatunnossani keskiviikkoiltana, kun liukkaassa lumikelissä kävelin kirkolta Dalkarbyn pikkupappilaan. En uskaltanut ajaa autollani, koska olen huono profeetta ja ennätin vaihtaa kesärenkaat. Toisessa kädessäni oli kissan hiekkaa ja toisessa tietokone. Laskeuduin kellotapulimme vierestä Vanhalle Turuntiellä - ja kaaduin aivan reilusti. Vasta seuraavat viisi kaatumistani keskiviikkoiltana tapahtuivat kirkkoherralle kuuluvalla arvokkuudella, rauhanomaisuudella ja pyhyydellä. Rukoilkaa Jumalta, ettei tarvitsi kokea rummoo, koska on tämä kirkkoherra nyt täällä. Tunnettavuus ja läsnäolo on luettava pienen seurakunnan siunaukseksi suuriin mammuttilaitoksiin verrattuna.

Diplomatia osataan Pohjan pitäjässä: eräänkin kerran - vuonna 1700 Pohjan väki kääntyi itsensä Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n puoleen - sillä kertaa pitäjän kappalaisen ja lukkarin saamiseksi. Ruotsin kuningas nimitti Pohjan kirkkoherrat. Ruotsin kuninkaan mies saarnasi tuosta saarnastuolista, johon en nyt nouse mikrofonien puuttuessa. Pohjassa on perinteitä, ylpeyttä ja diplomaattista taitoa. Pohjan seurakunnassa on myös tervettä tahtoa. Olen pahoillani työtoverini - jos olette saaneet erheellisen ensivaikutelman lempeästä, kaikkeen sopeutuvasta kissanhiekkaa kanneskelevasta pehmopapista: vaimoni on nähnyt enemmän. Hänen opettama ensimmäinen venäläinen loru kertoo vaativasta ja vaarallisesta tiikerimiehestä: "Эй, не стойте слишком близко. Я тигрёнок, а не киска." "Hei - älä seiso liian lähellä. Olen tiikeri, en kissa!"

Se, että me juhlimme tänään Pohjan suomalaisean seurakunnan kirkkoherran virkaan asettamista, koen kiusalliseksi. Pappiskutsumukseni tarkoitus ei ole asettua juhlan tähdeksi: Jeesuksen Kristuksen pitäisi olla juhlamme tähti. Tehtävämme on palvella Jeesuksen seuraajina seurakuntaamme. Meidän on varottava sitä väärinymmärrystä, että kirkkokin unohtuisi Suomen ja maailman köyhät kirkkoherrojensa juhlissa. Omatuntoni herkistyi tämän kaltaiseksi perheemme järkyttävässä köyhyydessä, jossa elimme suomalaisen paranoidisen rasismin tähden joitakin vuosia sitten Pietarissa. Missä oli evankelisluterilainen kirkko ahdistuneen sielunhoitojana, missä oli köyhän ja sorretun puolestapuhuja? Huonot kemut eivät ole oikea viestin köyhälle ja kärsiville, sitä vastoin hyvissä juhlissa säilyy terve omantunnon herkkyys. Synnintuntoani ei vähennä Martti Lutherkaan, joka saarnasi päivänevankeliumin innoittamana ankarasti herramaista ylvästelyä vastaan. Kaiken mainitun lisäksi minua uhkaa kirkkoherrana narsistinen ammattisairaus - en tarvitse yllykettä omahyväisyydelleni.

Kukas minua vedestä katsoo? Minäkö se olen? Mutta olenpas minä komea kirkkoherra! Suorastaan ihana! Oikea hurmuri! Rakkautta ensisilmäyksellä! Olen niin onnellinen kun löysin itseni! Olen itselleni täydellinen kumppani! Tahdon olla aina lähelläni! Katsokaa, puut ja pensaat! Katso minua, maailma! Katso täydellisintä luomustasi! Ah, kuinka kaikki näyttää nyt niin paljon suurenmoisemmalta! Kuinka minä olenkaan kaunis! Minun silmäni, minun nenäni, minun käteni, ihanat jalkani, minun kaunis puheeni, pusipusi... voisin suudella niitä loputtomiin! Aah! Rakastan itseäni niin valtavasti että meinaan pyörtyä! Kuinka tällaista onnea voi ollakaan! Tahtoisin hukuttaa itseni lahjoihin ja laulaa serenadeja oman pikkupappilani avaran ikkunan alla oman pikku puron ihanassa säestyksessä! Vannon olevani ikuisesti uskollinen itselleni! En koskaan jätä minua! Pysyn aina yhdessä! Voi kunpa en koskaan menettäisi itseäni! En voisi elää jos kuolisin.

Jos työtoverini, luottamushenkilöt, oma perheeni, piispamme ja tämä seurakunta ei ymmärrä varjella minua sairaalta narsismilta, varjelkoon sitten Jumala vasemmalla ja oikealla kädellään! Ylösnousseen todistajina meillä pitäisi olla kutsumus seurakuntalaisiamme varten, palvella ja uhrautua seurakuntamme hyväksi. En kiistä toki nautintoja kutsumusvirassa. Olen saanut hyviä kokemuksia Pohjassa. Syksyllä 2007 oli lämminhenkistä käydä Fiskarsin alueella Risto Paateron keramiikkaverstaassa ja Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan toiminnanjohtajan Martina Lindbergin kanssa linnunpelastusoperaatiossa näyttelytilassa. Nautintoja ovat tuottaneet kastekodit, omaiset siunaustilaisuuksissa, hääväki ja monet ateriahetket ostoskeskuksessamme. Poikani sai kissanpennun ja minä lämpimät kotitekoiset sukat. Työtäkään ei ole liikaa.

Pohjan suomalaisessa seurakunnassa ovat työtoverini minua lahjakkaampia. En pysty kaikkeen siihen syvälliseen ihmistuntemukseen, johon Esa Lahtinen pystyy kirkkoherrana; eikä minussa ole Veli-Matti Hynnisen karismaa. Olen asettanut itselleni matalat tavoitteet: riittää, jos työtovereiden ja työtiimin perusasiat ovat kelpo kunnossa minun aikanani. Työtiimi tekee huipputuloksen, koska minusta ei ole suurtekoihin. Kirkkoherra paljastaa vain tarvittaessa sen tiikeriluonteensa, jonka vain vaimo ja muutamat läheiset tuntevat.

Aila Pääkkö, yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, opetti minua aiheellisesti, ettei tänään saa kuitenkaan kursailla liikaa: lohikeitto ei ole riittävän hieno ateria juhlaan, parempaa pitää olla. Me tarjotaan seurakuntatalolla Porter pataa, monia eri salaatteja ja vadelmakakkua. Olin kiusaantunut, mutta ymmärsin, että Pohjan suomalaisella seurakunnalla on oikeus iloon, kiitollisuuteen ja itsekunnioitukseen. Nyt seurakuntamme työntekijätiimi on jo vihdoin vuosien jälkeen kokonainen, eheä ja vakinainen. Meillä on hyvät ulkoiset edellytykset tehdä Pietarin kalasaalis, jos Herra Jeesus siunaa meidän työmme täällä. Me haluamme kertoa seurakuntana sekä oman alueemme ihmisille että Espooseen tuomiokapitulille, että meillä on Pohjassa nyt tekemisen tahto ja hyvä toimintakyky.

Tällä hetkellä evankelisluterilainen kirkko ja sen kirkkoherrat sekä talouspäälliköt askartelevat monien raporttien, skenaarioiden ja strategiamallien kanssa. On koomista, että meillä on tänään seurakuntatalolla syötäväksi Porter pataa. Olen elänyt, asunut ja nukkunut Porterin kanssa sellaisessa intiimissä suhteessa vuosina 2002-2004, että Tanja-vaimoni kysyi Pietari-vuosieni aikana moittien: "Mikä on sinun vaimosi nimi, jos vielä muistat sen". Michael Porter on maailman tunnetuin ja kallein liiketalouden kilpailustrategiamallin kehittäjä ja luennoitsija. Tein opinnäytetyöni Pietarissa suomalaisen huonekaluteollisuuden kilpailustrategiasta Porterin viitekehyksestä käsin. Rohkenen väittää, että paperisuunnitelmat ovat vaativasta työmäärästä ja tarpeellisuudesta huolimatta vähäpätöiset sen itse pääasian kanssa, jonka varassa meidän kirkkomme elää tai kuolee parasta aikaa.

Tarkoitan ihmisten yksinäisyyttä ja epätietoisuutta Pyhän Jumalan löytämisessä, ihan perustehtäväämme. Yksinäinen heikko, demontoitunut vanhus on sata kertaa tärkeämpi kuin kymmenen kirkkoruhtinasta ja tuhat paperisuunnitelmaa, vaikka työmme tuon köyhän vanhuksen hyväksi ei näkyisi sanomalehtien palstoilla. Martti Luther saarnasi Saksanmaalla päivän evankeliumista - noin 100 vuotta meidän Pyhän Marian kirkkomme rakentamisen jälkeen:."Vähällä vaivalla antaa Kristus Pietarille paljon kaloja verkkoon. - - Ellei Herra huonetta rakenna, niin ne tekevät turhaa työtä, jotka sitä rakentavat. Turhaa on varhain nousemisenne ja huolenne, sillä Kristus antaa rakastavilleen heidän maatessaan, heidän ei tarvitse siitä huolta pitää. Hän antaa sen heille ilman työtä ja varhaista nousemista". Ja Luther jatkaa Matkaevästä-teoksessaan: "Ikään kuin Herra tahtoisi sanoa: "Heitä nuotta veteen ja tee kalastajantyötä, mutta anna minun huolehtia saaliista. --- Usko ja tee työtä, niin suuhusi lentää paitsi metsäkana myös koko paistettu hanhi.""

Kalastaja Pietari noudatti Ylösnousseen Jeesuksen käskyä. Kaloja tuli sata viisikymmentä kolme – silloisen käsityksen mukaan maailman kansojen lukumäärä. Verkkokalastus oli Pietarille ja hänen tovereilleen tiimityötä, vastuullinen ammatti. Vastuullinen tiimityö on eri asia kuin henkilökohtaisia mielihaluja toteuttava harrastaminen. Seurakuntatyö on kutsumus. Ilman kutsumusta työstä puuttuisi se paras motivaatio, sitoutuminen ja tekemisen tahto. Olemme yhdessä samassa veneessä, kun heitämme verkkomme. Koko persoonamme ja elämämme on läsnä tässä työssä. Verkot on tärkeitä, tiimityö on huipputärkeää, mutta kaiken ratkaisee Korkeimman siunaus, tulos on Korkeimman kädes, Herran Jeesuksen antama.

Kävin työtovereitteni kanssa kehityskeskustelut heti ensimmäisten viikkojen aikana. Kaikki työtoverini tahtoivat lisätä rukouksen, raamatunluvun ja hartauden painoarvoa työkokouksissamme. Pelkät verkot, vene ja airot eivät riitä, pelkkä tiimityö ei riitä. En halua yltiöuskonnollista kiihkoilua ja huijaamista. Haluan kirkkoherrana vahvistaa nöyryyttä pyhän edessä. Meillä on oikeus odottaa luterilaisessa kirkossamme pyhän Jumalan kohtaamista. Pyhän Marian kirkossa on voitava kuulla pyhän Jumalan puhetta.

Papit, diakonit, nuorisotyönohjaajat, lastenohjaajat, kanttorit, suntiot ja vahtimestarit osallistuvat monella tapaa valtaväestön elämään. Juuri siksi minulle oli tärkeää muuttaa Pohjaan ja pappilaan. En voisi toimia kirkkoherrana etätyössä. Kirkon luottamushenkilöt ovat kirkon edustajia naapurustossa, toreilla, kaupoissa ja kujilla. Organisaatio on sitä varten, että pyhä Jumala tulisi kohdatuksi itse kunkin elämässä, jotta vanhurskauttava usko saisi syntyä; usko, toivo ja rakkaus vahvistuisivat. Apua tarvitsevat vanhukset, yksinäiset, sairaat, alistetut ja syrjäytyneet saavat kosketuksen seurakuntaan. Talouspäällikköjen Ulen ja Sinikan jumalallinen ja juridinen tehtävä on hoitaa seurakuntalaisilta saatuja verotuloja ja omaisuutta korkeiden eettisten periaatteiden mukaisesti. Työmme ei ole kirkon viranhaltioiden henkilökohtaisten oikkujen, omaperäisen luovuuden ja näkyjen tyydyttämistä, vaan tiimityönä seurakunnan palvelemista sovittujen pelisääntöjen mukaisesti.

Haluan julistaa sellaista evankeliumia, että Jeesuksen Kristuksen varassa syttyy pikemmin rohkeus tarttua toimiin ja tehtäviin kuin syventyisi arkamielisyys, fobiamaisuus, lisääntyvä masentuneisuus tai muu negatiivinen elämänasenne. Voimme antaa toivon toivottomalle, vapauttaa vihaiset ja epätoivoiset ihmiset ahdistuksistaan, ihmiset voivat saada kosketuksen Pyhään Jumalaan tässä Pyhän Marian kirkossa, meidän Postillassa, Ramskullan hautauskappelissa, mesenuortenillassa internetissä ja kaikkialla.  Joskus voimme ehkä toivottavasti hyvässä omassatunnossamme kertoa lapsillemme, että emme tuhonneet kirkkoamme, vaan rakensimme seurakuntamme tämän alueen ihmisten hyväksi ja pyhän Jumalan kunniaksi. Se oli aika, kun me käytimme mahdollisuutemme unohdettujen ihmistenkin hyväksi. Elämälle löytyy taas merkitys. Nämä ihmiset tunsivat pyhän Jumalan meidän kirkossamme, meillä julistetussa Jumalan sanassa, meillä toimitetuissa pyhissä sakramenteissa, kirkkokonserteissa ja rakastavassa seurakuntayhteydessä, jossa kuunneltiin ja kunnioitettiin toinen toistaan.

2. sunnuntai pääsiäisestä - Misericordia Domini - Hyvä paimen- Joh. 21:15-19. Perhemessu ja pienen Elina-tytön kaste. Pyhän Marian kirkko, Pohja 6.4.2008 klo 12.

 

Joh. 21:15–19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."
16. Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani."
17. Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.
18. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."
19. Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Meidän alttaritaulun alareunasta löytyy kaksi vaaleaturkkista eläintä. Mitkä eläimet ovat siellä? Lampaat.

Minulla on tässä kädessäni pieni lammasnukke. Pieni tyttö saa tämän lampaan lahjaksi minulta.  Tämän sunnuntain nimi on hyvän paimenen sunnuntai.  Paimen hoitaa lampaita. Latinaksi on tämän pyhäpäivän nimi misericordia Domini, Herran kärsivän sydämen sunnuntaina, Herran laupeuden sunnuntaina.  

Pieni tyttövauva saa lahjaksi tämän lampaan, koska tämä pikku tyttövauva kastetaan tänään. Jeesus puhui lampaista ja paimenesta jo 2000 vuotta sitten Israelissa, kun Jeesus opetti isiä, äitejä, ukkeja ja mummeja sekä pappia käyttäytymään oikealla tavalla ihmisten kanssa.

Kuka on nähnyt oikeaa lammasta joskus? Nosta käsi ylös? Minä olen nähnyt oikeita lampaita. Minä luin pari kirjaa siitä, miten oikeita lampaita pitäisi hoitaa. Oikeat lampaat ovat paljon isompia kuin tämä leikkilammas.

Paimenet hoitivat pieniä karitsoja ja isompia lampaita. Isot poikalampaat ovat nimeltään pässejä ja isot tyttölampaat ovat uuhia. Pienet lampaat ovat karitsoja.  Hyvän paimenen pitää olla hyvin kärsivällinen, pitkämielinen.  Lampaiden kanssa ei saa olla äkäinen, äkkipikainen, kovaääninen.  Siksi latinan kielellä sanotaan tänään ”Misericordia Domini”. Nuo oudot sanat tarkoittavat suomeksi, että Herra on kärsivällinen sydämessään.

Jos tämä pieni lammas alkaa kulkea väärää tietä, hyvä paimen ei saa hermostua. Hyvä paimen ohjaa kauniisti, hellästi ja rauhallisesti lampaan taas oikeaan suuntaan. Hyvä paimen on kärsivällinen. Äkkiä ei saa suuttua lampaan kanssa. Hyvä paimen rakastaa ja hoitaa. Pieni tyttövauva saa lahjaksi minulta tämän pienen lammasnuken. Pieni tyttövauva tarvitsee isää, äitiä, kummeja, ukkia ja mummia sekä kaikkia muita. Meidän pitää rakastaa tyttöä ja kunnioittaa. 

Ihan oikea lammas on arka ja puolustuskyvytön laumaeläin. Lammas pitää toisten lampaitten seurasta. Lammas tulee tosi surulliseksi ja masentuneeksi, jos sen pitäisi olla yksin. Lammas syö ruohoa ja jopa puun oksia. Suomessa on noin 120 000 lammasta. Hyvä paimen tietää, että lampaita on kohdeltava rauhallisesti.  Suomenkielinen lammashoito-opas sanoo lampaan hoitamisesta tällä tavalla: ”lammasta ei saa vahingoittaa tai käsitellä väkivaltaisesti. Lammasta ei saa tarpeettomasti pelotella tai kiihdyttää”.  Meidän pitää tänään oppia hyvästä paimenesta. Me emme saa pelotella tai ärsyttää lapsia ja nuoria. Emme saa olla väkivaltaisia. Kaikkia ihmisiä pitää kohdella rauhallisesti.  

Suomenkielinen lammashoito-opas sanoo: ”Lammasta ei saa raahata jaloista, hännästä, turkista tai suoraan päästä vetäen. Lampaiden paimentamiseen käytettävän koiran on oltava paimentamiseen asianmukaisesti koulutettu. Lampaille ei suositella annettavan makupaloja kädestä, sillä lampaat oppivat helposti äänekkäiksi kerjääjiksi.”

Ihan selvää on, että pientä lasta ei saa myöskään väkivalloin kasvattaa. Isien, äitien ja kummien pitää asianmukaisesti miettiä omaa elämää, jotta voisi kasvattaa sen jälkeen pientä ihmistä. Hellyys ja rauhallisuus eivät tarkoita lellittelyä, kaikkien halujen tyydyttämistä. Isien ja äitien pitää joskus sanoa EI, vaikka pieni lapsi tahtoisi jotain. Isät ja äidit eivät saa antaa kaikkea, mitä lapsi vaatii ja tahtoo. Pienestä ihmisestä ei saa kasvaa äänekäs kerjääjä. Tämä pikku lammaskin alkaisi ihan koko ajan vain ikävästi määkiä, jos sitä opettaa syömään ihania makupaloja kädestä. Sen jälkeen lammas vaan määkii, määkii, kerjää, kerjää, vaatii, vaatii herkkuja, herkkuja, herkkuja. Aina muuttuva halu ja opittu tyydytys ovat eri asia kuin tosi tarve. Hyvä paimen ei anna turhaan ja aina makupaloja lampaalla. Hyvä paimen hoitaa lammasta, mutta hyvä paimen ei anna kaikkea, mitä lammas tahtoo.
Lampaat ottavat mielellään vastaan rapsutuksia ja kehuja, mutta lampaat pelkäävät kovia ääniä. Ne välttävät meluisia ja hämäriä paikkoja.  Lampaita hoidettaessa tulee olla rauhallinen.  Ihmiset olemme ihan samanlaisia tässä kuin lampaat. Lapsia pitää kehua. Isän pitää kehua äitiä, vaimoaan. Äidin pitää kehua isää, miestään. Hyvää tekee myös halata, pitää sylissä ja koskettaa. Ihmiset tarvitsevat hellyyttä. Hyvä paimen hellii ja hoitaa.

Lampaanhoito opas kertoo, että joskus lammas lähteä pois muiden lampaiden luota ja joutua eksyksiin. Kun lammas on eksyksissä, se ei tiedä, missä se on. Eksynyt, yksinäinen lammas ei tiedä, mihin enää voi mennä. Jos tämä lammas on ihan yksin, sitä pelottaa kauheasti. Lammas lamaantuu. Eksynyt lammas jää paikalleen makaamaan. Se ei osaa enää juosta, ei syödä, ei yhtään mitään. Eksyksiin joutunut lammas on melkein kuin kuollut lammas. Eksynyttä lammasta ei saa repiä eikä pakottaa ylös. Pakottamisesta ei ole mitään hyötyä. Pakottaminen aiheuttaa vielä pahemman säikähdyksen ja haavan lampaan mieleen. Hyvä paimen perääntyy hiukan. Hyvä paimen astuu pienen askeleen taaksepäin, jos näkee lamaantuneen, eksyneen lampaan, mutta hyvä paimen ei lähde kuitenkaan liian kauas. Silloin eksyksiin joutunut lammas pomppaa itse ylös ja sitä voi sen jälkeen ohjata toivottuun suuntaan. Lammas on ihmeellinen eläin, että sitä ei voi pakottaen ohjata eteenpäin, vaan ainoastaan rauhallisesti päättäväisesti rakastaen.

Isän, äidin, kummien, ukkien ja mummien sekä meidän kaikkien pitäisi ottaa opiksi hyvästä paimenesta. Hyvällä paimenella on rauhallinen, lempeä sydän: miserecordia. Ihmistä ei saa pakottaa – ei missään asiassa.

Elina-tyttövauvan isä, äiti, kummit, isovanhemmat ja kaikki pienet lapset voisivat tulla nyt kastemaljan lähelle. Saarnan ja uskontunnustuksen jälkeen pieni tyttövauva kastetaan tässä kastemaljan vedessä.

Pieni tyttövauva kastetaan, koska Jeesus käski kastaa ihmiset. Jeesus lupasi, että hän on kaikki päivät kastettavan ihmisen kanssa. Ihan kaikki päivät. Jeesus on niin kuin hyvä paimen: Jeesus rakastaa ja hoitaa. Jeesus käski kastaa kaikki ihmiset ja samalla kertaa Jeesus sanoi, että ihmisille pitää opettaa, mitä kristillinen usko on. Kristillinen opetus ei ole pakottamista. Pakottaa ei saa! Vanhempien, isovanhempien ja kummien velvollisuus opettaa kristillisesti tarkoittaa yhdessä kulkemista, yhdessä matkan tekemistä, yhdessä katselemista. Menkää eri paikkoihin yhdessä Elina-tytön kanssa. Tehkää yhteisiä kokemuksia.

Pieni karitsa lamaantuu yksin, mutta pakottaminen tekee karitsan entistä pelokkaammaksi. Pienen Elina-tytön lähellä pitää olla myös, kun vauva kasvaa isoksi tytöksi, nuoreksi naiseksi ja aikuiseksi naiseksi. Vanhemmat ja kummit eivät saa olla pakottavan lähellä: aina pitää jättää sopivasti tilaa Elinalle itselleen. Vasta silloin vapaudessa ihminen uskaltaa iloisesti hypätä ylös ja tuntea terveen elämänilon.  Jeesus ei hylkää edes erehdyksiin ja vääryyteen syyllistynyttä ihmistä, sellaisessa surullisessa tilanteessa Jeesus ei myöskään pakota: Jeesus odottaa sopivan lähellä. Hyvä paimen antaa lamaantuneelle lampaale tilaa hypätä ylös ja seurata sen jälkeen onnellisesti. Kasteessa pieni Elina-tyttö saa enemmän kuin pelkkää vettä. Jeesus lupaa, että hän hoitaa hellästi, kärsivällisesti ja uskollisesti tätä pientä Elinaa kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.  

ESIRUKOUS USKONTUNNUSTUKSEN JA KASTEEN JÄLKEEN:

Tule Jeesus lapses luo, armos, siunaukses suo.
Tue pientä horjuvaa, ohjaa tietä oikeaa.
Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä,
siivelläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä.
Syliisi hellään sulje Koivun perhe ja pieni Elina Ingela-tyttö. 
Hoida häntä sielun ja ruumiin terveydeksi, uskon kuulemiseksi, hyvien kätten töitten turvaamiseksi ja rehtien askelten löytämiseksi. 
Pidä meidät osallisina katoamattomaan valtakuntaasi,
osallisina ylösnousemukseen ja kuolemattomuuteen.
Anna kasteen olla kuolemattomuuden lähde, pyhityksen lahja, anteeksiannon armoväline.

3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate) - Jumalan kansan koti-ikävä, Pyhän Marian kirkko, Pohja 13.4.2008.

Maailmassa, maailmasta maailmaan – tahi pois kaikesta tästä. Antiikin ihminen oli hämmentynyt omasta olemassaolostaan ja merkityksestään tässä maailmassa, joka vaikutti erittäin epäoikeudenmukaiselta ja epävarmalta orjuuden, väärämielisten työ- ja omistusolojen, sairauksien ja poliittisten ongelmien vuoksi.  Olemisen tuskaa ratkottiin monella tapaa ihmismielissä: kreikkalainen filosofi Epikuros väitti 300-luvlla eKr., että ihmisen piti pyrkiä siis luonnolliseen ja yksinkertaiseen: ikään kuin varhaiseen lapsuuteen. Epikuros otaksui, että aikuisten mielipiteet ja maailman käsitykset eivät olleet turmelleet lapsen pyrkimyksiä. Epikuros kannatti hedonismia, koska myös kaikki eläimet pyrkisivät mielihyvään. Hyvin tavallista oli puhua tuohon tapaan, että yleinen mielipide tarkoitti maailmallista turmeltuneisuutta, kun taas oma mielipide edusti aito, luonnollista käsitystä olemisesta ja nautinnosta.

400-luvulla eKr kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos yritti ratkaista filosofin tuskaista ongelmaa sillä, että oikeamielinen ihminen kuuntelisi pelkästään omaa luontoa, mutta jättäisi vähemmälle arvolle lain ja yhteiskunnan, sillä laki heijasti ihmiskunnan maailmallista epätarkkuutta. Kreikkalainen filosofi, historian ensimmäiseksi sofistiksi väitetty Protagoras nostatti suuren suosion 400-luvulla Ateenan torilla, kun päätyi kaiken mainitun ajattelun lopputulokseksi siihen, että ihminen on siis kaiken mitta. Ei lait eivät tavat, vaan ihminen itse.

Attikalainen tragediakirjailija Sofokles tähdentää kirjoittamatonta universaalia jumalallista lakia, joka arvostelisi ja kävisi yli kaikkien yhteisöllisten lakien.  Ihmisen oikeamielistä tai väärämielistä elämää tässä kiusallisen vaikeassa elämässä ratkottiin nyt vastakohtaparien avulla: kulkeeko tuo filosofi oman kunnian vai totuuden mukaan; - samat sanat kuin päivän evankeliumissa; hyvien tekojen vai pelkkien puheiden mukaan; ylpeän sukunimen vain hyvijen tekojen mukaan. Filosofien mietiskely johti siihen, että 300-luvulla eKr Aristoteles samaisti mystisesti ihmisluonnon totuuteen, mutta laki oli pelkkää yleistä petollista mielipidettä, ihmiskunniaa.  

Kun Johanneksen evankeliumiin kirjoitettiin Jeesuksen sanat totuudesta ja maailmasta, kuvattu hellenistinen filosofia ja ihmismieli olivat kehittyneet jo äärimmäisyyksiinsä vanhoista Protagoraksen tai Aristoteleen pohdinnoista. Äärimmäiset väärämieliset olosuhteet synnyttivät äärimmäistä häiriintyneisyyttä ihmisten tunteissa ja ajattelussa. Kyynikot niittivät suosiota samoissa kylissä ja kaupungeissa, joissa myös kristityt tekivät lähetystyötä. Kyynikot eivät tahtoneet olla enää maailman orjia. Sen tähden he luopuivat perhesiteistä päästäkseen itseriittoisuuteen ja elämän yksinkertaisuuteen, josta käyttivät sanaa askeesi. Täten he luulivat, että voivat nyt elää 'oman luonnon mukaan', riippumattomana petollisesta maailmasta. Menander, Gadaran kaupungista tullut kyynikkofilosofi, kaupungista jonka siat Jeesuksen kerrotaan karkottaneet mereen, lausahti oman pilkallisen ratkaisunsa neuvoa kysyneelle miehelle: "Ota vaimo ja ole lasten isä, Parmenon! Niin tulevat väistämättä monet huolet elämääsi" (Menander).

Kyynisstoalainen roomalainen filosofi, Vähässä Aasiassa keisari Neron aikana oleskellut Gaius Musonius Rufus pelkäsi kovasti maailmallista turmeltuneisuutta. Maailmallisuuden vastustamiseksi Rufus ryhtyi vegetaristiksi, kasvissyöjäksi, sekä opetti kovasti kaikkea loistoa (Frag. 18–20), pehmeyttä ja ylellisyyttä vastaan, koska nämä turmelisivat ruumiin ja mielen. Kreikkalaiset käyttivät ylellisyydestä sanaa, josta tryffelit saavat maukkaan nimensä.  Oli siis varottava liian ylellistä vaatetusta ja maukkaita ruokia, jotta maailma ei turmelisi filosofian viisasta sielua.

Syntyvä kirkko kulki äärilaidasta toiseen tuossa tilanteessa, kun määritteli tämän maailman merkitystä ja sen petollisuutta. Paavali kirjoitti korinttolaisille, että naimisiin sopii mennä; kun taas monet seurakuntalaiset luulivat avioelämää ihan liian maalliseksi jutuksi. Juudaksen evankeliumi tuli pari vuotta sitten julkisuuteen pari vuosituhatta katoamisensa jälkeen: Juudaksen evankeliumi paljastaa egyptiläisen kristillisyyden äärimmäishenkisen kielteisyyden maailmassa olemista ja ihmisyyttä vastaan. Nämä antautuivat kaikenlaiseen kummalliseen, taikauskomaiseen astrologiaan ja numerospekulaatioon, jotta voisivat paeta tässä maailmassa kokemaansa tuskaa. Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon kristinuskon ensimmäisiltä vuosisadoilta.
Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin ensimmäisen vuosisadan lopulla ja toisen vuosisadan alussa jKr. tilanteessa, jossa maailmassa viihtyminen oli hyvin perustavasti häiriintynyt hullujen keisareiden vainon, paikallisten johtajien pahojen tekojen ja toimeentulon vaikeuksien vuoksi. Evankelista myöntää maailmassa olemisen tuskan ja vaaran, mutta hän ei suinkaan vahvista pakomatkaa maailmasta johon tuonpuoleisuuteen. Sitä vastoin evankelista muistuttaa Jeesuksen antaneen seuraajiensa kutsumukseksi olla maailmassa, elää totuudessa ja keskinäisessä yhteydessä.  Elämää saa rakastaa.

Roomassa ja Vähässä Aasiassa vaikuttanut vapautettu orja, stoalainen filosofi Epiketetos on kiehtovasti samanlainen ja erilainen kuin syntynyt kristinusko. Epiketetos eli juuri samaan aikaan, 55–138 jKr. Hän tunsi myös kristinuskoa. Monella tapaa hänessä on sukulaisuutta, mutta se pieni ero on varsin merkittävä. Epiktetos opetti yleistä veljeyttä ja kosmopoliittisuutta, jossa maailma olisi yksi kaupunki, jota hallitsee jumala (Diss. 3.22,4).  Epiktetos käytti jopa samoja sanoja kuin Uusi testamentti tuntee vastaavissa yhteyksissä. Pakanafilosofi Epiktetoksen puhe yleisestä veljeydestä ja jumalasta ihmiskunnan isänä (esim. Diss 1.3) kuulostavat kristilliseltä, mutta Epiktetos ei tarkoittanut. Sitä vastoin pakanafilosofin mukaan kuolevainen ruumis piti vankina jumalallista sielua (1.9.12). Ihmisen tuli nyt hylätä 'lihallinen elämä', joka yhdisti häntä eläimiin. Sitä vastoin 'järki ja intelligenssi' olisivat yhteistä jumalten kanssa,  ruumis olisi yhteinen vain elukoiden kanssa (1,3, 2–3, 7–9).  Epiktetos käytti tuosta yhteydestä sanaa koinoonia, jota kristityt käyttivät Herran pyhän ateriasta, ehtoollisyhteydestä. Kristityt sanoivat, että he saavat leivässä ja viinissä yhteyden kuolemattomuuteen ja ruumiin ylösnousemukseen, kun sitä vastoin pakanafilosofi tahtoi torjua yhteyden ruumiillisuuteen.

Alusta alkaen on Jeesuksen puhe maailmasta ja maailmassa ollut kehotuksena elää ihmisyhteisössä. Kristityt eivät saa eristäytyä pieneksi reservaatiksi, joissa haaveilisi tuonpuoleisuudesta ja hengellisistä elämyksistä pienessä reservaatissa. Totuus on totuutta tässä elämässä, tämän maailman vastuutehtävissä.

Meillä kysymys totuudesta ja Jumalan hyvästä varjelusta maailmassa on erityisen ajankohtainen, koska oman aikamme kirkko ei elä enää yhtenäiskulttuurissa, joka sulkisi koko väestön kirkon sanan ja sielunhoidon piiriin. Kirkon viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden on elettävä uudella tavalla uudessa maailmassa, kaikkialla, missä valtaväestö elää. Kanssakäyminen tapahtuu pääasiassa ihan luonnollisesti, jos ja kun asumme samoissa kylissä ja samoilla kaduilla kuin koko väestömme. Kirkon perustehtävän hoitaminen tarjoaa yhä pääsääntöisesti monipuoliset kanssakäymisen mahdollisuudet koko väestön kanssa.

Samanaikaisesti on hyvin aiheellisesti oivallettu kirkkohallituksessa ja muissa kirkon toimintastrategiaa miettivissä tahoissa, että tällä hetkellä suomalaiset eivät elä enää vain maailmassa, jossa olisi helppo kohdata kasvotusten, vaan suomalaiset elävät myös taivaassa: virtuaalisessa verkossa internetissä. On vaikea perustella muulla kuin oppimishaluttomuudella, näkökyvyttömyydellä, työmäärän paljoudella tai laiskuudella, jos kirkon viranhaltijat ja luottamushenkilöt eivät osallistu valtaväestön elämään internetin keskustelufoorumeilla, blogeissa ja niin edelleen. Syksyllä 2008 käynnistyy Espoon hiippakunnassa verkkokirjoittamisen pilottihanke, jossa koulutetaan valtava määrä verkkokirjoittajien kouluttajia siinä tarkoituksessa, että lähitulevaisuudessa myös jokaisessa seurakunnassa työntekijät ja luottamushenkilöt osallistuisivat entistä enemmän vuorovaikutukselliseen kanssakäymiseen internetissä. Tänä aamuna laitoin oman seurakuntamme kotisivuille muutamat linkit sitä varten, että meillä on nyt internetissäkin vuorovaikutukselliset keskustelufoorumit. Lisäksi avasin itselleni oman blogin. Meikäläisen voi nyt myös kutsua facebookiin ystäväksi. Pari henkilöä ennätti jo sen kutsun tehdä parin ekaminuutin aikana.

Haluan korostaa, että Jeesuksen opetus velvoittaa ja rohkaisee meitä kanssakäymiseen kaikkialla siellä, missä oman alueemme ihmiset ovat – yhtä hyvin kylien leikkipuistoissa ja kirpputoreilla kuin äitien kanssa keskustelufoorumeilla internetissä. Kristityn kutsumus ei ole paeta elämää, maailmaa tai ihmisyyttä, vaan olla läsnä, hoitaa, rukoilla, pitää tarjolla Kolmiyhteisen Jumalan ihmisrakkautta tässä maailmassa, vaikka tämä maailma olisi siirtynyt taivaan bittivirroiksi Internetiin.

4. sunnuntai pääsiäisestä (Cantate) - Taivaan kansalaisena maailmassa, Pyhän Marian kirkko, Pohja 20.4.2008.

Joh. 17:6–10
6. "Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi
7. ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta.
8. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.
9. "Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle.
10. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.

Jeesus oli lähdössä pois. Poislähtevä Jeesus rukoili tänne jäävien puolesta, seurakunnan puolesta. Poislähtö antoi oikean näkökulman asioiden tärkeysjärjestykseen. Mitä poislähtevä Jeesus siis rukoili tänne jäävien hyväksi? Kuulitko tarkasti? Jeesus rukoili: jotta seurakunta rakentuisi ja syntyisi hengellisesti Jumalan ilmoituksen mukaan; jotta seurakunta ei rukoilisi ja eläisi maailman mukaan, vaan uskossa Jumalan kunniaksi; ja jotta seurakunta säilyisi yhtenä Isä Jumalan nimissä.

Kaikki eivät tiedä poislähtöään niin kuin Jeesus tiesi. Joskus poislähtö tulee yllättäen. Mitä nuo äkkiä poisotetut ihmiset rukoilisivat tämän Pohjan suomalaisen seurakunnan hyväksi? Te olette Pohjan suomalaisessa seurakunnassa katselleet usein seurakuntaelämää jätetyn näkökulmasta, ehkä jopa hylätyn näkökulmasta, kun seurakunnan paimen ja muut työntekijät ovat kokeneet parhaaksi lähteä pois. Miksi päättivät lähteä, en tiedä kaikkia syitä, joitakin hyviä ja vähemmän hyviä syitä olen kuullut. Mitä seurakunnan paimenet ja työntekijät rukoilivat mielessään tai julkisesti tämän seurakunnan puolesta, kun lähtivät pois?

Olen varma siitä, että aivan tietyt hengellisen työn perusasiat ja kirkon ydintehtävien merkitys korostuisivat entisestään, jos poislähtevien rukoukset tulisivat kuurojen korviemme ja itsekeskeisen sydämemme kuuloon ja tuntoon.

Terveisiä Rosvikin rippileirin aloitusviikonlopusta, josta kiiruhdin kirkkoomme tänä aamuna. Eilen kävin kastamassa myös pienen vauvan Karjaalla monikulttuurisessa perheessä. Juuri nämä asiat ovat sitä seurakunnan hengellistä työtä, joka on tärkeintä ja joka pitää seurakunnan oman tarkoituksensa mukaisena: seurakunta on olemassa rippikoulua, kastetta ja muita kirkollisia toimituksia, Sanan julistusta ja sielunhoitoa varten. Meidän kirkossamme hukkuu aikaa ja resursseja puuhasteluun, joka ei ole Jumalan valtakunnan työtä. Päivää ennen kirkkoherran virkaan astumista otin osaa Espoon seurakuntayhtymässä hiippakuntamme kriisiviestintäkoulutukseen, koska halusin ja haluan edelleen, että jotkut perusasiat pitää olla kunnossa Pohjan suomalaisessa seurakunnassa: Pohjan suomalainen seurakunta ei saa olla enää hiippakuntamme ainoa seurakunta, jolla ei ole kriisiviestintäohjeistusta, tai monta muutakaan asiaa.  

Kriisin kohtaaminen ja Jeesuksen jäähyväisrukous ei ole teoreettisen spekulaation aihe, vaan hyvin välttämätön, periaatteellinen, vakaumuksellinen, käytännöllinen. Eilen illalla Aurinkomatkojen suomalaisia turisteja kuljettanut bussi joutui vakavaan onnettomuuteen Espanjassa. Bussi meni ympäri maastoauton törmättyä siihen. Malagan turmassa kuoli 9 suomalaista – eilen illalla. Loukkaantuneita on 38.  Yhdeksän suomalaista loukkaantui vaikeasti. Yhden tilaa on erittäin vakava.  Eilispäivän bussiturmassa kuoli yksi seitsemänvuotias pikkutyttö sekä kahdeksan aikuista, joista seitsemän on naisia ja yksi mies.  Maastoauton kuljettaja oli yli promillen humalassa. Kuolonuhrien lukumäärät saattavat kuitenkin vielä nousta.  Etelä-Espanjassa oli satanut ja tuullut rajusti. Espanjalaisten tiedotusvälineiden mukaan eilispäivän suomalaisturma on pahin liikenneonnettomuus Espanjassa sitten vuoden 2001. Suomen ulkoministeri sai Espanjan hallitukselta surunvalittelut bussiturman johdosta.  Ulkoministeriö on perustanut Malagan bussiturman uhrien omaisille kriisinumeron.  Pääkaupunkiseudun henkisen huollon työryhmä on ollut yhdessä Vantaan kriisikeskuksen kanssa vastaanottamassa Malagasta Suomeen tulevaa lentoa. Kirkon kriisiryhmää johtaa poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen. Paikalla on neljän vapaaehtoisen ryhmä sekä pelastuspalvelun työntekijöitä. Espanjan aurinkorannikon turistipappi Timo Sainio on puolisonsa kanssa ollut vastaanottamassa bussiturmasta selviytyneitä ja uhreja siellä, mihin heidät on koottu. Papin apuna on ollut vapaaehtoisten diakoniaryhmä.   

Mikä on seurakunnan tarkoitus, hengellisen työn luonne ja vakavuus?  Työtä ja tapoja pitää arvioida poislähdön näkökulmasta – valitettavasti. Poislähdön ja kirkon hengellisen tehtävän näkökulmat unohtuvat itsekkäistä henkilökohtaisista syistä liian usein. Mieleeni tulee vanha tutkimukseni Konstantinopolista vuoden 379-380 jKr. merkillisestä episodista. Kappadokialaispiispoista suurin - Gregorius Suuri kuoli 1.1.379 jKr. Piispa lähti siis pois. Piispan hyvä ystävä Gregorius Nazianzus toimitti hautajaiset ja piti muistopuheen, joka minua kovasti miellyttää. Gregorius Nazianzus ymmärsi muistopuheessa, kuolleen ystävänsä virittämässä oikeassa vakavuudessa, että kirkon tehtävä on hengellinen, kirkko jakaa enkelten leipää Sanan kaipuuseen, kun ihmisillä on Jumalan sanan nälkä. Kirkon hoitaa ahdistukseen joutuneita sieluja. Siihen pitää panostaa.

Aivan pian hautajaisten jälkeen Konstantinopoliin saapui kuitenkin toisenlaisia julistajia. Gregorius Nazianzus sai aloittaa Konstantinopolin piispan virassa, mutta hänet otaksuttiin erheellisesti alistuvaksi suunnanmuutokselle maallismieliseen seurakuntatyöhön. Egyptistä saapui määrittelemättömiin, erinäiseen tarinointiin vihkiytynyt Maxiamus. Aluksi nämä kaksi miestä näyttivät olevan ystäviä. Maxiamus oli esittäytynyt köyhien ystäväksi, jopa aivan kerjäläisten ystäväksi. Maxiamus osasi kertoa sujuvasti upeita tarinoita ja voitti suosiota. Mies ei ollut aivan rehti. Hän päätti käyttää hyväkseen uuden piispan otaksuttua heikkoutta ja pistää yhä enemmän kirkon varoja egyptiläismiesten taskuihin sekä kaapata tosiasiallisesti koko seurakunta vaikutusvaltaansa. Mikään ei näyttänyt pelastavan Gregoriuksen piispan virkaa egyptiläismiesten vallankaappaukselta. Onneksi sattui samanaikaisesti toinen suuri muutos valtakunnassa: keisari Theodosius kastettiin. Keisari otti voimakeinot käyttöönsä ja karkotti Maxiamuksen takaisin Egyptiinsä. Vanhan kirkon loistavat piispat, joiden rukouksen ja teologisen oppineisuuden ikivihreä jälki näkyy myös uskontunnustuksissamme, sitoutuivat monissa vaikeuksissa evankeliumien Jeesukseen, Jeesuksesta julistettavaan Jumalan sanaan ja kirkon hengelliseen tehtävään, sen sijaan että olisivat hyväksyneet painopisteiksi egyptiläismiesten sujuvat tarinat ja sen mukaisen valtapelin.   Koko läntinen ja itäinen kristikunta sai sen arvokkaan vision Jumalan valtakunnan työn hyväksi, kun rohkeni torjua pelkän viihdyttämisen ja maallismielisyyden.

Joskus tulee aika lähteä pois – jättää nämä ihmiset, jättää nämä paikat ja nämä tehtävät? Kenelle, vain Jumala yksin tietää. Ehkä ei enää kenellekään. Jos Jeesus olisi lausumassa jäähyväisrukousta meidän keskuudessamme, mitä Jeesus tahtoisi muuttaa työmuodoistamme, ajankäytössämme ja kirkollisverorahojen käytössä seurakunnassamme? Mitä Jeesus tahtoo puhua Malagan onnettomuudesta ahdistuneille ja muille ihmisillä.  

Evankeliumi on kirjoitettu kreikaksi. Jeesus lausuu kirkon hengellisen vision, näyn, tarkoitusperän: ἐφανέρωσά σου τὸ ὄνομα τοῖς ἀνθρώποις οὓς ἔδωκάς μοι ἐκ τοῦ κόσμου. ”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle”. Ilmoittaa φανέρω ja siitä aoristikielioppimuoto eivät ole ihan mitä tahansa juttelua ja vuorovaikutusta, eivät ole egyptiläismiehen Maximuksen viekkaita tarinoita ja maallismielistä toveruutta, vaan ilmoitus merkitsee hengellistä sisältöä, Jumalan voimaa, itse Pyhää Kolmiyhteistä Jumalaa: suomeksi ”ilmoittaa”, kreikaksi φανέρω, on aina ja aina tuntemattoman, salaisen ja kätketyn näkyväksi ja tiettäväksi tekemistä. Ahdistuksiin ja hämmennyksiin joutunut ihminen saa kuulla Jumalan salaisuuksista kirkossa: näitä salaisuuksia ei kukaan muu ilmoita hänelle, jos seurakunta ei hoida omaa hengellistä tehtäväänsä. Ahdistuneella ja hämmennyksiin joutunut ihminen saa mahdollisuuden rukoilla ja lukea Jumalan sanaa yksin ja yhdessä seurakunnan sekä seurakunnan työntekijöiden kanssa.  Jos haluat tuntea Jumalan, kun onnettomuus sekoittaa tulevaisuuden ja toivon, lue Raamattua! Jeesuksen jäähyväisrukouksen valossa olisi jopa kirkollisen itsetuhon paha tuntomerkki, jos kanssakäyminen keskittyisi valtaosin maallishenkiseen tarinointiin.  Jonkun täytyy hoitaa jäljelle jääneiden, surevien ja hylättyjen sielua: se on kirkon hengellinen näky Jeesuksen ilmoituksen perusteella.  Kristillinen vakaumus ja kirkon kutsumus syntyvät ilmoituksesta, hengellisestä ilmoituksesta, Jumalan sanasta pyhässä Raamatussa: Kristillinen rohkeus tulevaisuuteen kaikista onnettomuuksista huolimatta syntyy evankeliumin perusteella ja Jumalan sanan hengellisen tutkimisen pohjalta. Kirkolla on oma erityinen lähtökohta hengelliseen tehtäväänsä: se on Jeesuksen ilmoitus.

Jäähyväisrukouksen toinen tärkeä seikka on hyvin merkillinen: Jeesus kieltää rukouksen maailman puolesta. Jeesus ei sano merkillisessä kiellossa, ettei kaikkien surevien ja kärsivien puolesta pitäisi tehdä työtä. Suomalainen käännös on epätarkka.  Tosiasiassa Jeesus varoo rakentamasta seurakunnan elämää maailman ehtojen mukaiseksi. Jeesuksen seuraajat ovat maailmassa, mutta ei saa elää maailmanmielisyydessä.  Tosielämässä korruptio, leväperäisyys, maallismielisyys, hyväveli-järjestelmät ja uhkailut ovat tunnettuja uhkatekijöitä myös kirkossa.  Onnettomuuden uhrit, poislähtevät ja tänne jäävät rukoilevat yksimielisesti Jeesuksen kanssa, että seurakunnalla, sen viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä olisi rohkeus sanoutua irti pahuudesta, uskallus aidosti hengelliseen kutsumukseen.

Jeesus rukoilee: 9 ἐγὼ περὶ αὐτῶν ἐρωτῶ· οὐ περὶ τοῦ κόσμουἐρωτῶ ἀλλὰ περὶ ὧν δέδωκάς μοι. ”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut”.ἐρωτῶ on käännetty "rukoukseksi" kirkkoraamattuumme: se tarkoittaa yhtä hyvin myös pyytämistä ja kysymistä. Jeesus pyytää Isä Jumalan huolenpitoa uskovan seurakunnan puolesta, mutta ei maailman tarpeisiin, ei maailmallisen menon hyväksi. Maailma-sana on Jeesuksen rukouksessa täysin kielteisessä merkityksessä: Jeesus ei puhu kevätsäästä, metsistä ja merestä tai maailman kansoista, vaan sellaisesta ihmisjoukosta, joka hylkää Jeesuksen Kristuksen. Tuo maailma on aina myös näkyvän kirkon sisällä ja sen ulkoisissa valtarakenteissa. Maailma ei ala vasta kirkon jäsenyyden päätyttyä. Maailma on se kansa, joka ei kokoonnu Jumalan sanan kuuloon, ei koe tarvetta ehtoolliselle, ei tunnusta syntejä eikä saa synninpäästöä. Se harrastaa uskonnollisuutta toisenlaisiin päämääriinsä, jos harrastaa uskonnollisuutta lainkaan. Martti Luther lausui tämän pyhäpäivän saarnassa, että Kristus ei kutsu maailmaksi "rahvaan joukkoa, vaan maailman parasta jalojoukkoa", itsensä arvolliseksi tuntevia. Äskettäin valmistuneen kirkon strategiaa tutkineen työryhmän mietinnön ihan ensimmäisen lauseen mukaan: ”Kristillinen kirkko on olemassa, jotta meissä syntyisi usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiimme.” Tuosta ja juuri tuosta näkökulmasta käsin pitäisi olla uskallus arvioida työtä ja toimintatapojamme kaikissa Suomen seurakunnissa. Jeesus rukoili, että seurakunta säilyttäisi hengellisen näkynsä, kun seurakunta elää tässä maailmassa. Jeesus rukoilee edelleen samansuuntaisesti, että seurakunnassa asioiden tärkeysjärjestys olisi oikea Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

 10 καὶ τὰ ἐμὰ πάντασάἐστιν καὶ τὰ σὰ ἐμά, καὶ δεδόξασμαιἐν αὐτοῖς.” ”Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä”. Tässä kohtaa käytetty verbi δεδόξασμαιἐν ja siinä passiivin perfekti kielioppimuoto kertoo arvon, kunnioituksen, ylistyksen tulemista tunnetuksi ja nähtäväksi sekä sellaisena säilymistä. Minun maatessani otaksutulla kuolinvuoteella Meilahden sairaalassa pari vuosikymmentä sitten tuli hyvin ilmeiseksi, että Jeesuksen kunnia on vakavasti sairaan ihmisen oikeudessa levätä evankeliumin antamassa vapaudessa ja rauhassa. Jeesus Kristus on hyvä syntisen puolesta. Kuolinvuoteella rukoilin, että jäljelle jäävät ymmärsivät Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteeksi, jonka varassa voi nukkua rauhassa ja levollisesti, jopa pois jos Jumala niin sallii ja tahtoo.  Jumalan kunnia ei saa tahraantua myöskään kyseenalaisen moraalin tai toiminnan tähden. Lankeemuksen uhka on syntynyt toistuvasti kirkolle, kun Jeesuksen seuraajat ottaneet ensisijaiseksi kutsumuksekseen säilyttää oma merkittävä rooli yhteiskunnassa ja rakentaa noista lähtökohdista verkostoja, mutta ovat menettäneet hengellisen lähtökohdan, hengellisen näyn, Jumalan sanan ja evankeliumin julistuksen, itse Jeesuksen Kristuksen kunnian. Poislähtevä Jeesus rukoili, että jäljelle jäävä seurakunta syntyisi ja toimisi vanhurskauttavan uskon syntymistä varten.  

Jeesuksen jäähyväisrukous antaa kristitylle rohkeuden uusiin valintoihin, suunnanmuutoksiin, vapauttaviin ratkaisuihin, avaraan näkökykyyn kutsumuksesta tämän maailman keskellä, myös terveeseen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen, koska tiedämme, että uskovan Jumalan kansa puolesta on rukoiltu. Jeesus on rukoillut ja rukoilee tänne jäävien puolesta. Jätetyt eivät jää yksin. Uskova Jumalan kansa voi säilyttää turvallisen mielensä aina ja kaikissa tilanteissa, myös onnettomuuksien jälkeen, koska Isä Jumala varmasti on kuullut ja varmasti kuulee Jeesuksen rukoukset meidän hyväksemme. Jätetyt eivät jää yksin.

Helatorstai - Korotettu Herra; Pyhän Vapun päivä, Pyhän Marian kirkko, Pohja 1.5.2008 klo 12 ja Pyhän Katariinan kirkko Karjaa 1.5.2008 klo 17.

 

Kun nämä meidän ikivanhat harmaakivikirkkomme rakennettiin – Pyhän Marian kirkko Pohjaan ja Pyhän Katariinan kirkko Karjaalle – tämä toukokuun ensimmäisen päivä oli arvostettu ja tunnettu kirkollinen juhlapäivä näissä kirkoissamme erään kuuluisan brittinaisen kunniaksi. Tämä nainen oli ensimmäinen tai ensimmäisiä naisia, joka teki lähetystyötä Saksassa.

Helmikuun 25 päivä 779 Englannissa Hildesheimissa syntyi Valburg – tai arkisesti Vappu. Pikkutyttö joutui luostariin sikäläisen tavan mukaan, koska naimisiin ei ollut määrä mennä. Luostarissa Vappu-tyttö sai hyvän kasvatuksen. Häntä valmistettiin lähetystyötä varten. Vapusta tuli eräs ensimmäisistä naislähetystyöntekijöistä Saksaa varten. Saksa oli siihen aikaan pakanamaa ja britit kokivat kutsumukseen tehdä lähetystyötä Saksassa. Naapuria ei sopinut jättää ilman armon rikkauksia.

Niinpä 31 vuotta vanha nuori nainen, Vappu, lähti lähetystyöhön Saksaan veljiensä kanssa, mutta laivamatka oli kohtalokas. Sen aikaiset laivat olivat jo itsessään vähemmän turvallisia kuin nykypäivinä laivat. Laiva oli merihädässä myrskyn tähden. Ihmiset olivat kauhuissaan, koska pelkäsivät hukkuvansa. Nämä ihmiset olivat lähdössä ensimmäiselle lähetysmatkalleen Saksaan. Vappu rukoili polvillaan koko laivamatkan ajan. Hänen hurskautensa ja rukouksensa pistettiin merkille. Laiva pääsi perille. Merimiehet ovat tämän jälkeen muistaneet Vappua omana pyhimyksenään.

Vappu oli oppinut, että sopii rukoilla, jos tuho tai epäonni uhkaa. Ihan liian moni perustaa ylipäätänsä oman arvostuksensa ja epävarman turvallisuutensa mieluummin ihmisten mielipiteisiin kuin jumalasuhteeseen. Pahassa tapauksessa syntyy yhä enemmän epävarmuutta, jäämme haavoittuviksi, turvattomiksi ja oma kurja käsitys itsestään vain syvenee. Sellainen ihminen ei osaa myöskään nauttia hyvästä ja kauniista, vaan kadehtii toista. Kelvollisuutta ja hyväksyntää etsitään sen jälkeen jopa työnarkomaniasta.  Lokakuussa 2007 Jari Sarasvuo kertoi osuvasti Optio-lehden haastattelussa, miksi minusta tuli minä, että hän työnarkomanialla ja menestyksen tavoittelulla kompensoi häpeän tunnetta, lapsuutensa läheisyyden ja rakkauden kaipuuta. Hän on harvinaisen avoin kipeille asioille, kun usein olemme sokeat tai kiistämme vaikeutemme.

Pyhä Vappu kertoo nunnasta ja luostarin johtajasta, joka löysi ahdingossa Jumalan ja rukouksen turvakseen. Hän oli avoin rukouksessa Jumalalle. Vappu oli älykäs nainen. Siihen aikaan ei ollut edes älykkäiden ja rikkaiden naisten helppo kohota merkittävään asemaan yhteiskunnassa. Siihen aikaan vallitsi vielä pahempi este naisen urakehitykselle kuin meikäläinen lasikatto, josta erityisesti pörssiyhtiöissämme on kohuttu menneen vuoden aikana. Keskiajan eriarvoisuudesta ja sovinismista huolimatta tämä älykäs rukoileva nainen kohosi Englannissa Heidemanin luostarin johtoon, Abbedissaksi. Häneen liittyy paljon legendoja, jotka ovat pääasiallisesti opettavia satuja, mutta totta on se toinen puoli, että legendojen Vappu oli viisas lääkkeiden tuntija ja taitaja. 800-luvulla paavi Hadrianus II julisti Vapun jopa pyhimykseksi. Hänestä tuli yksi niistä vähälukuisista naisista Pyhän Neitsyt Marian joukkoon, jotka olivat nousseet aivan pyhimykseksi saakka. Hänen luunsa siirrettiin toukokuun 1. päivä pienen saksalaisen Eichstättin kaupungin Pyhän ristin kirkkoon. Tällä hetkellä noin 14 000 asukkaan pikkukaupungissa on pyhän Valburgin benediktiiniläisluostari.  

Vappu oli siis benediktiläinen roomalaiskatolinen abbedissa. Tuo benediktiläinen luostarilaitos sai syntynsä Benedictus ”Pentti” Nursialaisesta 500-luvulta jKr. Heille oli leimallista, että munkkien ja nunnien piti hartaudenharjoitusten ohella tehdä myös ruumiillista työtä. Ihan hyvä ajatus! Benediktiläisillä oli tässä suhteessa hyvin terve elämänkäsitys: ”Ora et labora”, rukoile ja tee työtä. Se viitoitti myös Vapun hurskauden ihannetta. Munkin ja nunnan piti vaalia myös hiljaisuutta aktiivisesti. Nunnan ja munkin puhuminen kiellettiin jopa kokonaan. Kielto synnytti ensimmäiset viittomakielet. Ihmisestä tuli passiivinen, mutta kuunteleva. Kun nunna kieltäytyi puhumasta ja koko ympäristö oli hiljainen, hän saavutti sisäisen hiljaisuuden, mutta ei helposti. Alussa pakkohiljaisuus tuotti ahdistusta, koska joutui kuuntelemaan omia sisäisiä kätkettyjä luurankojaan. Lopulta hiljaisuuden löytyminen oli ehkä ja joskus vapauttava kokemus. Joka tapauksessa sisäistä rikkinäisyyttä ei voinut paeta pinnalliseen riippuvuuteen muiden ihmisten mielipiteistä, vaan oma haavoittuvuus ja turvattomuus piti hoitaa rukouksessa ja avoimesti Jumalan kanssa.

Valtaosalle suomalaisista vappu on kääntynyt kristillisestä pyhäpäivästä pakanalliseksi tahi aatteelliseksi juhlaksi, ihan toki joskus hauskaksi, jossa hiljaisuus, rukous ja lähetystyö eivät kuitenkaan enää mitenkään vaikuta. Minä olin eilen hauskassa seurakunnallisessa perheiden vapputapahtumassa Fiskarsin lukaalilla. Näillä alueilla on myös muistoja tuhansien ihmisten vappujuhlista, jotka ovat nyt kuihtuneet pois järjestysmiesten saamisen vaikeuksiin.

Tänä vuonna helatorstai sattuu samalle päivälle vapun päivän kanssa. Helatorstai oli vielä 1800 – luvulla kirkkovuotemme tärkeimpiä juhlapäiviä. Sitä vietetään Kristuksen taivaaseen astumisen kunniaksi Apostolien tekojen ensimmäisen luvun innoittamana. Kyse on Kristuksen jumaloituneen ihmisruumiin kohoamisesta Isän oikealle puolelle. Ihmisyys ei voi nostaa itseään taivaaseen jumaluuden tykö, ei sen enempää hiljaisuutta harjoittaen, äärimmäisesti rukoukseen antautuen, oikein nöyrästi eläen tahi muullakaan tavalla, mutta ihmisyys voidaan nostaa sinne Jumalan luo; ja tämä tapahtuu Kristuksen kantamana uhrina Isälle, Ylimmäiselle papille. Tässä merkityksessä helatorstaita on vietetty kristikunnassa erillisenä juhlana jo 300-luvulta lähtien. Tämä on ollut kristikunnan usko yli 1000 vuotta ennen kuin nämä meidän ikivanhat harmaakivikirkkomme edes syntyivät.

Minä koen, että alkuperäisellä kristillisellä vapulla ja helatorstailla voisi olla yhä pysyvä arvonsa meidän keskuudessamme. Rukousta sopii oppia ja opetella yhä edelleen vaikeuksien kestämiseksi, siitä pyhä Vappu merihädässä on oiva muistutus; kristillistä hiljaisuutta sopii oppi myös yhä edelleen, erityisesti kun moninainen sisäinen ja ulkoinen levottomuus uhkaa saattaa ihmiset uuvuksiin. Kun muutin kirkkoherra Esa Lahtisen sijaan Dalkarbyn pikkupappilaan pari kuukautta sitten, olen joskus voinut kokea häivähdyksen hiljaisuudesta, jonka olemassaolosta en ollut enää edes varma Helsingissä tai Pietarissa, joissa olin asunut lähimmät 25 vuotta.

Helatorstai julistaa, että Jumalan luo päästään Kristuksen antaman uhrin ansiosta. Helatorstaita sopii myös muistaa vuosituhantisen perinteen mukaisesti, jos ja kun läheiset tai oma omatunto syyttää, tekee liian mitättömäksi itseämme, masentaa toivon, lopettaa elämänhalun: me emme todellakaan itse nosta itseämme taivaaseen jumaluuden tykö, mutta Kristus nostaa ja vie; hän suosittelee ja puolustaa ja puhuu meidän puolestamme. Niin syntyy kristillinen vappu. Niin kunnioitetaan kristillistä helatorstaita.

Helluntai, Johanneksen evankeliumi 14:15-21, Pyhän Marian kirkko, Pohja 11.5.2008 klo 12.

 
"Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Si diligitis me, mandata mea servate:
16. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. et ego rogabo Patrem, et alium Paraclitum dabit vobis, ut maneat vobiscum in æternum,
17. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. Spiritum veritatis, quem mundus non potest accipere, quia non videt eum, nec scit eum: vos autem cognoscetis eum, quia apud vos manebit, et in vobis erit.
21. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni." Qui habet mandata mea, et servat ea: ille est qui diligit me. Qui autem diligit me, diligetur a Patre meo: et ego diligam eum, et manifestabo ei meipsum.

Gratia vobis, et pax a Deo Patre nostro, et Domino Jesu Christo.

Rakastaminen ei ole helppoa kaikille. Minua itseäni on jäytänyt jostakin merkillisestä syystä pitkälle aikuisuuteen kyvyttömyys rakkauteen rakkauden kaikissa merkityksissä: hengellisissä ja maallisissa. Uskovaisena nuorukaisena ja pappina tiesin, että Jeesus käski rakastaa, mutta minä halusin pelkästään uskoa.

Nyt viime viikolla löysin hyvän selityksen rakkauden tuskaan, kun luin Ivan Sergeviz Turgenevin teosta Isät ja Pojat. Turgenev kirjoitti vihaa ja moitteita herättäneen teoksensa 1862 ja hänen piti lähteä maan pakoon, kun sekä vapaamieliset että vanhoilliset loukkaantuivat häneen. Teoksessa Bazarov on nuori lääkäri, joka on menettänyt arvot, hän kiistää kauneuden ja tunteet. Bazarov pelkästään väittelee ja epäilee kaikkea. Lääkäri näkee hurmaavana pidetyn naisen Anna Sergejevnan, mutta toteaa, että Anna olisi loistokappale anatomian teatteriin. Lääkäri selvittää Annan vetovoimaa kirurgisessa operaatiossa, mutta löytää pelkästään rasvamuodostumia. Kauneus, vetovoima ja rakkaus jäävät lääkärin kirurgian tavoittamattomiin. Loppujen lopuksi nihilisti, rakkauden pilkkapuhuja rakastuu itsekin rikkaaseen leskeen Anna Odintsovaan. Rakkaus virittää Bazarovissa tarpeen arvioida uudestaan suhdetta vanhempiinsa. Lääkärin tunne-elämä oli kuitenkin jo niin karikolla, että tämä herätys rakkauteen tuli liian myöhään. Tunteille ei ollut riittävästi sijaa Anna Odintsovan kanssa ja rakkaussuhde ei onnistunut. Turgenev kirjoitti ihmisenä olosta ja tunteiden kipeästä, vaikeasta uudistumisesta. Tänä helluntaina uskallan väittää, että rakastaminen ei ole helppoa, jos vaikka pitäisi rakastaa Jeesusta ja noudattaa hänen käskyjään. Rakkaus vaatii enemmän kuin kognitiivisen, päässä tapahtuvan ajattelevan spekulaation: rakkaus vaatii koko ihmisen.

Vicina sunt vitia virtutibus (Hieronymys). Tentationum quattuor genere sunt: alia levis et occulta, alia levis et manifesta, alia gravis et occulta, alia gravis et manifesta. Tria autem sunt, quae nos tentant, caro, mundus, diabolus. Caro tentat per gulam et luxuriam, mundus per prospera, diabolus omnibus modis (Petrus Abelardus).

Paheet ovat hyveitä lähellä. Kiusauksia on neljää lajia; yksi on vähäpätöinen ja salainen, toinen vähäpätöinen ja silmiennähtävä, toinen  vakava ja salainen ja toinen vakava ja silminnähtävä. Kolme on niitä, jotka meitä kiusaavat: liha, maailma ja paholainen. Liha kiusaa ahneudella ja irstaudella. Maailma kiusaa menestyksellä. Paholainen kiusaa kaikin tavoin. Maailman rakastaminen ja Jumalan rakkaus on rakenteellisesti erilaiset. Maailmaa rakastaessa tunnemme voittopuolisesti halua haluttavaan, lupauksia antavaan, nautittavaan, menestystä tuottavaan, itsekunnioitusta vahvistavaan, olipa se mitä tahansa meidän mielikuvissamme.  Jumalan rakkaus sitä vastoin luo rakastetun tyhjästä, ihan olemattomasta: Jumalan rakkaus antaa itsensä syntiselle, kelvottomalle, hädässä olevalle, hylätylle.  Vanhat latinaksi määritellyt paheet kertoivat ennen vanhaan, että ihmisen on taipumus harhautua jopa erheelliseen Jumalan kuvaan, että alkaa pitää paheita hyveinä, lihaa, maailmaa ja paholaista Jumalan valtakunnan tekoina. Luther lausahti, että paholainen pystyttää heti kappelinsa sinne rinnalle, mihin Jumala on rakentanut kirkkonsa. Paholaisen kappeli ei tarkoita ja aina ulkoista rakennusta tai nimeltä mainittavaa yhdistystä, vaan se voi olla vääristynyt henki. Sellainen vääristynyt henki, jossa on kyvyttömyyttä Jumalan rakkaudelle. Rakkaus on kadonnut. Rakkaus on tuhoutunut. Rakkauden kadottua myös ilo on sammunut. Totuuden Henki ei ole enää rakkauden Henki, vaan Hänestä on tullut totisuuden henki, ankaramielisyyden henki, ilkeämielisyyden henki. Minun tunneherkkyyteni tullee äidistä, jolta opin myötäelämistä, lempeyttä ja välittämistä. Kovuuteni ja katkeruuteni ovat sitä vastoin syntyneet heikosta itsetunnosta ja ikävistä elämänkolhuista.

Orate, ne intretis in tentationem! Habet Iesus nunc multos amatores regni sui caelestis, sed paucos baiulatores suae crucis: l’egoismo dell’uomo creano sempre divisioni.
Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusauksiin. Jeesuksella on monia hänen taivaallisen valtakuntansa rakastajia, mutta harvoja hänen ristinsä kantajia. Egoismi on aina luonut rajalinjoja ja jakoja.
Verus thesaurus ecclesiae est sacrosanctum evangelium gloriae et gratiae Dei (Luther).   Ut panis ventrem, sic pascit lectio mentem: 

Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon korkeasti pyhä evankeliumi.  Pyhä Henki on rakkaus. niin kuin leipä vatsalle, ruokkii opetus sielun.   Helluntain mysteeri on tämä: Pyhä Henki valaisee ihmisen, kun ilmoittaa Kristuksen ristiinnaulittuna ja ylösnousseena. Totisuuden, ankaramielisyyden ja ilkeämielisyyden hengestä voi päästä takaisin Jumalan rakkauden Henkeen tämä kirkon todellisen aarteen avulla.  Olen havainnut, että oikeaoppisesti uskottu oikea kirkon todellinen aarre ei jostakin syytä aina palauta Jumalan rakkauden Henkeä seurakunnan elämän tuntomerkiksi. Miksi? Luultavasti käy niin kuin Turgenevin nihilistilääkärillä Bazarovilla, että tämä oli kietoutunut tunne-elämänsä karikkoihin jo niin monin kokemuksin ja loistavin selityksin: herätys rakkaudelle uhkaa tulla liian myöhään.

Kun luulemme tehokkaan toiminnan syntyvän pelkästään ja lähtökohtaisesti oman työmme seurauksena, moitimme itseämme, syytämme toisiamme ja joskus kiitämme itseämme. Laiskuus ja tuloksettomuus ovat Jumalan valtakunnan työssä viime kädessä eri asiat. Uskonpuhdistaja Martti Luther saarnasi: Usko ja tee työtä, niin suuhusi lentää paitsi metsäkana myös koko paistettu hanhi”. Kun Pyhän Hengen tehtäväksi jätetään ajatuksissamme paljon ja lopulta kaikki, siitä on monta hyötyä mielen muutokseen. Oma valta ja mielivalta – hengellinen ja muu väkivalta – pitäisivät loppua, koska niiden avulla ei edistetä enää Jumalan valtakuntaa. Omat kädet ja oma tehokkuus jäävät toissijaisiksi, mutta nyt hiljaisuudelle ja kuuntelemiselle pitäisi syntyä mahdollisuuksia, joita näköalattomuudessa ei ole. Martti Luther varotti Isossa Katekismuksessa sekoittamasta Pyhän Hengen työtä velttouden henkeen: ” on nuhdeltava myös sellaisia velttohenkiä, jotka saarnan tai pari kuultuaan kyllästyvät ja tympääntyvät, koska muka osaavat jo itse kaiken eivätkä enää opettajaa tarvitse. Juuri tämä synti on tähän mennessä luettu kuolemansyntien joukkoon nimellä akedia eli laiskuus ja kyllästyminen. Se on vihattava, myrkyllinen vitsaus, jolla Perkele lumoaa ja pettää monien sydämen karatakseen yllättäen kimppuumme ja riistääkseen meiltä salaa Jumalan sanan.” Edelleen Martti Luther kertoo Isossa Katekismuksessa, että Pyhän Hengen työ tekee seurakunnan ja seurakunnan uskon mahdolliseksi: ”Me emme, et sinä enkä minä, voisi koskaan saada Kristuksesta mitään tietoa emmekä voisi uskoa häneen ja saada häntä Herraksemme, ellei Pyhä Henki sitä aarretta tarjoaisi evankeliumin saarnan välityksellä ja lahjoittaisi sitä helmaamme.”

Dominus vociscum: Herra teidän kanssanne.

 

3. sunnuntai helluntaista – Kutsu Jumalan valtakuntaan – Luuk. 19:1–10, 1.6.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko, Pohja .

 

Koulun päättäjäisten jälkeisenä sunnuntaina on kohtuullista muistaa, että verokarhun rakastaminen on ollut luomassa hyvinvointivaltiota, jossa köyhälläkin on mahdollisuus mm. koulutukseen. Verotuksesta on tullut yhteiskunnan hyvinvointipalvelujen rahoittamista, kun sitä vastoin vanhassa Israelissa verotus koettiin lähtökohtaisesti hallitsijan ja verottajien henkilökohtaisia nautintojen rahoittajaksi. Jeesus rakasti verokarhua, publikaani Sakkeusta. Jeesus rakasti verottajaa, mutta tämä ei vaadi, että emme saisi siis koskaan olla kriittinen oman verotuksemme mitään yksityiskohtaa vastaan.

Sakkeus – oli vanha pelätty ja vihattu verovirkamies, toki vähän lyhytkasvuinen. Sakkeus palautti muistiini lukuisat keskustelut ja kokemukset Venäjän maalla vihatusta ja pelätystä veropoliisista sekä ylipäätänsä viranomaisvallasta. Menin kesällä 2003 Pietarissa tulliterminaaliin noutaakseni 5000 sanomalehteä, tuskin lainkaan osasin venäjää ja sen tulliviranomainen – deklarantti – tiesi. Lisäksi ensikertalaisena näytin epävarmalta ja sopivalta kohteelta kiristystä varten. Deklarantti vaati yhä enemmän maksettavaksi niin sanottuja veroja, jotka menisivät kuititta hänen omaan taskuunsa. Pakko oli maksaa 300–400 euroa terminaalissa työskentelevän verojen kerääjän henkilökohtaisiin tarpeisiin. Lopulta en kuitenkaan lähtenyt toimistosta ennen kuin hän kirjoittaisi vaikka kynällä paperin, että hän sai nuo rahat, koska minun piti todistaa asia Suomeen yrityksen omistajalle. Sellainen viranomainen näytti saavan itsekin nautintoa pelottavasta vallastaan. Hänen vallassaan oli pysäyttää koko liiketoiminta juuri ratkaisevalla hetkellä, kun piti saada sanomalehdet nopeasti terminaalista ja suomalaisten yritysten mainokset kansainvälisille messuille Pietarissa.

Fjodor Dostojevski on kuvaillut pahan viranomaisen sisäistä pahuutta karmean avoimesti ja osuvasti teoksessaan Kellariloukku. Luin teoksen viime viikolla ja siksi se on nyt joka hetki mielessä. Vanha paha byrokraatti, niin kuin venäläinen sanoo byrokraatista чиновник, kertoo teoksessa oman tarinansa, että hän sai aivan suunnatonta iloa omasta pahuudestaan byrokraattina. Paras ilo tuli, kun virkapaikkaa lähestyi arka kansa - народ робкий - turvapaikkatiedusteluja varten. Hän tunsi hellittämätöntä iloa, kun onnistui pettää heitä. Byrokraatti toteaa lakonisesti, että hän onnistui lähes aina petoksessaan.

Muinaisessa Israelissa publikaanien ammattikunta ei ollut mitenkään moraalisesti puhtaampaan kuin nuo vähäiset kokemukset Venäjän maalla kertovat epärehellisistä viranomaisista. Varmasti epärehellisiä viranomaisia on Suomessakin. Olen tavannutkin sellaisia, vaikka en ole onnistunut saattaa heitä tuomiolle oikeuslaitoksessa. Varmasti jokaiseen ammattikuntaan kuuluu myös rehellisiä ihmisiä, jotka pelkän virkanimensä tähden tulevat leimatuksi samaan korruptoituneeseen joukkoon muiden kanssa. Rehellisesti työtänsä tekevä sekoittuu myös helposti oikeaan epärehellisyyteen, koska koko kulttuuri on vilpillinen. Sakkeuksen nimi tarkoittaa suomeksi puhdasta, viatonta ja syytöntä. Nimi ei kerro totuutta siitä, mikä Sakkeus on ollut miehiään ihan oikeasti. Onko Sakkeus ollut ihan oikeasti puhdas, viaton ja syytön vai pelkästään nimellisesti? Minun mielestäni sillä seikalla ei ole merkitystä itse pääasian kanssa. Ilmeisesti on totta, että Jeesus meni syntisen miehen kotiin, kun hän meni Sakkeuksen kotiin. Siihen aikaan publikaani sai ansiotulonsa keräämästään varallisuudesta, joten tähän rakenteeseen – ansiomalliin - oli rakennettu jo motivaatio epärehellisyydelle. Mitä enemmän valehtelit, alistit ja vaadit rahaa, sen paremman palkan sait. Vilpitön publikaani oli sellainen, joka muisti aina, kuka hänet on lahjonut ja piti kiinni tälle antamistaan lupauksista.

Sakkeus oli mustannut sydämensä omilla teoillaan. Tämä mies tunsi suunnatonta tarvetta nähdä Jeesus. Jumala on jo luomisessaan rakentanut meihin omantunnon, että omatunto ahdistaa ja moittii synnistä, jotta syntyisi tarve Jeesuksen Kristuksen pelastustyötä, anteeksiantamusta, varten. En halua kiistää enkä vähätellä omaatuntoa ja sen moitteita itse kussakin, koska se valmistaa meidät Kristuksen ystävyydelle. Sakkeus oli se mies, joka kiipesi puuhun nähdäkseen Jeesuksen. Sellainen motivaatio oli syntynyt Sakkeuksessa syystä tahi toisesta. Väitän, että oma moraalittomuus, epärehellisyys ja kierous olivat mustanneet Sakkeuksen sydämen, mielen, tuhonnut lopulta elämänhalun, joten nyt hänen olisi suuri tarve löytää puhtaus, uusi elämän alku.

Kun tuo tuska omasta kelvottomuudesta ja tahto kuulla Jeesusta syntyy, ihminen on valmis hämmästyttäviin matkoihin ja suorituksiin nähdäkseen edes vähän Jeesusta. Jos taas tuskaa omasta kelvottomuudesta ei ole syntynyt, mikään tarjolla oleva hetki ei ole vaikuta sopivalta Jeesuksesta kuulemiseen: aina olisi muuta tekemistä, muuta tärkeää. Sakkeus kiipesi puuhun, joten hän teki jopa aika hupsuja, naurettavia tekoja nähdäkseen edes vähän Jeesusta. Aikamies – verokarhu – kiipeää puuhun, jotta voisi nähdä Jeesuksen. En muista mitään muuta vastaavaa nykyajasta paitsi joistakin urheilukilpailuista, kun aikamiehet kiipeävät muurien yli, ali ja kattojen päälle nähdäkseen edes vähän urheilijoiden sankaritekoja. Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Jeesuksen.

Sakkeus koki onnellisen hetken, kun Jeesus hyväksyi hänet ja tahtoi aterioida yhdessä. Minun mielestäni vanhan ajan kirkko pisti erheellisesti liian suuren painoarvon Sakkeuksen päätökselle luopua omaisuudesta, kun taas Sakkeuksen into kiivetä puuhun ja Jeesuksen ateria Sakkeuksen kotona jäivät sivuosaan. Lukuisat kirkkoisät heti apostolien jälkeen seurasivat vakaumusta, että hyvä kristitty ei omista siis yhtään mitään, koska omistamista pidettiin syntinä. Nämä kristityt jättäytyivät vapaaehtoisesti köyhyyteen. Monet syyrialaiset lahkot kuolivat sittemmin sukupuuttoon, kun samaiset kristityt eivät perustaneet edes perheitä. Sakkeuksesta löydettiin yksi perustelu muiden joukkoon sille, että omaisuudesta oli paras luopua, jos sitä oli edes vähän. Vanha köyhyyteen sitoutunut kirkko noudatti apostolista käytäntöä, josta apostoli Paavali sanoutui irti tehdessään ansiotyötä teltantekijänä. Paavali joutui Korintissa riitoihin mainitun asian tähden. Paavalia pidettiin liian maallishenkisenä. Sakkeus-kertomus on ollut hyvässä ja pahassa esikuva kristilliselle kirkolle. Minä itse liityn Sakkeus-kertomuksen luterilaiseen selitysperinteeseen, jossa pääpaino ei ole omaisuudesta luopumisella, vaan Jeesuksen ystävyydellä.

Sakkeus-kertomuksen hyvyys on Jeesuksen hyväksynnässä. Sakkeus luopui väärinsaadusta omaisuudesta ja vähän enemmästäkin, koska hän kuuli omassatunnossaan kansan niin vaativan, mutta Jeesus ei puhunut asiasta mitään. Yliherkkä omatunto tulkitsee luvallista ja luvatonta pelottavan usein myös omaksi tappiokseen, epäedullisesti itsensä kannalta – ikään kuin hyvitystä etsien omien uhrautumisten avulla. Viattomuus ja puhtaus syntyvät sitä vastoin todellisuudessa Jeesuksen hyväksynnän perusteella.  

Luultavasti kaikilla ihmisillä on jossakin määrin tarve tulla hyväksytyksi. Sinä muistanet jo vähän mietittyä edes muutamia hetkiä omasta elämästäsi, jossa olet merkillisesti toivonut saavasi hyväksyntää osaksesi. Saatamme tulla yliriippuvaisiksi hyväksynnästä, jos olemme menettäneet omat viattomat kasvot läheisten ihmisten silmissä ja jopa julkisuudessa. Jotkut ihmiset ovat pienestä lapsesta alkaen tavattoman riippuvaisia hyväksynnästä. Minulla on ollut sellaisia kokemuksia, että olen menettänyt kasvot, ja voin mielessäni tuntea sen hyvän ilon, jonka Sakkeus sai tuntea, kun hän tuli hyväksytyksi, Jeesuksen hyväksymäksi. Se on ehkä paras kokemus elämässä.
Jeesuksen hyväksyntä ja rakkaus varmasti ovat jokaista varten, mutta valitettavasti kaikki eivät koskaan saa tuntea Sakkeuksen riemua. Miksi? Varmasti syytä on yhdessä ja toisessa tekijässä, mutta eräs syyllinen taho on väärällä tavalla ennakkoluuloinen, tuomitseva, ankara uskonnollinen väestö.  Jeesusta on julistettu tekopyhyydessä sillä tavalla, että hän sekoittuu väärämielisiin vaatimuksiin, ankaruuteen, joustamattomuuteen ja häijyyteen. Vääräksi lähtökohdaksi on ollut ihmisten käännyttäminen: Olet ihan väärä tyyppi, sinua ei hyväksytä, jos et muutu. Menettelyä pidetään oikeana uskona, vaikka kyseessä on hengellisen väkivallan, henkilökohtaisesti koetun vihan ja katkeruuden uskonnollinen naamari. Hyväksyntä on vääristynyt tuossa tilanteessa erheellisesti ehdolliseksi: saat armon, jos muutut. Evankeliumi ei ole saanut olla enää täyttä evankeliumia, armo ei ole saanut olla armoa.

Sitä vastoin evankeliumin pääsanoma on Jeesus syntisen miehen ystävänä. Sellaisena Jeesus pitää säilyä yhä edelleen, jotta meidän ei tarvitsisi tekeytyä itseämme paremmiksi eikä alistaa lähimmäisiämme hengellisillä vaatimuksilla. Lähimmäistemme tuomitseminen muka Jeesukselle kelpaamattomaksi – huonouskoisiksi ihmispoloisiksi – kertoo tyypillisesti ennakkoluuloisen ja rajoittuneen ihmisen omasta ongelmasta – psyykkisestä ja hengellisestä. Sakkeus ja Jeesus kuulivat, että sellaisia oli siihen vanhaan aikaan Israelissa. Kovasti ankara ja puhdas omatunto on yleensä merkki huonosta muistista.

4. sunnuntai helluntaista – Kadonnut ja jälleen löytynyt – Luuk. 15:11–32, 8.6.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko, Pohja .

 

Tuhlaajapojan vertaus on erheellisesti saanut nimeksi tuhlaajapojan vertaus, vaikka se on vertaus löydetystä pojasta, vertaus Isän ilosta, Jeesuksen kertomus ahdasmielisiä uskovaisia vastaan. Vertauksessa kerrotaan lyhyesti, mitä poika oli kokenut ennen takaisinpaluuta isänsä luo. Nämä kokemukset eivät ole kertomuksen viesti.

Minun onni oli istua joskus 1987 dosentti Pauli Huuhtasen luennoilla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, koska pääaineeni oli Uuden testamentin eksegetiikka. Luentosarjan tenttikirjoihin kuului Joachim Jeremias, the Parables of Jesus. Tutkimme Jeesuksen vertauksia tieteen näkökulmasta, historian tutkimuksen ja kirjallisuustieteen näkökulmasta.
Joachim Jeremias kirjoitti, että Jeesuksen vertaukset ovat jotain kokonansa uutta. Rabbiinisessa kirjallisuudessa ei ole vertauksia Jeesusta edeltäneeltä ajalta. Joku pikku juttu kerrotaan Jeesuksen ikätovereista rabbi Hillelistä ja Joachan ben Zakkaista, mutta kaikesta huolimatta Jeesus on ainutlaatuinen vertauksissaan.  Kuulija saa ymmärryksen evankeliumista. Myöhempänä aikana vertausten tarkoituksen muuttui allegoriseksi, vertauskuvalliseksi, jossa jokaiselle yksityiskohdalle etsittiin kätkettyjä merkityksiä.  Jo evankeliumien kirjoittajat ovat jossakin määrin eksyneet omavaltaiseen spekulaatioon yksityiskohtien kätketyistä merkityksistä. Sitä vastoin Jeesuksen omassa vertauksessa on selvä, avoin, yksinkertainen viesti. Vertaukset ovat eläneet alkuseurakunnan tarpeita varten vuosikymmenet ennen kuin ne kirjoitettiin kanonisiin evankeliumeihimme.

Tuhlaajapojan vertaus on Jeesuksen vastaus.  Jeesus osoitti vertauksensa avulla vastustajilleen, miten epäoikeudenmukaisia, vihattavia, rakkaudettomia ja sopimattomia nämä ovat moitteissaan Jeesuksen toimintaa vastaan. Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä.  Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan. Jeesus esittää vertauksen.

Tuhlaajapoikakertomuksen nuorin poika vaati etukäteen osuuksiaan, jotta voisi elää itsenäistä elämää. Nuorin poika oli ilmeisesti naimaton. Miehen avioikä oli kahdeksastatoista vuodesta kahteenkymmeneen. Poika ei noudattanut puhtaiden ja epäpuhtaiden eläinten juutalaisia säädöksiä. Hän ei noudattanut sapattisäädöksiä. Poika saapuu takaisin, isä suutelee ja antaa kolme tehtävää niin kuin Joosefille kävi, kun farao korotti Joosefin hallitsemaan koko Egyptiä: puki parhaat vaatteet, antoi sormuksen sormeen ja valmisti syöttövasikan juhla-ateriaa varten. Nuori tuhlaajapoika oli päässyt takaisin valtakunnan kanssahallitsijoiden jaloon joukkoon. Poika sepitti kauniin oikeaoppisen anteeksipyynnön jo kaukana, mutta hän ei koskaan ennättänyt sitä lausua, kun isä jo otti hänet ilolla vastaan. Isän rakkaus oli ennen pojan selityksiä. Isän rakkaus ei tullut ehdolliseksi pojan nöyrästä selityksestä. Sellainen on myös Jumalan rakkaus.

Pohja ja Fiskars on tehnyt eräästä tuhlaajapojasta suurmiehen, jonka syntymäpäivän kunniaksi oli liputuspäivä keskiviikkona 4. kesäkuuta. Tämän nuorukaisen isä Carl Robert oli itsekin luonteeltaan tasapainoton, päälle päätteeksi välinpitämätön uskon asioista. Isä lähti syksyllä 1879 toisen naisen kanssa Pariisiin, jätti vaimonsa ja seitsemän lasta Suomeen.Carl Gustaf Mannerheim oli nyt huimapäinen, hylätty pikkupoika luonteeltaan. Hänet erotettiin jo samaisena syksynä Böökin lyseosta Helsingissä. Seuraavana vuonna poika lähetettiin kasvamaan Haminaan kadettikouluun, mutta Carl Gustaf ei menestynyt pääsykokeessa. Kaksitoista vuotta vanha Carl Gustaf Mannerheim sai äitinsä kodista Fiskarsista kuitenkin lämpimän kristillisen tuen. Perhe muuttikin Pohjan pitäjään. Pahaksi onneksi Helene-äiti kuoli jo pian. Vähän yli kolmitoistavuotias Carl Gustaf vietti äitinsä hautajaisia Pyhän Marian kirkossa helmikuussa 1881. Kuolema kosketti syvästi Gustafia. Äiti oli ollut edes turvallinen satama lapsuuden myskyisinä aikoina. Vuosi myöhemmin, kesäkuussa 1882 Carl Gustaf sai onnen aloittaa kadettikoulu, mutta hänen piti kerrata ensimmäinen vuosi huonon menestyksen tähden. Julinin suvulla oli kova työ huolehtia pojasta, joka sai kadettikoulussa rangaistuksia huonosta käytöksestä, tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, mellastamisesta, laiskottelusta ja lunttauksesta. Poikanen tahtoi Venäjän armeijan huippukouluun, Paasikouluun.  Kadettikoulusta ei annettu myönteisiä suosituksia. Tämä kärjisti nuorukaisen uhmakkuutta. Poika pakeni kaupungille luvattomalle lomalle. Teot paljastuivat. Hänet erotettiin koulusta. Hyväksi onneksi tuhlaajapoika sai kasvaa lämminsydämmisten, lahjakkaitten ihmisten suojeluksessa. Carl Gustafin elämä ei ollut hallinnassa, mutta kärsivällisyys, päättäväisyys ja tuki valmistivat hänet Suomen suurmieheksi. Kapinallinen poika sai käydä yksityiskoulussa ylioppilaaksi. Kummitäti auttoi hyvillä suhteilla nuorukaisen Pietariin Nikolajevskin ratsukouluun. Niin Carl Gustaf vietti joululomansa Fiskarsissa ja lukuvuoden Pietarissa. Jos olisimme tuomitsevia, voisimme moittia taas kerran erästä huligaania, joka hukkasi sukunsa rahoja kurittomuudessaan, mutta riittävä tuki ja hyvät suhteet tekivät hänestä suurmiehen. Suomi on menettänyt monta suurmiestä ja suurnaista, koska olemme pitäneet kapinallisia, epäonnisia ihmisiä pelkkinä tuhlaajapoikina, joita rangaistaan muka vain omasta hyvästä syystä.

Tuhlaajapojankertomus ei julista vain iloa nuorimman pojan paluusta, vaan myös vanhemman pojan väärämielistä protestia. Joachim Jeremias teki tutkimuksessaan johtopäätöksen yksityiskohtaisen analyysin jälkeen, että tämä tuhlaajapojan kertomus ei ollut alkuaan suunnattu ilosanoman toivotuksena köyhille ja kurjille, vaan evankeliumin puolustuksena sen ennakkoluuloisille, ahdaskatseisille kriitikoille. Kertomuksen ydin on Jumalan rajaton rakkaus. Kertomus on apologeettinen, Jeesuksen toimintatapoja puolustava. Jeesus aterioi ja vietti aikaansa oman aikansa syntisten parissa. Tätä eivät kriitikot hyväksyneet. Jeesuksen kertomus opettaa, että Jeesus tekee Jumalan oman luonnon ja tahdon mukaisesti. Joachim Jeremias – vertaustutkimuksen paras asiantuntija päättää analyysinsä paljon puhuttelevaan johtopäätökseen: ”Tuhlaajapojan kertomus ei sisällä oppilausettakaan kristologiasta, mutta Jeesus asettaa siinä itsensä Jumalan edustajaksi” (s. 132).

Tuhlaajapojankertomus on Jeesuksen selvää puhetta sellaista uskonnollisuutta vastaan, joka on ahdasmielinen, ennakkoluuloinen ja lähimmäisiään tuomitseva. Mielestäni sellaista uskonnollisuutta ja aatteellisuutta on ollut kaikkina aikoina – yhtä hyvin Jeesuksen ajan fariseusten – epäpyhistä erottautuvien itsensä pyhittäjien joukossa – kuin meidän aikanamme. Keskiviikkona lähetin taas kerran ja vihdoin oman väitöskirjani printattavaksi ja nidottavaksi, jotta huomenna maanantaina saatan sen esitarkastukseen Helsinkiin yliopistolle. Väitöskirjassani väitän, että jo evankeliumien syntyä hallitsee paikoitellen tuo ahdasmielinen ja lähimmäisiään tuomitseva vallankäyttö, jota vastaan Jeesus oli joutunut puolustautumaan meidän tuhlaajapoikakertomuksemme avulla. Nykyään tiedeyhteisö puhuu moraalipaniikista ja poliittisesta tai uskonnollisesta vainoharhaisuudesta, paranoiasta. Moraalinen paniikki ja poliittis-uskonnollinen vainoharhaisuus ovat yleismaailmallisia vallankäytön keinoja. Vainoharhainen, salaliittokulttia suosiva kiihko suojelee ryhmän ja sen johtajien olemassaoloa. Juutalainen kriminaalioikeuden spesialisti Cohen on luetellut useita esimerkkejä siitä, että moraalinen paniikki on yhteiskunnallinen prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi. Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin tapahtumiin. Valhe esitetään totena, huhu todistuksena ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Syntipukit leimataan pahimmassa tapauksessa itsensä pahuuden henkilöllistymiksi. Yksittäisten tapausten ja yhteiskunnan laajemman rappion välille esitetään paniikissa sosiaaliset merkityssuhteet, turvaudutaan stereotypioihin, pinttyneisiin ennakkoluuloihin. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi. Moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä – tai tahtoisivat olla sellaisia: poliitikot, piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa.

Hienoista tutkimuskuvioista voi siirtyä myös ihan omaan päivittäiseen elämään – jopa päivittäisiin juoruihin, joilla mustaamme toisen ihmisen mainetta ja hoidamme omaa sairastunutta itsetuntoamme. Jeesuksen mukaan Jumalan rakkaus on avara, Jumalan rakkaus ei mustaa toista ihmistä, vaan avartuu kaikkien luo. Sitä vastoin uskonnollisten tai muiden rintamalinjojen tekeminen lähimmäistemme keskuuteen ei tapahdu oikean ja vahvan uskon tähden, vaan pelkästään vahvan uskonnollisen vallan väärinkäytön tähden. Esimerkkejä sellaisesta hengellisestä väärästä vallasta on useita. Kerron yhden tapauksen 20 kymmenen vuoden takaa.

Keväällä 1988 menin teologian opiskelijoiden seurassa junassa Leningradiin ja Petroskoihin, koska Neuvostoliittoon oli tullut Perestroika ja Glasnost. Saatoimme tavata suomenkielen opiskelijoita Petroskoin yliopistossa. Tapaisimme myös Maria Kajavan ja Arvo Survon, inkeriläisten kansallisen ja kristillisen heräämisen uudet profeetat. Istuin vanhassa venäläisessä junassa. Vastapäätä istui suomalainen nuori mies. Hän esittäytyi. Tunsin suurta riemua, kun hän esittäytyi kristityksi. Sen jälkeen mies alkoi kuulustella minua. - Olet kristitty, mutta se ei merkitse mitään. Oletko uskova? Ymmärsin, että tämä mies määrittelee ihmisen kelpaavaisuutta Jumalan sijaisena tuossa vanhassa venäläisessä junassa, joka sanalla sanoen pelotti minua enemmän kuin tuo kiivas uskovainen mies, sillä juna kolisi kiskojensa päällä. Jarrutuksen äänet ja vaunun heiluminen uhkasivat viedä minut maanpäälliseen helvettiin nopeammin kuin tuo uskovainen ennätti saattaa minua iankaikkiseen helvettiin. Innokas uskovainen suomalaismies ei ollut meidän teologian opiskelijoita, vaan hän oli lähtenyt käännyttämään vääräuskoiset marxilais-leniniläiset ja ortodoksiset neuvostoihmiset oikeaan uskoon. Suuren käännytystyön esisoittona oli meikäläisen käännyttäminen harjoitustyönä. Minä olin kristitty teologian opiskelija, olin jopa uskovainen: sanoin uskovan, että Jeesus Kristus on Herra, syntieni sovittaja, minun hyväkseni ristillä kuollut ja ylösnoussut. Tämäkään ei riittänyt. Suomalaismies kysyi, oletko saanut Pyhän Hengen. Siihen vastasin, että totta kai olen saanut, koska uskon Herraan Jeesukseen ja minut on kastettu keväällä 1964. Mies innostui vielä pahempaan kiivauteen: - oletko täyttynyt Pyhällä Hengellä? Hyvin Raamattuni lukeneena ja luterilaisen uskoni tuntevana vastasin, että totta kai olen täyttynyt Pyhällä Hengellä, sillä Jumala ei anna Henkeä desilitroina, vaan koko täyteydessään kasteessa ja uskossa. Siihen mies liki suuttui: - Oletko saanut Pyhän Hengen kanssa kielilläpuhumisen armolahjan? Siihen vastasin, että en ole enkä ole sellaisen vaatimuksen tarpeessa. Minun on valitettava sanoa, että tuollainen häiriintynyt hengellinen vallankäyttö ei enää edusta sitä Jumalan avaraa rakkautta, jota Jeesus puolusti Tuhlaajapoikakertomuksessa. Jeesus ei ole lähettänyt meitä tänne luokittelemaan ja puhumaan pahaa toisia alentaen, ei sen enempää omaperäisten uskovaismääritelmien ja ei-uskovaismääritelmien avulla kuin määrittämään kristittyjen Hengen täyteyttä omaperäisten, sanalla sanoen typerien merkkien avulla, vaan Jeesus lähetti auttamaan itse kutakin evankeliumin myötä Isän iloon: uskoon, toivoon ja rakkauteen.

Jos Isä Jumalan avara rakkaus on sitä ”halpaa armoa”, josta meikäläistä moitittiin 20 vuotta sitten Lokakuun rautateiden junassa kovassa kuulustelussa, minä olen halvan armon puolesta: tuhlaajapojan ei tarvinnut maksaa yhtään mitään takaisin, isä armahti hänet jo kaukaa, omasta tahdostaan, omasta suuresta rakkaudestaan. Sellainen Jumala on yhä edelleen meidän kanssamme täällä Pohjan suomalaisessa seurakunnassamme ja muualla kansankirkossamme.

5. sunnuntai helluntaista –Armahtakaa!– Joh 8:2–11, 15.6.2008 klo 10 Pyhän Katariinan kirkko Karjaa ja klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

2. Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. 3. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen 4. ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa.
5. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" 6. He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan.
7. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." 8. Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. 9. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.* Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.
10. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" 11. "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."]

Tämä saarna saattaa olla herkimmille ihmisille vaikea juttu, mutta en halua loppukokemusta ahdistavaksi, vaan vapauttavaksi, ihmisyyttä ja elämää rakastavaksi. Ensin kerron raamattutieteestä ja sitten anteeksiantamisen oikeasta ja väärästä vallasta.

Saarnan haastavuus ei poistu, jos avaat kirkolliskokouksen hyväksymän oman Raamattusi, vuosimallia 1992 tai sen jälkeen. Minä olen raamattutiedemies, jätin maanantaina väitöskirjani yliopiston esitarkastajien tutkittavaksi. Siksi on sisäinen pakko kertoa, että jos menen Sveitsiin Colognyn kaupunkiin Bibliotheca Bodmerianaan, voin löytää huikean arvokkaan hauraan papyruksen vuodelta 200 jKr. Rohkenen väittää, että tuon papyruksen arvo ei ole vähäisempi kuin meidän historiallisten kirkkorakennustemme Pyhän Katariinan tai Pyhän Marian kirkon yhdessä tai erikseen. Siinä papyruksessa on liki koko Johanneksen evankeliumi kreikaksi, 1800 vuotta vanha teksti. Tätä aviorikkojanaisen kertomusta ei ole. Katson samassa museossa toista papyrusta, numerolla 75 nimettyä käsikirjoitusta 200-luvulta. Senkin rahallinen arvo on mittaamaton. Siitä puuttuu juuri tämä teksti. 

Lähden toiseen kaupunkiin vihaisena, epäilevänä, koska hyvä kertomus on kadonnut. Menen itse paavin luo Vatikaaniin raamatulliseen museoon. Ehkä olen varmistanut katolisen kirkon uskonopin kongregaatiossa toimineelta, erittäin tunnetulta paavillisen yliopiston professorilta, kaimaltani Carlo Molarilta, että saisin nähdä huikean arvokkaan, kovan turvavalvonnan takana olevan 300-luvun majuskelikirjoituksen Codex Vaticanuksen. Tämä teksti on kirjoitettu isoilla kreikankielen kirjaimilla. Siitä puuttuu kertomus aviorikkojanaisesta. Mitä tämä on, kysyn Molarilta? Carlo vastaa ehkä samalla tavalla kuin pari vuotta sitten esitelmässään totuuden etsinnästä, että ”jano on hyvä merkki toivosta, sisäinen kysynnän ja hengellisyyden jano. Il primo segno di speranza è la sete di interiorità e la domanda di spiritualità”. Carlo jatkaa: “Keskeinen ongelma on nyt tämä: ei ole ehdotonta ja lopullista vastausta, vaihtoehtoisesti voit elää ja hyväksyä osavastauksia, väliaikaisuuden. Jotkut eivät pysty ja romahtavat. Toiset ottavat turvapaikan fundamentalismista, nostalgiasta”.

Miten käy siis, kestääkö luottamukseni, jos en löydä kertomusta aviorikkojanaisesta? Vatikaanin jälkeen menen Pariisiin luonnontieteen kirjastoon. Näen 400-luvulla kirjoitetun majuskelitekstin. Siitäkin puuttuu aviorikkojanainen.  Olen epäileväinen ja menen vielä Veronan raamatulliseen museoon. Näen latinankielisen raamattukäännöksen 400-luvulta. Siinäkään ei ole aviorikkojanaista. Aarteen etsijänä olen kiertänyt maailmaa, mutta en ole löytänyt kivittämättä jäänyttä naista. Alan lukea vanhoja syyrialaisia ja koptilaisia raamattukäännöksiä. Tiedän tämän lukemisen mahdottoman tuskan, koska vaikeroin vasta pari vuotta sitten kohutun, koptinkielisen Juudaksen evankeliumin kanssa. Vapautusta ei tule. Kivitetäänkö meidät?

Aviorikkojanainen ilmestyy Johanneksen evankeliumin kertomukseksi vasta 80 kilometriä Lontoosta pohjoiseen, Cambridgen yliopiston kirjastossa. Siellä on viidennellä vuosisadalla syntynyt, isoilla kreikankielen kirjaimilla kirjoitettu, villi ja vähäarvoiseksi moitittu Codex Claromontanus. Vähäarvoisuus ei tarkoita mitätöntä rahallista arvoa: Raaseporin uuden seurakuntayhtymän vuosibudjetti ei riittäisi sen ostoon. Eikä Cambridge möisi sitä, vaikka rahoja olisi runsaasti.

Akateeminen raamattututkimus ja kirkon käytännöt kulkevat nyt kahta eri polkua. Uudessa kirkkoraamatussamme tämä kertomus on pistetty reilusti hakasulkuihin ja annettu selitys, ettei sitä ole vanhimmissa evankeliumikäsikirjoituksissa. Sitä vastoin jumalanpalvelusten kirkkokäsikirja asettaa sen saarnatekstiksi.  Tilanne on liki yhtä kurja kuin kirjoittaessani pro gradua 80-luvulla Jeesuksen ikätoverista, Jeesuksen naapurikylän ihmemiehestä Hanina ben Dosasta. Tuon ihmemiehen suurteot ilmestyivät sassanidien ahdistamana aikana babylonialaiseen Talmudiin viidennellä vuosisadalla jKr. Tein johtopäätöksen, ettei hyviä kertomuksia voinut pitää historiallisena totuutena.   Minun on tehtävä toinenkin johtopäätös: Anteeksianto ei voi riippua tahi seistä biblismin ja fundamentalismin varassa. 

Miten käy nyt anteeksiantamuksen ja hengissä säilymisen? Anteeksiantamusta ei pidä sitoa rystyset valkoisena puristettavaan fundamentalistiseen Raamattuun tai muuhun hengelliseen vallankäyttöön. Joka rakastaa aviorikkojanaista rikkauden, kunnian, sivistyksen, suosion, hengellisen vallan ja viran tai lohdutuksen tähden, rakastaa teeskennellen, rakastaa hyötyäkseen itse. Joka rakastaa köyhää, kunniatonta, oppimatonta, vastustajaa, alhaista tai vaikeaa ihmistä, rakastaa toista ihmistä itseään. Niin Martti Luther opetti kultaisesta säännöstä ja rakkauden teeskentelemättömyydestä.

Väkivalta on kaikkialla läsnä oleva, myös hengellisenä vallankäyttönä, vaikka aviorikkojanaista ei olisi heitetty kansan keskelle eikä kiviä olisi kohotettu maasta. Väkivalta on läsnä myös tarpeissamme määritellä omaa ja lähimmäistämme ihmisyyttä tahi synnillisyyttä. Renessanssifilosofi De la Boétie kirjoitti vuonna 1546, pikkupoikasena, 16 vuotta vanhana miehen alkuna, tutkielman, ja vieläpä ihan viisaan nuoreksi pojaksi. Hän selosti sitä, mikä saa kansat alistumaan tyrannin ikeeseen. Hänen mukaansa kansat sallivat itse alistamisensa, kun tyranni saa leikkiä jumalaa, suurena auttajana, juhlittuna opettajana, karkottaen kansasta tiedon ja järjen, käyttäen markkinahumua ja juhlia järjen karkottamiseen, isällisesti tai äidillisesti vedoten kansansa alhaisiin vaistoihin. Niin käy myös kirkoissa ja herätysliikkeissä, kun annamme toisillemme moraaliset tuomiot, kun lopetamme ja kauhistumme kyynisesti elämän rakkautta. Se tapahtuu joskus ihan pikkueleissä, kun oma rakkaus elämään on hiipunut ja koemme kateutta toisen iloa kohtaan. Luultavasti ateistiksi aiheettoman ankarasti moitittu, väärinymmärretty Nietzsche tarkoitti juuri tuollaista alistavaa uskonnollisuudesta, kun hän moitti: ”Elämä päättyy siihen mistä 'jumalan valtakunta' alkaa.” Elämä päättyy siihen, kun ihminen sidotaan mihin tahansa alhaisuuteen, jotta hänet vapautettaisiin ja hoidettaisiin alamaisuuteen, orjamaiseen vapauteen. Jacques Lacan puhui tässä yhteydessä Alter Egosta, toiseudesta, jossa ihminen ei  elä enää omaa elämäänsä, hän ei saa rakastaa enää omaa onnea ja rakasta ihmistä vieressään, vaan häneltä odotetaan kyynisyyttä kaunista ja hyvää kohtaan..

Kivien nostelussa on kyse siitä, että uskaltaako rakastaa, saako unelmat elää. Moraalin vartijaa ei pelota naisen synti, vaan omien tunteiden kuolema. Kivien nostelu ilmenee myös siten omien tunteiden kuoleman tähden, että emme uskalla iloita miehestä ja naisesta, jotka ovat läpinäkyvästi rakastuneet toisiinsa. Sielusta häviää herkkyys kauneudelle. Pohjassa olen pari kuukautta hämmästellyt, miten tehokkaan järkyttävästi on bronssikautiset hautakummut, Flemingin kivi ja muu arvokas historia häivytetty näkyvistä muutaman rakennuksen ja hoitamattoman ympäristön avulla. Se on muka realismia, että jää kyyniseksi. Se on muka realismia, kun turmelee kauneuden. Se on muka realismia, kun ryhdymme Turgejevin Isät ja Pojat romaanin nihilistilääkärin tavoin pilkallisiksi rakkautta ja rakastuneita vastaan. Kyse on tosiasiassa omien tunteiden pelkäämisestä, sielun orpoudesta ja puhtaasta sivistymättömyydestä. Traumatisoituneet ihmiset eivät saisi tuhota elämän kaunista arvoa.

Eilen kävin klo 8 seurakuntamme iloisten ihmisten toritapahtumassa. Sitten menin hautajaisiin, jossa muistoväki oli mitä sympaattisin. Kävin kastamassa vauvan. Kasteväki oli oikein ystävällistä, laulavaista ja keskustelevaista. Kävin vihkimässä kaksi paria avioon ja menin yksiin hääjuhliin. Eikö ole aihetta hymyillä elämälle Luojan kunniaksi? Jos hymy ei ole herkässä, saa pohtia ongelman syitä, oman trauman syitä.

Olen lueskellut seikkaperäisesti muutamaa psykoanalyytikkoa, jotta ymmärtäisin hymyttömyyden psykopatologian. Jätin maanantaina väitöskirjani esitarkastukseen taas uudemman kerran. Psykoanalyytikko  Melanie Kleinin muovaamaa objektisuhdeteoriaa on sovellettu, kun on haluttu ymmärtää, miksi jotkut ihmiset tahtovat murskata toisen ihmisen kokemukset, kauneuden ja nautinnot. Melanie Klein tutustui 1910-luvulla Freudin teokseen Über den Traum. Klein korostaa Freudiin liittyen, että aikuisen persoonallisuuden ymmärtäminen edellyttää menneisyyden, lapsuuden ja alitajunnan tutkimista.  Hän kuvasi kaksi ihmissuhteissa ilmenevää peruslähtökohtaa, paranoidis-skitsoidisen ja depressiivisen elämäntilanteen, joissa molemmissa on erilaiset ahdistukset, ristiriidat ja suojautumiskeinot. Jokaisessa yksilössä turhautuminen ja onnettomat olosuhteet nostattavat kateutta ja vihaa, mutta tunteiden voimakkuus voi vaihdella huomattavasti itse kullakin. Voimakkaasti kateellisuutta kokevat ihmiset palaavat surkastuen sisäisen tai ulkoisen ahdistuksensa tähden varhaisiin primitiivisiin tunnemekanismeihin.

Jos et sallisi toisen uskovan rakkauteensa tai koet heidän romanttisuuden naurettavaksi, pahimmassa tapauksessa koet tärkeäksi moraalin tarkkaamisen naapurin ovenreiästä, sinulla on ongelma. Niin Klein ajatteli ja korosti kateuden vakaa voimaa ihmissuhteissa ja käyttäytymisessä.  Kateus on vihainen tunne siitä, että toinen henkilö omistaa ja nauttii jostakin haluttavasta. Kateellisuus ilmenee myös uskonnollisena moralismina. Kateellinen mielijohde merkitsee halua ottaa pois tai pilata toisen nautinto.  Ankaraa rajavetoa ei voi tehdä kateuden ja ahneuden välille. Kateudessa kipua aiheuttaa sen näkeminen, että toisella on jotakin, minkä haluaa itselleen. Tuhoava arvostelu on eräs paranoidisten potilaiden luonteenomainen tapa ilmaista kateutta: he saavat suurta sadistista tyydytystä toisen työn väheksymisestä. Kateus pilaa kyvyn nautintoon, myös omaan nautintoon. Omaa kateutta vastaan ihmisellä on toki psyykkisiä puolustusmekanismeja.  Kateellinen ihminen saattaa alentaa kohteen arvon: pilaaminen ja arvonalentaminen kuuluvat erottamattomasti kateuteen. Masennukseen taipuvaiset ihmiset alentavat jopa oman arvonsa, että eihän meikäläisen pidäkään mitään hyvää odottaa elämäänsä, kun on vain mato matkamies: omia lahjojaan väheksyen he sekä kätkevät kateuden että rankaisevat itseään. Kateus synnyttää rakkauden tunteiden tukahduttamisen ja vihan voimistumisen: tilanteesta voi seurata välinpitämättömyys, nihilismi, kyynisyys.

Ihmisen moraalin syyttäminen kivien kanssa tahi ilman ja hänen vapauttaminen syyllisyydestä alhaisuuteen ovat vallankäyttöä, kauhistelua, leimaamista, vertailua, hallitsemista ja alistamista, moralismi on ihmisvihaajan hengellinen naamari. Elämästä tuhoutuu hyvä maku, leppoisa tunne hyväksytyksi tulemisesta, kun sitä vastoin lähimmäiseen pitäisi suhtautua suhteellisen luonnollisesti, inhimillisesti, pyyteettömästi rakastaen Jeesusta Kristusta seuraten.

Apostolien päivä –Herran palveluksessa – Matt. 16:13–19, 22.6.2008 klo 10 Pyhän Katariinan kirkko Karjaa ja klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

Juhannus on ollut kautta aikojen suomalaisten historiassa kiehtova ja jännittävä keskikesän juhla. Ennen ruotsalaisperäistä mittumaaria juhannusta vietettiin kalevalaisittain Ukon ja vakan juhlana. 1800-luvulla ortodoksinen kirkko kutsui Etelä-Karjalassa juhannusta yhä edelleen ukon juhlaksi, ukkoylijumalan kunniaksi. Juhannus on keskikesän juhlana hyvin suomalainen juhla. Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa ja Latviassa tunnetaan juhannus, mutta venäläiset ystäväni eivät tunne omasta kulttuuristaan keskikesänjuhlaa. He ovat toki hyvin rakastuneet suomalaiseen kokkoon ja grillaamiseen.

Vanhastaan juhannuksena mentiin naimisiin. Minun isäni ja äitini menivät juhannuksena naimisiin Savonlinnassa Tuomiokirkossa 10 muun parin kanssa, kun minua ei vielä ollut. Minä synnyin vasta 9 kuukautta myöhemmin pitkäperjantain synnytystuskien jälkeen heti vuorokauden vaihduttua lankalauantaiksi, maaliskuussa kauan sitten. Jos juhannus ei olisi ollut, minua ei olisi tullut. Juhannus on siis elämäni ensimmäinen ja tärkein päivä.

Tänä vuonna Pohjan seurakunnassa ei ollut yhtään vihkimistä juhannuksena. Kirkollinen perinne ja kansan tavat ovat muuttuneet. Juhannuksena tahdotaan olla yhä enemmän vain kavereitten ja oman perheen kanssa. Juhannus ei ole enää sukujuhla avioliiton syntymisen kunnioittamiseksi.

Jos muistelen lapsuuttani, kaikki asiat eivät palaudu muistiin, mutta juhannukset Savonlinnan Poukkusaaressa muistan hyvin. Menin isän ja äidin kanssa punaisella ja valkoisella Simcalla katsomaan seurakunnan järjestämää valtaisaa kokkoa. Lapsuuteni juhannus ei ollut enää suvun ja ystäväpiirin juhla, vaan olin tiiviisti omien vanhempieni kanssa. Kävimme vain katsomassa. Väkeä oli toista tuhatta ihmistä. Minä juoksentelin sattumalta löytämien muiden pikkupoikien kanssa liiankin lähellä kokkoa. Uskallan väittää monien tutkimusten valossa, että aikamiehen uskallus unelmiin syntyy yhä edelleen, koska hänellä on jotakin kaunista, mitä voi muistaa lapsuudesta. Minulla on kauniit muistot isän ja äidin kanssa koetusta keskikesästä.

80-luvun alkupuolella sain Säämingin seurakunnan nuorena kesäteologina pitää Poukkusaaren juhannusjuhlissa hartauspuheen. Kuulijoita oli toista tuhatta. Ymmärsin väärin apostoliset ja profeetallisen kutsumuksen. Tein sen Hesekielin hengessä, jos Vanhan testamentin kokemukset olisi siirrettävissä suoraan nykypäivään. Kopioin myös Niilo Yli-Vainion ankarimmat lausahdukset ja huusin ne julki. Minulla oli halu pilata ihmisten juhannus totuuden julistajana. Sen jälkeen opiskelin yliopistossa, kuuntelin professoroiden kiistoja teologiasta. Niin minusta tuli niin epäselvä, että monia seurakuntalaisia aiheellisesti närkästyttää, kun pappi ei sano mitään uskosta selvästi. Kun olin yliopistolla opiskelija, 80-luvulla tuli tunnetuksi kahden professorin kiistat. Dogmatiikan puolesta professori Tuomo Mannermaa esitti, että Raamatusta muodostuu upea katedraali, jossa saattaa olla pikkukappeleita ja erillisiä syvennyksiä, mutta kokonaisuus on katedraali. Uuden testamentin professori Heikki Räisänen lähestyi Raamattu historian tutkijana ja hänen mukaansa katedraalin tarkempi tarkastelu romuttaa sen pelkäksi kiviraunioksi. Elin tuossa maailmassa ja niin se apostolinen kutsumus ei säilynyt enää sellaisena, että pitäisi kovasti ja ankarasti julistaa Jumalan sanaa kansan kuultavaksi. En ole kutsumusta enkä evankeliumi tai Jeesusta Kristusta vastaan, mutta olen ankaruutta ja huutamista vastaan, jos vaikka sitä uskoteltaisiin harjoitettavan evankeliumin kunniaksi.

Tämän vuoden juhannusaattona satoi. Olin koko päivän väsynyt ja otaksuin, että jään kotiin tietokoneen ääreen. Antaa vaimon ja 5 vuotta vanhan pojan mennä naisystäviensä kanssa katsomaan kokkoa Helsingin Marjaniemessä. Sitten ymmärsin, ettei juhannus ole yhtä paljon aikuista varten kuin lapsille luotavia muistoja varten. Jos vaikka en juokse poikani kanssa kokkoa ympäri, on parempi olla paikalla kuin poissa. Menimme siis venäläisten ystäväperheitten kanssa Marjaniemen pikkumökille, lapset saivat leikkiä, katsoa kokkoa, harjoitella palomiesten kanssa tulen sammuttamista. Eilen yksi perhe saapui Pohjan pikkupappilaan kylään. Lapset muistavat juhannuksen iloisena yhdessäolona. Se on tärkeä viesti pienelle kasvavalle ihmiselle. Pojalleni kasvaa yhteisöllinen kokemus juhannuksesta, kun minä elin hyvin ahtaasti pienessä ydinperheessäni – parempi sekin kuin ei hyviä muistoja lainkaan.

Ei synny katedraalia, mutta kaiken lisäksi nämä raamatulliset kertomukset kertovat unelmia seurakunnasta: ne ovat pelkistettyjä, ne eivät kerro kaikkea tärkeää seurakunnan toiminnasta ennen tai nyt, eivät kerro juuri mitään seurakuntien todellisesta arkitoiminnasta ja toimintatavoista, eivät kerro seurakuntien ikiaikuisista uhkakuvista, vaikeuksista, ristiriidoista ja puutteista. Alkuseurakuntaa katsottaessa ei voi sanoa, että olisi mitään yhtä apostolista alkuseurakuntaa, vaan pikemmin erinäinen joukkoa Jeesuksesta innostuneita ihmisiä, jotka eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, heidän työtavoissaan oli puutteita, he tekivät vakavia virheitä. Seurakunta on aina alusta alkaen ollut inhimillinen ja syntinen. Seurakunnan uskontunnustukset ovat nekin aina olleet inhimillisten puutteiden alaisia, inhimillisen kielellisen määrittelyn varassa, syntyneet vastareaktiona johonkin kulloiseenkin ongelmaan.

Minä en pahennu inhimillisyyttä tai syntisyyttä, vaan pikemmin moitin inhimillisyyden ja syntisyyden kiistämistä. Seurakunta, joka sulkee silmänsä ja ovensa syntisiltä, ei ole enää kristillinen, apostolinen seurakunta. Monista ongelmista huolimatta varhaiset kristityt eivät menettäneet unelmaa seurakunnasta: heistä ei tullut inhorealisteja, jotka olisivat mitätöineet seurakunnan ja uskon Jeesukseen. Muutamat heistä kuolivat jopa uskonsa puolesta marttyyreina, vaikka he varmasti näkivät oman inhimillisyytensä ja seurakunnan inhimillisyyden.

Nykyajan seurakunnan toimintamuodoiksi eivät riitä pelkät kirkolliset toimitukset ja jumalanpalvelukset, joista kertomiseen Uusi testamentti valtaosin keskittyy. Ajattelutapakin sopii avartua siitä, mitä nämä ihmisenä olosta ja maailmansynnystä tiesivät antiikissa. Kaiken lisäksi apostolit riitelivät jopa rahasta: apostolien maallisen palkan saamisesta virisi vakavia erimielisyyksiä, joita erityisesti Paavalin kirjeestä Korinttilaisille voimme lukea.  

Martti Luther kirjoitti Galatalaiskirjeen selityksessä, että typerät sofistit kaunistavat pyhiä. Nämä sofistit jopa väittävät, että kirkko olisi siinäkin mielessä pyhä, että se on täysin vailla syntiä. Luther myöntää, että kirkko on toki pyhä, mutta painottaa, että samalla se on syntinen. Kirkko on syntinen ja siksi se myös uskoo syntien anteeksiannon ja rukoilee. Kirkkoa, seurakuntaa ja yksittäisiä kristittyjä ei siis sanota samassa mielessä pyhiksi, kuin seinää sanotaan valkoiseksi sen valkoisen värin vuoksi. Meissä itsessämme oleva pyhyys ei riitä mihinkään. Siksi Kristus on koko pyhyytemme; kun meissä oleva pyhyys ei ole kylliksi, Kristus riittää.

Kirkon pyhyys ei ole sen täydellistä toimintakykyä ja palvelutaitoa kaikissa olosuhteissa ja joka hetki, mutta silti kirkossa voimme aina toimia paremmin kuin olemme tottuneet toimimaan. Jeesus Kristus on enemmän ja pyhempää kuin oma työkykymme ja haasteitten moninaisuus.

7. sunnuntai helluntaista –Rakkauden laki – Mark. 10:17–27, 29.6.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

”Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi. – – – Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois.”

Antiikin retoriikassa oli tapana määritellä kahta erilaista opettajatyyppiä. Epiktetos, 100-luvun stoalainen filosofi, joka tunsi jo kristityt, kertoo esimerkin potilaasta, joka tulee lääkäriin. Yksi lääkäri kertoo pelkästään kaskuja, hauskoja tarinoita. Potilas nauraa vastaanotolla ja lähtee kotiin sairaana. Toinen lääkäri antaa kivuliaita neuvoja. Potilas lähtee kotiin parantuakseen. Martti Luther käyttää vastaavaa esimerkkiä sittemmin, kun perustelee, että kristilliseen kirkkoon kuuluu myös Jumalan lain, oikean ja väärän opettaminen. Kristillisen kirkon julistus ei saa olla pelkkää hauskaa ilosanomaa, vaan omaatuntoa pitää myös koskettaa Jumalan käskyillä, jos vaikka tämä tekisi hiukan kipeää.

Jeesus rakasti rikasta miestä. Evankeliumi tahtoo kertoa, että Jeesus tarkoitti rikkaan miehen parasta, vaikka tämä mies tuli surulliseksi. Olen kiertänyt kaikkien suomalaisten herätysliikkeiden seuroissa ja eri puolilla Suomea, mutta olen minä nähnyt sellaistakin surulliseksi saattamista, syntiseksi nujertamista, että tämä on tapahtunut pikemmin julistajan omien psyykkisten ongelmien ja pinttyneiden seuraperinteiden tähden kuin seuraväen rakastamisen tähden. Surulliseksi tekeminen ei saa nousta päätarkoitukseksi, vaan lähtökohtana on tämän ihmisen rakastaminen.

Jeesuksen ajasta tiedetään, että ankarimmat uskonnolliset piirit saattoivat pitää rikastumista ja jopa toimeentulon hankkimista synnillisenä, koska se edellytti läheistä kanssakäymistä roomalaisen miehittäjävallan kanssa. Roomalaiset tarjosivat monia toimeentulonmahdollisuuksia juutalaisille pojille, kun pystyttivät lukuisia mittavia rakennushankkeita Israeliin. Jeesuksen kotikylä Nasaret oli osa suurta Seforiksen kaupunkia, jonka rakennusprojektit eivät olleet pahaa juutalaisväestön alistamista kauppatavaraksi, vaan monet työttömät, tilattomat ja käsityöläiset saivat työpaikkoja. Se oli sen aikaista globalisaatiota. Kaikkein pahimmin kirpaisi juutalaista sielua, kun tilojen vauraat isännät saivat sanella palkkalaistensa elämää alusta loppuun. Uskonsa tähden kiivaimmat juutalaiset heittäytyivät köyhyyteen pikemmin kuin olisivat halunneet pelastaa toimeentulonsa kanssakäymisessä näiden tilojen isäntien kanssa. Mahdollisesti Jeesuksen seuraajissakin oli tällaisia äärimmäisyyksien ihmisiä. Niin minä olen ainakin väittänyt väitöskirjassani, jota tällä hetkellä tarkistetaan. Jeesuksen ikätoveri, juutalaisen filosofin Filonin veli, Tiberius Julius, luopui juutalaisesta uskostaan ja sai korkean viran roomalaisen vallan palveluksessa. Hän toimi syyttäjänä Juudeassa 40-luvulla jKr. Rikas sai hyödyn verkostoituessaan roomalaisen miehittäjävallan kanssa. Uskon pyhimmät periaatteet tulivat tällöin myös helposti uhratuksi. Jeesuksen luo juossut rikas mies sitä vastoin ei näytä luopuneen mistään uskon periaatteista rikkauden ansainnassa. Luultavasti sellaisia eettisesti tasokkaista omistajia oli siihenkin aikaan.

Kristityt tulkitsivat keskiajalle saakka Jeesuksen opetusta siinä mielessä, että yksityisomaisuus on periaatteellisesti pahaa. Vanhan kirkon kirkkoisät läpeensä luopuivat omaisuudesta ja vaativat sellaista köyhyyttä muiltakin. Äärimmäiset ryhmät antautuivat täydellisiksi askeeteiksi. Israelissa matkatessani oli jännittävää ja hämmentävää laskeutua Jerusalemista Jerikoa kohti muinaista kulkuväylää pitkin Wadi Qeltin kanjonissa ja katsoa vuoren seinämiin tehtyjä rakennelmia, joissa edelleen köyhyyttä julistavat kristityt asuivat. Tällaiset kristityt koko ensimmäisen vuosituhannen ajan eivät etsineet tai löytäneet evankeliumistamme mitään hengellistä taikatemppua, jonka perusteella omaisuuden kerääminen tulisi sittenkin luvalliseksi, vaan he ottivat sanan konkreettisesti sellaisena kuin se on kirjoitettu. Max Weber on teoksessaan Protestantismin etiikka ja kapitalismin henki osuvasti kuvaillut, miten ilmapiiri muuttui sittemmin 1500–1700 –luvuilla uskonpuhdistuksen myötä. Tämän jälkeen evankeliumista ei löydetty enää maallisen köyhyyden tarkoitusta, vaan oikeudenmukaisuuden vaatimus: rakkaus ei toteutunut enää täydellisimmin maallisissa luopumuksissa, vaan perheen hyväksi tehtävässä työssä. Päivän evankeliumin tulkinnan avaimeksi on sen jälkeen noussut Jumalan pelastusteko ihmisen puolesta jopa siinä voimakkuudessa, että tuo jumalattoman vanhurskauttaminen on vesittänyt lähes täysin omistamiseen liittyvät moitteet. Vaikka protestantismi muutti suhtautumista tähän maailmallisuuteen ja inhimillisyyteen leppoisammaksi, yhä edelleen Ukko-Paavo, Paavo Ruotsalainen, tuskaili Syvärin jäällä syntisyyttä, kun nautti omasta upeasta oristaan liian paljon. "Onko tämä syntiä", Ukko-Paavo kysyi omassatunnossaan. Professori Juha Siltala teki vaikuttavan analyysin Suomalainen ahdistus, jossa tutki körttiläisyyden syntyä psykoanalyyttisesti, mutta hän erehtyi siinä, ettei muistanut nautinnollisuuden häpeää jo vuosituhantiseksi perinteeksi, huomattavasti körttiläisyyttä vanhemmaksi. Kun Pohjan pitäjän miehet tulivat tänne Pyhän Marian kirkkoon pitäjänkokoukseen 207 vuotta sitten ja pyysivät vaimoille oikeutta pitää silkkiliinoja ja kaulahuivia, mutta heidän vaatimukset tyrmättiin 5 riksin uhkasakolla, josta puolet menisi ilmiantajille, tämä maallisen kauneuden ja nautinnollisuuden tyrmääminen tapahtui päivän evankeliumiin ja vastaaviin muihin kertomuksiin liittyvän vuosituhantisen kirkollisen tulkintatradition alaisuudessa. Erehdys oli siinä, että Raamatun sanat rikkauden vaaroista kääntyivät vain ja vain yksilöiden sisäiseksi sielunkamppailuksi ja kirkkokuriksi epäreiluissa yhteiskuntaoloissa, kun olisi sitä vastoin pitänyt toimia ihmisarvon, keskinäisen kunnioittamisen ja yhteiskunnallisten olojen tasapuolisuuden puolesta.  

Johannes Kastaja asettui suunnitelmallisesti ärsyttäen Jerikon ylellisten huviloitten tuntumaan. H än moitti kaikkinaista yhteiskunnallista vääryyttä, ei pelkästään Herodeksen perhesuhteita. Jeesuksen julistuksessa samanlaista kritiikkiä kuninkaiden linnoissa hienostelevia ihmisiä vastaan. Kristillinen kirkko ajautui valitettavasti halveksimaan myös omaa olemistaan maan päällä liian ankarasti, viestit vääntyivät yksilöiden sisäiseksi sielunkamppailuksi. Tämä vääntyminen alkoi jo hyvin evankeliumien kirjoitusprosessien aikana.

Rakkauden tähden on yhä edelleen oikein arvostella omistamisen ja rikkauden vaaroja Suomessa. Rakkauden tähden olisi myös erityisen tärkeää auttaa ihmistä itsestään ja toisesta ihmisestä huolehtimiseen. Päämääränä ei saa olla maailmasta luopuminen, vaan elämässä viihtyminen. Olen tässä seikassa ajatellut usein ranskalaisen filosofien Michael Foucaultin painotuksia, vaikka monessa muussa asiassa idän häntä ihan liian irvokkaana kirkon vastaisessa kritiikissään. Foucault tahtoi siirtää painopisteen pois hallintomielialasta itsestä huolehtimiseen. Foucault kysyi, kuinka ihmisen kokemus omasta itsestä muodostuu hänelle annettujen määrittelyjen, annettujen arvojen, suostuttelun ja suoranaisen pakon avulla. Hän nosti eettiseksi ihanteeksi olemassaolon estetiikan, elämän ihastelun, joka on pikemmin hyvää käytöstä kuin määräysten lukemista. Kansaomaisesti sanottuna elämistä sopi rakastaa, olemassaolon nautinto tuli palauttaa ihmiselle.

Rakkauden tähden on erityisen tärkeää, että yhteiskunta on reilu. Yhteiskuntamme ei ole tällä hetkellä reilu eikä reiluus ole mitenkään lisääntynyt. Tilanne ei ole helpottunut vaurastuneessa Suomessa tämän vuosikymmenen aikana. Epäreilussa ja epäoikeudenmukaisissa oloissa ei synny oman olemassaolon rakastamista, olemassaolon estetiikkaa, jossa itse kukin jaksaisi ja uskoisi itsensä huolehtimisen siunauksellisuuteen. Pahimmassa tapauksessa ihmispoloinen sanoo happamat elämisen ja olemisen kauneudelle sekä niin sanotusti "syrjäytyy".

Köyhänkin ajatukset kiertyvät omistamisen ja rahan ympärillä. Se ei ole kummallista. Luultavasti köyhän ajatukset kiertyvät rahaan jopa enemmän kuin rikkaalla, sillä köyhän täytyy koko ajan murehtia toimeentuloaan. Raha, raha, raha on mielessä, koska sitä ei ole tarpeeksi. Sitä vastoin antiikin tunnetuin luonnonmukaisen niukkuuden ylistäjä oli roomalainen pakanafilosofi Seneca, keisari Neron upporikas ministeri. Tämä filosofiministerin rikkaudet vetivät aikalaiskertomusten mukaan täysin vertoja itse keisari Neron vauraudelle. Tämä filosofiministeri saattoi mietiskellä ilman huolen häivää ja kirjoittaa kauniit tarinat siitä, että niukkuus on hienoa. Hän antoi suosituksia luonnonmukaisen köyhyyden puolesta, koska hänellä oli kaikkea aivan liikaa. Hän teki idealismin, fantasian, rahattomuudesta, jota hän ei ollut koskaan saanut kärsiä. Rikkaan ihmisen erityisongelma ei ole ajatusten kiertyminen rahaan, koska niin köyhäkin tekee. Muistan hyvin miten minua ärsytti muutama vuosi sitten, kun avustavana pappina kuuntelin kollegan saarnaa ja tämä puhui päivän evankeliumista, että "ihmiset ovat niin kauheita: nämä kauheat nykyihmiset tahtovat koko ajan uutta, he yrittävät ja tekevät työtä paljon, mutta eivät suostu niukuuteen". Sanoin pastorille, että saarnasi on aivan sairas. Ihmisen on lupa tavoitella hyvinvointia ja viihtymistä omassa elämässään ja tässä maailmassa. Syntiä ei ole tekeminen ja vauraamman elämän tavoittelu, vaan omalakisuus ja itseriittoisuus.

Rikas tuntee itsensä vahvaksi, häneltä saattaa pahassa tapauksessa haihtua terve pelko, häpeän tunne, ihmisyyden rajat katoavat tajunnasta. Rikas mies tuli Jeesuksen luo ”juoksujalkaa”. Polvistui Jeesuksen eteen. Hän oli aidosti itsestään varma ihan kaikessa. Hänen ei tarvinnut koskaan säikähtää oman elämänsä valheellisuutta. Ehkä tänä päivänä hän tunsi ensimmäistä kertaa itsensä murheelliseksi. Elämän turvallisuus oli niin hyvin ostettu, että hän oli menettänyt Pyhän Jumalan, jos vaikka osasi tapojen mukaisesti polvistua Jeesuksen luo ja lausua kaikki tärkeät käskyt. Uskonnolliset hyvät tavat olivat säilyneet, mutta oman elämän petollisuutta, synnillisyyttä, alamittaisuutta ja kuoleman alaisuutta tämä mies ei ollut koskaan säikähtänyt.

Minä tulen surulliseksi, jos näen tuollaiseen sisäiseen sielullisuuteen keskittyvän fantasian tulevan ihanteeksi kristillisissä kirkoissa, koska kyse on pikemmin stoalaisen filosofian mukaisesta alistumisesta kohtaloon tai johdatukseen. Jeesuksen antama erityispiirre kristilliselle rakkaudelle on rakkaus, joka luo, parantaa, tekee uutta. Kristillinen rakkaus ei ole passiivinen, vaan dynaaminen: kristillinen rakkaus ei ole paikalleen pysähtynyt, vaan liikkeessä oleva voimavara. Kristillinen rakkaus ei alista tai suostuttele ihmistä pieneen osaan maailmankaikkeudessa, yhteiskunnassa, työpaikoilla, vaan kristillinen rakkaus lähettää kristityt maailmaan, antaa oikeuden uusiin mahdollisuuksiin. Kristillinen rakkaus ei tavoittele sisäistä tyyneyttä, vaan sallii käsitellä myös syviä syyllisyyden ja häpeän tunteita. Jeesuksen rakkaus tekee joskus myös surulliseksi. Niin tapahtui rikkaalle miehelle, joka eli omasta mielestään sopusoinnussa elämänluonnon lain ja järjen kanssa.

Kirkastussunnuntai –Kristuksen kirkastumisen sunnuntai – Mark. 92–8, 6.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

EVANKELIUMI Mark 9:2-8
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä
3. ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.
4. Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa.
5. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: "Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle."
6. Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
7. Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!"
8. Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Kirkastussunnuntaina 1500-luvulta alkaen on tutkittu luterilaisissa kirkoissa ihan sellaista kirkkoon merkittävästi liittyvää asiaa kuin kuka on Jumala. On keskitytty ihan ytimeen. Vanhastaan Kirkastussunnuntai on ollut usein konfirmaatiomessun päivä. Meillä se ei ole sitä tällä kertaa. On haluttu juhlia Jumalan kirkkautta Kristuksessa Jeesuksessa.  Evankelisluterilainen kirkko on määrittänyt joku aika sitten oman strategiansa: kirkon strategia, tavoitteet ja ajattelu lähtevät Jumalan pyhyydestä, Pyhästä Jumalasta.

VT:n lukukappale kertoo tänään suomeksi juutalaisten Raamatun eli Vanhan testamentin pyhimmän kohdan. Siinä ilmoitetaan Jumalan nimi. Hepreaksi siinä on Jahve-sanan konsonantit. Suomennos ei toki paljasta kaikkia yksityiskohtia, koska teksti on leikittelyä pyhällä asialla ja heprean kielellä. Jumalan nimeä selvittävä historiallinen ja kirjallinen tutkimus sekä rabbiininen ja kristillinen saarnaperinne on tämän tähden luonnollisesti valtaisa. Tutkimusta ja saarnaperinnettä suurempi aineisto on kuitenkin kertynyt oikeudenkäyntiaineistosta, joka on syntynyt tähän jakeeseen liitetyistä peloista ja vallankäytöstä.

Israelilaiset, heprealaiset kirjoittivat Jumalansa nimen tetragrammalla: Jod-he-vav-he. Juutalaisista emme voi puhua vielä VT:n aikakaudelta, koska juutalaisuus syntyi vasta useiden vuosisatojen aikana samanaikaisesti kristinuskon kanssa, kun Jerusalemin temppeli oli tuhottu 70 jKr. Näitä uusia juutalaisia selityksiä Jumalan nimelle ja sen pyhyydelle on lukuisia tuolloisissa rabbiinisissa kirjoituksissa. Monet näistä selityksistä on sijoitettavissa myöhäisantiikkiin ja varhaiselle keskiajalle. Ne eivät kerro mitään VT:n uskosta tai Jeesuksen ajan Israelin uskosta. Mielestäni ne heijastavat usein hengellistä välienselvittelyä syntynyttä kristinuskoa vastaan. Rabbiinisissa selityksissä korostetaan Jumalan näkymättömyyttä, koska oli hyvin tiedossa, että kristityt sanoivat Jumalan tulleen lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa.

Vanhassa testamentissa ei ole Jumalan nimelle kirjoitettu vokaaleja niin kuin ei ole uudestaan herätetyssä, jo kerran kuolleessa heprean kielessä monissa uusissa sanomalehdissämme tai Internet-sivustoillamme, joita voimme lukea tämän päivän Israelista: vokaalit ovat osaamattomia varten. Meikäläiselle oli toki tuskaista, kun olin pari viikkoa 90-luvun alussa Israelissa matkanjohtajakurssilla tai venäläisten uusrikkaiden kanssa 90-luvun lopulla kiertoajelulla: tekstistä oli vaikea saada selvää. Tämän päivän Israel on kirjava monikulttuurinen, moderni näyttelypaikka. Näiltä ihmisiltä on turha kysyä oikeaa selitystä Jahve-nimelle.

Raamatussa – Vanhassa testamentissa - Jumalan nimen alle on pakkosiirtolaisuuden jälkeen sijoitettu masoreettisessa tekstissä vokaalit, kun vieressä on ollut tunnetut Herra-sanat Adonaj tai Adon, tai monikollinen Jumala-sana Elohim. Silloin on noudatettu tämän naapurisanan vokaaleja. Kaikkein nuorin perinne on ollut pistää Sema- sanan vokaalit. Sema tarkoittaa nimeä, kuulemista: Sema Israel, Jahve is ehad, Kuule Israel, Herra on yksi. Tämä oli israelilaisen uskon perususkontunnustus ja rukous. Keskiajalla kirkon teologit ja maallikot oppivat alkeet heprean konsonanteista ja vokaaleista. Silloin he tekivät ensimmäistä kertaa sen sekaannuksen, että lukivat Israelin Jumalan nimen Jehovaksi, yhdistivät oikeat konsonantit vääriin vokaaleihin. Kaiken lisäksi 1800-luvun amerikkalaisessa kuohunnassa syntyi uskonnollinen lahko, joka alkoi kantaa nimeä Jehovan todistajat. He eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että kreikkaa puhuvat israelilaiset olivat jo ennen Jeesuksen aikaa kutsuneet Jumalaa kreikaksi sanalla: Kyrios, Herra.

Israelin uskossa Jumala oli niin pyhää, ettei Hänen nimeänsä saanut lausua väärin. Ihmisen olemisen omassa tuskassa, vääryydessä ja epävarmuudessa alkoi heijastua kuitenkin ennen kaikkea omat pelot ja tuhoutumisen painajaiset Jumalaan ja hänen nimeensä: Jumalaa ei enää vain kunnioitettu pyhänä, niin että Jumalaa ei käytettäisi petokseen ja huijaamiseen, vaan tätä erästä Jumalan nimeä, Jahve, ei uskallettu lausua lainkaan. Terve usko lakkasi, sairasusko teki Jahve-nimestä epäterveen pelon ja pelottelun kohteen.

Keskiajalla samanaikaisesti kurjisti kristittyjen ihmisten elämää pahojen henkien karkottamiset ja noitavainot. Tämä perinne jatkui pitkälle uuteen aikaan saakka. Myös Suomessa ja Pohjan pitäjässä. Toisaalla keskiajan päätteeksi uuden ajan alussa 1800-luvulla sai syntynsä Musta Raamattu kristillisestä traditiosta kaikki pelkokuvat ammentaen; ja juutalaisessa traditiossa vähän aiemmin Kabbala. Jumalasta oli tullut omaa elämäänsä elävien ihmisten sisäisten kauhujen pelottava, hallitsematon käsittelypaikka sen sijaan että olisi ymmärretty tyynesti ja harkitsevaisesti suhtautua elämään.

Karl Marx - ja yleisemmin työväenliike - väitti hyvin aiheellisesti, että nuo jumalakuvat ovat ihmisten omia illuusioita, harhakuvia. Sama vaikutelma syntyisi minullekin, jos katsoisin silloista uskonnollista kuohuntaa ja hätääntyneisyyttä. Uudet yhteiskunnalliset liikkeet vaativat tarttua epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen, jotta ihmisten olo ylipäätänsä tervehtyisi. Tunnetusti uskovaiset ja nämä ateistiseksi koetut vaatimukset joutuivat siihen aikaan ristiriitaan keskenään. Oli mahdoton olla tyyni ja levollinen, kun sairaudet, nälkä ja sodat tappoivat omaa perheväkeä. Yhteiskuntakaan ei ollut reilu. Näitä pelkoja oli paettu vuosisatojen vanhan perinteen mukaisesti yhtäällä Jumalan nimen maagiseen pyhittämiseen ja toisaalla otaksuttujen noitien vainoamiseen. Täällä Pohjan kirkollakin tunnetaan monta noitaoikeudenkäyntiä.

Eräässä tapauksessa kylän laamanni yritti saattaa kirkkoherran, vaimonsa ja anoppinsa syytteeseen noituudesta. Toisessa tapauksessa naapuri moitti leskeksi jäänyttä kappalaisen leskeä noituudesta. Tämän jälkimmäisen tapauksen menestystä oikeudessa ei tiedetä, mutta kirkkoherra Macrolander ainakin ankarasti moitti noituuden vaaroja hiljaisen viikon ahtikirkossa. Jumalan pyhän nimen loukkaaminen oli myös erityisen vakava, kun Pohjan pitäjän isäntä ei saapunut helluntaipäivänä jumalanpalvelukseen. Hän sai sakkorangaistuksen.  Jumalan nimi piti pyhittää istuen kirkossa ja kuunnellen Jumalan sanaa, rukoillen ja veisaten virsiä. Niin sitä sopii tehdä toki yhä edelleen, mutta siihen aikaan maallinen oikeuslaitos ja yhteiskunta olivat läpeensä tarkkaavaisia yhteiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi, että Jumalan nimi pyhitettäisiin.

Rovastikuntakäräjillä käsiteltiin vanhastaan jo roomalaiskatolisen historiamme aikana avioliittoasiat, seksuaalirikokset, uskontorikokset kirkon kunniaa ja pyhyyttä vastaan, sukulaisten kesken tapahtuneet väkivallanteot sekä pyhä- ja juhlapäivinä harjoitetut laittomuudet. Jumalan nimen pyhyyden suojaaminen siirtyi täällä Pohjan Pyhän Marian kirkolla ja koko itäisessä Ruotsin valtakunnassa 1500-luvun lopulla uskonpuhdistuksen jälkeen Ruotsin valtion kontrolliin ja sulautui kihlakunnankäräjiin. Pappien johtamat pitäjänkokoukset ja kirkkoneuvostot antoivat yhä edelleen rangaistuksia pienemmissä rikkomuksissa, jotka koskivat moraalia, tapoja tai uskontoa ja kirkkoa. Hippusen yli 200 vuotta sitten, melkein päivälleen, Pohjan pitäjän papin johtama pitäjänkokous antoi sakkorangaistuksen uhalla määräyksen, ettei Jumala tulisi niin pahasti pilkatuksi, sillä naiset uhkasivat käyttää silkkiliinoja ja kaulahuivia täällä Pohjan pitäjässä.

Tänään on kulunut 130 vuotta Eino Leinon syntymästä. Leinon runoissa näkyy enemmänkohtaloa vastaan taisteleva voima kuin raikas kristillinen iloinen toivo.  Tuo kohtalonomaisuus sai kuitenkin vastakaikua suomalaisissa. Itse Leino tarjosi pikemmin järkevyyttä kuin mysteeriä palvonnan kohteeksi.  Vuosina 1898-9 Lönnbohmin veljekset Kasimir ja Eino Leino toimittivat kulttuurilehteä Nykyaika. Lehden artikkelien aiheet olivat "yhteiskunnallis-valtiollisen, uskonnollisen, tieteellisen, kirjallisen ja taiteellisen elämä, teollisuuden ja kaupan aloilta". Leinon ajattelussa yhdistyi teosofinen, panteistinen henkisyys kristinuskon sijasta kansallisromanttisiin ihanteisiin. Ero kristinuskon toivon näkyy Leinon Trilogiassa "Alla kasvon Kaikkivallan": - - "Etkö usko, että ihminen joskus parhaiten säilyttää itsensä murtumalla? Tarkoitan: Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi?" Leino selittää triloginsa esipuheessa: ”Tiedän, että Hän on olemassa. Hän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille. --- Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle. - - Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni. Nyt näen Hänet kaikkialla. Itsestäni minä vain todistan." Näissä sanoissaan Leino elää kristillisessä kulttuuriperinteessä, mutta on niin kohtalonomainen, että sävyttää koko olemisen jumaluudella.

Kuukauden kuluttua, 13. elokuuta, on mennet tasan 200 vuotta siitä, kun meidän kirkkomme eräs julkkis, vanhan alttaritaulumme maalari, Robert Wilhelm Ekman sai syntynsä lääkärin ja pormestarin poikana Uudessakaupungissa.  Hänen sanomansa oli hyvinkin kristillinen, mutta hänellä ei ollut sellaista kohtalonomaisuutta kuin Leinolla, eikä häntä enää kukaan muista, vaikka aikanaan hän oli samanlainen julkkis kuin Eino Leino. Kun katsoo 1950-51 alttaritaulun paikalta poistettu Ekmannin Ristiinnaulittua, näkee siinä synkän, tumman, kohtalonomaisen maailman taulun alaosassa. Siihen saakka olemme kuin Eino Leinon sielun maisemissa. Kristuksen pään yläpuolella aukeaa kirkas sinitaivas: Jeesus avaa taivaan. Tämä näky puuttui Leinolta. Robert Ekmanin oma elämäntarina on sekin vaikuttava. Hän jäi neljän muun sisarensa kanssa orvoksi ja joutui kasvatuskotiin. Juuri Ruotsin vallasta Venäjän suurruhtinaskunnaksi siirtyneessä maassa ei orpojen pikkulasten osa ollut kovin mairitteleva. Myös muutoin yhteiskunta eli murroksessa. Tämän yksinäisyytensä ja menetystensä tuskan hän purki piirtämiseen niin kuin pikkulapset yleensä tekevät yhä edelleen. Robert pääsi lahjakkaana poikana maalauskouluun, eteni jopa Pariisiin, Italiaan, Tukholmaan taideakatemiaan ja Turun piirustuskoulun opettajaksi. Hän siirtyi Ruotsin kansalaiseksi, kohosi kuninkaalliseksi hovi- ja historiamaalariksi vuonna 1844, 36 vuoden iässä. Seuraavana vuonna hän palasi Suomeen ja kuninkaallinen hovi- ja historiamaalari tarttui meidän kirkkomme alttaritaulun maalaamiseen. Tämähän oli eräs arvokkaimmista ja vanhimmista kivikirkoista Suomen suurruhtinaskunnassa. Ristiinnaulittu-alttaritaulu valmistui 1849, kun Robert oli 41 vuotta vanha mies. Hän maalasi myös Turun tuomiokirkon alttaritaulun, Viitasaaren kirkon alttaritaulun ja Helsingin tuomiokirkon alttaritaulun, jonka keisari Nikolai I toki pistätti Helsingin Vanhaan kirkkoon. Mies maalasi Jeesuksesta, mikä on jäänyt liian vähälle huomiolle, koska oman aikansa julkkis herätti 1800-luvun maailmassa myös hämmennystä ja kohua. Hän halusi maalata Kalevalan taruja. Kreeta Haapasalon kanteleen soitto valmistui 1868. Ekman korosti tuossa maalauksessa sanan mahtia, tietoa ja sivistystä, jotka luovat suomalaisuuden. Hän halusi tukea luokattoman, yhtenäisen Suomen kansan syntyä. Mies palasi sittemmin Suomen kansalaiseksi ja tuli Suomen taiteilijaseuran kunniajäseneksi. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oltiin kuitenkin kovasti epäileväisiä ihmisten uskoa ja pyhyyden harjoitusta vastaan, jos nämä ihmiset uskalsivat olla persoonia, esittää uusia ajatuksia, muutostarpeita yhteiskuntaan. Se oli liberalismia, vapaamielisyyden aatetta. Ei riittänyt, jos piirsi ja maalasi vuosikaudet Jeesus-kuvia. Olisi pitänyt olla siististi tavallisten ihmisten tapaa ja vaieta.

Pyhän Jumalan kunnioittaminen ja pelko ovat hallinneet Suomea ihan viime vuosiin saakka. Kuolemanrangaistus jumalanpilkasta oli Suomessa voimassa vuoteen 1889 saakka. Venäjän valtakunnan keisari armollisesti muutti vuodesta 1823 alkaen kaikki kuolemanrangaistukset elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi Siperiassa. Meikäläisen syntymävuonna, 1964, kouvolalainen kirjailija, toki Tampereella lapsuutensa viettänyt ja nykyään Helsingissä asuva Hannu Salama kirjoitti romaanin Juhannustanssit. Häntä syytettiin kirjoituksen tähden jumalanpilkasta. Oikeutta käytiin pitkän aikaa. Salama tuomittiin 1968 kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Urho Kekkonen armahti hänet jo samaisena vuonna. Teoksen uusintapainokset ilmestyivät sensuroituina aina vuoteen 1990 asti. Meikäläinenkin aloitti siis pappisviran aikana, jolloin Salamaa ei saanut lukea sensuroimattomana, jotta Jumala ei tulisi pilkatuksi.

Hyvä seurakunta! Jahve-nimen merkitystä on etsittävä muualta kuin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, joita on vuosituhansien aikana jo ihan liikaa. Historian tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Jahve-sana on samalla tavalla kuin arabian ja aramean kielessäkin läheinen ”olemista” ilmaisevan sanan kanssa. ”Olla”, ”olla olemassa”, ”toimia”, ”vaikuttaa”. Samalla tavalla kreikankielinen raamatunkäännös Septuaginta selittää, että Jahve tarkoittaa: ”joka on olemassa”, ”ho oon” (Ex. 3:14). Tämä poikkeaa Leinon panteistisesta kohtalonomaisesta koko olemisen jumalallistamisesta siinä, että juutalaisessa ja kristillisessä uskossa ei lähtökohtana ole kohtaloon alistuminen, vaan vaikeuksien voittaminen, koska Luoja ja luotu säilyvät erillisinä. Luoja on olemisen puolella, mutta ei samaistu ihmisen kokemaan olemiseen. Ihminen saattaa kokea pimeää synkkää kohtaloa, mutta Kristuksen ristin päällä taivas aukeaa valoisana. Sekä juutalaisuudessa että kristinuskossa on tehty pitkiä ja moni-ilmeisiä elämänkielteisiä, ihmisyyttä loukkaavia harharetkiä Jumalan nimissä ja häntä suojatakseen: pikemmin Jumalan nimi on tullut pahiten loukatuksi siinä, kun Häntä on erityisen ankarasti yritetty suojella. Jumalan nimen alkuvoimainen merkitys on saanut kuulua ihan sattumalta silloin tällöin, kun kysytty: onko Jumala elämän ja olemisen puolella vai sitä vastaan; antaako Jumala tahtoa elää ja toivoa vai tainnuttaako hän pelkoon ja vavistukseen. Tuo kaikkein pyhin nimi, Jahve-nimi, sanoo, että Jumala on olemisen puolella, elämän hyväksi, ihmisyyden asialla; uskon, toivon ja rakkauden puolella.

9. sunnuntai helluntaista –Totuus ja harha – Matt. 7:13–14, 13.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

EVANKELIUMI Mt. 7:13–14
13. "Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen.
14. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!

Pohjan Pyhän Marian kirkon syntymisen aikaan keskiaikaisessa todellisuusmääritelmissä lausuttiin latinaksi totuus ihmisen olosta ja maailmankaikkeudesta. Totuus määriteltäväksi selkein käsittein. Totuus oli kirkon viran vallassa, latinankielinen, pääasiassa Vatikaanista määriteltävissä, koska siellä istui erehtymätön Kristuksen sijainen paavina.

Uskonpuhdistuksen myötä pyhä Raamattu tuli taisteluvälineeksi totuuden määrittämiseksi. Maailma säilyi kuitenkin yhä keskiaikaisena, jossa totuus määriteltiin selkeästi – latinaksi, saksaksi, ruotsiksi tai suomeksi. Monet saksalaiset teologit ja heidän tukijansa nousivat toki protestiin Vatikaanin valtaa vastaan. Nyt rakennettiin saarnastuolit korkealle kansan yläpuolelle. Kansankielisestä Pyhästä Raamatusta oli tullut totuuden ja harhan työväline Vatikaanin latinankielistä valtaa vastaan. Meidän Pohjan Pyhän Marian kirkossakin saarnannut Mikael Agricola sai käännettyä Uuden testamentin suomeksi 1548, mutta koko Raamattua saatiin odottaa suomeksi vuoteen 1642. Tammisaarelainen saarnastuolin rakentaja oli veistänyt saarnastuolimme valmiiksi pari vuotta aiemmin. Vuoden 1642 Raamattu eli Biblia, Se on Coco Pyhä Raamattu Suomexi painettiin Tukholmassa. Se oli kooltaan huomattava: kuusi kiloa painava, 42 cm korkea ja 1486-sivuinen. Painoksessa käytettiin fraktuura-tekstiä. Totuutta painettiin 1200 kappaletta suomen kiellellä. Maailma oli yhä edelleen se keskiaikainen maailma, jossa totuus ihmisen olosta ja maailmankaikkeudesta uskottiin määriteltäväksi selkein käsittein, tarvittaessa aivan oikeusistuinten tarpeisiinkin harhaoppisten ja erehtyneiden tuomioksi.   Totuus kaadettiin ylhäältä alas ihmisiin ihan 1900-luvulle saakka. Rippikoululaisten oli osattava ulkoa todet määritelmät ja oppikohdat kristinuskosta. Sitä vastoin nykyään on alettu korostaa oivaltamista ja ymmärtämistä ylhäältä alas kaadettavan totuuden sijasta.

1900-luvun alussa totuuden ja harhan määritelmät alkoivat järkkyä perustavasti länsimaisessa ajattelussa. Martin Heideggerin (Sein und Zeit, 1927) mukaan oleminen ei ole enää selviää, varmoja määritelmiä, vaan sananmukaisesti käsien edessä olevaa esilläoloa (Vorhandenheit).  Tämä muutos on sekä hyvä että pelottava: hyvä se on, koska muuttunut maailma romuttaa väärän vallankäytön. Uhka se on, jos ihminen jää orvoksi ja epätoivoiseksi. Amerikkalainen sosiaalipsykologi Erwing Goffman (The Portrayation of the self in everyday life, 1959; Frame Analyse, 1986) käyttää ilmaisua, että oleminen syntyy näyttämöllä. Itse kunkin oleminen on varsin normaalia jokapäiväisyyttä, mutta se esitetään toisinaan ilmiönä toisille, ikään kuin näyttämöllä.  Martin Heideggerin mukaan elämän perusta olisi jopa perustaton muusta johtuva tapahtuma, jossa ihmisen sallitaan vain leikkiä mukana. Totuutta ei pidä kovin itsetietoisin määritelmin lausua. Vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa. Yksittäinen teksti, korkea virka, oppineisuus ja traditio eivät luo enää arvoa ja totuutta. Elämä tarkentuu kävellessä: arvo muotoutuu ajassa, työnteossa, kärsimyksissä, sairaudessa, kokemuksissa.  Keksityt viisaudet ovat mielettömiä. ”On niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös”, lausahti toinen suuri filosofi Wittgenstein.

Venäläinen kirjailija Mihail Bulgakovin kiteyttää samaisen filosofisen murroksen romaanissa Saatana saapuu Moskovaan (Мастер и Маргарита, 1928–1966). Siinä tuntemattomaksi tekeytynyt, professori Woland paljastuu myöhemmin armottoman loogiseksi Saatanaksi, vaikka Woland oli mitä intomielisin Jeesuksen puolestapuhuja kahta uskonsa hylännyttä miestä vastaan. 1900-luvun alussa oivallettiin jo vihdoin se, että uskonnollinen ehdottomuus ja raamatullinen intomielisyys eivät vie väistämättä ihmistä ja seurakuntaa totuuteen ja vapauta heitä harhasta, vaan nämä saattavat muodostua myös sorron, alistamisen, henkisen ja hengellisen pahoinvoinnin muodoiksi.  1900-luvun akateeminen raamattututkimus romutti sellaisen Raamattuun vetoavan vallankäytön, jota oli käytetty luterilaisissa piireissä niin sanoakseni Raamatulla päähän lyöden.  Kerron pari esimerkkiä totuuden määrittämisen vaikeudesta.

Tämän viikon tiistaina istuin Pietarissa Kommendaski-metroaseman tuntumassa kylässä Jevgenin luona. Kauhistelimme uusien pietarilaisten asuntojen korkeita hintoja, jotka ovat räjähtäneet jo helsinkiläisiä hintoja korkeammiksi, puhumattakaan muusta Suomesta. Pohjois-Venäjän ja Siperian venäläisten energiafirmojen kovapalkkaiset työntekijät ostavat omille lapsilleen ja sukulaisilleen valtaosan pietarilaisista uusista asunnoista. Kaksiot maksavat hyvinkin 200 000 – 1 000 000 euroa. Näissä ei ole keittiökaappeja, ei lattioita, ei wc-pönttöjä eikä mitään kalusteita tai sisustusta. Niin kauhistelimme ja katsoimme ikkunasta viereen rakennettavaa 25 kerroksista loistotaloa. Kolme miestä puuhasteli ison betonisaavin kanssa, istuutuivat siihen ja nousivat ilman turvaköysiä saavin päällä keikkuen 25. kerrokseen. Varmasti turvallisuuslakipykälät eivät sallisi sellaista, mutta todellisuus on tunnetusti erilainen kuin paperille kirjoitetut sanat.

Arvoisa seurakunta! 1900-luvun uskonto- ja kulttuuritutkimuksessa on oivallettu, että todellisuus on erilainen kuin paperille kirjoitetut sanat. Paperille kirjoitetut tarinat ja moraaliset ohjeet ovat aina ihanteellisia, liioittelevia, ne elävät omaa elämäänsä. Ne eivät ole merkityksettömiä, mutta eletty elämä tahtoo poiketa kirjoitetusta sanasta.

Vuonna 1990 kiertelin Israelissa Jeesuksen kotikylän Nasaretin tuntumassa arkeologisilla kaivauksilla ja luin arkeologien kaivausraportteja. Juutalaisten rabbien kirjoitusten ja Raamatun pyhien tekstien mukaan olisi pitänyt ajatella, että juutalaiset söivät muinoin vain pyhien sääntöjen mukaista ruokaa. Arkeologia paljasti Jeesuksen kotikylästä sianluita. Pian tuli ilmi tarinoita, joiden mukaan torikauppias möi lihaa, josta verta ei laskettu juutalaisten sääntöjen mukaan. Tämän jälkeen pisti silmään, että Jeesus lähetti vapaamielisesti sanansaattajansa koteihin ja kyliin sekä käski heidän syödä kursailematta kaikkea, mitä syötäväksi annettiin. Pelkkien uskonnollisten pyhien tekstien ja opettajien lukeminen olisi antanut liian ihanteellisen kuvan Jeesuksen ajan valtaväestön elämästä. Uskonnolliset normit ovat tuskin koskaan kuvanneet valtaväestön elämää.

Ajoin viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä autollani Pietariin. Pietarissa yöt ovat tunnetusti valkeat, valoisammat kuin Suomessa. Viipurin jälkeen sumu peitti kuitenkin taivasta. Katsoimme erikoista ilmiötä, kun taivaalla loisti vain yksi yksinäinen tähti. Mitään muuta tähteä ei näkynyt. Tiesimme, että taivaalla on lukemattomia tähtiä, mutta vain yksinäinen tähti loisti, koska sumu samensi näkyvyyden. Surullinen harha yksinäisestä tähdestä taivaalla on meikäläiselle tuttu kokemus sellaisissa piireissä, joissa yksi ainoa profeetta, pappi tai johtaja sanelee totuuden, mutta muiden ihmisten odotetaan vaikenevan. Sellainen epädemokraattinen totuus on valitettavan tavallista. Yksinäisellä tähdellä on aina se kauhea pelko, että hän paljastuu vain yhdeksi tähdeksi muiden joukossa. Sen vuoksi hänen täytyy korottaa ääntä, huutaa Elia-kertomuksen Baalin profeettojen tavoin tai käyttää muita voimallisia keinoja joukkojen hallitsemiseksi.  Pitää huutaa kovaa, jotta yksinkertaisen varmuuden harha voisi säilyä. Ongelma on yhtä hyvin uskonnollinen kuin poliittinen ja sosiaalinen.

Maanantaina 7. heinäkuuta tein viisumin rekisteröintiä Pietarissa Ozerkin metroaseman lähellä. Tapasin Suomen kansalaisuuden ottaneen venäläisen naisen ja tämän lapsen. Nainen oli pettynyt Suomen kansalaisuuteen. Hän aikoi vaihtaa muuhun kansalaisuuteen, mutta valitti että Venäjän kansalaisuutta oli enää vaikea saada takaisin. Hänen koululaistyttärensä oli joutunut suomalaisessa koulussa opettajan rasistisen vainon kohteeksi, pistetty psykoterapiaan. Sekä minun että Sveta-äidin mukaan tuo terapiaan ohjaus oli tapahtunut pelkästään kansallisten kulttuurierojen perusteella. Pian löysin tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa. Kirjoitan elokuussa ilmestyvään lehteen Marinan tapauksesta, Svetan tapauksesta, Sonjan tapauksesta, Lenan tapauksesta, Anastasian tapauksesta jne. Normaali on määritelty sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli suomalaisia kavereita. Suomalaiset sosiaaliviranomaiset, psykologit ja opettajat uskoivat sivistymättömyyttään erheellisesti noissa tapauksissa, että totuus ja normaali on suomalainen. Lasta tutkittiin ja testattiin sen selvittämiseksi, onko hän kotiutunut Suomeen, voiko hän terveesti. Tilanne oli muka vakava, jos lapsella ei ollut suomalaisia ystäviä, vaan ainoastaan venäläisiä.

Joskus totuuden ja vallan määritelmät ovat hyvin syvästi kulttuuriin, politiikkaan ja alitajuntaan kietoutuneet. Emme ymmärrä niiden ongelmallisuutta. Torstaina istuin illalla katsomassa ohjelmallista esitystä pietarilaisessa ravintolassa. Minun luokseni tuli roteva päihtynyt venäläismies. Hän oli erittäin pelokas, piti minua vakoojana, koska en juonut viinaa, osasin venäjää ja olin ulkomaalainen. Lopulta henkilökunnan oli poistettava pelokas, epäluuloinen mies. Tuolla kertaa viina aiheutti hänessä alkukantaisen, primitiivisen pelkoreaktion toisenlaista ihmistä vastaan. Primitiivisiä pelkoreaktioita on havaittavissa myös uskonnollisluonteisia.

Olisi liian helppoa vastata, että totuus on selvästi luettavissa Raamatusta, totuus on Jeesus Kristus. Varmasti olen sitä mieltä, mutta se ihmisen sanoma totuus Jeesuksesta on monella tavalla rajoittuneesti lausuttu. Pyhäksi yliajalliseksi uskottu totuus näyttäytyy täällä olevassa olemisessa, kokemisessa ja kirjoittamisessa.  Emme voi vapautua ajallisuuden ilmiöstä. Emme voi vapautua omista puutteistamme ja erehdyksistämme edes, kun vetoamme Raamattuun.  Evankeliumien syntyä voi tarkastella jo nykyaikana huolellisesti. Käy ilmi jo pian, että evankeliumit saivat ensimmäistä kertaa kirjallisen asunsa sukupolvi Jeesuksen jälkeen juutalaissodan esivaiheissa ja myrskyjen jälkitunnelmissa. Näissä ankarissa oloissa korostuivat tuomion asetelmat, ankaria kehotuksia pistettiin nippuun, kun selvitettiin suhteita juutalaiseen synagogaan ja haluttiin pitää omat joukot koossa. Ilmiö on ihan tuttu kaikkialta vanhaa ja uutta maailmaa kriisipesäkkeistä, kun ihmiset tulkitsevat ja kokoavat pyhää traditiota. Matteuksen evankeliumissa tuli tärkeäksi varottaa juutalaissyntyistä seurakuntaväkeä, etteivät nämä luopuisi uudesta syntyvästä kristinuskosta ja jättäytyisi juutalaisen valtaväestön elämän kulkuun.  Kyse oli kahden, samoista kulttuuritaustoista nousseen uskonnollisen liikkeen kamppailusta jäsentensä säilyttämiseksi. Sittemmin 1700-1800 –luvun suomalaisessa uskonnollisissa herätyksissä ison ja pikku vihan jälkitunnelmissa nämä sanat kääntyivät moraaliseksi tarkkailuksi, kun pelättiin maallismielisyyden syöksevän uskovaiset helvetin tuliin. Pohjan pitäjässä sellaista maallismielisyyttä oli silloisten pitäjänkokousten pöytäkirjojen valossa jo pelkästään naisten itsensä koristaminen silkkiliinoilla ja kaulahuiveilla. Varhaiskristillisyydessä puolestaan evankeliumit kirjoitettiin tilanteessa, jossa silloiset varhaiskristilliset johtohahmot tarvitsivat korostaa välirikkoa synagogaan valtansa puolustamiseksi, ryhmänsä koossapitämiseksi. 

Minun mielestäni yksilön palauttaminen omien tunteiden, kokemusten ja ajattelun subjektiksi on ihan hyvä muutos siihen, että harvalukuiset tähdet määrittäisivät totuutta toisen puolesta. Totuus ei saisi olla alistamista ja sitomista, vaan vapauttamista varten. Minulle Jeesus on totuus, kun hän vapauttaa rohkeuteen ja uudenlaiseen itseni arvioon, jossa uskallan myöntää ihmisen erehtyväksi ihmiseksi, ennakkoluuloiseksi ihmiseksi. Jeesus vapautti, koska hän armahti, sovitti synnit, antoi levon muiden tuomiota vastaan. Jeesus ei voi olla sellainen totuus, joka lopettaa ihmisyyden ja elämän, vaan päinvastoin hän antaa ihmisen olla ihminen ja palauttaa elämän riemun niille, joilta se oli alistettu, riistetty, lannistettu.

10. sunnuntai helluntaista –Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa – Matt. 25:14–30, 20.7.2008 klo 12 Pyhän Marian kirkko Pohja .

 

Talentti on muinainen massan mitta. Hopeatalentti oli 26 kiloa hopeaa. On sanottu, että yksi talentti vastasi  20-30 työvuoden palkkaa Jeesuksen päivinä.  Nykyään hopean arvo on laskenut antiikin vuosista ja palkkataso parantunut. Tällä hetkellä hopean hinta määräytyy päivittäin maailman raaka-ainepörsseissä, joista tunnetuin ja arvovaltaisin on Lontoon metallipörssi. Perjantaina 18 heinäkuuta Lontoon pörssin avattua hopean arvo oli 378 euroa kilolta, ja pörssin sulkeuduttua kello 18 sen arvo oli 367 euroa 34 senttiä kilolta . Yksi talentti on noin 10 000 euroa, kaksi talenttia 20 000 euroa ja viisi talenttia 50 000 euroa nykyarvossa. Jos minä saisin nyt 50 000 euroa, maksaisin kaikki velkani pois, jäljelle jäävästä vähästä rahasta puolet sijoittaisin venäläisessä pörssissä sikäläisiin energiayhtiöihin ja puolet pitäisin arkipäivän turvana. 30 työvuoden palkan saaminen veisi minut sitä vastoin ihan hämilleen.   

On vaikea arvata, missä alkuperäisessä historiallisessa tilanteessa Jeesus olisi kertonut vertauksen isännästä ja kolmesta palvelijasta, jotka saivat talentit käyttöönsä. Tuskin vertauksessa alkuaan on kiinnostuksen kohteena ollut länsimaisen yksilökeskeisen elämänmenon mukaiset henkilökohtaiset lahjat ja niiden hyödyllinen käyttö, vaikka niin saa varmasti ihan tarpeellisia ja arvokkaita saarnoja tehtyä. Minun oppinut arvaukseni on, että Jeesus oli joutunut syytösten kohteeksi, koska kuljeskeli epäpuhtaiksi moitittujen ihmisten parissa. Toiset olivat sellaisia, että eivät vieneet hyvää sanomaa Jumalasta eteenpäin, vaan kätkivät; kun taas Jeesus tahtoi ilosanoman leviävän leviämistään.
Juutalainen uskonto rakentui Jumalan pyhittämisen varaan. Jumala oli pyhä ja pelottava, mutta toki myös hyvä ja armollinen.  Pyhittämiseen liittyi pelko saastaisuudesta ja saastumisesta. Esseealaiset elivät enemmän tai vähemmän eristyksissä Kuolleen Meren rannoilla, koska heidän mukaansa muut juutalaiset eivät pyhittäneet riittävän ankarasti Jumalaa. Heidän mukaansa epäuskoiset israelilaiset ja kaikki pakanakansat saisivat rangaistuksensa, kun eivät pelänneet pyhää Jumalaa vakavasti. Heidän julistuksensa ei ulottunut kaikkeen maailmaan, vaan he sulkeutuivat pyhien yhteisöksi, omaksi pieneksi kansaksi Israelin sisälle.  Yhteisöön pyrkijän ruumiillisia muotoja, tapoja ja jopa horoskooppia tutkittiin tarkasti, koska saastaista ei haluttu tuohon juutalaiseen Kuolleen meren yhteisöön.  Pääsääntöisesti yhteisö näyttäisi olleen vanhoiksi pojiksi antautuneiden pyhien miesten yhteisö. Epäilemättä Jeesus ja hänen opetuslapsensa ovat joutuneet kosketuksiin ja olleet tietoisia tuosta essealaisesta liikkeestä, koska kulkivat ja kävelivät samoilla alueilla.

Meille suurin ja tunnetuin juutalainen uskonnollinen liike oli farisealaisuus, tarkoittaa suomeksi eristäytymistä – eristäytymistä saastaisesta väestä pyhien sisäpiiriksi. Fariseukset sulkivat silmänsä kauniin naisen edessä, jotta naisesta ei tarttuisi saastaisuus hurskaaseen mieheen ja miehen Tooran opiskelu ei häiriintyisi. Lukuisia säädöksiä muovattiin, jottei pakanoista, syntisistä ja epäpyhistä ihmisistä tarttuisi saastaisuus pyhiin miehiin.  Muutama kauhea sääntö mainittakoon nyt kirkossakin, vaikka nämä ovatkin sellaisia K-18  -sääntöjä kuultavaksi:  Jeesuksen ja opetuslasten aikalainen Filon aleksandrialainen kirjoitti, että ympärileikkauksella haluttiin tappaa saastaisuudesta suurin eli sukupuolinen halu. Apostoli Paavali pilkkasi tuollaista ajattelua kirjeessään galatalaisille ja sanoi, ettei olisi pahaksi, jos veitsi leikkasi mainituilta miehiltä vielä vähän enemmän. Suomalainen raamatunkäännös on toki mainitussa kohdassa hiukan sievistelevä. Me kutsumme nykyään näitä säännöksiä perinnäissäännöksi. Rabbiininen kirjallisuus, Tosefta, Mishna ja palestiinalainen ja babylonialainen Talmud on monituhatsivuinen kokoelma näitä perinnäissääntöjä ja niitä selittäviä tarinoita. Israelilaisen uskon pyhimpien puolustajien ankara pelko oli, että Jumalan viha koittaa ihmiseen, jos tämä saastuu tässä maailmassa. Niinpä peseytymis- ja puhdistumissäännöt olivat ankaria.  Kyse ei ollut hygieniasta, vaan saastaisuuden jumalallisesta tuomiosta. Vanhoja rituaalisen puhdistautumisen altaita on säilynyt meidän päiviimme asti, kun arkeologit ovat kaivaneet niitä esiin. Katselin niitä joskus Israelissa, kun kuljin vanhoilla kaivauksilla. Puhtaiden ja epäpuhtaiden ruokien säännöt olivat erittäin tarkkoja, niin kuin yhä edelleen valtaosassa Israelia: nämä ruokasäännöt estivät pyhyyttä suojelevia miehiä ystävystymästä valtaosan kansaa kanssa, joka ei ollut yhtä tarkka hienovaraisista määräyksistä kuin israelilaisen uskon oppineet piirit. Tätä kaikkea merkillisyyttä oli niin paljon ja moninaista, että Jumalan antama tehtävä Israelin kansalle jäi täyttämättä: Jumalan ilmoitus kaivettiin maahan, koska Jumalan pyhyyttä pelättiin, saastumista pelättiin. Jumalan ilmoitusta ei viety eteenpäin koko Israelin kansan ja koko maailman kuultavaksi. Usko ei levinnyt, vaan sitä uskoteltiin suojeltavan eristyvissä pikkupiireissä. Vanhassa testamentissa oli monia upeita lupauksia, miten todellinen oikea Israel olisi valona ja todistuksena koko maailmalle, mutta noiden pyhyyteen liittyvien sääntöjen ja pelkojen tähden tätä tehtävää ei koskaan suoritettu ennen kuin Jeesus ja apostolit sanoivat, että meissä toteutuu nyt nämä VT:n lupaukset, me menemme koko Israelin luo ja kaikkeen maailmaan. Talenttia ei kaivettu kätköön maan alle.

O n oikeus uskaltaa luoda uutta, toivoa ja tehdä erilaista, voittopuolisesti ei pidä pelätä epäonnistumista ja tappiota, koska elämä on mahdollisuus ja lahja. Meillä on tulevaisuus ja toivo. Myönteinen lähtökohta vuorovaikutukseen kaikkien ihmisten kanssa on ihan aiheellista jo pelkästään psykologisista ja sosiaalipsykologisista lähtökohdista, jos mietimme kansallisten kulttuurien muutosta nyt ja seuraavien vuosikymmenien aikana. Minulle myönteinen rohkeus uudenlaiseen vuorovaikutukseen kaikkien ihmisten kanssa syntyy siitä, että luotan Jeesukseen Kristukseen. Kaste- ja lähetyskäsky lupaa, että Hän on kaikki muuttuvan maailmamme päivät meidän kanssamme: Hänen vuoksensa uskallan tarjota rohkeaa, avointa, myönteistä asennetta kanssakäymiseen kaikkien ihmisten ja koko maailman kanssa. Mitään syytä ei ole hävetä itseään. Pelko ei ole oikea asenne muutoksessa.  Kristinusko syntyi kaksituhatta vuotta siten uutena asenteena muuttuvaan maailmaan, vaikka toki myönnän, että epäreilun maailman vääryydet jättivät pahat jälkensä syntyvään kristinuskoon. Apostoli Paavali lausui ytimekkäästi uuden asenteen, ettei Jeesuksessa Kristuksessa ole enää jakoa mies-nainen, orja-vapaa, kreikkalainen-juutalainen, vaan kaikki ovat yhtä Herrassa Jeesuksessa.  Kristinusko synnytti uutta, koska se ei pysähtynyt; kristinusko rakentui ihmistä rakastavan Jumalan varaan.  

Muutoksen vastustaminen ei ole aina ihan rehellistä Jumalan pelkäämistä, vaikka muutosvastarinnan tähden uudistushaluisia pikemmin pelotellaan Jumalalla. Muutoshaluttomuus voi olla omien etuoikeuksien epäreilua suojelemista ja sitä varten yritetään vastustajia alistaa Jumalan pelkoon. Meillä on Pohjassa eräs historiallinen arvokas todiste mainitusta halusta suojella muuttumattomia epäreiluja etuoikeuksia. 13. huhtikuuta 1597 rautamarski, käytännöllisesti katsoen Suomea hallinnut itsenäinen sotilasdiktaattori, Suomen ja Viron käskynhaltija Klaus Flemming kuoli Pohjassa Flemminginkiven juurella. Miehellä oli useita laivoja ja kartanoita Suomessa ja Virossa. Rajattomasti ihan kaikkea niin kuin sotilasdiktaattorille sopii. Venäjänsodan aikana 1590-luvulla talonpojat kapinoivat tuota epäreilua tilannetta Marttilassa, Huittisissa, Loimaalla, Halikossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Rautalammilla. Talonpojat syyttivät sotarasituksista tätä upporikasta Klaus Flemmingiä.   He saivat valituksiinsa tukea luterilaiseen uskonpuhdistukseen mieltyneeltä Kaarle-herttualta, kun taas Klaus Flemming halusi pitää kiinni parhaan tukijansa Sigismundin kanssa roomalaiskatolisesta uskosta. Ruotsissa nämä kaksi herraa kävivät valtataistelua: Kaarle ja Sigismund. Talonpojat halusivat uudistuksia, jotta elämä olisi kohtuullista. Talonpojat kärsivät käskynhaltijan ja hänen suojattiensa väärinkäytöksistä. Alkuaan nämä talonpojat halusivat valittaa itselleen Ruotsin Kaarle-herttualle, mutta Fleming kielsi tällaiset valitusretket Ruotsiin. Fleming piti itse asiassa Sigismundia todellisena valtiaana Ruotsissa, ja Fleming itse oli Suomessa ja Virossa diktaattori. Tämän jälkeen syttyi väkivaltainen kapina: talonpoikia, nuijamiehiä, kuoli ehkä jopa 3000. Professori Heikki Ylikangas on kirjoittanut useita tutkimuksia tästä meidän Flemmingistä ja nuijasodasta. Hänen mukaansa kapinan syyt olivat siinä, että aateli oli kasvanut ja talonpojat köyhtyneet.  Sotaa käytiin myös hengen miekalla, Jumalan pelolla ja vihalla, koska Flemmingin paras tukija Sigismund oli roomalaiskatolinen. Sigismund oli Ruotsissa valtataistelussa luterilaista uskonpuhdistusta kannattavan Kaarle-herttuan kanssa. Kun Fleming oli kuollut täällä Pohjassa, valta-asetelmat kääntyivät nopeassa Suomessa. Niin Kaarle suoritti maihinnousun Suomeen jo 5 kuukautta myöhemmin, syyskuussa 1597. Maihinnousun jälkeen Kaarle ei onnistunut heti vakiinnuttaa valtaansa täällä. Vasta syksyllä 1599 toteutui muutos, kun Kaarle teki toisen maihinnousunsa Suomeen. Suomen kaikki linnat vallattiin ja taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin. Kaarle korvasi suomalaista ylimystöä ruotsalaisilla. Tämän jälkeen myös meidän Pyhän Marian kirkko ja muut Suomen alueen kirkot siirtyivät roomalaiskatolisesta vallankäytöstä luterilaisen uskonpuhdistuksen piiriin. Sigismundin valta oli lopullisesti päättynyt Suomessa. Pyhyyteen vetoaminen ei ole siis aina todiste pyhästä uskosta, sydämen rakkaudesta Jumalaan, vaan valitettavan usein asianomaisten ihmisten halua suojella omaa vallanhimoa ja väärinkäytöksiä. Niin oli Flemmingin kanssa.  

Vastaavia esimerkkejä on lukuisia meidän kirkonmäeltä, mutta en pitkitä saarnaa.  Kristinusko lähti syntymään ajanlaskun alussa, koska elämää ja toisia ihmisiä ei enää lähtökohtaisesti pelätty, vaan Jeesuksen uskottiin olevan kastettavan kanssa kaikki päivät maailman loppuun asti.  Tämä on yhä edelleen hyvin tarpeellinen ja ajanmukainen usko omaksuttavaksi.  

Tämä suomalainen tulkinta publikaanista ja fariseuksesta johti myös ylilyönteihin, kun uskovaisen oli luovuttava tästä reaalisesta maailmasta, hän ei saanut rakentaa enää mitään luottamusta omaan maailmaansa. Muistan hyvin, miten minua nuorta opiskelijapoikaa moitittiin teologiopiskelijoiden piirissä, kun olisin tahtonut juosta kilpaa, mutta en halunnut jättäytyä kilpailujen viimeiseksi. Muistan hyvin monet kerrat, miten tätä pappispoloinen on saanut moitteita autojen oston vuoksi. Eikö papin pitäisi ajaa ihan vaatimattomasti, huomaamattomasti, välttäen maailmallista nautittavuutta? Jo vanhassa körttiläisyydessä maailma alettiin nähdä johdonmukaisesti vaaralliseksi matkaksi. Monen suomalaisen mieliin painuivat enkel-taulut, rukoukset ja laulut, että maan korvessa käy lapsosen tie, joka voi olla vaarallinen ja liukas. Oli oltava alati valvovainen, jottei alkaisi rakentaa mitään luodun varaan vaan antaisi kaiken Luojan varaan. Jumala uskottiin mustasukkaiseksi, joka huolehtisi vain siitä, että toivoi paremmasta asetettaisiin yksin Häneen. Tosi Jumalaa ei ymmärretty ihmistä rakastavaksi Jumalaksi, joka hymyilisi itsekin ihmisten saadessa nauttia ja hymyillä. Ihmisen kyvykkyyttä huolehtia itsestään pitäisi säikähtää yli kaiken, koska silloin ihminen luulottelisi omaa jumaluuttaan. Mielestäni oman aikamme kirkon ongelma tavoittaa nuorta aikuista ei ole pelkästään toimintamuotojen teknistä sopimattomuutta urbaanin ihmisen lukujärjestykseen, vaan ongelma on näissä ylilyönneissä tulkinnoissa, joista nuoret aikuiset ovat hyvin aiheellisesti ja terveellisesti maallistuneet eroon. He äänestävät jaloillaan, ettei elämänkielteisyys ole tervettä kristillisyyttä.

Paavo Ruotsalainen lausui erään kerran järkyttävästi: "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan. Minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". Neuroottisesti suomalaisessa kristillisessä eetoksessa on pelätty ihmisparan tahtovan laittaa taivasta maan päälle itselleen ja tarrautuvan nautittavaan elämäänsä. Siksi menetyksistä vain kiitetään, jotta ihminen muistaisi elävänsä yhä maan päällä eikä paratiisissa ja jotta hän tiedostaisi palvelleensa epäjumalia. Puoliso, lapsi, hyvinvointi, koulutuksellinen menestys on koettu suomalaisessa kristillisyydessä tuolla tavoin narsistisiksi epäjumaliksi, joiden avulla ihminen väärämielisesti säätelisi itsetuntoaan. Rakastamisesta ja kiintymistä alettiin pitää vaarallisena, koska tuolloin unohtuisi, että maailma oli perkeleen valtakuntaa, jonka ikeestä oli päästävä. Rikkauden rakkaus, ahneus ja maallinen mieli ei saisi hallita. Paavo Ruotsalainen nautti mustalla orillaan ajamisesta, mutta hän totesi erään kerran palvoneensa epäjumalaa, koska oli niin ihastellut reestä käsin hevosen uljasta laukkaa Syvärin jäällä. Vanhastaan suomalaisessa kristillisyydessä on ajateltu mielestäni erheellisesti, että maallinen menestys kestäisi vain silloin, kun siitä nauttiminen ei olisi enää pääasia. Suomalaisten neuroottinen ahdistus kauneutta kohtaan tunnetaan hyvin naapurikansojemme keskuudessa. Erään kerran menin Pietariin ja tein haastattelua kenkäkauppiaille. Eräs venäläinen kauppias tunsi hyvin suomalaiset. Hän luonnehti suomalaista mielialaa: "Jos kengät ovat hyvä kävellä, niitä sopii suomalaistenkin käyttää, jos kengät eivät ole liian kauniit katsella." Tähän ajatteluun kuuluu, että työtä tulisi tehdä entistä tunnollisemmin, mutta ei ylellisyyskulutuksen vuoksi. Vanhassa heränneisyydessä talonpoika sai toki nauttia kaakeliuunistaan, jos vain kävi armoa kerjäämään omana itsenään eikä tehnyt kaakeliuuniaan liian tärkeäksi. Itsensä kieltäminen merkitsi itserakkauden, kunnian, viisauden, kiitoksen, edun, jopa oman hengen mitättömänä pitämistä Kristuksen rinnalla. Maalliset, seksuaaliset, iloiset asiat olisivat vaarallisia, jos ne muodostivat suurimman tyydytyksen, mitä ihminen enää odotti saavansa. Synkkänä pidetty pukeutuminen korosti, ettei ihminen havitellut elämälleen täyttymystä maan päällä eikä pitänyt olomuotoaan ihannetta vastaavana.

Juha Siltala on teoksessaan Suomalainen ahdistus otaksunut, että suomalaisen mentaliteetin kaksijakoisuus suhteessa menestykseen ja siinä havaittava myönteisten tunteiden epäily voisi pohjautua juuri siihen, ettei suomalainen herätysuskonnollisuus kehittänyt tapaa hyväksyä todellisuutta, jossa menestys ja häviö tosiasiallisesti vaihtelevat. Nykysuomalaisilta puuttuu laillistettu kehikko, jossa heikkous ja vahvuus voisivat inhimilliseen tapaan vaihdella samojen ihmisten normaalitiloina. Nyt voittajat ja häviäjät kuuluvat ikään kuin eri todellisuuksiin. Kellä on onni on, onnen kätkeköön, koska kuuseen kurkottaja katajaan kapsahtaa. Menestyksestä ja häviöstä tehdään tällä tavalla liian jumalallisia kohtaloita. Inhimillisyys katoaa. Maailmassa koettu nautinto luullaan synnilliseksi, langenneeksi iloksi, jota seuraa epäilemättä rangaistuksen uhka. Vastoin suomalaista perinnettä tahdon haastaa teitä tutkimaan, olisiko oman synnillisyyden tuntemista ja maailmassa nauttimista ajatelta nyt uudella tavalla - Jumalan ihmisrakkaudesta käsin: ihmistä rakastava Jumala hymyilee, kun näkee syntisen turvautuvan kaikesta pahasta tunnosta huolimatta häneen; tämä ihmistä rakastava Jumalaa hymyilee, kun näkee luomansa ihmisen onnelliseksi. Jos vaikka Jumala on ollut kristillisessä perinteessämme antiikissa, myöhäisantiikissa ja aina meidän suomalaisen kristillisyyden historiallisiin juurin saakka mustasukkainen, tätä ihmistä rakastavaa Jumalaa ei pidä enää 2000-luvulla otaksua mustasukkaiseksi, vaan pikemmin elämälle hymyileväksi Jumalaksi.

Mitä siis vanha, paljon kokenut, oppinut ja jo hyvin kivuliaasti sairas tohtori Martti Luther koki kiitollisuudesta ja päivän evankeliumista juuri kuolemansa edellä? Toistuvasti tuo vanha mies ylisti saarnassaan, että tämä on kaunis evankeliumi. Kauniissa evankeliumissa on autuas opetus, on varotus järjen väärää vallankäyttöä vastaan ja on lohdutus yksinkertaisen uskon puolesta. Luther saarnasi: ”Herra Kristus kiittää ja ylistää taivaallista Isäänsä, että hän on kätkenyt nämä toimeliailta ja viisailta. Hän on ilmoittanut ne pienille: hän ei julistanut evankeliumiansa tämän maailman toimeliaille järkiviisaille, vaan ilmoitti evankeliuminsa pienille, se on, lapsille, yksinkertaisille. Nämä ovat niin yksinkertaisia, että uskovat evankeliumin autuudekseen, eivät tutki evankeliumia lihan ja veren mukaan, vaan ottavat järkensä vangiksi ja jäävät uskon kuuliaisuuteen. Tällä tavalla Herra Kristus ilmoittaa vihaavansa lihallisesti viisaita ja toimeliaita, mutta rakastavansa niitä, jotka eivät ole itseviisaita ja omapäisiä, vaan vähäisten pienten lasten kaltaisia”.

Toimeliaisuuden ja omapäisyyden moitiskelu oli Lutherin viimeisessä saarnassa niin voimakkaasti esillä, että herää tunne vanhan tohtorin jo kaipaavan ikuiseen lepoonsa. Päivän evankeliumissa ja kirkollisessa perinteessä moititaan tavan mukaan omapäisyyttä, järkiviisautta ja itseviisautta, monia eri sanoja on kehitetty moitteen kuvauksissa. Pääsääntöisesti tarkoitus ei ole suinkaan, että vähättelisimme älyllistä ajattelua, opiskelua ja työssä jatkuvaa oppimista. Toimeliaisuus ei ole sinänsä mitään pahaa. Oikea ja kohtuullinen järjen käyttö tarkoittaa kirkollisessa perinteessä ja Martti Lutherin saarnassa, että järjen täytyy tiedostaa oma inhimillinen rajoittuneisuus, järkikin on turmeltunut syntisten halujen ja tarpeiden värittämä. Minä järkevänä ihmisenä kehitän hienoja perusteluja ja tutkimuslöytöjä, mutta ilmaisen omaa syntistä haluani. Uskon ytimessä on kuitenkin sellainen kohta, mysteeri, jossa pitää jäädä vähäisten pienten lasten kaltaiseksi, jättäytyä uskoon.

Oman kuolemansa ehtoolla Martti Luther ei säästellyt värikkäitä sanojaan, kun painotti evankeliumin selkeyttä ja uskottavuutta yksinkertaisesti uskossa: ”Mutta tämän maailman viisasten korvissa kuulostaa tällainen saarna hyvin hullulta, että Jumala noin vihaisi viisaita, ja noin kiroaisi toimeliaat, sillä he luulevat, ettei Jumala saata hallita, jos ei hänellä ole siihen paljon viisaita ja toimeliaita miehiä. Nämä viisaat ja toimeliaat luulevat, että mitä Jumala on tehnyt, asettanut ja säätänyt, se ei kelpaa. Heidän täytyy se parantaa, niin ettei heillä ole kehnompaa ja tyhmempää koulupoikaa kuin Jumala. Jumalan täytyy heiltä – näiltä viisailta ja toimeliailta miehiltä - ottaa opetusta, ja kaikki tahtovat opettaa ja mestaroida Jumalaa”.

1500-luvulla Luther kohdisti nuo kovat sanansa lahkolaisia, paavin kannattajia ja uudestikastajia vastaan. Nuo osapuolet lienee vähemmän merkittäviä meidän omassa tilanteessamme, jos täytyisi arvostella järjen väärää käyttöä uskon asioissa. Huoli järjen järjettömästä käytöstä ja Jumalan alentaminen koulupojaksi ovat jopa luultavammin 2000-luvun ongelma pahemmin kuin Lutherin aikaisen keskiajan ongelma. Meidän itse kunkin sopii pohtia omaa elämäämme ja omaa vakaumustamme sekä omia luterilaisia päättäjiämme, mikä vakaumus ja mikä usko ovat itse kullakin. Onko järkemme käyttö turhaa omahyväistä tärkeilyä ja voitontavoittelua? Luther saarnasi murehtien, että väärän maailmallisen itseviisauden ja omapäisyyden vuoksi on kristillinen seurakunta turmeltunut: ”Kussa toinen piispa vainoo toista, ja toinen kirkkoherra kateudesta ja ahneudesta pyrkii toisen edelle suuremmille tulolähteille, riidellään aina ylimpiä oikeuksia myöten, että vain saataisiin voitto”. Luther saarnasi piispojen ja kirkkoherrojen kateudesta ja ahneudesta, mutta kateus ja ahneus koskettavat yhtä hyvin seurakuntien kaikki työntekijöitä ja vapaaehtoisia, seurakuntien tilaisuuksiin osallistuvia. Juuri kateudessa ja ahneudessa ilmenee vaarallinen, turmiollinen omapäinen itseviisaus, joka tahtoo arvostella toisia alentaen toisen henkilön menestyksen arvon ja voittaakseen itselle kunniaa ja mielihyvää. Luther pohtii saarnassaan moista menoa: ”Mutta mielistyykö Jumala tuollaiseen menoon. Eipä tottakaan. Ei ole soveliasta, että muna neuvoo kanaa, ja tyhmä poika neuvoo viisasta isää”.

Luther yltyy selittämään, mitä on tuo Herran Jeesuksen kiitos Isä Jumalalle, josta päivän evankeliumi kertoo. Miten Jeesuksessa ilmestyvä oikea kiitollisuus on erilaistenkuin itseviisasten omahyväisyys ja muiden kadehtiminen: ”Herramme Kristus ei vihannut eikä kadehtinut maailmaa, vaan päinvastoin hänen sydämensä suosio ja rakkaus oli koko maailman hyväksi. Hän antoi itsensä sovintouhriksi meidän kaikkien edestämme, hänen verensä vuodatuksessa puhdisti meidät synneistämme. Jeesuksella oli suuri, vapaa ja väkevä rakkaus. Sellaisessa sydämessä ei voi pysyä vihaa eikä kateutta, sillä laupeudesta tämä sydän on yhden kerran meidän hyväksemme haljennut”.

Keskiaikaisen kulttuurin piirteet näkyvät monessa kohdin Lutherin saarnaa. Lapsenmielisyys on Lutherille esimerkki vaikenemisesta, lapsi on ollut muinaisista kulttuureista lähes meidän päiviimme saakka usein esimerkki ihmisestä, joka vaikenee, kuuntelee hiljaa, on alamainen: ”Rakas Herrani Kristus, puhu sinä, minä tahdon mieluisasti olla sinun opetuslapsesi, ja vaieta niin kuin lapsi. Sillä jos minä omalla taidollani ja järjelläni olisin tahtonut hallita seurakuntaa, niin olisivat nämä pyörät jo pitkän aikaa maanneet loassa, ja tämä laiva olisi jo kauan aikaa sitten mennyt hajalle. Hallitse siis, rakas Herra ja kuljeta sinä itse tätä, minä painan mielelläni silmäni umpeen ja jään armoon, enkä tuomitse järkeni mukaan, vaan annan sinun yksin hallita seurakunnassa ja sydämessäni sanallasi ja hengelläsi.”

Meidän oma maailmamme ja kasvatuskulttuurimme ovat kovasti muuttuneet Lutherin keskiaikaisista ajatusrakennelmista ja ihanteista, ja aivan hyvään suuntaan! Suomessakin on muutos tapahtunut aika nopeasti, mutta erityisen nopeaa muutos on tapahtunut itänaapurissamme, jossa kasvatuskulttuurin muutos alkoi vasta kymmenen vuotta sitten. Yhä edelleen päivittäin äidit ja isoäidit väittelevät puistoissa ja kotona lapsen vapauden rajoista, televisiossa ja sanomalehdissä pohditaan asiaa. Pitäisikö lapset kapaloida henkisesti liikkumattomiksi, äänettömiksi, alistuviksi? Onko nykyinen vapautta ja itsensä ilmaisemista tukeva lapsuus hyväksi, mitä seurauksia siitä on? Meidän aikamme haaste on tuntea vapautettuina merkittävyys, säilyttää siveellisyys ja hyveellisyys oman itsensä varassa sekä ymmärtää Jumalan oikeasti majesteetiksi samanaikaisesti kun terveellinen omatoimisuus on lisääntynyt.

Kuolemaansa kohti kulkeva Martti Luther päättää saarnaansa korostaen Jeesuksen tuomaa turvaa,” Vielä tarkastamme Herran Kristuksen sanoja ´Kaikki ovat minulle annettu minun Isältäni´ näillä sanoilla Kristus tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Se on: minua, minua täytyy kuulla kaikkien taivaassa ja maanpäällä, pysyä sanassani ja armossani. - - - Oi, käsittäkäämme tämä suuri kunnia, että saamme kuulla itse Jumalan meitä puhuttelevan ja lohduttavan Hänen valtavalla sanallansa, joka pysyy iankaikkisesti, eikä huku milloinkaan. - - - Minun lävistetty käteni on joka hetki allanne ja päällänne kaikissa kärsimisissänne, ja minä kannan teitä kuin suuren kotkan siivillä, niin että voitte vaeltaa ja ette väsy, voitte kulkea ja ette näänny, sillä minä annan väkeä ja voimaa. »Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret» (Psalmi 31:25). Olkaa vain hyvässä turvassa ja pelkäämättömiä sydämissänne, —»olkaa vain hyvässä turvassa, minä voitin maailman», näillä sanoilla Jeesus opastaa meitä voittoonsa. Jotta pysyisimme uskossa ja sanassa loppuun asti vahvoina, pidä meidät uskossa loppuun asti, ja korjaa ja kruunaa matkan lopussa meidät kaikki kaikkien pyhitettyjen kanssa kunnialla! Aamen!”

Seurakuntiemme päiväjumalanpalvelusten valtaväestö on iäkkäämpää keski-ikää ja vanhuksia. Katsokaa ympärillenne penkeissä ja nähkää tämä! Tutkimusten mukaan valtaosa tästä ikäpolvesta pelkää omaa tai ystävänsä sairastumista, jopa kuolemaa. Miten minun muistini käy? Miten puolisoni selviää sairastuttuaan? Lutherin neuvoi pelkäävää ja sairastavaa ihmistä, että muistaisi Kristuksen lävistetyn käden suojaavan alla ja päällä kaikissa kärsimyksissä. Luther valmistautuu jo itsekin iankaikkisuutta varten kaikkien pyhitettyjen rinnalle. Kuolemaan valmistautuminen ei ole toki eikä pidä olla yhtä lähellä mieltemme liikkeitä, jos tahtoo elää vielä vuosikymmenet työn ja perheen parissa. Nuoremmalle polvelle on kuitenkin hyvä kuunnella, että olemme hyvässä turvassa. Liian usein olen kuullut kristittyjen paatoksellista äänen värinää ja kauhistelua, millaiseksi maailma on tulossa, sen sijaan että päähuomio olisi tässä luottamuksessa hyvästä turvasta: ”Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret” (Psalmi 31:25).