JUHA MOLARI, Юха Молaри

KAIKKI SAARNAT LÖYDÄT TÄSTÄ: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm

Sermons,

проповеди

SAARNAT 19.8.2007-25.12.2007

12. sunnuntai helluntaista –Itsensä tutkiminen – Luuk. 18: 9 –14.

17. sunnuntai helluntaista –Jeesus antaa elämän – Luuk. 7: 11 –16.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä –Uskon perusta – Jes. 33:20-22, Joh. 4:46-53.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai, Tuomiosunnuntai; Matt. 25:31-46.

Kauneimmat joululaulut 16.12.2007 klo 18 Pihlajamäen kirkko

Jouluaamu - Jeesuksen Kristuksen syntymä, Luuk. 2:1-20 25.12.2007 klo 10 Pihlajamäen kirkko

12. sunnuntai helluntaista - Itsensä tutkiminen – Luuk. 18: 9 –14. Pihlajamäen kirkko ja Jakomäen kirkko 19.8.2007.

Luukkaan evankeliumi väittää, että Jeesuksen vertaus on niitä "muutamia varten, jotka ovat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyvät muita". Pääsääntöisesti olemme unohtaneet, että vertaus oli vain "muutamia varten". Kaikesta huolimatta Jeesuksen vertauksesta on tullut jopa koko vanhaa suomalaista kristillistä ilmapiiriä leimaava suuntaviitta. Taempana seisova, rintaansa lyövä publikaani on vääntynyt vuosisatojen kuluessa erheellisesti kaiken kristillisen elämänasenteen ja surumielisyyden mallikuvaksi. Tunnen lukuisia esimerkkejä jo myöhäisantiikista, miten ihannekristityn uskottiin kieltäytyvän maailman ilomielisyydestä. Eräs sellainen ankara rintaansa lyövä kristitty oli Tertuallianus: hän varotti kristittyjä naisia värjäämästä hiuksiaan, ylipäätänsä moitti aikansa kirkollista elämää liiallisesta kevytmielisyydestä ja hän hän itse lopulta kieltäytyi sukupuolisesta kanssakäymisestä oman vaimonsa kanssa. Olisihan se ollut liiallista maailmalliseen, lihalliseen nautinnollisuuteen suostumista. Hän ei ollut suinkaan yksittäistapaus, vaan vastaavia esimerkkiä on ongelmaksi saakka. Rintaansa lyövä publikaani kasvoi erheelliseksi ihannekuvaksi, jossa ilo, nautinto, vapautuneisuus, menestys ja hyvinvointi koettiin maailmalliseksi jumalattomaksi omavanhurskaudeksi - ikäänkuin epäilemättä muiden väheksynnäksi. Martti Luther ei voinut muuttaa tuota tulkintaperiaatetta täysin toiseksi, mutta hän kertoi opettavia tarinoita väärää maailmankielteisyyttä vastaan. Minun suosikkitarinoita on kertomus eläinten kuninkaasta, joka järjesti hienot pidot. Leijona pisti pöydän koreaksi ja kutsui kaikki juhliin. Viimeisenä juhliin saapuu sika, joka jo oven suulla kysyy: Saisinko jätteitä? Sellaisiako kristittyjen pitäisi muka olla, että Luojan tarjotessa hyvää kristitty anelee jätteitä? Nobelin palkinnolla palkittu Albert Schweitzer tutki perusteellisesti vanhaa kristillisyyttä, kirjoitti useita tutkimuksia ja päätyi lopulta rohkeaan ehdotukseen: "Vanha pessimistinen, tuomioon valmistautuva kristinusko pitäisi kääntää optimistiseksi, elämän myönteiseksi uskoksi".

Paavo Ruotsalainen osasi muuntaa aikalaistensa ja oman ahdistuksensa kristilliseksi pelastuskamppailuksi. Yksinäisyys ja avuttomuus paikantui pelastuskertomukseksi. Siinä oli Ukko Paavon vahvuus. Epämääräinen hylkäämiskauhu pelkistyi jumalasuhteeksi: kun tuo jumalasuhde saatiin kuntoon, korjaantui kaikki muukin. Uskon kamppailuista tuli luova ratkaisu lapsuuden ahdistuksiin ja ahdistuneena elämiseen 1800-luvun alun historiallisessa tilanteessa. Ongelmalliseksi nuo Ukko Paavon viisauksien toistamiset muodostuvat, jos niitä ei nähdä osaksi 1800-luvun alun historiallista tilannetta, vaan niistä tulee suomalaiskansallisia moraalisia normeja hyveellisyydestä, jota tulisi noudattaa 2000-luvun globalisoituneen maailman keskellä, jossa uudistuminen ja luovuus ovat lähtökohtia menestykselle - omalle ja kansalliselle menestykselle.

On hyvin oikein ja erityisen autuaallista, jos ja kun Jeesuksessa Kristuksessa omaan hylättävyyteensä herännyt ihminen pääsee maistamaan menettämäänsä lapsen oikeutta. Jeesus Kristus on voittanut eron ja kuoleman ja jakaa saavutuksensa. Ankarien muistojen sisäisesti pahoinpitelemä ihminen voi yhä 2000-luvullakin koe tutuksi 1800-luvun ihmisten kokemuksen liikaantuneista pahoista tunteista. Yhä edelleen ymmärtämätön ympäristö voi repiä muotoutuvaa ihmismieltä aina uudestaan hajalle. Paavo Ruotsalainen korosti sellaisissa 1800-luvun historiallisissa tilanteissa ihmislapsen pahan tilan ja Kristus-lapsen hyvän tilan vastakkaisuutta, jottei kukaan ihminen luulisi voivansa ylittää kuilua omin voimin. Eräs herännäisopettaja muotoili pahan ihmislapsen syyllisyyttä ja eroa: "Olet syntynyt synnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt autuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet ylönkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä julistavat, oelt seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia, olet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä - Jumala tietää mitä kaikkea oletkaan tehnyt".

Ukko Paavo opetti taitoa mennä kadotettuna Kristuksen luo, "maksoi mitä maksoi". Tuota taitoa olisi harjoiteltava, sillä tuo publikaanin rukous olisi tuhat kertaa vaikeampaa kuin valvoa, rukoilla tai muuta sellaista omaksi tyydytykseen. Armoa seurasi havainto, ettei armo ollut tehnyt ihmistä jumalaiseksi vaan Jumalaan täytyi edelleen turvautua pahana. Pahana oli toki vaikea hakea vanhurskauttamista koko olemukselleen aina vain uudestaan. Ukko Paavon oli lähdettävä uskon kokemukseensa aina uudestaan hylkäämisestä - hän oli niin kuin tuo rintaan lyövä publikaani yhä uudestaan ja uudestaan. Paavo hoki, ettei hänellä ollut uskoa, mutta hän tiesi lunastajansa silti elävän. Vaikka ruumis teki kuolemaa, sielu voi Kristuksessa hyvin. Oman parantumattoman tilan ja saavuttamattoman minäihanteen tiedostaminen auttoi kääntämään halun pois maailmasta kohti Jumalaan. Niin alkoivat hengellinen elämä ja uudestisyntymä! Jos sitä vastoin kadotti turmeltuneisuutensa tunnon, sortui kunialliseen pakanuuteen fariseuksen tavoin. Jos uskoi omalla veisuullaan ja rukouksillaan säätelevänsä etäisyyttä helvettiin ja pakenevansa parannuksen murhetta pyhiin harjoituksiinsa, oli langennut suruttomaksi, itsevarmaan omavanhurskauteen, farisealaiseksi. Vihan alta ja synnintunnosta pois pyrkiminen oli jopa valheellisen oman täydellisyyden ylläpitoa, mutta synnintuntoon myöntyminen vapautti ihmisen elämään epätäydellisenä ja maailman hallintaan kykenemättömänä. Kuvitellun farisealaisen omavanhurskaan hallinnan vastakohta oli publikaanin tavoin oman tilansa tunteminen. Körttiläisyydessä armo ei ilmene sen vuoksi niinkään auvoisina olotiloina vaan sairautensa näkemisenä oikeassa muodossa; publikaanin armo ja vanhurskaus on kadotuksen tuntoa omien rakennelmien romahduttua ja turvautumista Jumalaan syntisenä. Körttiläisyys katseli vertauksen publikaania ja päätteli, ettei ihmisen pidä ylipäätänsä turvata uskon vaikutuksiin itsessään vaan tulisi hakea uskoa yhä uudestaan uskottomana. Olisi vaarallista tyytyä ensimmäisiin armonkipinöihin ja ruveta hyvänä ihmisenä varjelemaan niitä. Kristityn kaipuu Kristuksen puoleen on vailla ansioita, köyhää. Rukouksenkaan ei tarvitse sujua Jumalalle otollisella tavalla: mene vain sellaisena kuin olet Kristuksen luo. Suurin synti on, ettei rohkene mennä sellaisena kuin on sairauden Parantajan, Kristuksen luo. Tämä ajattelutapa loi koko suomalaiseen kristillisyyteen lähtemättömän leimansa: ihanteeksi ei ole meillä asetettu koetuksia kestävää pyhimystä vaan koetuksissa langennut ihminen, joka turvaa Vapahtajaan. Armo ja vanhurskaus eivät ole ihmiskeskeisiä suorituksia vaan kanava, jonka välityksellä kristitty saa uskoa elämisenoikeuteensa.

Tämä suomalainen tulkinta publikaanista ja fariseuksesta johti myös ylilyönteihin, kun uskovaisen oli luovuttava tästä reaalisesta maailmasta, hän ei saanut rakentaa enää mitään luottamusta omaan maailmaansa. Muistan hyvin, miten minua nuorta opiskelijapoikaa moitittiin teologiopiskelijoiden piirissä, kun olisin tahtonut juosta kilpaa, mutta en halunnut jättäytyä kilpailujen viimeiseksi. Muistan hyvin monet kerrat, miten tätä pappispoloinen on saanut moitteita autojen oston vuoksi. Eikö papin pitäisi ajaa ihan vaatimattomasti, huomaamattomasti, välttäen maailmallista nautittavuutta? Jo vanhassa körttiläisyydessä maailma alettiin nähdä johdonmukaisesti vaaralliseksi matkaksi. Monen suomalaisen mieliin painuivat enkel-taulut, rukoukset ja laulut, että maan korvessa käy lapsosen tie, joka voi olla vaarallinen ja liukas. Oli oltava alati valvovainen, jottei alkaisi rakentaa mitään luodun varaan vaan antaisi kaiken Luojan varaan. Jumala uskottiin mustasukkaiseksi, joka huolehtisi vain siitä, että toivoi paremmasta asetettaisiin yksin Häneen. Tosi Jumalaa ei ymmärretty ihmistä rakastavaksi Jumalaksi, joka hymyilisi itsekin ihmisten saadessa nauttia ja hymyillä. Ihmisen kyvykkyyttä huolehtia itsestään pitäisi säikähtää yli kaiken, koska silloin ihminen luulottelisi omaa jumaluuttaan. Mielestäni oman aikamme kirkon ongelma tavoittaa nuorta aikuista ei ole pelkästään toimintamuotojen teknistä sopimattomuutta urbaanin ihmisen lukujärjestykseen, vaan ongelma on näissä ylilyönneissä tulkinnoissa, joista nuoret aikuiset ovat hyvin aiheellisesti ja terveellisesti maallistuneet eroon. He äänestävät jaloillaan, ettei elämänkielteisyys ole tervettä kristillisyyttä.

Paavo Ruotsalainen lausui erään kerran järkyttävästi: "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan. Minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". Neuroottisesti suomalaisessa kristillisessä eetoksessa on pelätty ihmisparan tahtovan laittaa taivasta maan päälle itselleen ja tarrautuvan nautittavaan elämäänsä. Siksi menetyksistä vain kiitetään, jotta ihminen muistaisi elävänsä yhä maan päällä eikä paratiisissa ja jotta hän tiedostaisi palvelleensa epäjumalia. Vuonna 1991 olin hurjan kovakuntoinen nuori pappi. Olin juossut jo toista vuotta kovavauhtisia juoksulenkkeä kaksi kertaa päivässä. Aamulla 10-15 kilometriä. Illalla sama matka tai vielä enemmän. Joka päivä viikossa säästä riippumatta. Marraskuussa 1991 otin tuomiokapitulin päätöksellä palkatonta virkavapautta, jotta saisin harjoitella täysin ammattimaisesti, koska otaksuin tunkeutuvan Suomen edustusmaratoonareiden joukkoon sopivan karsintakilpailun jälkeen. Virkavapauden ensimmäisenä päivänä sain mätäruvesta aivokalvotulehduksen, aivoinfarktin, verenmyrkytyksen ja sydämmestäni repesi mitraaliläppä. Neuroottisesti maailmallisuuteen suhtautuva kristitty opasti minua, kun makasin Meilahden sairaalassa: "Ole vain kiitollinen, Jumala opettaa sinua!" Neuroottista sairaalloisuutta oli tuossa vierailijan asenteessa hänen kyvyttömyys hyväksyä maallisten menestysten oikea merkittävyys, arvo ja hyvyys: hänen mukaansa menetyksistä pitäisi vain ja ainoastaan kiittää, jotta pappi säästyisi maallisen elämän nautittavuudesta. Puoliso, lapsi, hyvinvointi, koulutuksellinen menestys on koettu suomalaisessa kristillisyydessä tuolla tavoin narsistisiksi epäjumaliksi, joiden avulla ihminen väärämielisesti säätelisi itsetuntoaan. Rakastamisesta ja kiintymistä alettiin pitää vaarallisena, koska tuolloin unohtuisi, että maailma oli perkeleen valtakuntaa, jonka ikeestä oli päästävä. Rikkauden rakkaus, ahneus ja maallinen mieli ei saisi hallita. Paavo Ruotsalainen nautti mustalla orillaan ajamisesta, mutta hän totesi erään kerran palvoneensa epäjumalaa, koska oli niin ihastellut reestä käsin hevosen uljasta laukkaa Syvärin jäällä. Menneellä viikolla kävin taas kerran autoliikkeessä: ajoin uudehkolla mustalla Jaguarilla ja tunsin kohtalonyhteyttä Ukko Paavoon, joka ihasteli mustaa oriaan. Sitä vastoin minä koin nautinnon jo ihan luvalliseksi: elämästä saa nauttia! Vanhastaan suomalaisessa kristillisyydessä on sitä vastoin ajateltu mielestäni erheellisesti, että maallinen menestys kestäisi vain silloin, kun siitä nauttiminen ei olisi enää pääasia. Jos auto on hyvä ajaa, sillä saa kulkea, jos ei nauti liikaa.Suomalaisten neuroottinen ahdistus kauneutta kohtaan tunnetaan hyvin naapurikansojemme keskuudessa. Erään kerran menin Pietariin ja tein haastattelua kenkäkauppiaille. Eräs venäläinen kauppias tunsi hyvin suomalaiset. Hän luonnehti suomalaista mielialaa: "Jos kengät ovat hyvä kävellä, niitä sopii suomalaistenkin käyttää, jos kengät eivät ole liian kauniit katsella." Tähän ajatteluun kuuluu, että työtä tulisi tehdä entistä tunnollisemmin, mutta ei ylellisyyskulutuksen vuoksi. Vanhassa heränneisyydessä talonpoika sai toki nauttia kaakeliuunistaan, jos vain kävi armoa kerjäämään omana itsenään eikä tehnyt kaakeliuuniaan liian tärkeäksi. Itsensä kieltäminen merkitsi itserakkauden, kunnian, viisauden, kiitoksen, edun, jopa oman hengen mitättömänä pitämistä Kristuksen rinnalla. Maalliset, seksuaaliset, iloiset asiat olisivat vaarallisia, jos ne muodostivat suurimman tyydytyksen, mitä ihminen enää odotti saavansa. Synkkänä pidetty pukeutuminen korosti, ettei ihminen havitellut elämälleen täyttymystä maan päällä eikä pitänyt olomuotoaan ihannetta vastaavana.

Juha Siltala on teoksessaan Suomalainen ahdistus otaksunut, että suomalaisen mentaliteetin kaksijakoisuus suhteessa menestykseen ja siinä havaittava myönteisten tunteiden epäily voisi pohjautua juuri siihen, ettei suomalainen herätysuskonnollisuus kehittänyt tapaa hyväksyä todellisuutta, jossa menestys ja häviö tosiasiallisesti vaihtelevat. Nykysuomalaisilta puuttuu laillistettu kehikko, jossa heikkous ja vahvuus voisivat inhimilliseen tapaan vaihdella samojen ihmisten normaalitiloina. Nyt voittajat ja häviäjät kuuluvat ikään kuin eri todellisuuksiin. Kellä on onni on, onnen kätkeköön, koska kuuseen kurkottaja katajaan kapsahtaa. Menestyksestä ja häviöstä tehdään tällä tavalla liian jumalallisia kohtaloita. Inhimillisyys katoaa. Maailmassa koettu nautinto luullaan synnilliseksi, langenneeksi iloksi, jota seuraa epäilemättä rangaistuksen uhka. Vastoin suomalaista perinnettä tahdon haastaa teitä tutkimaan, olisiko oman synnillisyyden tuntemista ja maailmassa nauttimista ajatelta nyt uudella tavalla - Jumalan ihmisrakkaudesta käsin: ihmistä rakastava Jumala hymyilee, kun näkee syntisen turvautuvan kaikesta pahasta tunnosta huolimatta häneen; tämä ihmistä rakastava Jumalaa hymyilee, kun näkee luomansa ihmisen onnelliseksi. Jos vaikka Jumala on ollut kristillisessä perinteessämme antiikissa, myöhäisantiikissa ja aina meidän suomalaisen kristillisyyden historiallisiin juurin saakka mustasukkainen, tätä ihmistä rakastavaa Jumalaa ei pidä enää 2000-luvulla otaksua mustasukkaiseksi, vaan pikemmin elämälle hymyileväksi Jumalaksi.

 

17. sunnuntai helluntaista - Jeesus antaa elämän – Luuk. 7: 11 –16. Pohjan seurakunnan Pyhän Marian kirkko 23.9.2007. Kirkkoherran valintaan liittyvä vaalisaarna.

 

Jeesus meni leskinaisen luo.

Hengellinen haaveilu ja spekulaatio eivät riitä

Valitettavasti lukuisat uskonnolliset tarinat eivät ole pelastaneet itkeviä leskiä, ei Jeesuksen ajan Israelissa eikä pitkälle meidän päiviimme saakka kristinuskoon kääntyneessä Suomessa. Kaksikymmentä vuotta sitten menin Kerimäen kirkkoherranvirastoon. Tutkin kirkonkirjoista sukuni historiaa 1700- ja 1800- luvuilta: loinen, loinen, kalastaja, renki, piika. Kelvolliset uskonnolliset puheet eivät antaneet siihen aikaan vapautta ihmisarvoiseen elämään, jos oli lähtöisin köyhästä suvusta. Pohjan pitäjän historia kertoo murtuneista, alistuneista ihmisistä – pääasiassa yksin jääneistä naisista 1600- ja 1700 –luvuilta. Loinen sai sijan nurkista ja ravinnoksi ruoan tähteet polttopuiden pilkkomisesta, saunavastojen sitomisesta ja karjan paimentamisesta. Ennen vuoden 1937 pakollista eläkejärjestelmää suurin osa vanhusväestöstä teki töitä suojatyöpaikoissa, saivat vähäisen leipänsä sukulaisilta, julkisesta köyhäinhoidosta sekä kirkon ja rouvasväenyhdistysten hyväntekeväisyydestä. Itkevän ikääntyvän, ainoan lapsensa menettäneen leskirouvan asema on ollut karu meidän päiviimme saakka myös Suomessa. Mutta Jeesus meni itkevän leskinaisen luo ja kosketti kuolleen pojan paareja.

Elämästä etääntynyt hengellinen haaveilu ja teologinen spekulaatio eivät auttaneet itkevää leskeä epäoikeudenmukaisuuden tähden Jeesuksen ajan Israelissa. Naisen itku ei ollut pelkästään itkua rakkaudesta ainoaan poikaansa, vaan myös pelkoa omasta selviytymisestään, kun kukaan ei enää huolehtisi hänestä. Kuka voisi tuoda riittävän leivän pöytään, kuka turvaisi asunnon vanhalle leskelle, kun ainoa poika ei elättäisi enää häntä työnteolla. Arvokkaat juutalaiset rabbit sulkivat pahimmassa tapauksessa silmänsä, jotta miehen sielu ei saastuisi naisesta.

Jeesus meni leskinaisen luo

Jeesus ei istunut virkamieskuntansa kanssa Jerusalemin virastossa eikä ollut temppelissä täydellistä pyhittymistä vaativissa messusulkeisissa. Hän käveli kansan parissa, käveli leskinaisen luo. Tämän rohkeuden tähden Jeesus sai moitteita demonisuudesta, liittolaisuudesta paholaiseen, Beelsebuliin. Nuo moitteet heijastivat kiivailevien tiettyjen väestöryhmien häikäilemättömyyttä, ennakkoluuloisuutta, ylimielisyyttä ja laiskuutta. Leskiäiti itki Jumalalle ja rukoili oikeutta, rakkautta, armoa. Myös moni muu osallistui itkuun kauhean kohtalon vuoksi. Jumala kuuli itkevän lesken. Jeesus tuli naisen luo. Jeesus antoi arvon ihmiselle, leskinaiselle.

Vuonna 1703 syyskäräjillä tutkittiin ongelmia Pohjan pitäjässä: arvoisa luutnantinrouva Brita Katarina Cronstiers oli joutunut kirkon silloisessa penkkijärjestyksessä istumaan omasta mielestään aivan liian lähelle pelkän ratsumiehen lapsia. Vielä siihen aikaan katsottiin tuolla tavalla nyrpeänä sitä, kuka tulee kirkkoon ja mihin hän istuu. Luutnantinrouva voitti käräjät. Kristinuskoon pitäisi kuulua, että vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Jeesus meni itkevän leskinaisen luo.

Jeesus ei hyväksynyt, että vain tietyt väestöryhmät kuulisivat Jumalan armahduksen. Raamatusta tuttu sana ”fariseus” tarkoittaa eristäytymistä, eristäytymistä uskonnollisiin harrastuksiin omassa pienessä piirissä, jonka ulkopuolelle piti jättää kaikki epäpuhtaat – am ha-aretz, ”maan kansa”, ja piti sulkea silmät, jos nainen käveli vastaan, jotta pyhyys ei saastuisi. Siinä oli se vissi ero, kuka katsoi itselleen sopivaksi kävellä kansan parissa ja kuka palautti leskinaiselle tämän ihmisarvon. Jeesus palautti leskinaiselle tämän naisen ihmisarvon ja ainoan pojan.

Onko uskonnolla mitään sanottavaa?

Mitä oli silloisten ylvästelevien uskonnollisten lausuntataiteilijoiden naamareiden takana? Kirkkoraamattuumme on käännetty suomeksi, että Jeesus moitti etuoikeutettuja ryhmiä ”teeskentelystä”. Kreikankielisen alkutekstin mukaan Jeesus moitti heitä muinaisen teatterin näyttelijän naamarimaskin vetämisestä todellisten kasvojen eteen. Teeskentelijän naamarien takana ei ollut ihmistä rakastava Jumala, vaan ihmisvihaaja, misantrooppi, sortaja.  Jos uskonnolla ei ole mitään sanottavaa itkevälle leskelle, uskonnolla ei ole ylipäätänsä mitään sanottavaa. Tämä viisaus ei päde ainoastaan itkeviin naisiin, vaan myös ihmiselämän mahdollisuuksiin, kunnioitukseen ja vapauteen.

Jeesus ei paennut pappien ja leeviläisten tavoin sormiensa saastumista niin sanottuun ohi kiitävään kiireeseen.  Jeesuksen kävi sääli Nainin kaupungin itkevää leskeä. Jeesus meni naisen luo. Siinä oli se vissi ero. Pelkät juhlapuheet eivät riittäneet. Juhlapuhujien valkoiset hanskat piti ottaa jo pois - ja ryhtyä työhön. Niin Jeesus osallistui kärsimykseen. Hän meni naisen luo. Lopulta sanomme kirkossa, että Jeesus otti kantaakseen kaikkien ihmisten synnit ja kärsimykset sovituskuolemallaan, sijaisuhrina, syntisten armahtajana. Ei ihmisyksilöä tarvitse kauhistella, mutta sydämettömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta pitää moittia! Valtiovarainministeriön viime viikolla julkaistujen alustavien tietojen mukaan 16–24 vuotiaista suomalaisista nuorista peräti 95 000 on heikossa tilanteessa ja 40 000 nuorta syrjäytynyt niin ettei heitä löydy kouluista, työpaikoilta tai asevelvollisten joukosta. Tämä upea historiallinen Pyhän Marian kirkko on rakennettu 40 000 tiilestä ja monesta kivestä. Aivan yhtä monta syrjäytynyttä nuorta on tämän hetken Suomessa kuin on tiiliä upeassa kirkossa - 40 000! Aivan valtava määrä! Meillä pitäisi olla nyt sanottavaa, koska tuhannet ihmiset ovat osattomia omaan elämäänsä, haluttomia hoitamaan itseään, kyvyttömiä tunteakseen onnistumista.

Ihmisestä innostunut Jeesus

Pari vuotta sitten minulla oli treffit, jotka peruuntuivat, - Zinaida Lindenin, Runebergin kirjallisuuspalkinnon voittaneen ruotsiksi kirjoittavan venäläisen maahanmuuttajan kanssa. Olimme sopineet tapaamisen Turkuun. Kirjoittaisin artikkelin hänestä ulkomailla ilmestyvään talouslehteen. Zinaida kertoo eräässä haastattelussa: ”Det är otroligt viktigt att få dela den känslan av viktighet, att läsare delar miljöer och känslor med mig. - - Jag är fascinerad av människor, ofta av äldre människor. Jag är särskilt fascinerad av människor som har förmågan att lida. Jag tycker om att fantisera och fabulera om sådant. Människor med spännande levnadshistorier fascinerar mig.” Zinaida kertoo inspiraatiokseen tunteiden jakamisen. Ihmisistä – erityisesti vanhemmista ihmisistä - innostuminen antaa inspiraation. Tämän suuntainen on nyt minun viestini vaalisaarnassani pikkupääsiäisenä: ihmisestä innostuminen, ihmistä rakastava Jumala, fascinerad av människor!  Ja sanojen pitää toteutua käytännöllisesti! Pohjan suomalainen seurakunta tietää, mitä käytännöllisyys ja toimeliaisuus tarkoittavat. Veli-Matti Hynninen on hoitanut kirkkoherran virkaa, myös torilla ja työpaikoilla - kaikkialla ihmisten parissa ihmisenä. Västrä Nyland kirjoitti kauniisti ratkaisusta järjestää vaalikeskustelu torille. Mielestäni onnistumiseen vaikutti tuolla kertaa vahtimestarikunnan, kanttorin, diakonin ja kirkkoherran lisäksi se, että monet luottamushenkilöt olivat torilla eri tehtävissä. Pohjan seurakunta antoi viestin, että meillä on ihmistä rakastava Jumala, ihmisestä innostunut Jumala. Jeesus meni ihmisen luo. Niin mekin elämme - ihmisinä ihmisten parissa.

Vuoden aikana ovat kirkkoherran, nuoriso-ohjaajan, kanttorin ja diakonin kanssa seurakunnan luottamushenkilö Olavi Saarinen sekä Kristillisen Työväenliiton edustajat Erkki Leminen ja Pentti Mäkinen jalkautuneet työpaikoille. Jeesus on radikaali evankeliumimme, joka antaa suunnan koko organisaatiolle. Evankeliumi on osoittautunut toimeliaaksi myös siinä kun sadat seurakuntalaiset ovat voineet osallistua lähetystyön tilaisuuksiin, joita lähetyssihteeri ja lähetystyön johtokunta ovat järjestäneet: toritapahtumia, grilli-iltoja, joulumyyjäisiä, jne. Lähtökohta on Jeesus, meidän radikaali evankeliumimme: hän antaa suunnan koko seurakunnalle. Jeesus eli ihmisenä ihmisten parissa ja meni itkevän leskinaisen luo. Niin mekin teemme - emme Herraamme suurempana herrana, vaan ihmisenä eläen ihmisten parissa.

Minä en ole - kuten varmaan arvaatte - leskinainen, mutta olen havainnut itseni mieheksi, joka saa elämäntahdon, uskalluksen ja rohkeuden, koska tuntee Jeesuksen sellaiseksi, joka armahtaa, ei halveksi, suojelee elämää. Isäni ja äitini tulivat Savonlinnasta asti tänne kirkkoon. Sen tähden kerron erään vaikuttavan muiston. Pikkuveljeni Jari oli ylivoimainen hiihtokilpailuissa pikkupoikana. Innokkaat urheiluvalmentajat tulivat isäni luo ja kysyivät, miten sinä valmennat poikaasi. Kerro salaisuutesi! Harjoitussalaisuuksia tiedustelleet valmentajat eivät osanneet odottaa, että isäni paljastaa salaisuuden miehekkään herkästi: ”Rakastaen, rakastaen”. Minä oivalsin, että myös minä olen saanut voimavarani vanhempieni rakkaudesta. Hyvän elämän salaisuus ovat siis läheisten ihmisten rakkaus ja Jumalan hyväksyntä Jeesuksen Kristuksen tähden.

Löydämme valtavan voimavaran, kun innostumme ihmisestä, isänä ja äitini lapsistamme, toisistamme ja omasta elämästämmekin; seurakunnan työntekijänä oman pitäjän elämästä kokonaisuudessaan; kun annamme kiitosta ja kuuntelemme työtovereitamme ja vastuunkantajia sekä luomme uskallusta omien lahjojen käyttöön. Nämä eivät ole pikkuriikkisiä sivuseikkoja: olen katsonut kirkkoa työyhteisönä vasta kahdenkymmenen vuoden pappiskokemuksella; Veli-Matti voisi jatkaa kertomusta toiset kaksikymmentä vuotta: seurakuntien yksi suurimmista uhkista on työtovereiden ja eri työmuotojen keskinäinen kateus, kyvyttömyys kuunnella ja kunnioittaa toista työntekijää samassa tai eri tehtävässä, sekä kateudesta kasvava muu paha. Meillä on ihmisestä innostunut Jumala, ihmisten kanssa ihmisenä elänyt Jumalan Poika, itkevää leskeä kunnioittava Jeesus.

Kirkon on suojeltava ihmisen vapautta kaikessa, mikä ei vahingoita muita ihmisiä, ympäristöä tai yhteiskuntaa.  Älä anna minkään tuhota ihmisarvoasi!  

Ihmistä rakastava Jumala

Pikkupääsiäinen on toimintaohje seurakunnan työntekijöille ja luottamushenkilöille - ja kaikille kristityille, jotta olisimme fascinerad av människor, innostuneet ihmisestä vastuullisesti. Nimikkolähetit Mirja Himanen ja Mekonnen Mulat kertoivat pari vuotta sitten työnsä motiiveista kuurojen hyväksi, alkuaan Etiopiassa Hosainan kuurojen koululla: ”Kaiken alku oli siinä, että ihmiset välittivät kuuroista ja alkoivat toimia. – Oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvoisen elämän puolesta toimiminen on usein hyvin käytännöllistä toimintaa ja jakamista ihmiseltä ihmiselle. – Kaikkea kantaa ja motivoi rakkaus, usko ja toivo.”   Hosainan koululla kuurot ovat saaneet ihmisarvonsa takaisin ihan meidän päivinämme. Leskinaisen poika heräsi eloon Nainin kaupungin portilla Israelissa, koska Jeesus välitti leskinaisesta.

Erään talouslehden joulunumeroa varten haastattelin vajaa vuosi sitten ortodoksisen kirkkomme pastoria Mitro Repoa Uspenskin katedraalissa. Hänet oli valittu edellispäivänä kahdeksanneksi suosituimmaksi mediakasvoksi Suomessa. Finpron yrityskonsultti, pastori Mitro Repo teki suuren vaikutuksen sanoillaan oikeasta ja väärästä Jumalasta:
– Jumala on ihmistä rakastava Jumala. - - - Pahinta on persoonattomuus.  - - -. Mitkä kasvot sinä näet nyt ihmisten kasvojen takaa? Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisen vihaajan, kasvot? Ihminen ei voi olla vain työn suorittaja. Ihmisen täytyy löytää uudestaan oma arvonsa.

Savossa oli eräässä pitäjässä menossa vaalisaarna. Pastori erehtyi saarnaamaan liian pitkään. Eräs kuulija nukahti. Saarnaaja huomasi tämän, pyyteli anteeksi. Takarivistä nousi muuan ukko ja sanoi: - Huasta vuan loppuun kun on huastamista, et sinä ennee toista kertoo tuohon pönttöön nousekaan. Minä päätin ex-savolaisena, kun kuulin Pohjan suomalaisen seurakunnan tavoista, ettei korkealle ja etäälle edes tähän komeaan saarnastuoliin ole ihan aina pakko nousta ylipäätänsä.

Nousemme nyt tunnustamaan kristillisen uskomme...

YHTEINEN ESIRUKOUS

Rakas Herrani, Jeesukseni!
Sinä kosketit itkevän leskiäidin ainoan pojan paareja, koska sinä annat uuden elämän.
Saanhan pyytää: suostu nyt saapua tähän elämääni, kosketa ja puhu, jotta elämäni uudistuisi Sinun voimastasi. Tässä on minun levoton, kuollut sydämeni. Luo elämä tähän.

Herra Jeesus, luo ylösnousemuksesi voima käteeni, jotta tekisin sinun työtäsi;
jalkoihini, jotta kulkisin sinun poluillasi;
silmääni, jotta näkisin mitä sinä teet.
Anna minulle viisaus puhua sinun sanojasi;
anna uusi mieli, jotta sinä ajattelisit minussa;
uusi henki, jotta sinä rukoilisit minussa.

Herra Jeesus, tule ja kosketa minua,
jotta sinä rakastaisit minussa Isä Jumalaa, ja koko ihmiskuntaa. Tule tänne isojen kivien taakse sydämeeni, ja virvoita uskoni uudeksi ja eläväksi.
Ota esteet pois - itse en jaksa enkä voi!
Jos viimein en enää muista mitään, en edes sitä, että olen, muitathan Sinä minut.


Herra Jeesus, vahvista nimikkolähettejä Mekonnen Mulatia ja Mirja Himasta, siunaa Hosainan kuurojen koulussa tehtävää työtä
innosta lähetystyöhön sitoutuneita seurakuntalaisia,
anna raamattupiiriin menestystä ja siunausta,

Herra Jeesus,
me kiitämme seurakunnan kirkkokuorosta
me kiitämme uudesta diakonista Sauli Tuulesta ja hänen perheestään; siunaa lapsi- , varhaisnuoriso- ja nuorisotyötä, erityisesti tuo paljon iloa lähestyvään perhepäivään Rosvikiin.

Vahvista seurakunnan työntekijöissä ja luottamushenkilöissä sitä, mikä on nyt elävää;
sulata se, mikä on kohmeessa;
vapauta se, mikä on kahlein sidottu.
Anna viisautta Raaseporin uuden, ison seurakuntayhtymän luomisessa.

Me kumarramme sinun ristiäsi, Kristus.
Me ylistämme sinun pyhää ylösnousemustasi, Herra Jeesus. Luo usko ja uusi elämä anteeksiantamuksessa ja toivossa.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä - Uskon perustus – Jes. 35:20-22, Joh. 4:46-53. Malmin seurakunta, Pihlajamäen kirkko 28.10.2007.

Kolmen päivän kuluttua on mennyt 490 vuotta siitä kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen vuonna 1517. Uskonpuhdistuksen ansiosta kansankielinen Raamattu ja jumalanpalveluselämä toivat Jumalan sanan jokaisen ulottuville. Luterilainen uskonpuhdistus palautti yksittäiselle kristitylle arvon: meillä on kaikkien uskovien yleinen pappeus, ei mikään papiston pyhä yksinoikeus taivaallisiin aarteisiin. Martti Lutherin mukaan kolmiyhteinen Jumala on aina painotetusti evankeliumin julistuksen ja lähetystyön varsinainen suorittaja.  Ihmiset ovat välttämättömiä työn välikappaleita, mutta he jäävät taka-alalle. Lutherin Jumala- ja Kristus -keskeisyys vääntyi vääräksi Lutherin kuoleman jälkeen puhdasoppineisuuden aikaan, kun1600-luvulla luterilaiset papit torjuivat lähetystyön. Martti Lutherin mukaan kaiken olevan perimmäinen perusta on kolmiyhteinen Jumala. Luterilainen käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta poikkeaa esimerkiksi buddhalaisesta käsityksestä, jossa perusta on tyhjyys, mitättömyys, absoluuttinen olemattomuus.  Buddhalainen tyhjyys on rajatonta avoimuutta, ei suinkaan katseen kiinnittämistä Jumalaan, vaan buddhalaisten silmien edessä hämärtää avoin tyhjyys. Martti Luther asetti Jeesuksen Kristuksen keskukseen. Me emme tee työtämme emmekä elä tyhjän päällä, vaan ihmistä rakastavan Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta. Silmiemme edessä on Jeesus Kristus, vaikka meidän silmämme eivät kanna kauas tulevaisuuteen.

Vanhan Testamentin lukukappale oli Jesajan kirjasta. Jesajan kirja on syntynyt monivaiheisesti yli 200 vuoden aikana alkaen profeetta Jesajasta 700-luvulta eKr ja päätyen Kolmanteen-Jesajaan, Trito-Jesajaan, joka kirjoitti päivän lukukappaleen 500-400 -luvun taitteessa eKr. Jesajan kirjan monivaiheinen synty paljastaa, että tärkeintä ei ole perinteiden erheetön muuttumattomuus, perinnepäivät itsetarkoituksellisesti. Jumala antaa uudistumisen aikoja, koska Jumala ei unohda kansaansa. Pyhä Kolmiyhteinen Jumala palauttaa yhä uudestaan ja uudella tavalla merkityksen ihmiselämään. Kaikki ei ole tyhjän päällä.

Profeetta Jesaja oli hyvin alkuvoimainen ja taiturimainen puhuja. Jumala kutsui hänen avullansa Jerusalemia ja sen ympäristöä uudistumiseen 700-luvulla eKr. Yhteiskunnalliset ongelmat piti ottaa vakavasti. Pelastusta ei voi turvata hovin yltyvällä juhlinnalla ja assyrialaisvastaisilla salaliitoilla. ”Voi Efraimin juomarien ylvästä kruunua, kuihtuvaa seppelettä!” (Jes. 28.1), profeetta Jesaja ivaili vallanpitäjien välinpitämättömyyttä 700-luvulla eKr. Hänellä oli hätä kärsivän kansan tähden, koska ylimystö ei säälinyt köyhää eikä tiedostanut vastuuta köyhimmistä lähimmäisistä.

Profeetta Jesajan kirja kertoo maailmasta, jossa hyväosaiset olivat virittäneet itseään suojaavia salaliittoja, jotta omat juhlat säilyisivät. Köyhän kohtalo oli kurjistunut välinpitämättömyyden ja ahneuden tähden. Jerusalemin johto etsi poliittista, sotilaallista ja taloudellista liittoa Egyptin kanssa, koska koki mahdottomaksi kanssakäymisen suuren itänaapurinsa kanssa. He kokivat "uhka, uhka, uhka" naapuristaan. He eivät osanneet eivätkä tahtoneet kehittää suhteita naapuriinsa, suurvaltaan, vaan vähättelivät sitä, uskoivat voittavansa sen sotilaallisen liittoutumisen avulla. Suurvaltaa vähäteltiin pikkuvaltion voimantunnossa, kun Jerusalemin johtajat saivat nautiskella omaa merkittävyyttänsä etsittiessään sotilaallistaloudellista liittoutumista Egyptin kanssa. Sitä vastoin profeetta Jesaja moitti Egyptin turvaa ja käski pysyä rauhassa naapurinsa Assyrian kanssa: ”Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne, mutta te ette tahtoneet” (Jes. 30:15). Profeetta Jesajan mukaan Egyptin avulla ei pelasteta kansakuntaa ja Jerusalemia, koska Jerusalemin johto ei harrasta oikeutta orpojen ja leskien hyväksi. Jerusalemin päämiehet ovat raiskanneet viinitarhan, kun he ovat kantaneet kotiinsa köyhältä ryöstettyä tavaraa. Jerusalemin ylhäiset tyttäret kulkevat kaula kenossa juhlapuvuissaan, astua sipsuttelevat, kilistelevät nilkkarenkaitaan ja ostavat kalliit parfyymit. Silmät olivat erheellisesti kiinnittyneet arvoesineisiin, joiden saalistamisessa ei säälitty köyhän köyhtymistä.

Jesajan alkuvoimainen julistus osoittautui oikeaksi vuonna 720 eKr, kun Israel joutui laajenevan sotilasmahdin Assyrian valtaan. Heikoksi vähätelty suurvalta oli kaikesta huolimatta aivan liian vahva. Vallanpidosta nautiskelevan ylvästelevän väen fantasiat rikkoutuivat. Vuonna 701 eKr Assyrian uusi kuningas Sanherib valloitti lähes koko Juudan ja piiritti Jerusalemin. Juutalaisen legendan mukaan noiden kahinoiden aikana profeetta Jesaja sahattiin kuoliaaksi, kristillisen legendan mukaan hän astui taivaaseen. Vain eteläosa kansakunnasta säilytti itsenäisyytensä ja jäi pikkuvaltioksi.

Pikkuvaltioksi surkastunut Jerusalem teki uskonnollisista perinteistään valitettavan pian ylpeytensä tuntomerkin. Ankaran koettelemuksen jälkeen heistä ei tullut vieläkään nöyrästi lähimmäistä rakastava, vähäistäkin ihmistä hoitava pikkukansa. Sitä vastoin tuon pikkukansan johtajilla oli tarve pönkittää harhaluuloja itsestään. Nyt silmät kiinnittyivät erheellisesti nationalistiseen fantasiaan: syntyi kansallismielinen uskonto, jossa Jerusalem uskottiin Jumalan silmäteräksi, jota vastaan pakanoiden pauhu olisi ihan turhaa. Daavidin valtakunnan dynastia uskoteltiin iankaikkiseksi. Sata vuotta tuo valhefantasia kesti. Vanhan Jesajan alkuvoimainen julistus nousi uuteen merkittävyyteen vasta sitten kun, kun Jerusalemin asukkaat saivat järkyttyä kaupungin hävittämistä vuonna 587 eKr. Babylonian suuri valloittajakuningas Nebukadressar II vei merkittävän osan kansaa myös pakkosiirtolaisuuteen. Nebukadressar II vei kansakuntaa johtajista alkaen pakkosiirtolaisuuteen. Papit ja profeetat olivat tapettu, temppeli tuhottu ja Jerusalem sortunut. Tärkeintä ei ole tapahtumien seikkaperäinen kulku, vaan ihmisten hätä vakavassa kriisissä ja Jumalan vastaus pelkoon: Oliko Jumala menettänyt voimansa? Oliko kaikki sittenkin tyhjän päällä?

”Ei ollut”, vastasi rauhallisen syvällinen ja vähäeleinen uusi profeetta, joka nousi kansan keskuuteen. Raamattututkijat käyttävät hänestä nimeä Deutero-Jesaja, toinen Jesaja. Hänen puheensa kirjoitettiin ensimmäisen Jesajan uudeksi tulkinnaksi ja selitykseksi. Jumala lupasi, että Suuri Babylonkin sortuu ja kansakunta saa korkeudesta uuden hengen, kansakunta saa vaeltaa autiomaasta juhlakulkueena Jerusalemiin. Älä menetä elämänuskoa! Älä menetä elämänhaluasi pakkosiirtolaisuudesta huolimatta! Vanha kansallismielinen ylimielisyys on tuhottu, mutta Jumala ei ole tuhoutunut.

Ja toden totta: Persian valtakunta murskasi Kyyroksen johdolla Suuren Babylonin! Vuonna 538 Juudan asukkaat saivat palata Jerusalemiin. Elämänuskoa ja toivoa ei pidetty turhaan yllä nämä muutamat vuosikymmenet. Jerusalemin temppeli otettiin uudelleen käyttöön vuonna 515. Uskonpuhdistuksen muistopäivän Vanhan testamentin lukukappale on syntynyt kaikkien mainittujen tapahtumien jälkeen. VT:n lukukappale kertoo väkevästä tulevaisuudenuskosta, uskonrohkeudesta suunnitella elämä uusiksi sen jälkeen kun kriisi on jo koettu, vaikeuksista on jotensakin selvitty, mutta tulevaisuus on yhä epäselvä, pitäisi rakentaa tulevaisuutta. Mitenkö tulevaisuuden usko on mahdollista siinä tilanteessa? Se on mahdollista, koska me elämme ja teemme työtä anteeksiantavan Jumalan rakkaudesta. Silmiemme edessä on laupias ja armahtava Jumala, vaikka omat silmämme eivät kanna kauas. Väkevä tulevaisuudenusko ei ole uhmakasta pelon, heikkouden, surun ja väsymyksen kiistämistä. Väkevässä tulevaisuudenuskossa luotetaan Jumalaan, että Hän antaa tulevaisuuden ja toivon jollakin tavalla. Väkevässä tulevaisuudenuskossa luotetaan Jumalaan, koska Jumala on pelastanut jo tähän saakka.

VT:n lukukappale oli vain kolmen jakeen sirpale Toisen Jesajan oppilaalta Trito-Jesajalta, Kolmannelta Jesajalta 500- 400 –luvun vaihteesta eKr. Kolmannen Jesajan profeetallinen liturgia uudessa temppelissä kertoo, että vanha usko piti puhdistaa nyt liiallisesta negatiivisuudesta, kielteisyydestä, pelokkuudesta, kun kansakuntaa rakennettiin uudestaan: Kolmas Jesaja sijoitti kauniit sanat Jerusalemista rauhan asuinsijana, turvallisena leposijana keskelle tuhonjulistusta, jotka profeetta Jesaja - järjestyksessään ensimmäinen - oli lausunut Jerusalemin suruttomia naisia vastaan. Kolmas Jesaja ei tahtonut kertoa mitään petollista lupausta nopeasta menestyksestä, mutta liiallisten tuomioiden ja kielteisyyden painoarvoa piti vähentää. Pitää katsoa eteenpäin uudistuneessa uskossa ja toimeliaisuudessa! Kansakunnan hyvinvointi ei tulisi heti ja nopeasti ikään kuin juhlakulkueessa aivan jo jokahetkisenä menestyksenä. Israelilaiset saavat olla nyt omassa maassaan, mutta he elävät puutteessa ja ahdistuksessa. Pelastuksen aika on edessäpäin. Perusta ei horju. Jumala ei hylkää kansaansa.

Jumala antoi profeetan, jotta ihmiset eivät menettäisi vaikealla hetkellä elämänuskoa. Elämänhalun ja -toivon voi säilyttää tuhoutuvista inhimillisistä ja yhteiskunnallisista kokemuksista huolimatta. Elämänhalun voi säilyttää, vaikka mitään ei ole luvassa hyväksemme näköpiirissämme. Joskus pettymys tekee voimattomaksi, mutta taas kohta toivo, unelmat ja haaveet pitävät yllä toimeliaisuutta. Jumala kuljettaa rukoilijaa. Ehkä Jumala on varannut meille toisenlaisen osan. Selviytymiseen –ja erityisesti menestykseen - vaaditaan kärsivällisyyttä ja uutteraa työtä, hiljaisuutta ja rukousta. – Supermies ei voi olla, supermies ei tarvitse olla, jotta pienessä hetkessä voisi suunnitella koko elämänsä uusiksi kriisin tapahtuessa.  "Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne”, Jumala opasti kansaa profeetta Jesajan päivinä (Jes. 30:15).

Minulle uskonpuhdistuksen muistopäivä merkitsee Jumalan lahjoittamaa uskoa muuttuvan maailman keskellä, muuttuvissa elämäntilanteissa uudistuvaa uskoa tulevaisuuden toivoa varten. Vanhoissa kirkollisissa lausahduksissa ei ole mitään väärää, mutta uskon pitää vastata siihen koettuun ajankohtaiseen henkilökohtaiseen tai kansalliseen hätään, kannattaako yli tuhannen kemijärveläisen ja haminalaisen irtisanotun työntekijän enää hoitaa omaa elämäänsä, onko suomalaisella ihmisellä mitään sijaa tässä ihmiselämässä yritysten valuessa ulkomaiseen omistukseen, onko mitään elämäntarkoitusta minulle ihmispoloiselle. Minulle toivo merkitsee lupaa pyrkiä elämässä eteenpäin uusiin, uudenlaisiin, tuntemattomiin ratkaisuihin, joita terveys, työ ja asuminen vaativat. Kristillinen toivo ei ole pelkästään tuonpuoleisten maailmojen hapuilua: Jumalan tiet ovat tavattoman yllättävät ja ihmeelliset. Elämässä ei ole arvokkainta totutun suojaaminen, vaan uskallus: usko, toivo, rakkaus!

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä on hyvin dramaattinen valinta, millaiseen asenteeseen ajatuksemme sitoutuvat: ihmistä rakastavaan Kolmiyhteiseen Jumalaan vai elämää vihaavaan epäjumalaan vai peräti pelkkään tyhjyyteen! Ihmistä rakastava Jumala on Kolmiyhteisen Jumalan toimintaa, uudistuvia mahdollisuuksia, usein tuntemattomia mahdollisuuksia. Elämää vihaava epäjumala on sitä vastoin määritelmiä, pelkoa, muutosvastarintaa, rintamalinjoja.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntai - Tuomiosunnuntai; Matt. 25:31-46. Malmin seurakunta, Pihlajamäen kirkko 25.11.2007.

Suomessa otettiin vuonna 1958 Ruotsin esikuvan mukaisesti käyttöön nimitys ”Tuomiosunnuntai”, mutta toukokuun 1999 kirkolliskokouksen päätöksellä on Suomessa tahdottu palauttaa vanhakirkollinen nimitys ”Kristuksen kuninkuuden sunnuntai”.  Nimen muutoksella tavoitellaan ilmapiirin muutosta vihan ja pelon julistuksesta vastuun ja toivon välittämiseen. Näillä kahdella asenteella suuri ero, kun katsotaan mielenterveyttä, suhdetta olemiseen ja elämiseen tässä maailmassa, hyvinvointia, sekä hengellistä väkivaltaa. Vihan korostukset syntyvät uskonnollisen lahkon – tai poliittisen lahkon - johtajien tarpeesta herättää moraalista levottomuutta ja säilyttää täten oma vallankäyttö. Vihan julistus syntyy myös vihaa korostavien ihmisten omasta rikkinäistä, katkerasta henkilöhistoriasta – ja aivokemiallisesta häiriöstä, kuten Tuusulan tapauksessa kävi. Me emme julista enää kirkoissamme vihaista tuomiosunnuntaita, vaan kristillisen toivon mukaan Kristuksen kuninkuuden sunnuntaita.

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaissa on päähuomio evankeliumissa, suomeksi sanottuna ilosanomassa Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalamme on pyhä Kolmiyhteinen Jumala, olemisemme ja tulevaisuutemme eivät ole ammottavan tarkoituksettoman tyhjyyden ja pelkän raadollisen darwinistisen olemassaolon taistelun varassa. Olemisemme ja toivomme ovat pyhän Kolmiyhteisen Jumalan armollisen, rakastavan toiminnan varassa, vaikka omat silmämme ja ymmärryksemme eivät aina tuskissaan näe hyvää Jumalaa ja suurta merkitystä elämässämme. Me uskomme hyvän, vaikka emme sitä näkisi!

Uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoitti Vähän Katekismuksen uskontunnustuksen selityksessä: ”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava”.

Tuomiosunnuntain evankeliumissa Matteuksen evankeliumin luvun 25 mukaan Jeesus sanoo vastuullisen lähimmäisrakkauden, empaattisuuden ja oikeudenmukaisuuden oikeaksi tavaksi valmistautua iankaikkiseen erotteluun. ”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne”. ”Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut”. ”Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa”. ”Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni”.
Jeesus sanoo, että hänet jopa löydetään tässä maailmassamme juuri tuolla tavalla kodittomissa, vaikka emme itse näe Jeesusta heissä. Kodittomuus ei ole poistunut maailmastamme. Kodittomuus oli vakava ongelma Jeesuksen aikana, erityisesti jos ei tahtonut seurata suvun ja perheen isännän uskoa, vaan kääntyi Jeesuksen seuraajaksi. Erään kerran Jeesus sanoi: ”Ketuilla on luolat, mutta Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi”. Tuomaan evankeliumissa sama lausahdus on vääntynyt jo siihen muotoon, ettei ihmisillä ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Katulapsityö toteuttaa Jeesuksen sanan ottaa koditon luokseen. Malmin seurakunnan lähetystyössä nuorten nimikkokohde Kenian orpolapsityö tekee nämä sanat todeksi, kun Kenian orvot lapset saavat kodin, koulun ja perusturvan. Suomessa on tunnetusti jo toista vuosikymmentä etsitty sopivaa linjaa sille, missä määrin ja millä tavalla Suomi ottaa vastaan pakolaisia: omassa synnyinmaassaan kodittomiksi jääneitä ihmisiä. Jeesuksen vertaus on tullut siis hyvin ajankohtaiseksi ja julkiseksi oman aikamme maailmassa. Emme voi aina nähdä maahamme tulevassa ulkomaalaisessa Jeesusta Kristusta, vaikka hänessä saattaisi olla suurikin siunaus suomalaisille ja evankelis-luterilaiselle kirkolle täällä. Me otamme hänet ehkä maahamme, annamme pelkät neljät seinät sekä katon kodittomalle, mutta valitettavasti emme anna hänelle kotia, koska emme ota häntä luoksemme, vaan pelkästään suvaitsemme häntä kansainvälisten velvoitteiden puitteissa.

Suomessa on toteutettu paljonkin vaatekeräyksiä. 90-luvulla vaatteita vietiin Venäjälle, jossa syrjäkylissä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen köyhän osa oli heikko. Tänä päivänä vaatekeräykset ovat jo tuossa tarkoituksessa Venäjälle pääasiallisesti tarpeettomia. Satunnaisesti varhaiskristillisyydessä, myöhäisantiikissa ja varhaisella keskiajalla silloiset kurjat olot vääntyivät kristittyjen mielissä erheellisesti jopa ihanteeksi, jossa köyhällä vaatetuksella haluttiin ylpeillä, että tässä meidän kanssamme on siis Jeesus Kristus. Toki vaatekeräysten avulla ovat avustuksen järjestäjät itsekin tahtoneet kohottaa omaa itsetuntoaan.

Vanhan kirkon aikana köyhyyden demonstraatio sai lisää puhtia, koska Jeesuksen muistettiin lähettäneen opetuslapset elonkorjuuseen ilman laukkua, kukkaroa ja sandaaleita. Kurjat, epäoikeudenmukaiset yhteiskuntaolot väänsivät ihmismielet happamaksi itsensä hoitamista ja maailmassa nauttimista vastaan: kurjuudesta tehtiin hyve, kun tähtäyspisteenä olisi sitä vastoin pitänyt olla kurjuudessa elävän ihmisen auttaminen ja elämäntahdon palauttaminen.
 
Köyhän välttämättömyyden ihannointi on jättänyt suomalaisiin syvän jäljen, esimerkiksi 1930-luvulla Laura Harmaja Kotiliesi-lehdessä teki köyhästä välttämättömyydestä hyveen. Kirkoissa ja seuratuvilla saarnattiin vaatimattomuuden ja yksinkertaisuuden suuruutta. Vaikka on ollut nähtävissä tervehtymistä pois olemassaolon kurjuuden demonstraatioista, on mielestäni kurjuuden näyttäminen taas uudestaan palaamassa erheellisesti moraaliseksi malliksi Suomessa: tällä kertaa ekologisen moraalisen hysterian tähden, mikä pitää erottaa ekologisesta vastuullisuudesta ja köyhälle annettava oikeudenmukaisesta tuesta.

Köyhiä on muistettu varhaisesta kristillisestä uskosta meidän päiviimme kirkon ansiosta, toki 1800-luvun lopulta erityisesti myös työväenliikkeen ansiosta. Kun tässä meidän lähiympäristössä 1700-luvun lopulla oli iso määrä kerjäläisiä, Pitäjän kirkkoherra kuulutti vuonna 1786 kirkossa, että köyhien piti tulla seurakunnan vanhimpien kokoukseen. Pitäjän talot jaettiin paikalle tulleiden 24 köyhän mukaan yhtä moneen ruotuun. Ruodun oli huolehdittava omista vaivaisistaan. Kirkon köyhäinkassasta jaettiin avustusta köyhille ja vaivaisille. Suurin osa ruotuvaivaisista oli vanhuksia. Malmin seurakunnassa annetaan taloudellisia avustuksia köyhille noin 50 000 euroa vuodessa, diakonian leirikuluihin menee yli 20 000 euroa vuodessa - ja kaiken muun tuen muodossa köyhiä avustetaan hyvinkin 100 000 eurolla vuodessa.

Sairaidenhoito alkoi Suomessa kirkon ansiosta jo kauan sitten. Sairasta ei pidä jättää yksin, vaan häntä sopii käydä katsomassa. Mielestäni on kiehtovaa, että Jeesus käyttää ilmausta ”käydä katsomassa”, mutta ei mainitse tässä esirukouksia tai muuta hengellistä toimeliaisuutta sairaan luona. Se riittää ja usein on parasta, että käymme katsomassa sairasta, koska erilaiset uskonnolliset menot ovat jopa omaisten ja ystävien oman huolestuneisuuden purkautumista toiminnaksi tavalla, joka ei suinkaan auta sairasta ihmistä. Keskiaikana köyhistä huolehtiminen oli ollut kirkon tehtävä – myös Suomessa. Uskonpuhdistuksen myötä tilanne muuttui ja köyhäinhoito siirtyi kirkolta paikalliselle tasolle, koska Kustaa Vaasa peruutti pääosan kirkon omaisuudesta kruunulle. Köyhiä ei sittenkään unohdettu, vaan esimerkiksi diakoniaviranhaltijoista varsin monella on yhä edelleen sairaanhoitajankoulutus, sairaaloissamme on sairaalapastorit jne.   

Suomessa ja länsimaisessa oikeuskäsityksessä lähdetään siitä, että ihminen on syytön kunnes hänet tuomitaan syylliseksi. Ja tämän lisäksi ymmärretään oikeusjärjestelmän periaatetasolla, että syyllinen ihminen on myös ihminen, jolla on ihmisarvo. Yhä edelleen on kuitenkin harvinaista, että vangitun tuomio jäisi oikeuslaitoksen langettamaan tuomioon, vaan läheiset ihmiset katoavat tuomitun elämästä, työnsaanti vaikeutuu, julkiset ja ei-julkiset häpäisyt langettavat moninkertaiset rangaistukset syylliseksi tuomitulle; hän ei saa vain rangaistusta, vaan häneltä otetaan myös rakkaus pois. Jeesus ei erottele evankeliumissa, onko vangittu syyllinen vai syytön ihan tosiasiassa, myös syyttömiä tuomitaan. Yhtä kaikki: yhteiskunnasta erotettua, rangaistukseen tuomittua ihmistäkään ei pidä hylätä ihmiskunnan joukosta vain pelkkien toisten rikollisten pariin, vaikka samanaikaisesti yhteiskuntaa pitää suojella rikoksentekijältä. Rikostilastot kertovat hyvin pelottavasti, että vangitut ja tuomitut saattavat jäädä rikoksen tekijän uralle sen sijaan että nousivat uuteen elämään. Kirkko tekee työtä vankien keskuudessa. Malmin seurakunnan papit, diakonit ja kanttorit ovat myös käyneet vähintään hartaudenpidossa vankiloissa.

 

Kristillisen kirkon julistuksessa tulevaisuus kuuluu Kristuksen kuninkuudelle. Tämä velvoittaa meidät vastuullisuuteen lähimmäistemme parissa ja omassa elämässämme. Jeesuksen kertomus on vaikuttanut kristillisen maailman arvostuksiin ja toimintatapoihin hyvin voimakkaasti: juuri sitä kristityt ovat tahtoneet tehdä ja ovat tehneet jo vuosisatojen ja tuhansien ajan. Vastuullisuus tarkoittaa rakastavaa, hoitavaa, oikeudenmukaista, eheyttävää toimeliaisuutta lähimmäistemme hyväksi, elämänkunnioituksen ja elämän mahdollisuuksien palauttamiseksi.

Kauneimmat joululaulut. Malmin seurakunta, Pihlajamäen kirkko 16.12.2007 klo 18.

 

Adventtikynttilät ovat luterilainen tapa: ette törmää tähän välttämättä kaikkialla kristikunnassa, jos kierrätte maailmaa. Adventtikynttilät ovat tulleet Suomeen vasta 1900-luvun alkupuolella Ruotsista. Alun perin tapa syntyi Saksan luterilaisten keskuudessa. Laulu numero 9 Nyt sytytämme kynttilän (1-3) on iältään yhden vuoden vanhempi kuin minä olen: norjalainen arkkitehti Sigurd Muri kirjoitti sen 60-luvulla (1927–1999). Muri toimi Norjan rakennushallituksessa ja rakasti kirkkoa. Sävel on huomattavasti iäkkäämpi – jo 1800-luvulla syntyneen ruotsalaisen Emmy Köhlerin joulusävelmä. 

Pihlajamäen Kirkon kuoro ja kanttori Timo Olli esiintyvät meille ja avustavat meitä Kauneimmissa joululauluissa. Minun nimeni on Juha Molari. Laulamme 9:1–3.

"Pieni liekki" (laulu 10) syntyi 1992 osaksi Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojen tuotantoa koululaisten laulukokoelmaan Jumis. Sävel on Pekka Simojoen. Suomen kirkollisessa slangissa ”Jumis” tarkoittaa jumalanpalvelusta, mutta sama ”Jumis” sana tunnetaan toki myös Latvian mytologiassa. Latviassa ”jumis” on maanviljelyn ja hedelmällisyyden jumala, joka liittää yhteenkietoutuneet rungot. Pekka ja Anna-Mari eivät tuota merkitystä tiedostaneet 1992.

Laulun 8 Ilouutinen Jaakko Löytty sävelsi vasta 17-vuotiaana poikana 1972. Jaakko vietti lapsuutensa Namibiassa. Nuoruusvuotensa hän asui Tampereella, jossa syntyi Ilouutinen. Siihen aikaan vanhempi kirkkoväki moitti Löytyn musiikkia kitara- tai rautalankavirsiksi. Tänä päivänä keski-ikään kasvanut Jaakko Löytty on rohkea, avarakatseinen kristitty. Äskettäin lehtihaastattelussaan Jaakko kertoi, että VT:n kaima patriarkka Jaakob mietityttää 
– Hän oli ristiriitainen hahmo, joka yhtäällä petkutti isältään veljelleen kuuluvan esikoisoikeuden ja toisaalla paini Jumalan kanssa yötä myöten. Hänen itsepintaisesti Jumalan lupauksista kiinni pitävä, ontuva hahmonsa lohduttaa ja inspiroi. Löytty ei ennen kaikkea pidä siitä, että Raamattua käytetään oman vakaumuksen yksipuoliseen todisteluun ja lyömäaseena. - Raamattua pitäisi avata meille maallikoille kansanomaisen eksegeettisen kirjallisuuden avulla. Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus on antoisaa tavalliselle rivikristityllekin. Näin kertoi äskettäin seuraavan laulun tekijä Jaakko Löytty – 35 vuotta laulunsa luomispäivän jälkeen.

- Kirkonkuoro
Ranskalainen: Kuului laulu enkelten
Puolalainen: Jouluaamu

Marian Poika (laulu 18) on arvonimi, jolla Jeesusta kutsutaan muslimien Koraanissa. Seuraavassa laulussa sanotaan kuitenkin paljon enemmän kuin Koraanissa: ”tänään teille syntynyt on poika, Jumalan”. Tässä virressä poika ei jää vain Marian Poikana Jumalan lähettilääksi, jotta ihmiset olisivat uskollisia, hyviä ja parempia Jumalaa varten hänen ihanteita totellen, vaan Jumala itse saapuu ihmisiä auttamaan, palvelemaan; ilo ei synny ihmisten omatekoisesta nöyryydestä Jumalalle, vaan Jumalan omasta nöyrtymisestä ihmisten luo, Jumalan ihmisrakkaudesta Marian Pojassa. Marian Poika on amerikkalaisen Jester Hairstonin joululaulu, jonka jo Georg Malmsten vuonna 1962 levytti lasten joululauluksi. Jester kuoli tammikuussa 2000 99-vuoden iässä. Tämä tumma, isot pyöreät silmälasit nenällään naurava mies oli akateemisesti oppinut ammattimuusikko, joka kirkollisen musiikin lisäksi teki elokuvamusiikkia ja esiintyi viihdeohjelmissa.

Laulu 21, Paimenten joululaulu on vanha ranskalainen sävelmä. Sanat siihen on kirjoittanut Suomen ahkerimpiin sanoittajiin kuuluva Sauvo Puhtila, huhtikuussa 2008 80-vuotta täyttävä suomalainen musiikin suurmies. Sauvo ”Saukki” Puhtila sanoitti ja käänsi iskelmiä, työskenteli Laila Kinnusen ja Olavi Virran kanssa. Vain Reino Helismaa on sanoittanut enemmän kuin Saukkimme. Saukin sanoittamia ja kääntämiä lauluja on yli 9000. Hän on kääntänyt oopperoita, operetteja, musikaaleja, kuorolauluja, yksinlauluja, iskelmiä, pop/rocklauluja, laulelmia, hengellisiä lauluja, joululauluja, lastenlauluja, kansanlauluja.  Puhtilan originaalitekstituotanto käsittää mm. musikaalilauluja, iskelmiä, Eurovision laulukilpailun Suomen edustuslauluja, elokuvalauluja, kuorolauluja, lastenlauluja, laulelmia sekä jumalanpalvelusmessun. Laulu numero 21, Paimenten joululaulu, on levitetty ensi kertaa 1979. Kalevi Korpi esitti tuolloin Saukin sanoituksen

Muutama vuosi sitten olin Helsingin saaristossa rippileirillä nuoriso-ohjaajan kanssa, joka oli tosi symppis, vaikka hänen lävistyksensä ja tatuointinsa pelottivat arkamielisiä. Tämä nuori mies, Lordi-yhtyeen rumpali Kita, Sampsa Astala, nimesi viime jouluna Vantaan Lauri –seurakuntalehden haastattelussa seuraavan laulumme lauluksi, joka tuo hänelle oikean joulutunnelman. Tuo laulu syntyi 1800-luvun alkupuolella. Joulu Itävallassa oli hyytävä. Eräässä kylässä Itävallassa, Oberdorf bei Salzburgissa, kirkkoherra Josef Mohr ja kanttori Franz X Gruber olivat pulassa. Rotat olivat syöneet hengenpitimikseen urut. Ennen Jouluyön messua Franz-kanttori Franz sävelsi ja Joseph-kirkkoherra sanoitti Stille Nacht, heilige Nacht - Jouluyö, juhlayö -. Tämä esitettiin messussa kitaran säestyksellä.  Silloisessa laulussa on pieniä eroja suomennokseemme: lapsi nukkui yönsä taivaallisessa rauhassa, Schlaf in himmlischer Ruh; suomennoksessa pelkästään seimi kätkyy. Alun perin laulettiin: Jumalan Poika! Oi miten rakkauden hymy loistaa sinun jumalallisesta suustasi” – Gottes Sohn! O wie lacht Lieb aus deinem göttlichen Mund – suomennoksessa ei katsella vauvan hymyhuulia, vaan todetaan pontevan työteliäästi ”Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle!”.

Laulu 22, Jouluyö, juhlayö!

Stille Nacht! Heilige Nacht! Alles schläft; einsam wacht Nur das traute hochheilige Paar. Holder Knabe im lockigen Haar, Schlaf in himmlischer Ruh! Schlaf in himmlischer Ruh!Stille Nacht! Heilige Nacht! Hirten erst kundgemacht Durch der Engel Halleluja. Tönt es laut von Ferne und Nah: Christ, der Retter ist da! Christ, der Retter ist da!Stille Nacht! Heilige Nacht! Gottes Sohn! O wie lacht Lieb aus deinem göttlichen Mund, Da uns schlägt die rettende Stund, Christ in deiner Geburt! Christ in deiner Geburt!

Jouluyö, juhlayö! Päättynyt kaik on työ. Kaks vain valveil on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään, seimikätkyessään. Jouluyö, juhlayö! Paimenil yksin työ. Enkel taivaasta ilmoitti heill': Suuri koittanut riemu on teill'! Kristus syntynyt on, Kristus syntynyt on! Jouluyö, juhlayö! Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle! Maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur, olkoon suosio suur!

- Kirkonkuoro
Sulho Ranta: Jouluiltana
Heino Kaski. Jouluvirsi

Laulu 16 – Joulun suuri ihme – on uusi joululaulu. Kirkkomusiikin lehtori Ari Rautakosken sävellyksen sanoitti kirjailija Pia Perkiö. Pia mietti, miten samassa asemassa ovat joulun sanoman ensin vastaanottaneet paimenet ja tietäjät sekä me loppujen lopuksi. He kuulivat joulun sanoman kerran ja me joka vuosi. Pia kysyy, miten joulu vaikuttaa oikeasti arkeemme. 

Laulu 4 – En etsi valtaa, loistoa – on erityisen ajankohtainen, koska Johan Julius Christian ”Janne” Sibelius kuoli aivoverenvuotoon 50 vuotta sitten 20. syyskuuta 1957 Ainolassa. YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken ja puheenjohtaja lausui: ”Sibelius kuuluu koko maailmalle”. Saavutettuaan jo maailman maineensa ikääntyvä Sibelius tuli valitettavasti hyperkriittiseksi uutta tuotantoaan kohtaan. Myös sairastuminen, sikari ja alkoholi tuhosivat säveltäjää. En etsi valtaa, loistoa julkaistiin tuskaisena vuotena 1909, kun Janne Sibelius etsi selviytymistä kurkkukasvaimesta; masennus hallitsi Sibeliusta ja koko tuotanto oli muuttunut ekspressionistiseksi ja vaikeatajuiseksi. Sanat ovat toki jo vanhempaa perua, Sakari Topeliukselta vuodelta 1887.

Laulu 17, Jouluyön hymni, on yksi Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen joululauluista, jotka syntyivät Suomen Lähetysseuran Valon lapsi -joulukuvaelmaan (1990). Anna-Mari Kaskinen kirjoitti tekstin haikean koti-ikävän vallassa vuonna 1989. Tuolloin hänen perheensä asui Australiassa.

KOLEHTI

JOULURUKOUS JA HERRAN SIUNAUS

Viimeinen laulumme on myös virsikirjassa. Laulun 23, Maa on niin kaunis, sävel tulee jo 1200-luvulta, pyhiinvaeltajien hymnistä. 1850-luvulla tanskalainen virsirunoilija B. S. Ingemann ajatteli ihmiskuntaa, joka olisi toivioretkellä kohti paratiisia. Suomen kirkolliskokous kiisteli ajatuksesta ja halusi pitää suositun laulun Hilja Haahden suomentamassa muodossa, jossa miespolvet eivät ole tanskalaisittain toinen toistaan uudestaan seuraten toivioretkellä, vaan "Miespolvet vaipuvat unholaan". Näin suosittu joululaulumme on sopiva ja suosittu myös siunaustilaisuuksien virtenä ympäri vuoden.

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa!

Jouluaamu - Jeesuksen Kristuksen syntymä – Luuk. 2: 1 –20. Pihlajamäen kirkko 25.12.2007.

"Jumalan on kunnia, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa". Nämä jouluevankeliumin sanat ovat toistuneet lukuisia kertoja tässä jumalanpalveluksessa lauluissa ja rukouksissa. Nämä sanat toistuvat myös tavallisissa jumalanpalveluksissa yhä uudestaan ympäri vuoden. Kreikankielinen alkuteksti paljastaa - suomalaista uutta raamatunkäännöstämme selvemmin – jouluun liittyvän siunauksellisuuden . Kerroin pari viikkoa sitten Kauneimmissa joululauluissa ennakkotietona, että nämä sanat ”joita hän rakastaa” on vähän epätarkka likiarvo kreikankieliselle ilmaukselle ”eudokias”. Saksalaiset sanakirjat kääntävät sanan ”eudokias” ”wohlgefallen”, mieltymys; ”Huld”, suopeus; tai ”Genehmigung”, ”hyväksyminen”; Liddle-Scotttin kreikka-englantisanakirja "to be well pleased", "to be of good repute", "olla hyvin onniteltu", "olla hyvässä maineessa". Itse kantasana "dokeoo" tarkoittaa "jonakin pitämistä", "mielipidettä jostakin" tai "mainetta". Sana on tuttu kaikkialta muualtakin kirjallisuudesta. ”Eudokias”-sanan avulla saamme kosketuksen siihen tuskaiseen kamppailuun, jota on ihminen käynyt kaikkina aikoina itsensä ja elämänsä kanssa – ei vähiten tänä oman aikanamme. Jouluevankeliumin sanavalinta kiehtoo.

Tämän pienen – helposti huolimattomasti sivuun heitetyn ja nopeasti ohi luetun sekä hiukan epätarkasti suomennetun eudokias-sanan avulla on ilmaistu jo aivan alkuaan jouluevankeliumissa riittämättömyyden- ja kelpaamattomuudentunteiden sietämisen vaikeutta. On ollut vaikea sietää omaa riittämättömyyttä silloisissa kurjissa, epäoikeudenmukaisissa yhteiskuntaoloissa . On ollut tuskaista tuntea itsensä kelpaamattomaksi. Orjana, muukalaisena, naisena tai ylipäätänsä toisen vallan alaisena oli uhkaavan luonnollista kokea, että olen tässä ihan huono ja arvoton ihminen. Minä en kuulu niihin, joka elämässään onnistuu; en kuulu niihin, joita koskee Jumalan hyvä kaitselmus. Kukaan ei voi rakastaa minua sellaisena kuin olen. Liekö evankeliumin kirjoittaja itse ymmärtänyt tunteitansa, mutta mahtavalla eudokias-sanalla hän auttoi itseään ja muitakin löytämään uusi elämäntapa. Nuorten aikuisten urbaani kirkkomainos on kertonut tänä syksynä mainitun kokemuksen jotensakin näillä sanoilla: ”Jesse hyväksyy sinut ehdoitta”. Itse Jesse-sana on vieraampi minulle, mutta asia on sanottu ytimekkäästi: Jeesus hyväksyy sinut ehdoitta.

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joihin Jumala on iloisesti mieltynyt ”.

Kreikankielen sana ”Eudokias” ilmentää jouluevankeliumissa sopivuutta, hyväksyntää, kelpoisuutta, tunnustusta, jonka toinen antaa toisen hyväksi.  Olemme ihmisenä luodut sellaisiksi, että kaipaamme hyväksytyksi tulemisen tuntemusta. Riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden sietämisen vaikeus ei ole pelkästään paha asia, vaan tämä sietämisen vaikeus kannustaa meitä toki myös hyviin suorituksiin, huipputuloksiin, työntekoon, pakenemme kirjoihin, kehitämme itseämme. Tuo kaikki tekeminen on ihan sallittavaa ihmisen omaa pakomatkaa omasta riittämättömyydestä, jos vain emme vahingoittaisi itseämme ja toisiamme sekä ekologista järjestelmäämme. Usein käy niin, että saavutamme paljon, mutta emme koskaan saa rauhaa ja onnellisuutta sieluumme. Olemme paljot kirjat lukeneina, upeat ihmissuhdevalloitukset yhä uudestaan voittaneina ja suuret rahat sijoitusrahastoissamme yhä rauhattomia ja onnettomia, riittämättömiä ja kelpaamattomia.

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, jotka hän iloisesti hyväksyy ”.

Jumala antaa nyt hyväksynnän meille. – eu-etuliitteen kertoo ”eudokias”-sanassa erityisen kiitettävästä sopivuudesta, mainiosta hyväksynnästä ja iloisesta tunnustuksesta samalla tavalla kuin evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa, hyvää sanomaa. Jumala antaa nyt kiitettävän, mainion, iloisen hyväksynnän meille, koska Jeesus Kristus on syntynyt. Jumalan syntyessä ihmiseksi neitsyt Mariassa, Jumala antaa hyväksynnän ihmisyydelle. Tästä hyväksynnästä on kehittynyt sittemmin kokonansa oma kirkollisen opinkohta, dogmatiikan osa – on alettu määrittelemään, teologisissa seminaareissa ja kirkolliskokouksissa on väitelty ja tarkasti kirjattu, mitä on sovitus, sovinto, vanhurskautus, forenssinen ja efektiivinen vanhurskautus, jumalallistuminen. ”Eudokias” on saanut ehkä uutta syvyyttä parin vuosituhannen aikana, mutta myös liiallista filosofis-dogmaattista kylmyyttä. Ihmisenä olemisen tuska on kadonnut dogmaattisista oppilauseista.   

Ihmisenä olemisen tuskat eivät ratkea kiistämällä omaa pahoinvointia, eivät itseään halveksien, eivät nöyristellen eikä uskovaisuuttakaan harjoittaen, vaan saadessaan hyväksynnän omasta kelpaavaisuudesta. Täytyy vain oivaltaa sanoa itsessään, että minä olen kelvollinen, jo riittää. Olen jopa arvokas. Olen kiinnostava. Olen rakastettu. Huolestuneisuus pitäisi jo loppua. Puolivuosikymmentä sitten olin Pihlajiston seurakuntakodilla ja pyysin, että paikalla oleva seurakuntaväki kirjoittaisi paperilapuilleen edes yhden sanan, jota hän rakastaa itsessään. Tuon hyvän kokemuksen nimeäminen tuotti aika monelle suurta vaikeutta, oli jopa mahdoton muutamille. Kaikkein vaikeinta on tuskantunne omasta hyväksyttävyydestä niillä ihmisillä, jotka ovat kasvaneet ehkä ylikorostuneen moralistisessa, tunneköyhässä lapsuudessa, ehkä voimakkaasti uskonnollisväritteisessä moralismissa ja joilla on riittämättömästi aikuisiän sellaisia ystävyyssuhteita, joissa voisi teeskentelemättä ilmaista tunteita - tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Yksinäinen ihminen joutuu pahimmassa tapauksessa yhä uudestaan saalistamaan todisteista omasta riittävyydestä oppiarvojensa ja omaisuutensa avulla, itseään kehuskellen, julkisuuden avulla, orjallisella riippuvuudella muodista, yhä uusien seksuaalisten valloitusten avulla, päihdeaineilla, urheilusaavutuksilla, jotta voisi karkottaa noiden avulla pelon omasta riittämättömyydestä.

Liian usein on hiljaisella paheksunnalla, kateudella ja tekopyhän nöyryyden vaatimuksilla surmattu se ihmisyys, jonka kelpoisuuden kokemusta teeskentelemättömänä tarvitsisimme onnellisuuttamme ja mielenterveyttämme varten. Jumalan iloinen hyväksyntä palauttaa oikeudeksemme olla ihminen, oikeuden toiveisiimme, tavoitteisiimme; oikeuden muuttumiseen, mutta myös rentoutumiseen paineista ja saavutuksista. Tämä ei tarkoita välinpitämättömyyttä, vanhassa luterilaisessa perinteessä kauheasti pelättyä antinomismia – laittomuutta -, jossa kaikki paheellinen synnillisyys pääsisi valtaan! Jouluevankeliumi väittää, että Jumalan hyväksyntää - eudokias - seuraa rauha maan päällä. Rauha alkaa, kun pelko riittämättömyydestä lakkaa.

Iloinen ihmisyys ei lahjoita aina ja välttämättä menestystä ja uljasta elämää taloudellisesti, henkisesti tai moraalisesti, mutta evankeliumi toki lupaa, että Jumalan hyväksyntää seuraa ”rauha”, heprealaiset sanoisivat ”shalom”, siunaus ja menestys. Uusi testamentti kirjoitettiin kreikaksi ja siksi evankelista käyttää sanaa "eirenee", rauha. Minun mielestäni tämä rauha on sekä sisäistä levollisuuttamme että yhteiskunnallista harmoniaa, tänä päivänä pitäisi sanoa kestävän kehityksen mukaista rauhaa.

Saadaksemme luvattu joulurauha maan päälle ihmisten keskuuteen, pitää ratkaista sielumme vamma omasta riittämättömyydestä: Sinä olet Jumalalle rakas, kaunis, arvokas!

10. sunnuntai helluntaista – Kiitollisuus – Matt. 11:25–30. Pihlajamäen kirkko 17.9.2006.

Vuonna 1546, Eislebenissä, syntymäkaupungissaan Martti Luther nousi pitämään saarnansa pyhäpäivämme evankeliumista, Matteus 11:25–30. Silloin elettiin helmikuuta, me olemme syyskuussa. Sen verran kirkkovuodessa on tapahtunut muutoksia puolessa vuosituhannessa. Tuo saarna jäi Martti Lutherin viimeiseksi. Hän kuoli neljä päivää saarnansa jälkeen, 18.2.1546.

Mitä siis vanha, paljon kokenut, oppinut ja jo hyvin kivuliaasti sairas tohtori Martti Luther koki kiitollisuudesta ja päivän evankeliumista juuri kuolemansa edellä? Toistuvasti tuo vanha mies ylisti saarnassaan, että tämä on kaunis evankeliumi. Kauniissa evankeliumissa on autuas opetus, on varotus järjen väärää vallankäyttöä vastaan ja on lohdutus yksinkertaisen uskon puolesta. Luther saarnasi: ”Herra Kristus kiittää ja ylistää taivaallista Isäänsä, että hän on kätkenyt nämä toimeliailta ja viisailta. Hän on ilmoittanut ne pienille: hän ei julistanut evankeliumiansa tämän maailman toimeliaille järkiviisaille, vaan ilmoitti evankeliuminsa pienille, se on, lapsille, yksinkertaisille. Nämä ovat niin yksinkertaisia, että uskovat evankeliumin autuudekseen, eivät tutki evankeliumia lihan ja veren mukaan, vaan ottavat järkensä vangiksi ja jäävät uskon kuuliaisuuteen. Tällä tavalla Herra Kristus ilmoittaa vihaavansa lihallisesti viisaita ja toimeliaita, mutta rakastavansa niitä, jotka eivät ole itseviisaita ja omapäisiä, vaan vähäisten pienten lasten kaltaisia”.

Toimeliaisuuden ja omapäisyyden moitiskelu oli Lutherin viimeisessä saarnassa niin voimakkaasti esillä, että herää tunne vanhan tohtorin jo kaipaavan ikuiseen lepoonsa. Päivän evankeliumissa ja kirkollisessa perinteessä moititaan tavan mukaan omapäisyyttä, järkiviisautta ja itseviisautta, monia eri sanoja on kehitetty moitteen kuvauksissa. Pääsääntöisesti tarkoitus ei ole suinkaan, että vähättelisimme älyllistä ajattelua, opiskelua ja työssä jatkuvaa oppimista. Toimeliaisuus ei ole sinänsä mitään pahaa. Oikea ja kohtuullinen järjen käyttö tarkoittaa kirkollisessa perinteessä ja Martti Lutherin saarnassa, että järjen täytyy tiedostaa oma inhimillinen rajoittuneisuus, järkikin on turmeltunut syntisten halujen ja tarpeiden värittämä. Minä järkevänä ihmisenä kehitän hienoja perusteluja ja tutkimuslöytöjä, mutta ilmaisen omaa syntistä haluani. Uskon ytimessä on kuitenkin sellainen kohta, mysteeri, jossa pitää jäädä vähäisten pienten lasten kaltaiseksi, jättäytyä uskoon.

Oman kuolemansa ehtoolla Martti Luther ei säästellyt värikkäitä sanojaan, kun painotti evankeliumin selkeyttä ja uskottavuutta yksinkertaisesti uskossa: ”Mutta tämän maailman viisasten korvissa kuulostaa tällainen saarna hyvin hullulta, että Jumala noin vihaisi viisaita, ja noin kiroaisi toimeliaat, sillä he luulevat, ettei Jumala saata hallita, jos ei hänellä ole siihen paljon viisaita ja toimeliaita miehiä. Nämä viisaat ja toimeliaat luulevat, että mitä Jumala on tehnyt, asettanut ja säätänyt, se ei kelpaa. Heidän täytyy se parantaa, niin ettei heillä ole kehnompaa ja tyhmempää koulupoikaa kuin Jumala. Jumalan täytyy heiltä – näiltä viisailta ja toimeliailta miehiltä - ottaa opetusta, ja kaikki tahtovat opettaa ja mestaroida Jumalaa”.

1500-luvulla Luther kohdisti nuo kovat sanansa lahkolaisia, paavin kannattajia ja uudestikastajia vastaan. Nuo osapuolet lienee vähemmän merkittäviä meidän omassa tilanteessamme, jos täytyisi arvostella järjen väärää käyttöä uskon asioissa. Huoli järjen järjettömästä käytöstä ja Jumalan alentaminen koulupojaksi ovat jopa luultavammin 2000-luvun ongelma pahemmin kuin Lutherin aikaisen keskiajan ongelma. Meidän itse kunkin sopii pohtia omaa elämäämme ja omaa vakaumustamme sekä omia luterilaisia päättäjiämme, mikä vakaumus ja mikä usko ovat itse kullakin. Onko järkemme käyttö turhaa omahyväistä tärkeilyä ja voitontavoittelua? Luther saarnasi murehtien, että väärän maailmallisen itseviisauden ja omapäisyyden vuoksi on kristillinen seurakunta turmeltunut: ”Kussa toinen piispa vainoo toista, ja toinen kirkkoherra kateudesta ja ahneudesta pyrkii toisen edelle suuremmille tulolähteille, riidellään aina ylimpiä oikeuksia myöten, että vain saataisiin voitto”. Luther saarnasi piispojen ja kirkkoherrojen kateudesta ja ahneudesta, mutta kateus ja ahneus koskettavat yhtä hyvin seurakuntien kaikki työntekijöitä ja vapaaehtoisia, seurakuntien tilaisuuksiin osallistuvia. Juuri kateudessa ja ahneudessa ilmenee vaarallinen, turmiollinen omapäinen itseviisaus, joka tahtoo arvostella toisia alentaen toisen henkilön menestyksen arvon ja voittaakseen itselle kunniaa ja mielihyvää. Luther pohtii saarnassaan moista menoa: ”Mutta mielistyykö Jumala tuollaiseen menoon. Eipä tottakaan. Ei ole soveliasta, että muna neuvoo kanaa, ja tyhmä poika neuvoo viisasta isää”.

Luther yltyy selittämään, mitä on tuo Herran Jeesuksen kiitos Isä Jumalalle, josta päivän evankeliumi kertoo. Miten Jeesuksessa ilmestyvä oikea kiitollisuus on erilaistenkuin itseviisasten omahyväisyys ja muiden kadehtiminen: ”Herramme Kristus ei vihannut eikä kadehtinut maailmaa, vaan päinvastoin hänen sydämensä suosio ja rakkaus oli koko maailman hyväksi. Hän antoi itsensä sovintouhriksi meidän kaikkien edestämme, hänen verensä vuodatuksessa puhdisti meidät synneistämme. Jeesuksella oli suuri, vapaa ja väkevä rakkaus. Sellaisessa sydämessä ei voi pysyä vihaa eikä kateutta, sillä laupeudesta tämä sydän on yhden kerran meidän hyväksemme haljennut”.

Keskiaikaisen kulttuurin piirteet näkyvät monessa kohdin Lutherin saarnaa. Lapsenmielisyys on Lutherille esimerkki vaikenemisesta, lapsi on ollut muinaisista kulttuureista lähes meidän päiviimme saakka usein esimerkki ihmisestä, joka vaikenee, kuuntelee hiljaa, on alamainen: ”Rakas Herrani Kristus, puhu sinä, minä tahdon mieluisasti olla sinun opetuslapsesi, ja vaieta niin kuin lapsi. Sillä jos minä omalla taidollani ja järjelläni olisin tahtonut hallita seurakuntaa, niin olisivat nämä pyörät jo pitkän aikaa maanneet loassa, ja tämä laiva olisi jo kauan aikaa sitten mennyt hajalle. Hallitse siis, rakas Herra ja kuljeta sinä itse tätä, minä painan mielelläni silmäni umpeen ja jään armoon, enkä tuomitse järkeni mukaan, vaan annan sinun yksin hallita seurakunnassa ja sydämessäni sanallasi ja hengelläsi.”

Meidän oma maailmamme ja kasvatuskulttuurimme ovat kovasti muuttuneet Lutherin keskiaikaisista ajatusrakennelmista ja ihanteista, ja aivan hyvään suuntaan! Suomessakin on muutos tapahtunut aika nopeasti, mutta erityisen nopeaa muutos on tapahtunut itänaapurissamme, jossa kasvatuskulttuurin muutos alkoi vasta kymmenen vuotta sitten. Yhä edelleen päivittäin äidit ja isoäidit väittelevät puistoissa ja kotona lapsen vapauden rajoista, televisiossa ja sanomalehdissä pohditaan asiaa. Pitäisikö lapset kapaloida henkisesti liikkumattomiksi, äänettömiksi, alistuviksi? Onko nykyinen vapautta ja itsensä ilmaisemista tukeva lapsuus hyväksi, mitä seurauksia siitä on?

Eräs seuraus lapsuudesta ja nuoruudessa, jossa ei ole pakkohiljaisuutta, näkyi kesällä 2006 Göteborgissa. Helsingin Sanomissa oli 11. elokuuta 2006 mielenkiintoinen raportti Göteborgin Euroopan-mestaruuskilpailuista. Toimittajat Jarmo Färdig ja Ari Pusa olivat pistäneet merkille meidän monien katsojiemme kanssa, että Venäjällä on uusi uljas urheilusukupolvi. Toimittajat kirjoittivat iloisuudesta: ”Venäjä esiintyy Göteborgissa iloinen ilme tavaramerkkinään. Poissa ovat 1980-luvun myrtyneet ja konemaiset urheilijat. Tilalla ovat suorituksistaan nauttivat, näyttävät ja tunteensa paljastavat urheilijat”.

Terveisiä Pietarista, jossa kävin perjantaina! Keskustelin kiitollisuudesta, ilosta ja kasvatuksesta, koska tiesin saarnani lähestyvän. Keskustelin uudesta ilmeestä muutaman Neuvostojärjestelmässä kasvaneen ihmisen kanssa. He painottivat, että vanhassa järjestelmässä lapsi ei saanut liikkua, hyppiä, huutaa; lapsesta alkaen alistuttiin järjestelmälle. Kun pojallani on Spiderman tai Batman –paidat ja poika kiipeää kaikki kalliot, kivet ja seinät, tuo itseilmaisu herättää ihastusta ja ihmetystä Venäjän maalla yhä edelleen. Suomessa olemme oppineet lasten – tyttöjen ja poikien - vapauteen. Keskiajalla Martti Lutherin aikana lapsi oli alistuvan hiljaisuuden symboli ja myös aikuisen kristityn kiitollisuus oli alistuvan ihmisen nöyrää uskoa Isän Majesteetin alhaisuudessa. Luther ei saarnannut eikä tuntenut vielä hymyilevää uskovaa ihmistä, vapautunutta uskovaa ihmistä, uskon innoittamaa luovuutta. Jo lapsesta alkaen oli opittu ihailemaan hiljaista kiitollisuutta alamaisuudessa. Iän ja sairauden heikentämä Martti Luther pisti kaiketi painoa alistuvalle kiitollisuudelle ja toimettomuudelle enemmän kuin olisi tarpeen itse evankeliumin käskemänä, vaikka samalla tavalla myös evankeliumin antiikin kulttuuriympäristö oli alistumiseen ja alistamiseen rakentuva järjestelmä. Meidän aikamme haaste on sitä vastoin tuntea vapautettuina merkittävyys, säilyttää siveellisyys ja hyveellisyys oman itsensä varassa sekä ymmärtää Jumalan oikeasti majesteetiksi samanaikaisesti kun terveellinen omatoimisuus on lisääntynyt.

Kuolemaansa kohti kulkeva Martti Luther päättää saarnaansa korostaen Jeesuksen tuomaa turvaa,” Vielä tarkastamme Herran Kristuksen sanoja ´Kaikki ovat minulle annettu minun Isältäni´ näillä sanoilla Kristus tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Se on: minua, minua täytyy kuulla kaikkien taivaassa ja maanpäällä, pysyä sanassani ja armossani. - - - Oi, käsittäkäämme tämä suuri kunnia, että saamme kuulla itse Jumalan meitä puhuttelevan ja lohduttavan Hänen valtavalla sanallansa, joka pysyy iankaikkisesti, eikä huku milloinkaan. - - - Minun lävistetty käteni on joka hetki allanne ja päällänne kaikissa kärsimisissänne, ja minä kannan teitä kuin suuren kotkan siivillä, niin että voitte vaeltaa ja ette väsy, voitte kulkea ja ette näänny, sillä minä annan väkeä ja voimaa. »Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret» (Psalmi 31:25). Olkaa vain hyvässä turvassa ja pelkäämättömiä sydämissänne, —»olkaa vain hyvässä turvassa, minä voitin maailman», näillä sanoilla Jeesus opastaa meitä voittoonsa. Jotta pysyisimme uskossa ja sanassa loppuun asti vahvoina, pidä meidät uskossa loppuun asti, ja korjaa ja kruunaa matkan lopussa meidät kaikki kaikkien pyhitettyjen kanssa kunnialla! Aamen!”

Seurakuntiemme päiväjumalanpalvelusten valtaväestö on iäkkäämpää keski-ikää ja vanhuksia. Katsokaa ympärillenne penkeissä ja nähkää tämä! Tutkimusten mukaan valtaosa tästä ikäpolvesta pelkää omaa tai ystävänsä sairastumista, jopa kuolemaa. Miten minun muistini käy? Miten puolisoni selviää sairastuttuaan? Lutherin neuvoi pelkäävää ja sairastavaa ihmistä, että muistaisi Kristuksen lävistetyn käden suojaavan alla ja päällä kaikissa kärsimyksissä. Luther valmistautuu jo itsekin iankaikkisuutta varten kaikkien pyhitettyjen rinnalle. Kuolemaan valmistautuminen ei ole toki eikä pidä olla yhtä lähellä mieltemme liikkeitä, jos tahtoo elää vielä vuosikymmenet työn ja perheen parissa. Nuoremmalle polvelle on kuitenkin hyvä kuunnella, että olemme hyvässä turvassa. Liian usein olen kuullut kristittyjen paatoksellista äänen värinää ja kauhistelua, millaiseksi maailma on tulossa, sen sijaan että päähuomio olisi tässä luottamuksessa hyvästä turvasta: ”Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret” (Psalmi 31:25).

16. sunnuntai helluntaista – Jumalan huolenpito – Matt. 6: 19–24. Pihlajamäen kirkko 24.9.2006.

Viime vuosien aikana ovat kohtuullisen hyvätuloiset suomalaiset piispat toistuvasti varoittaneet ”mammonan” vaaroista. He ovat vaatineet valtiovallalta ja liike-elämältä, että markkinatalouden moraaliset motiivit pitäisi sitoa ”laajaa vastuuta suosivaan kohtuullisuuteen”, kuten he ilmaisevat väitteensä Jeesuksen ja päivän evankeliumin sisällöstä. Tällaisen kirkollisen etiikan uskotaan kohtelevan köyhiä oikeudenmukaisesti globalisaation edetessä. Päivän evankeliumi on hyvin ajankohtainen myös toisella tapaa: se on jopa koko olemassaoloamme koskettava. 1980-luvulta alkaen on virinnyt lisääntyvä ekologinen vastuullisuus, jonka tähden mammonan tarpeellisuutta ja kohtuullisuutta on terävästi arvioitu. En kätke teiltä tässä saarnassa sitä kirkolle ja kristityille kiusallista seikkaa, että Jumalan huolenpidon selittäminen nykypäivän muuttuvassa maailmassa mainitun antiikkisen tekstin avulla sisältää kuitenkin monia kompastuskohtia.

Sosiaalieettisiä kannanottoja muovaavat jumaluusoppineet elävät tällä uudenlaisen aikakauden keskellä. Nykyisin kirkossa ei voi enää kuulla opetusta, jossa köyhää onniteltaisiin köyhyydestä. Keskituloisia ja rikkaita ei vaadita myymään omaisuuttaan ja ryhtymään kerjäläisiksi. Päivän evankeliumin tuomitsevat sanat mammonasta edellyttivät antiikin kristityistä aina keskiajalle saakka, että kristitty tai ainakin kirkon vihkiytyneet palvelijat sitoutuisivat köyhään elämään. ”Köyhyyden” länsimainen hengellinen tulkinta on varsin nuori ilmiö. 1900-luvun alusta Max Weberin (1904–1905) tulkinta uskonnon ja työnteon historiasta tutkimuksessaan Kapitalismin henki ja protestantismin etiikka on hyvin ongelmaan kohdistuva: Hän havaitsi, että evankeliumien köyhyys on tulkittu usein pelkäksi hengelliseksi nöyryydeksi ahkerien työmiesten harjoittaessa stressittömästi kutsumustyötään. Vanhan kirkon asenne köyhyyteen oli kuitenkin erilainen, kun he lukivat vastakohtaparia Mammona ja Jumala. Varhaiskristillisessä Pseudo-Klementinen teoksessa (Hom. 3, 25) tulkitaan kohtaa hyvin suorasukaiseksi ja lausutaan, että Kainin synti oli kateus ja omistaminen. Kain oli murhaaja: ”kaikille ihmisille omistaminen on syntiä”, teos väittää (15,9). Yksityisomaisuuden kritiikkiä ja köyhyyden ihannointia tukivat voimakkaasti kirjoituksissaan ja elämäntavoillaan vanhan kirkon monet suuret piispat, kun he lukivat Jeesuksen sanat mammonasta: Johannes Khrysostomos (354-407 jKr.), Basilius Suuri (329-379 jKr.), Ambrosius (339-397 jKr.), piispa Pierius (Eusebius, Kirkkohistoria 7, 32, 27), Kesarean Pamfilos (Kirkkohistoria 7, 32, 25), Jerusalemin Narkissos (Kirkkohistoria 6, 9, 6). Suuri opettaja, mutta ankaramielinen Tertuallianuksen kirjoitti evankeliumimme perusteella, että raha oli ”iniustitiae auctor et dominator totius saeuli”, epäoikeudenmukaisuuden turmeleva syy ja valtias (ks. adv. Marc. 4,33). Alkukirkko ei pyrkinyt aikaansaamaan yhteiskunnallista tasa-arvoistavaa reformia evankeliumimme perusteella, vaan he tahtoivatkin jättäytyä köyhiksi ja jättää rikkaudet rikkaiden omaksi turmioksi.

Apostoli Paavali joutui Korintossa ongelmiin mainittua tulkintaa seuraavien Jeesuksen apostoleiden kanssa. Näiden hebrealaisten apostoleiden mukaan Paavali ei ilmeisesti luota täydestä sydämestä Jumalan huolenpitoon, koska ahkeroi työelämässä itsensä elättäen eikä muutoinkaan esiinny kyllin voimallisen karismaattisesti. Varhaiskirkosta alkaen on ollut äärimmäishenkistä hurmoksellista kristillisyyttä, jossa Jumalan huolenpito on ymmärretty täydelliseksi heittäytymiseksi ihmeelliseen apuun, jota Jumalan lapsen pitäisi rukoillen odottaa jokapäiväiseen elämäänsä. Huomispäivän leivän valmistelu oli kiusaukseen lankeavaa kelvotonta murehtimista. Vastuullisesti oman perheensä ja itsensä hoitava kristitty voi hyvin ymmärtää, ettei päivän evankeliumimme sovellu nykypäivän elämänohjeeksi ongelmitta. Se tuotti ongelmia jo antiikissa. Meidän on lupa odottaa evankeliumin hengessä, että Jumala voi huolehtia luoduistaan myös ihmeittensä avulla, jopa yli kaiken inhimillisen järjestelyn ja työskentelyn, kun kaikki omat tekomme ja mahdollisuutemme ovat loppuneet. Juutalaisuus on perinteisesti ymmärtänyt Jumalan huolenpidon luoduistaan kuitenkin myös monipuolisemmin kuin tämä äärimmäisyyteen langennut varhaiskristillinen innostus ilmaisi: Vanhan testamentin lukuisat sananlaskut opettavat, että Jumalan huolenpito toteutuu elämän terveiden pelisääntöjen puitteissa, kun ihminen ahertaa tunnollisesti ja järkevästi oman ja perheensä elämän hyväksi työssä ja toimissa. Jumalan vasempaan käteen kuuluu laki, joka opettaa työntekoa ja hyvää elämää, ja Jumalan oikea käsi lupaa, että Jumala kannattelee myös ihmeittensä avulla mahdottomissa tilanteissa. Jumalalle kuuluvat molemmat kädet: vasen ja oikea käsi. Ihmisen työ ja Jumalan ihmeet.

Mammonan pelosta johdettava moraali ei ole ongelmaton. Monet kansantaloustieteilijät huomauttavat, että globalisaatio ja vapaa kauppa sekä lisäomaisuuden tehokas tahtominen eivät suinkaan johda loppukatastrofiin ja köyhän tuhoutumiseen. Kansantalouden ymmärrys on muuttunut merkittävästi sotiemme jälkeen:1930-luvulla Laura Harmaja esitti Kotiliesi-lehdessä ihanteita, joissa hän teki köyhästä välttämättömyydestä hyveen. Vanhempi sukupolvi on saattanut kasvaa köyhän välttämättömyyden hyveellisyyteen sotia edeltävässä ilmapiirissä. On havaittu, että köyhä vaatimattomuus ei tarjoa kannustavaa toimeliaisuuden lisäämistä työllisyyden parantamiseksi eikä tulosiirtoihin köyhien avustamiseksi enää riitä raha. Tuhlaavaisuus kulutukseen on tietyssä kohtuullisessa mielessä siis erittäin hyvää. Entinen pankinjohtaja Ahti Hirvonen (2005) kirjoitti Kotimaa-lehdessä osuvasti vuonna 2005: ”Niukkaa tulosta tekevät yritykset joutuvat useimmiten lopettamaan toimintansa - - Piispana tai presidenttinä antaisinkin yrityksille toisenlaisen viestin: ´Ottakaa mallia talentti-vertauksen dynaamisesta palvelijasta ja tehkää kunnon tulos, niin pystytte kantamaan myös yhteiskuntavastuunne´”. Mammonan pelkääminen on valitettavasti johtanut yleensä vastakkaiseen menettelyyn, jossa yhteiskuntavastuuta ei ole kyetty hoitamaan. Suomi kehittyi vasta 1980-luvulla pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, kun samanaikaisesti kuluttamiseen alettiin suhtautua ensi kertaa suomalaisuuden historiassa myönteisesti, köyhästä välttämättömyyden hyveestä luovuttiin.

Piispa Eero Huovinen selittää Kansan Uutisten –viikkolehdessä 1999, että ”rahaan liittyy helposti mammonan kiehtovia piirteitä, jotka panevat ihmiset juoksemaan rahan perässä”. Huovinen huomauttaa Lutherin sanoneen, että raha on maailman yleisin epäjumala. Piispa kysyykin: ”Pääseekö sitten optiomiljonääri taivaaseen, onko tiedossa yhtään tapausta?”

Kleemens Aleksandrialainen, 100-luvun ensimmäisiä suuria kirkon opettajia, ymmärsi Jeesuksen lauseen mammonasta ilmaisevan yksityisomaisuuden perustavaa epäoikeudenmukaisuutta. Kleemens kirjoitti: ”Omistamisella on demoninen luonne, koska se sitoo ihmisen ja sulkee hänen korvansa Jumalan valtakunnan kutsulta” (Quis dives 31: GCS 17, 180). Monet antropologit ja sosiologit eivät otaksu, että Jeesus olisi periaatteellisesti torjunut omaisuutta, vaan otaksuvat Jeesuksen ilmentävän noissa kovissa sanoissa maalaisten vastarintaliikettä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Pari vuotta sitten kansainvälisesti tunnettu antiikin sosiologiaa selvittänyt tutkia Oakman kirjoitti omaisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan, että ”Jeesus esittää poliittisen ekonomian vaihtoehdoksi Jumalan valtakunnan ja yleisen vastapalvelusten periaatteen” (Oakman 20002: 347). Sosiaalinen evankeliumi ja vallankumousteologia ja muut vastaavat liikkeet ovat etsineet tukea mainittujen sosiologien ja antropologien ajatuksista. Minä en usko tähän raamatuntutkijoiden valtavirran selitykseen, että Jeesuksen sanonnan lähtökohta olisi maalaisten kokema kärsimys kaupunkilaistuvassa ja kaupallistuvassa maailmassa. Mainitun Oakmanin malli edellyttää aivan liikaa, että Jeesus olisi ehdottomasti toiminut modernien sosiaalisten tasa-arvoisten arvostusten valossa varsin rationaalisesti ja elämää kunnioittaen.

Esikristillinen juutalainen teos Juudan testamentti käskee: ”Älä rakasta rahaa äläkä katso naisten kauneutta” (TJud. 17:1–2). Tietyt äärimmäishenkiset juutalaiset herätysliikkeet uskoivat Jeesuksen aikoina, että juuri pahat henget uhkaisivat viimeisinä päivinä luopumukseen rahan ja rakkauden avulla (TJud. 18:1–6). Jesajan kirjan arameankielinen targum-selitys (5:23) tuomitsee voi-huudot niitä vastaan, jotka tukeutuvat ”huijauksen mammonaan”. Eräs tunnetuimmista aikamme raamattututkijoista, Gerd Theissen, on kritisoinut Jeesuksen lauseen symbolista, vertauskuvallista tulkintaa: Jeesuksen sanaa on tuskin säilytetty vain vertauskuvallisia opetuksen tulkintoja varten, vaan vaeltavat Jeesuksen opetuslapset seurasivat Jeesuksen omaa elämäntapaa köyhyydessä, omaisuuksistaan luopuen. Koptinkielinen Tuomaan evankeliumi (64) seuraa omaisuuden vastaista konkreettista tulkintaa: Tuomaan evankeliumi lausuu tuomion rikkaiksi miellettyjä ihmisiä vastaan: ”Kauppiaat eivät saa tulla minun Isäni paikkoihin”.

Minä ymmärrän tuon ankaran omaisuuden vastustamisen Jeesuksen ajan maahanmuuttajien ja siirtolaisten uskonnollisesta herätyskokemuksesta käsin. Omaisuuden tähden pelättiin pyhyyden menettämistä. Nyt myös köyhän ihmisen tekemiset tulivat taas tärkeiksi. Nyt oli yksilöiden taas varottava tottelemattomuutta ja uhrauduttava itsensä kieltämiseen, ettei maailmanrakkaus suistaisi ihmistä pois valittujen joukosta. Nyt köyhä ihminen pääsi Jumalan säätämän maailmanhistorian huomion kohteeksi, kun hän oli jo tipahtamassa reuna-alueille, periferiaan merkityksettömyyteen.

Ymmärrys yhteiskunnallisesta vastuusta 1980-luvulta alkaen on palauttanut Jeesuksen sanat mammonasta ja Jumalasta uudella tavalla ajankohtaiseksi ja kiinnostaviksi. Kestävän kehityksen profeetat ovat vaatineet, että materialistista arvoista tulisi siirtyä jälkimaterialistisiin, omasta minästä me-henkeen, enemmän-vaatimuksista riittävyyteen, määrästä pitäisi siirtyä laatuun, ahneudesta tarpeellisuuteen, lyhytjännitteisyydestä pitkäjännitteisyyteen, jotta voimme pelastaa maapallomme tuleville sukupolville. Maailmansotien jälkeen riitti vielä vuosikymmenien ajaksi pelkästään taloudellinen kannattavuus. 1980-luvulla syntyi ensimmäiset kannanotot ympäristön huomioimiseksi, mutta 1980-luvulla metsäteollisuus sanoi vielä jyrkästi, ettei ympäristöongelmia ole. Kahdessakymmenessä on herätty tajuamaan, ettei edes lainsäädännön noudattaminen riitä yhteiskunnallisen vastuun hyvään hoitamiseen: tarvitaan omaehtoista vastuullisuutta, jota yritykset saavuttavat kilpailuetua pitkän ajan kannattavuutta ajatellen ja maineriskit halliten. Ensi viikolla teen haastattelun Greenpeacen toimistossa suomalaisten metsäyhtiöitten puunhakkuista Venäjällä, ja heti kohta tuon haastattelun jälkeen teen haastattelun metsäteollisuudelle samasta kysymyksestä, jotta haastattelut julkaistaan lehtikirjoituksina marraskuussa 2006 järjestettävillä suurilla kansainvälisillä metsäalan messuilla eri puolilla Venäjää. Tehtaat ja muut yritykset eivät voi enää keskittyä pelkästään mammonan lisäämiseen, vaan kestävää kehitystä varten on useissa yrityksissä jopa nimetty oma työntekijänsäkin. Vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssissa määriteltiin loppuasiakirjassa, että ”kestämättömät tuotanto- ja kulutustavat erityisesti teollisuusmaissa ovat pääasiallisin syy maapallon tilan heikkenemiseen”. Juuri kukaan ei tahdo tuotannosta ja kulutuksesta luopumista sinänsä mammonaa peläten, vaan tänään tutkitaan ekotehokkuuden toteutumista. Miten tuotannossa käytetyn energian ja aineen määrää voisi vähentää? Jätteiden synnyn ehkäisy vaatii konkreettisia toimia tuotannossa, tuotesuunnittelussa ja kulutuksessa sekä lainsäädännössä. Suomessa on happamoitumisen estämiseksi tehtaissa jo hyvät suodattimet, mutta uhkamme on Itä-Eurooppa ja Puola, joissa sijaitsevien tehtaiden saasteilman puhdistaminen puhdistaisi Suomessa ilmaa enemmän kuin sijoitukset oman alueemme tehtaisiin.

Johannesburgin kestävän kehityksen kokouksessa kiinnitettiin huomiota globaaliin vastuuseen: useita satoja miljoonia ihmisiä sairastuu vuosittain malariaan, enemmän kuin miljoona kuolee. Yli 12 miljoonaa on kuollut AIDS:iin Afrikan alueella ja 13.2 miljoonaa lasta on tullut orvoksi. Yli miljardi ihmistä elää ilman turvallisen puhdasta juomavettä. Yli 3 miljardia ihmistä kuolee vuosittain ilman saasteiden seurauksena. Näiden Johannesburgin kokouksessa kansainvälisesti yhteisesti tunnustettujen lukujen valossa voi kysyä, onko meidän väärää, synnillistä kiintymistä mammonaa, jos emme tahdo sijoittaa taloudellisia ja henkisiä resursseja oikeudenmukaisen, hyvinvoivan tulevaisuuden hyväksi ja mainittujen kuolemien vähentämiseksi?

Mammonan vastaiset sanat eivät enää toivottavasti houkuta kristittyjä uskonnolliseen kiihkoiluun ja sokeaan heittäytymiseen Jumalan ihmeiden varaan. Mielestäni tänä päivänä mammonan saatanallisuus sydämissämme näkyy erityisesti siinä oman sielumme vääryydessä, kun olemme hitaita tunnettujen ongelmien korjaamisessa, emme tahdo luopua riittävästi omasta vauraudestamme miljoonien orpojen ja kuolevien hyväksi.

18. sunnuntai helluntaista – Kristityn vapaus – Mark 7: 7–13. Pihlajamäen kirkko ja Jakomän kirkko 8.10.2006.

Kristityn vapautta ei tällä hetkellä enää Suomessa pohdiskella tavanomaisten sen suhteen, miten olemme vapaat juutalaisista perinnäissäännöistä, jotka määrittivät sallittujen askelten määrän lauantaille, sapatille, sekä muita vastaavia toimia. Emme edes tiedä enää, mitä tuo ”korban” on, jos Jeesus puhuu evankeliumissa. Ehkä moni kuuli koko sanan ensikertaa, ”korban”. Se ei ainakaan hallitse enää moraaliamme oikeasta ja väärästä, ei ainakaan pitäisi.

Ulkoisesti ja järjestelmällisesti oman maailmamme ja elämämme huomattavan vapaa ja avara menneitten sukupolvien ja vuosituhansien elämään nähden. Sisäisesti mieleen ja omaan tuntoon kasvaneet tarpeettomat estot, häpeän tunteet ja neuroottinen syyllisyys saattaa toki rajoittaa kristitynkin vapautta yhä tarpeettomasti enemmän kuin olisi aiheellista, mutta pääsääntöisesti olemme varsin vapaat – vapaat lähes kaikkeen.

Olemme varsin vapaat ihmissuhteiden rakentamisessa. Olemme vapaat tiedotusvälineiden ja viihteen tavoittelussa. Olemme vapaat matkustamisen oikeudessa. Ensi viikolla pistäydyn vapaapäivänä Pietarissa suurehkossa yrityksessä haastattelemassa johtajaa, ajan vain autolla rajan yli, näytän passia jossa on vuosiviisumi ja autokin on rekisteröity venäläiseen vakuutukseen vuodeksi. Takaisin tulo kestää alle 4 tuntia. Tunnen käytännöllisesti vapauden. Vapauden tunteeni on suuri. Eilen kirjoitin uutisartikkelin Georgian ja Venäjän kiistasta: menin tietokoneelleni, avasin internetin, katselin parinkymmenen televisiokanavan uutislähetyksen aihepiiristä ja luin parikymmentä erimaalaista sanomalehteä asian johdosta. Vapaus on nykyisessä maailmassamme mahdollisuus, jos vain meillä vapautta kaipaavilla ihmisillä on osaamista ja rohkeutta löytää vapauden kanavat ja mahdollisuudet. Tunnen toki myös ihmisiä, jotka tyytyvät yhteen suomalaiseen mediaan, luulevat vapautensa suureksi, mutta ovat filosofi Platonin vertauskuvaa käyttääkseni ikään kuin oman luolansa vankeja, jotka voivat vain satunnaisesti katsella ulkopuolisen elämän varjoja luolansa seinällä.

Kristitytkin saattavat olla oman luolansa vankeja, jos ja kun katselevat omassa ahtaassa luolassaan ja omassa pikkupiirissään vain varjojen liikkeitä ulkopuolisesta maailmasta. Ulkopuolinen maailma demonisoituu, muuttuu paholaismaiseksi valtakunnaksi, jonka uusia teknisiä kehitysaskeleita tulee pelätä ilmestyskirjamaisissa tunnelmissa. Ulkopuolelle kuuluvat ihmiset muuttuvat täysin toisenlaisiksi, vääräuskoisiksi, joiden sydämen uskoa tulee suuresti epäillä.

Sanalla sanoen vapaus edellyttää kommunikaatiota, vuorovaikutusta. Käpertyneisyys ja rajoittuneisuus eivät ole vapautta, vaan usein turvallisuuden kaipuuta, pelkoa jossa ei ole vapautta. Vapaus kulkee käsi kädessä avaramielisyyden ja vuorovaikutushalun kanssa. Jos et keskustele kaikkien kanssa, et ole vapaa!

Vapaus ei ole pelkästään ihanne, vaan myös uhka. Eilispäivän – lauantain – Kauppalehti Pressossa pääkirjoituksessa Juha Ruonala kuvaili osuvasti yhteiskunnan asenneilmaston kovenemista lasten kasvatuksessa ja alkoholin käytössä. Asenteet ovat koventuneet, koska vapaus on tuottanut lieveilmiöitä: nyt on vaarana heilahtaa heilurissa toiseen äärimmäisyyteen. Lastensuojelun keskusliiton laaja haastattelututkimus paljasti, että kolmannes suomalaisista hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen poikkeustapauksissa. Tukistuksen, piiskan ja luunapin ovat valmiita hyväksymään erityisesti miehet ja vanhemmat kansalaiset. Pääkirjoituksessa kauhistuttiin aiheellisesti, että joka kymmenes isä tai äiti uskomattomasti hyväksyy jopa lapsen potkimien tai nyrkillä lyömisen kurituksena, vaikka aikuiseen kohdistettuna nyrkki tai potku olisivat pahoinpitelyä, josta joutuu käräjille. Joka toinen kansalainen vaatii myös, että opettajat saisivat nykyistä laajemmat kurinpitovaltuudet. Tiukentuva viestiä on kuultu myös suomalaisten alkoholiasenteista. Terveyden edistämisen keskus Tekry julkaisi tutkimuksen, jossa kansalaiset toivoivat alkoholipolitiikkaan kieltoja ja rajoituksia, julkijuopottelu haluttiin kuriin. Vapaus ei ole selvästikään tämän hetken ihannetrendi, vaan näyttää aiheuttavan myös vastareaktioita ja kurin kaipuuta.

Minulle kristityn vapaus merkitsee ennen kaikkea kristillisen uskon antamaa uskallusta ja rohkeutta itsenäisiin päätöksiin, luottamus ja toivoa tulevaisuudesta kaikkinaisen masennuksen ja muutospelon vastakohtana sekä oikeutta omiin arvoihin ja valintoihin. Luterilaiseen näkemykseen kristityn vapaudesta liittyy läheisesti käsitys synnistä ja Jumalan laista: me olemme lähtökohtaisesti evankeliumin Jeesuksen Kristuksen tähden vapaat tuomiosta, armahdetut syntisinä ihmisinä. Me olemme vapaat lähtökohtaisesti kaikista säännöksistä ja määräyksistä, paitsi jollei nimenomaisesti Raamattu Kymmenessä käskyssä tai muualla määritä jotakin seikkaa synniksi. Vapaus on lähtökohtaista, käskyt toissijaista. Minun ei tarvitse kristittynä koko ajan tarkkailla olkani yli, onko toimeni oikeat ja ovatko muut ihmiset nyt tuomitsemassa tekojani. Olin pari vuosikymmentä sitten teologipäivillä Kauniaisissa. Piispan kyselytunnilla eräs henkilö kysyi silloiselta arkkipiispalla John Vikströmiltä: ”Onko tanssiminen syntiä?” Piispa asettui vastaamaan vakavasti, piispallisen arvokkaasti ja rauhallisesti Vikström vastasi: ”Ei ole, jos tanssii tahdissa!”

Minun oma oikeuteni arvovalintoihini on, käytänkö jotakin vaatemerkkiä ja –mallia tai jopa parfyymejä, katsonko televisiota, harrastanko jotakin asiaa, millaisella autolla kuljen, kenen kanssa olen naimisissa, käytänkö sirullista pankkikorttia tai en mitään, missä matkustelen, mitä kieliä opiskelen, käynkö tansseissa, harrastanko seksiä nautinnoksi, lasten saamiseksi vai pidättäydyn kokonaan, ja mikä on poliittinen näkemykseni Euroopan Unionista. Tiedän vallan hyvin, että monia näitä ja muita seikkoja on joskus erheellisesti siirretty tuntomerkeiksi oikea uskonnollisuudesta, vaikka kyse on kulttuuriin ja historiaan sidonnaisista tavoista, joita oli niin Raamatun ihmisillä kuin meilläkin. Joskus sanon kärjistäen näistä valinnoista, että toinen tykkää blondeista – toinen bruneteista, toinen tykkää Nokiasta – toinen Erikssonista, mutta kumpikaan ei ole oikein tai väärin. Kristitylle on perustavaa löytää vapauden kokemus, vapauden kosketus, jossa on lupa ahdistumatta hengittää avarasti, tuntea oman persoonansa olemassaolon oikeus, tietynlainen häpeämättömyys sanan raikkaassa mielessä. Monilla määritelmillämme – joko suoraan sanallisilla tai hienovaraisilla hymähtelyillä ja katseilla – eksytämme itsemme ja läheisemme hyvin harhaan iloisesta vapaudesta, joka kuuluu sekä ihmisyyden että kristinuskon perustaviin lähtökohtiin.

Nykyaikaisessa maailmassa ei ole tapana puhua niin sanottujen heikkojen veljien suojelun tarpeesta: vielä vähän aikaa siten heikkojen veljien arkojen, yliherkkien omientuntojen tähden vapaammat kristityt pidättäytyivät esimerkiksi alkoholin nautinnasta absolutistikristityn läsnä ollessa. Itse en ole koskaan nauttinut alkoholia ehtoollista lukuun ottamatta, mutta ajattelen vanhahtavaa apostoli paavalilaista neuvon jo tarpeettomaksi. Kyllä nykyaikaisessa maailmassa täytyy jo itse kunkin kestää ristiriitaista arvomaailmaa ja valintoja, joten tiukkapipoisten määräysvalta on muuttunut myös kirkossa tarpeettomaksi kristityn vapauden määritelmille. Apostoli Paavalille tuo puhe ”heikoista” ja ”vahvoista” veljistä oli kirkkopoliittista taktikointia, diplomatiaa, jossa hän yritti säilyttää seurakunnan eheys taistelevien osapuolten välillä. On kyseenalaista, voiko tilannetaktiikasta kehittää vuosituhannesta toiseen siirtyvää ikivihreää rajoitetta kristityn vapaudelle.

Mistäkö vapauden tunnistaa? Mahdollisuudesta nauttia elämästään, jonka Jumala on ihmisille luonut nautittavaksi, sangen hyväksi. Vapauden tunnistaa ilosta: ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta on vapautus tuomiosta. Vapauden tunteen rohkeudesta, mahdollisuuksista ja toivosta, kun saa katsella eteenpäin eikä tarvitse pälyillä selkänsä taakse juorujen ja moraalisten tuomioiden pelossa. Olet yksinkertaisesti vapaa!

1. adventtisunnuntai – Kuninkaasi tulee nöyränä – Matt. 21: 1–9. Adventin sävel, hartauspuhe Pihlajamäen kirkko 3.12.2006 klo 18.

Tule, kirkkauden Herra!
Ratsasta hiljaa nuorella aasilla keskelle markkinoita.
Tule, laupeuden Herra.
Kukista sydäntemme julmat valtiaat, ahneus ja katkeruus.
Anna Isäsi valtakunnan virrata keskellemme.
Anna sisimpämme aueta riemuvuotesi tulolle!

Kaksi viikkoa sitten kävin Suomen Pankissa suomalaisvenäläisen talouslehden joulunumeron lehtihaastattelua varten. Laskeuduin suuresti nauttien portaat Suomen pankista, olin kokenut elämäni huippuhetken kohteliaan ekonomin seurassa, ja kävelin Helsingin keskustassa lähituntumaan, toiseen näyttävään rakennukseen, Uspenskin Katedraaliin tehdäkseni sielläkin haastattelun. Kohde oli kiinnostava: Suomen kymmenenneksi suosituin mediakasvo, Suomen viennin edistämiskeskuksen Finpron ihmissuhdekonsultti, ortodoksisen kirkon isä Mitro Repo.

Rahan hyvän hoitamisen ja katedraalin pyhyyden välillä ei ollut vihamielinen keskinäinen suhde - edes adventtiaikana. Kirkkauden Herraa saakoon ratsastaa hiljaa nuorella aasilla keskelle näitä meidän markkinoitamme, ei tuhotakseen toimivaa ja hyvää, vaan kukistaakseen meidän sydäntemme julmat valtiaat, ahneuden ja katkeruuden, antaakseen touhuumme merkityksen ja sisällön, luodakseen kasvottomuuteen kasvot, ihmisvihaajan tilalle ihmisrakastajan kasvot!

Istuin isä Mitro Revon kanssa katedraalin alttarin juurella, kuuntelin humoristista pappia ja hänen värikästä puhettaan, jossa tähtäyspisteenä oli yhä uudestaan muistuttaa, että elämän iso ja kova juttu on ihminen itse, hänen syntymänsä ja kuolemansa. Markkinat, talous ja tuotanto ovat heppoisia arvoja.

Isä Mitro Repo oli juuri palaamassa sairaslomalta töihin, epäonnistuneen rutiinitoimenpiteen jälkeisestä uudesta sydänleikkauksesta elämään ja papin kutsumuksen hoitoon. Pari vuotta sitten eräässä ensimmäisistä koulutustilaisuuksistaan silloin epäonnistuneen sydänleikkauksen jälkeen, ensin muuan vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja johdatti tätä kovia kokenutta pappia puhumaan ”pehmeistä arvoista” itsensä jälkeen. ”Eikö raha ole aika pehmeä arvo koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, ortodoksi-isä kertoi ärsyyntyneensä. ”Tarkoitan tuotannon maksimoimista heppoisaksi arvoksi, johon verrattuna ihminen, hänen syntymänsä ja kuolema, ovat kovia arvoja!”

Oli kiinnostavaa, jopa hiukan hupaisaa istua Uspenskin katedraalin alttarin edessä, juuri ortodoksisen kirkon joulupaaston ensimmäisenä päivänä. Aivan edessäni istui mustaan ortodoksipapin kaapuun pukeutunut tunnettu pappi hauskoine hattuineen. Hän vieläpä edelleen silmitysten kiivastui menneisyydessä tapahtuneen ”pehmottelun” tähden. Hupaisa tunteeni ei ollut väheksyntää, vaan syvää kunnioitusta kiivastuvia kasvoja kohtaan: Hänellähän on kutsumus ihmisen puolesta, ihmisen syntymän ja kuoleman arvostamisen puolesta!

Adventtisunnuntain evankeliumi aloitti tänään meidän joulunpaastomme ja joulunodotuksemme. Se sama evankeliumi aloittaa keväisin myös palmusunnuntaista pääsiäisen odotuksen. Adventtisunnuntain evankeliumia luettaessa pari seuraavaa jaetta kirkkotekstin jälkeen paljastaa hiljaa nuorella aasilla ratsastaneen Jeesuksen kiivastuneen markkinoiden keskellä Jerusalemissa, vuonna 30 jKr. Siihen aikaan kiivastumisen syynä lienee markkinoiden kaksinaismoraalinen rooli: temppelimarkkinat harhauttivat silloiset juutalaiset erheellisesti pois Isä Jumalan armahtavaisuudesta ja sovinnollisuudesta eläinuhrien teurastamiseen, vihaisen Jahven lepyttämiseen. Uhrit palvelivat myös tiettyjen uskonnollisten valtaryhmien erityisasemaa. Isä Jumalan kasvot piirtyivät niissä Jerusalemin markkinoissa vihaisiksi, lepytystä vaativiksi, ihmispoloisia alistaviksi, eriarvostaviksi.

Kirkkauden Herran ratsastaessa hiljaa nuorella aasilla keskelle meidän markkinoitamme ja elämäntilannettamme, hän kohtaa toisella tavalla, eri tavalla, häikäilemättömän pahan: persoonattomuuden, kasvottomuuden tai jopa ihmisvihaajan naamarit: nuo naamarit viehättävät toisaalla, mutta ne ovat kuolleet kasvot. Mitkä kasvot sinä näet ja kohtaat toisten ihmisten kasvojen takaa, työssäsi, opinnoissasi, tavaroita ja palveluja itsellesi hankkiessasi, kodissasi, seurakunnassasi? Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat – sinua rakastavat - vai misantroopin, paholaisen, ihmisen vihaajan, kasvot?

Mitä nuo kasvot vaativat sinusta ja sinulta? Muista, että Sinä et ole vain työn suorittaja. Sinun on oikeus löytää uudestaan oma arvosi. Jos sinä voit aidosti hyvin, se ei voi olla keneltäkään pois. Jumala ei ole kateellinen hyvinvoinnillesi. Hän tahtoo hyvää. Älä pelkää etsiä hyvää, nautittavaa elämää, kelvollista elämää! Mitään todellista ei ole ilman ihmisyksilöä ja inhimillisyyttä.

Minun oli kiehtova istua isä Mitro Revon kanssa katedraalissa, puhua Pohjoismaisen markkinatalouden pragmatismista, jota harjoitetaan liian usein ihmisyyden kustannuksella, sekä puhua samanaikaisesti Kristuksesta Jeesuksesta. Jeesus Kristus tuli vallasta riisuuntuen kasvotusten ihmisten luo, antoi elämälle uudestaan oikeuden ja merkityksen, sovituksen ja toivon, kukistaakseen kasvottomuuden ja ihmisvihaajan naamarit. ”Pragmatistin, despootin, kasvot ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille”, lopetti ortodoksisen kirkon isä jouluisen haastattelunsa. Minä luterilaisena pappina tunsin ekumeenisesti, että voin täysin yhtyä samaan kristilliseen uskoon. Pragmatistin, despootin, kasvot ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille adventin aikana joulua odottaessamme, mutta pappien puhetta pragmatismin kauheudesta ei pidä ymmärtää modernin teknologian peloksi. Isä Mitro Repo oli juuri haastattelupäivän aamuna ollut tietojenkäsittelykurssilla ja minä – luterilainen pappi – ohjelmoinnin kurssilla.

Mitä on siis tuo kauhistuttava pragmatismi? Tuon varotuksen tarkoituksena on kaitsea teitä ja meitä kaikkia uskallukseen uskoa, toivon etsintään, pois misantroopista ihmistä rakastavan Jumalan luo. Kiitos teille Pihlajamäen kirkon kuoro, kiitos Tuula, kiitos Jermu, kiitos Joachim, kiitos Jouko, kiitos Tuukka ja kiitos Timo! Juuri tällaiset hetket ja asiat luovat meille Jumalan ihmistä rakastavat kasvot. Ne antavat uskoa hoitaa itseä jouluun valmistautuen, antavat elämän uskallusta kristillisessä toivossa.

Jouluaatto – Lupaukset täyttyvät, Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14. Malmin liiketalousopiston ja ammattikorkeakoulun joulukirkko Malmin kirkossa 20.12.2006 klo 9.

Hyvät opiskelutoverini ja opettajani! Sinä et ole orpo sieluton suorittaja: sinä et ole vain opintopisteiden suorittaja tai suorituspisteitä automaattisesti toisille jakava robotti, jolla ei olisi henkeä, tunteita eikä sielua. Sinä olet arvokas ihminen, jonka on hyvä löytää oma arvonsa.

En sano näitä komeita sanoja etäältä saarnastuolista, vaan tässä teidän keskellänne – joulun ihmettä ihmetellen. Olen viettänyt syksyllä useita tunteja ja päiviä oppilaitoksessamme. Opiskelin mahdollisuuksien mukaan ajankäyttöni mahdottomuuksien rajoissa IT-tradenomin tutkintoa varten. Pappi palasi koulunpenkille. Kaipaan joululomaa onnistumisten ja pettymysten jälkeen, vähän myös väsyneenä. Uskallan sanoa, että suurimmat tunteet ja kokemukset ovat kuitenkin toisaalla. Viime yön tuskailin Visual Basicin kanssa. Luultavasti teilläkin on onnistumisia ja epäonnistumisia syksyn aikana. Kaipaatte samalla tavalla joululomaa ja joulurauhaa. Siihen on kaikki oikeus nyt!

Jouluevankeliumi on muistuttanut minulle jo vuosikymmenten ajan – joskus jopa hyvin kohtalokkaasti - kristikunnan vanhasta tavasta tulkita joulun ihmettä. Tämä vanha tulkinta on tullut taas ajankohtaiseksi, kun yksilö joutuu määrittämään oman uskalluksensa uudessa maailmassamme. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin!

Muutama päivä sitten talousneuvoston sihteeristön ja Vesa Vihriälän johdolla toteutetussa globalisaatioselvityksessä korostettiin, että globalisoituneessa maailmassamme on tullut erittäin tärkeäksi oppia yhä uudestaan uuden oppimista. Me olemme olleet juuri tätä tekemässä: oppimassa oppimista. Hyvä niin – ja kunpa nyt syttyisi joka sydämeen uskallus ja toivo! Mainitussa selvityksessä Richard Baldwin määritti kolme keskeistä – ja vähän pelottavaa - piirrettä aikamme muutoksessa: 1. Arvaamattomuus: voittajia ja häviäjiä on huomattavasti vaikeampi ennustaa nyt kuin menneisyydessä. 2. Äkillisyys. Työpaikka, jota pidettiin vielä kolme vuotta sitten täysin turvattuna, voidaan menettää. 3. Uudessa tilanteessamme kilpailu perustuu huomattavasti enemmän yksilöön kuin työpaikan nimeen ja maineeseen.

Minä koen kristittynä, ja myös joskus jotakin muuta tehneenä, ettei pidä alistua kaikesta huolimatta toivottomuuteen - siihen tunteeseen, ettei millään ole merkitystä. Nämä ovat pelkokuvia, jotka vaikuttavat toisissa ihmisissä lamaannuttaen, mutta toisissa kannustaen toimeliaisuuteen. Jopa oikeiden, todellisten ja mahdottoman suurten pettymysten, arvaamattomien sellaisten repiessä jo omaa sielua ja mainetta sekä tehdessä kaikin tavoin köyhäksi, on pidettävä muistissa joulun salaisuus, joulun ihme: Jumala voi asua vähäisyydessä, pimeässä, epäonnistuneessa, köyhäksi riisutussa. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin! Jouluevankeliumi on jo pari vuosituhatta kristinuskon klassisen tulkinnan mukaisesti rohkaissut uskallukseen ja toivoon, koska Jumala mahtuu hylättyynkin, Jumala voi luoda mahdollisuuksia ihmisen ollessa inhimillisen voimaton. Tämä Jumala ei näytä aina ja joka päivä suurelta ja läsnä olevalta. Kapalot ja eläinten kaukalo sekä köyhät ja osattomat olot ovat muistuttaneet ikään kuin vertauskuvina jo vuosisatojen ajan, ettei pidä otaksua liian paljon omien silmien, ikävien kokemusten ja sosiaalisen taustan tai kukkaron perusteella Jumalan mahdollisuuksista tai mahdottomuudesta itse kunkin tulevaisuudessa. Älä kuvittele turhia: reissussa eivät kapalotkaan säily puhtaina, ne tahraantuvat kaikesta siitä, jonka äidit ja isät tietävät kovin haisevaksi pestä pois. Meillä on omat kaukalomme ja häpeämme – kullakin omansa, itse sinä osaat ne nimetä parhaiten omassa elämässäsi -, ja vieläpä omat jätöksemme kapaloissamme! Kaiken tämän jälkeen ei saa sittenkään hukata oikeutta iloon, uskallusta toivoon ja elämänrohkeuteen. Se on joulun ihme, jonka soisi olevan jokapäiväinen.

Jouluevankeliumi syntyi sellaisessa antiikin maailmassa, jossa syntyperän perusteella määriteltiin ihmisen kohtalo – osattomuus tai jaloarvoisuus aina lapsuudesta vanhuuteen asti. Kun sukuseurani etsiä vuosikymmen sitten itselleen jaloa syntyhistoriaa, seura pyysi minut sukututkimuksen toteuttamiseen. Päädyin nopeasti siihen, että upeista otaksumista huolimatta suvullani ei ollut yhteyttä Vatikaanin paavillisen yliopistoon dekaaniin ja kardinaaliin, samasta sukunimestä huolimatta, vaan olimme 1700-luvulla kerimäkeläisiä loisia ja kalastajia. Tämä herätti vihastuksen. Tuo mennyt vanha maailma oli todella hyvin erilainen kuin nyt. Vielä vuosisata sitten se oli aika todellinen Pohjolassa: oli osattomat ja oli jalosukuiset. Jouluevankeliumin maailmaan on vaikea päästä käsiksi nykyisessä aika hyvinvoivassa Suomessa, jossa itse kukin enemmän tai vähemmän rakentaa menestystään uutteralla työllään ja opinnoillaan sekä ihmissuhteilla.

Jouluevankeliumi julistaa paradoksin, merkillisen poikkeuksen todennäköisyyksiin muinaisen maailman osattomien ja jalosukuisten äärettömässä ylikäymättömässä kuilussa: kristittyjen alkuperä on jalo, aivan vertailukelpoinen, hovikelpoinen, alkuperä on pyhä, Jumalan Poika, mutta tämä Jumalan Poika syntyi köyhänä, kapaloituna, majatalon ulkopuolelle hylättynä. Paradoksin tarkoituksena on virittää uskallus uskoa Jumala voimalliseksi, kun olemme itse tai kun näemme jonkun toisen majatalojen ulkopuolella, hylättynä, köyhänä ja voimattomana. Juuri sellaisissa hetkissä tarvitsee muistaa joulun ihmettä! Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin!

Minulla on ollut sellaisia uhkaavia hetkiä. Joskus ne hetket saattavat tuntua iäisyydeltä, kestävät jopa vuosikausia – kun on osaton, menestykseen kelpaamaton, hylätty, torjuttu. Usko uusiin, hyviin mahdollisuuksiin saattaa jo unohtua omassa mielessäkin, mutta Jumala säilyy Jumalana myös seimessä kapaloituna. Teitä ei ole ketään kapaloitu. Kapaloituna eivät salli käsien eikä jalkojen liikettä. Sellaiseen liikkumattomuuteen muinoin vauvat kiedottiin. Liikkumattomana, voimattomana, sidottuna Jumala on yhä kuitenkin Jumala!

Koin huippuhetken pari viikkoa sitten. Tein haastattelua Suomen Pankissa. Oli hienoa tuntea arvokas ympäristö, kulkea puku päällä itseään paremmassa ympäristössä, näyttää lehdistökorttia ja tavata kohtelias ekonomi. Häneltä oli juuri valmistunut hieno tutkimus Suomen ja Venäjän kansantalouksista. Tulin alas pankin portaita. Kävelin pankista Uspenskin katedraaliin Katajanokalle, toiseen mahtavaan rakennukseen – ja mietin lähestyvää joulua. Katedraalin vahtimestarit selailivat Ilta-Sanomaa kiinnostuneina: isä Mitro Repo oli valittu Suomen kymmeneksi suosituimmaksi mediakasvoksi. Tulin katedraaliin tehdäkseni papista, vienninedistämiskeskuksen Finpron ihmiskuvakonsultista jouluhaastattelun erästä Suomessa toimitettua, mutta ulkomailla paremmin tunnettu talouselämän sanomalehteä varten. Isä Mitro Repo kertoi kokemuksistaan vuorineuvosten parissa. Hän opasti tunnistamaan ne varsinaiset arvot, joiden rinnalla talouselämän arvot ovat pehmeitä. Kovat arvot ovat ihmisenä oleminen, syntyminen ja kuolema. Te voisitte täydentää papin listaa: rakastuminen, rakkauden menettäminen, petetyksi tuleminen, lapset, sairaudet, häpeä, yksinäisyys. Tämä lista paljastaa, että ihminen ei ole sieluton suorittaja. Jouluevankeliumi ohjaa katsomaan ihmisten maskien, persoonattomien järjestelmien ja tunteettomien, pragmaattisten toimien taakse varsinaisiin kasvoihin, jossa koetaan ilon ja häpeän tunteita. ”Ovatko nuo näkemämme kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisen vihaajan, kasvot?” ”Pragmatistin, despootin, maskit ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille”, muistutti ortodoksisen kirkon isä jouluhaastattelussa. Keskustelu imagosta on ikiaikuinen - viestinnän opettaja varmasti tietää sen. Millaiset kasvot kohtaamme toisessa?

Haluan etsiä Jumalan ihmistä rakastavia kasvoja ja osallisuutta joulurauhaan niin bisneksen tutkijana, IT-opiskelijana kuin pappina. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta. Hyvää joulurauhaa opiskelutoverini ja opettajani!

Joulurukous

Herra Jeesus,
annan syntymäpäivälahjaksi sinulle
käteni, tekemään työtäsi,
jalkani, kulkemaan poluillasi,
silmäni, näkemään mitä sinä teet.
Annan kieleni puhumaan sinun sanojasi,
annan mieleni, että sinä ajattelisit minussa,
henkeni, että sinä rukoilisit minussa.
Ja annan sydämeni, että sinä rakastaisit minussa
Isä Jumalaa ja koko ihmiskuntaa.
Tässä on minun levoton sydämeni.
Tee siitä nyt sinun seimesi,
ja anna minulle joulurauha.
Amen.

Joulupäivä Рождество – Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14. Pihlajamäen kirkko 25.12.2006 klo 10.

Esikoistaan odottaessaan neitsyt Maria oli häpeää kantava nainen. Neitseellinen syntymä ei ole silloiselle välimerelliselle ihmetarustolle poikkeava tarinan juoni, kun sankarin pitää kertoa syntyneeksi (ks. neitsyt tallissa): sitä vastoin poikkeavaa on tavanomaisen ihmeellisesti syntyneen Jeesuksen syntymä antisankarin tavoin häpeässä. Jumala on oikeasti läsnä, tekee ihmeen, mutta puitteet ovat nyt surkeat, jopa epäkunnialliset vallitsevan ajattelutavan mukaan!  Jeesus lepää majatalojen ulkopuolella, seimessä, kapaloituna, kädet ja jalat tiukasti liikkumattomuuteen käärittynä. Sellaisena voimattomana, pienenä, heikkona, ulkopuolelle hylättynä Jumala kohdataan sukupolvesta toiseen. Jeesusta kantoi raskauden kuukaudet sellainen nainen, jota vasta seuraavat vuosikymmenet ja vuosisadat ovat alkaneet kunnioittaa.

Kristikunnan suuret ajattelijat ovat saaneet innoitusta omaan elämäänsä ja tuotantoonsa joulunihmeestä, häpeään ja alhaisuuteen laskeutuvasta Kaikkivaltiaasta Jumalan Pojasta. Alhaalla pitääkin uskon nimenomaisesti syntyä. Otan kolme esimerkki: Martti Luther, Johann Sebastian Bach ja Fjodor Mihailovitš Dostojevski (Ф. М. Достоевский).

Martti Luther kirjoitti Huonepostillassa:
”Minkä tähden evankelista kuvanneekaan Jeesuksen syntymän tällaisessa köyhyydessä ja kurjuudessa tapahtuneeksi? - - Tätä kertomusta vuosittain saarnataan, että kaikki ihmiset ja erittäinkin nuoret sen mieleensä painaisivat ja kiittäisivät Jumalaa sanoen: Ei ole minulla mitään hätää, minulla on Jumalan Poika veljenä. ” (s. 55, 56, 58). ”Koska nyt Jumalan Poika on tämän tehnyt, tulee meidänkin oppia Jumalan Pojalle ylistykseksi ja kunniaksi mielellämme olemaan nöyriä ja seuraamaan häntä, hänen omien sanojensa mukaan ottaen kantaaksemme ristin ja kärsien kaikenlaisia ahdistuksia. Sillä mitähän nuo nyt enää voisivat meitä vahingoittaa, tai miksi me nyt enää kärsimisiä häpeäisimme? Onhan rakas Herrammekin kärsinyt vilua, nälkää ja kurjuutta.” (Huonepostilla, s. 58).

Luther saarnasi Kirkkopostillan mukaan:
”Kukaan ei huomaa eikä käsitä, mitä Jumala saa toimeksi tallissa. Hän jättää suuret suojat ja komeat kamarit tyhjiksi, jättää ihmiset syömään, juomaan ja iloa pitämään, mutta tämä lohdutus ja aarre on heiltä salattu. Mikä synkeä yö peittikään silloin Betlehemin, joka ei huomannut tätä valkeutta! Kuinka näyttääkään Jumala, ettei hän pidä missään arvossa sitä mitä maailma on; maailma taas puolestaan osoittaa todeksi, ettei se tunne eikä huomaa mitään siitä, mikä Jumala on, mitä Jumalalla on ja mitä Jumala vaikuttaa! ”(Kirkkopostilla, s. 290). ”Jouluevankeliumissa on selitetty Kristuksen löytäminen hänen köyhyytensä keskeltä sekä kapalovaatteissa ja seimestä: hänen köyhyytensä opettaa meitä löytämään hänet lähimmäisestämme, kaikkein halpa-arvoisimmasta ja köyhimmästä, ja hänen kapalovaatteensa tietävät Pyhää Raamattua. Tässä elämässä toimiessamme pitäytykäämme siis köyhiin, ja tutkiessamme ja mietiskellessämme pitäytykäämme ainoastaan Raamattuun” (Kirkkopostilla, s. 314).

Joulukirjassaan Martti Luther selitti kapaloita ja seimeä: ”Maria "kapaloi hänet ja pani hänet seimeen". Miksi ei kehtoon, penkille tai lattialle? Koska heillä ei ollut kehtoa, penkkiä eikä pöytää, ei mitään muuta kuin härkien syöttökaukalo. Se oli tämän kuninkaan ensimmäinen valtaistuin. Täällä seimessä makasi koko maailman Luoja ilman ainuttakaan palvelijaa. Ja siellä oli viisitoistavuotias tyttö synnyttämässä esikoistaan vailla vettä, tulta, valoa, vesikattilaa.” (Joulukirja, s. 47)

Raamatun esipuheessa Luther selittää joulun ihmettä: ”Jouluevankeliumista sinä voit löytää jumalallisen viisauden, jonka Jumala tässä ilmoittaa niin yksinkertaisesti ja suoraan, että hän kukistaisi kaiken ylpeyden. Tässä on sinulle kapalo ja seimi, jossa Kristus makaa. Sinne myös enkeli neuvoo paimenia. Kapalo on huono ja alhainen, mutta aarre, Kristus, joka makaa siinä, on kallisarvoinen. ” (Martti Lutherin Raamatun esipuheesta, s. 18).

Monet kristityt ovat kokeneet omassa elämässään, että alhaalla voi syntyä joulun paras juhla. Niin kävi Johann Sebastian Bachille vuonna 1717. Weimarin herttua oli valinnut vuonna 1714 itsevarman Johann Sebastian Bachin konserttimestariksi (Konzertmeister). Bachin tehtävänä oli kirjoittaa kantaatteja. Jo parin vuoden kuluttua Cöthen kaupunki tarjosi Bachille työtä ja jopa parempaa palkkaa. Herttua ei sallinut Bachin lähteä, mutta itsevarma Bach ei nöyristellyt. Herttua suuttui ja heitti Bachin tyrmään vuonna 1717 vähän ennen adventtia ja joulua, marraskuun 6 päivä. Bach oli tehnyt työsopimuksen kilpailevan kaupungin kanssa. Millaiseksi mieheksi tyrmässä istuva Johann Sebastian Bach siis muuttui? Adventti ja joulu alkoivat lähestyä. Kanttorimme Timo Ollin oivassa opastuksessa sain tutustua Bachin pienen urkukirjan salaisuuksiin pari päivä sitten. Bach otti tyrmän rauhallisesti, ehkä luotti prinssi Leopoldiin, mutta ennen kaikkea kirjoitti mitä valoisimpia urkukappaleita tutkien lähestyvän adventin ja joulun salaisuutta. Vallitsevan käsityksen mukaan adventin ja joulun ihmettä kuvaavat koraalit ”Kristus, Jumalan Poika” ja In dulci jubilo (koraali virteen 18 ”Nyt ilomielin virttä veisaten” ) syntyivät juuri vangittuna. Minä koen suurta mielenkiintoa, että Bach valmistautui lähestyvän jouluun tyrmässä, onneksi hänen piti toki lopulta olla siellä vain kuukauden päivät. Joulun lähestyminen piti säveltäjämestarin valoisassa uskossa, jopa luovuus kukoisti. Nykyään me nautimme näistä koraaleista kirkoissamme. Usko ja toivo säilyivät, vaikka oli vaikeaa. Sellaista joulunihmettä pitää tavoitella: uskoa, joka säilyy myös alhaalla; uskoa, joka on kekseliäs ja luova. Jouluna on keskeistä ahdinkoon joutuneiden aseman kohentuminen ja toimeliaan toivon virittäminen: varmasti majatalojen ulkopuolelle on yhä heitetty tai sortunut monta Jumalan luomaa ihmistä, joiden ei sovi hukata omaa elämäänsä vaikka itse Bachia ei kenestäkään enään tulisikaan.

Fjodor Mihailovitš Dostojevski (Ф. М. Достоевский) pohtii teoksessaan Rikos ja rangaistus (Преступление и наказание, Даты написания: 1865—1866 гг.) häpeässä olevaa uskoa, joka synnyttää uskon jopa toiselle. Dostojevski julistaa teoksessaan, että ”harmonista ihmistä ei todella juuri olekaan; kymmenestä tai ehkäpä peräti useasta sadastatuhannesta löytyy yksi – ja hekin melko heikkoja yksilöitä”. Köyhä ylioppilas Rodion Raskolnikov oli tehnyt rikoksen, surmannut rikkaan koronkiskurieukon. Tuskallinen syyllisyydentunto ajoi miehen umpikujaan. Varattoman virkamiehen tytär Sonja Marmeladova auttoi varatonta perhettään, ryhtyi katutytön alentavaan ammattiin.

Raskolnikov kummaksuu, miten Sonja voisi katutyttönä muka uskoa Jumalaan. Naisen pitäisi Raskolnikovin mukaan "joko heittäytyä kanavaan, joutua hullujenhuoneeseen tai vajota todelliseen haureuteen, joka turruttaa älyn ja kivettää sydämen" (osa 4). «Ей три дороги, — думал он: — броситься в канаву, попасть в сумасшедший дом, или, наконец, броситься в разврат, одурманивающий ум и окаменяющий сердце» . " Rukoiletko Jumalaa Sonja?, Raskolnikov kysyi häneltä (— Так ты очень молишься богу-то, Соня? — спросил он ее.). Sonja vaikeni. Raskolnikov seisoi hänen edessään ja odotti vastausta (Соня молчала , он стоял подле нее и ждал ответа.).

”Siis, että minäkö olisin ilman Jumalaa?”, nopeasti, energisesti Sonja kuiskasi. Hienosti ja äkisti hän heitti Raskolnikoviin välkkyvät silmänsä ja puristi lujasti hänen kättään (— Что ж бы я без бога то была? —быстро ,энергически прошептала она ,мельком вскинув на него вдруг засверкавшими глазами , и крепко стиснула рукой его руку .).

”Siis, sinulla on!”, Raskolnikov ajatteli («Ну, так и есть!» — подумал он).

”Ja sinustako Jumala tekee tuollaista?”, Raskolnikov tutki lypsäen yhä enemmän tietoa (— А тебе бог что за это делает? — спросил он, выпытывая дальше).

Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikään kuin ei voisi vastata. Hänen vienot rintansa hytkyivät mielenkuohusta (Соня долго молчала, как бы не могла отвечать. Слабенькая грудь ее вся колыхалась от волнения). “ Vaikene! Älkää kysykö! Ei ole sen arvoista!”, Sonja kirkui äkisti ja katsoi häntä ankarasti ja vihaisesti (— Молчите! Не спрашивайте! Вы не стоите!.. — вскрикнула она вдруг, строго и гневно смотря на него). “ Juuri niin! Juuri niin!”, toisti Raskolnikov itsepintaisesti itsekseen («Так и есть! так и есть!» — повторял он настойчиво про себя). ” Kaikki tekevät!”, Sonja vastasi nopeasti ja istui jälleen allapäin(— Всё делает! — быстро прошептала она, опять потупившись).

Tämä loukattu, alentavaan ammattiin vajonnut Sonja oli löytänyt kaikesta huolimatta uskon Jumalaan, vaikka tuota Jumalaa eivät kanssaihmiset hyväksyneet hänelle. Usko Jumalaan auttoi naista kestämään koettelemukset. Myös Raskolnikov löysi loppuen lopuksi uskon Jumalaan, mutta vasta nöyrryttyään tämän katutytön edessä. Sonja seurasi rikokseen sortunutta Raskolnikovia Siperiaan saakka. Juuri Sonjalle oli miehen tunnustettava ylpeytensä. Sen jälkeen mies otti vastaan uskon. Alhaalla, syntisessä tytössä löydetty usko palautti Jumalan murhaajalle. Sitä vastoin tämä mies ei kohdannut sympaattisuutta ja empaattisuutta astuttuaan kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa siellä. Rikos ja Rangaistus päättyy järkyttävään episodiin. Raskolnikovia ei suljeta majatalojen ulkopuolelle, mutta tuo torjunta tapahtuu - mikä järkyttävää ja pelottavaa - kirkossa, jossa Raskolnikov olisi tahtonut etsiä Jumalaa.

“Hän meni kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa. Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan” (все разом напали на него с остервенением ). - Ты безбожник! Ты в бога не веруешь! - кричали ему. — Убить тебя надо. Он никогда не говорил с ними о боге и о вере, но они хотели убить его как безбожника; он молчал и не возражал им. Один каторжный бросился было на него в решительном исступлении; Раскольников ожидал его спокойно и молча: бровь его не шевельнулась, ни одна черта его лица не дрогнула. ( http://ilibrary.ru/text/69/p.41/index.html). “Sinä jumalaton! Sinä et ole Jumalaan uskovainen!” He huusivat hänelle. “Sinut pitää tappaa!” Hän ei ollut koskaan puhunut heille Jumalasta tai uskosta, mutta he tahtoivat tappaa hänet jumalattomana. Hän ei sanonut mitään eikä vastustanut heitä. Yksi ryntäsi pakolla häntä vastaan päättäväisessä raivossaan. Raskolnikov odotti häntä hiljaa ja vaikeni: hänen kulmansa eivät liikahtaneet, eikä hänen kasvonpiirteensä värähtänyt”)

Hyvä juhlaväki - Martti Luther, Johann Sebastian Bach ja Fjodor Mihailovitš Dostojevski yksimielisesti muun kristillisen jouluperinteen kanssa vahvistavat sen, että me emme loukkaannu – me emme saa omahyväisinä loukkaantua - alas painautuneen, edes synneistään tunnetun ihmisen Jumalan kaipuuseen ja Jumalaan turvautumiseen. Jouluevankeliumi tuntee alas laskeutuneen Vapahtajan. Sitä on kristinusko: alhaalla uutta elämää luovaa armoa. Rikkaiden ihmisten ja kaupallisen joulun moittimisen asemasta on jouluna oikein keskittyä ahdinkoon joutuneiden aseman kohentamiseen, avaramielisyyteen, sydämellisyyteen, jotta toimelias toivo viriäisi jopa siellä, jossa joku on omasta tai yhteiskunnallisesta syystä joutunut majatalojen ulkopuolelle. Alkaen Jeesus-lapsesta, Mariasta ja Joosefista on ollut elämän halua majatalojen ulkopuolellakin, jos ja kun Jumalan on sallittu tuoda siunauksensa sinne.