JUHA MOLARI, Юха Молaри

KAIKKI SAARNAT LÖYDÄT TÄSTÄ: http://personal.inet.fi/business/molari/saarnat.htm

Sermons,

проповеди

SAARNAT 19.9.2006-22.7.2007

10. sunnuntai helluntaista – Kiitollisuus – Matt. 11:25–30.

16. sunnuntai helluntaista – Jumalan huolenpito – Matt. 6: 19–24.

18. sunnuntai helluntaista – Kristityn vapaus – Mark 7: 7–13.

1. adventtisunnuntai – Kuninkaasi tulee nöyränä – Matt. 21: 1–9.

Jouluaatto – Lupaukset täyttyvät, Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14.

Joulupäivä Рождество – Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14.

2. sunnuntai loppiaisesta – Jeesuksen jumalallinen voima – Joh. 2:1–11.

Kynttilänpäivä –Kristus, Jumalan kirkkauden säteily – Luuk. 2: 22-33.

1. paastonajan sunnuntai – Innocavit – Jeesus, kiusausten voittaja – Matt. 4: 1-11.

Kiirastorstai – Pyhä ehtoollinen – Luuk. 22:14-22.

2. sunnuntai pääsiäisestä – Misericordia Domini – Hyvä paimen – Joh. 10:11-16.

Pyhän Kolminaisuuden päivä; Jes. 6:1-8.

3. sunnuntai helluntaista - Kutsu Jumalan valtakuntaan; Luuk. 14: 16–24

Juhannus; Luuk. 1: 57–66

Kirkastussunnuntai; Matt. 17: 1-8

10. sunnuntai helluntaista – Kiitollisuus – Matt. 11:25–30. Pihlajamäen kirkko 17.9.2006.

Vuonna 1546, Eislebenissä, syntymäkaupungissaan Martti Luther nousi pitämään saarnansa pyhäpäivämme evankeliumista, Matteus 11:25–30. Silloin elettiin helmikuuta, me olemme syyskuussa. Sen verran kirkkovuodessa on tapahtunut muutoksia puolessa vuosituhannessa. Tuo saarna jäi Martti Lutherin viimeiseksi. Hän kuoli neljä päivää saarnansa jälkeen, 18.2.1546.

Mitä siis vanha, paljon kokenut, oppinut ja jo hyvin kivuliaasti sairas tohtori Martti Luther koki kiitollisuudesta ja päivän evankeliumista juuri kuolemansa edellä? Toistuvasti tuo vanha mies ylisti saarnassaan, että tämä on kaunis evankeliumi. Kauniissa evankeliumissa on autuas opetus, on varotus järjen väärää vallankäyttöä vastaan ja on lohdutus yksinkertaisen uskon puolesta. Luther saarnasi: ”Herra Kristus kiittää ja ylistää taivaallista Isäänsä, että hän on kätkenyt nämä toimeliailta ja viisailta. Hän on ilmoittanut ne pienille: hän ei julistanut evankeliumiansa tämän maailman toimeliaille järkiviisaille, vaan ilmoitti evankeliuminsa pienille, se on, lapsille, yksinkertaisille. Nämä ovat niin yksinkertaisia, että uskovat evankeliumin autuudekseen, eivät tutki evankeliumia lihan ja veren mukaan, vaan ottavat järkensä vangiksi ja jäävät uskon kuuliaisuuteen. Tällä tavalla Herra Kristus ilmoittaa vihaavansa lihallisesti viisaita ja toimeliaita, mutta rakastavansa niitä, jotka eivät ole itseviisaita ja omapäisiä, vaan vähäisten pienten lasten kaltaisia”.

Toimeliaisuuden ja omapäisyyden moitiskelu oli Lutherin viimeisessä saarnassa niin voimakkaasti esillä, että herää tunne vanhan tohtorin jo kaipaavan ikuiseen lepoonsa. Päivän evankeliumissa ja kirkollisessa perinteessä moititaan tavan mukaan omapäisyyttä, järkiviisautta ja itseviisautta, monia eri sanoja on kehitetty moitteen kuvauksissa. Pääsääntöisesti tarkoitus ei ole suinkaan, että vähättelisimme älyllistä ajattelua, opiskelua ja työssä jatkuvaa oppimista. Toimeliaisuus ei ole sinänsä mitään pahaa. Oikea ja kohtuullinen järjen käyttö tarkoittaa kirkollisessa perinteessä ja Martti Lutherin saarnassa, että järjen täytyy tiedostaa oma inhimillinen rajoittuneisuus, järkikin on turmeltunut syntisten halujen ja tarpeiden värittämä. Minä järkevänä ihmisenä kehitän hienoja perusteluja ja tutkimuslöytöjä, mutta ilmaisen omaa syntistä haluani. Uskon ytimessä on kuitenkin sellainen kohta, mysteeri, jossa pitää jäädä vähäisten pienten lasten kaltaiseksi, jättäytyä uskoon.

Oman kuolemansa ehtoolla Martti Luther ei säästellyt värikkäitä sanojaan, kun painotti evankeliumin selkeyttä ja uskottavuutta yksinkertaisesti uskossa: ”Mutta tämän maailman viisasten korvissa kuulostaa tällainen saarna hyvin hullulta, että Jumala noin vihaisi viisaita, ja noin kiroaisi toimeliaat, sillä he luulevat, ettei Jumala saata hallita, jos ei hänellä ole siihen paljon viisaita ja toimeliaita miehiä. Nämä viisaat ja toimeliaat luulevat, että mitä Jumala on tehnyt, asettanut ja säätänyt, se ei kelpaa. Heidän täytyy se parantaa, niin ettei heillä ole kehnompaa ja tyhmempää koulupoikaa kuin Jumala. Jumalan täytyy heiltä – näiltä viisailta ja toimeliailta miehiltä - ottaa opetusta, ja kaikki tahtovat opettaa ja mestaroida Jumalaa”.

1500-luvulla Luther kohdisti nuo kovat sanansa lahkolaisia, paavin kannattajia ja uudestikastajia vastaan. Nuo osapuolet lienee vähemmän merkittäviä meidän omassa tilanteessamme, jos täytyisi arvostella järjen väärää käyttöä uskon asioissa. Huoli järjen järjettömästä käytöstä ja Jumalan alentaminen koulupojaksi ovat jopa luultavammin 2000-luvun ongelma pahemmin kuin Lutherin aikaisen keskiajan ongelma. Meidän itse kunkin sopii pohtia omaa elämäämme ja omaa vakaumustamme sekä omia luterilaisia päättäjiämme, mikä vakaumus ja mikä usko ovat itse kullakin. Onko järkemme käyttö turhaa omahyväistä tärkeilyä ja voitontavoittelua? Luther saarnasi murehtien, että väärän maailmallisen itseviisauden ja omapäisyyden vuoksi on kristillinen seurakunta turmeltunut: ”Kussa toinen piispa vainoo toista, ja toinen kirkkoherra kateudesta ja ahneudesta pyrkii toisen edelle suuremmille tulolähteille, riidellään aina ylimpiä oikeuksia myöten, että vain saataisiin voitto”. Luther saarnasi piispojen ja kirkkoherrojen kateudesta ja ahneudesta, mutta kateus ja ahneus koskettavat yhtä hyvin seurakuntien kaikki työntekijöitä ja vapaaehtoisia, seurakuntien tilaisuuksiin osallistuvia. Juuri kateudessa ja ahneudessa ilmenee vaarallinen, turmiollinen omapäinen itseviisaus, joka tahtoo arvostella toisia alentaen toisen henkilön menestyksen arvon ja voittaakseen itselle kunniaa ja mielihyvää. Luther pohtii saarnassaan moista menoa: ”Mutta mielistyykö Jumala tuollaiseen menoon. Eipä tottakaan. Ei ole soveliasta, että muna neuvoo kanaa, ja tyhmä poika neuvoo viisasta isää”.

Luther yltyy selittämään, mitä on tuo Herran Jeesuksen kiitos Isä Jumalalle, josta päivän evankeliumi kertoo. Miten Jeesuksessa ilmestyvä oikea kiitollisuus on erilaistenkuin itseviisasten omahyväisyys ja muiden kadehtiminen: ”Herramme Kristus ei vihannut eikä kadehtinut maailmaa, vaan päinvastoin hänen sydämensä suosio ja rakkaus oli koko maailman hyväksi. Hän antoi itsensä sovintouhriksi meidän kaikkien edestämme, hänen verensä vuodatuksessa puhdisti meidät synneistämme. Jeesuksella oli suuri, vapaa ja väkevä rakkaus. Sellaisessa sydämessä ei voi pysyä vihaa eikä kateutta, sillä laupeudesta tämä sydän on yhden kerran meidän hyväksemme haljennut”.

Keskiaikaisen kulttuurin piirteet näkyvät monessa kohdin Lutherin saarnaa. Lapsenmielisyys on Lutherille esimerkki vaikenemisesta, lapsi on ollut muinaisista kulttuureista lähes meidän päiviimme saakka usein esimerkki ihmisestä, joka vaikenee, kuuntelee hiljaa, on alamainen: ”Rakas Herrani Kristus, puhu sinä, minä tahdon mieluisasti olla sinun opetuslapsesi, ja vaieta niin kuin lapsi. Sillä jos minä omalla taidollani ja järjelläni olisin tahtonut hallita seurakuntaa, niin olisivat nämä pyörät jo pitkän aikaa maanneet loassa, ja tämä laiva olisi jo kauan aikaa sitten mennyt hajalle. Hallitse siis, rakas Herra ja kuljeta sinä itse tätä, minä painan mielelläni silmäni umpeen ja jään armoon, enkä tuomitse järkeni mukaan, vaan annan sinun yksin hallita seurakunnassa ja sydämessäni sanallasi ja hengelläsi.”

Meidän oma maailmamme ja kasvatuskulttuurimme ovat kovasti muuttuneet Lutherin keskiaikaisista ajatusrakennelmista ja ihanteista, ja aivan hyvään suuntaan! Suomessakin on muutos tapahtunut aika nopeasti, mutta erityisen nopeaa muutos on tapahtunut itänaapurissamme, jossa kasvatuskulttuurin muutos alkoi vasta kymmenen vuotta sitten. Yhä edelleen päivittäin äidit ja isoäidit väittelevät puistoissa ja kotona lapsen vapauden rajoista, televisiossa ja sanomalehdissä pohditaan asiaa. Pitäisikö lapset kapaloida henkisesti liikkumattomiksi, äänettömiksi, alistuviksi? Onko nykyinen vapautta ja itsensä ilmaisemista tukeva lapsuus hyväksi, mitä seurauksia siitä on?

Eräs seuraus lapsuudesta ja nuoruudessa, jossa ei ole pakkohiljaisuutta, näkyi kesällä 2006 Göteborgissa. Helsingin Sanomissa oli 11. elokuuta 2006 mielenkiintoinen raportti Göteborgin Euroopan-mestaruuskilpailuista. Toimittajat Jarmo Färdig ja Ari Pusa olivat pistäneet merkille meidän monien katsojiemme kanssa, että Venäjällä on uusi uljas urheilusukupolvi. Toimittajat kirjoittivat iloisuudesta: ”Venäjä esiintyy Göteborgissa iloinen ilme tavaramerkkinään. Poissa ovat 1980-luvun myrtyneet ja konemaiset urheilijat. Tilalla ovat suorituksistaan nauttivat, näyttävät ja tunteensa paljastavat urheilijat”.

Terveisiä Pietarista, jossa kävin perjantaina! Keskustelin kiitollisuudesta, ilosta ja kasvatuksesta, koska tiesin saarnani lähestyvän. Keskustelin uudesta ilmeestä muutaman Neuvostojärjestelmässä kasvaneen ihmisen kanssa. He painottivat, että vanhassa järjestelmässä lapsi ei saanut liikkua, hyppiä, huutaa; lapsesta alkaen alistuttiin järjestelmälle. Kun pojallani on Spiderman tai Batman –paidat ja poika kiipeää kaikki kalliot, kivet ja seinät, tuo itseilmaisu herättää ihastusta ja ihmetystä Venäjän maalla yhä edelleen. Suomessa olemme oppineet lasten – tyttöjen ja poikien - vapauteen. Keskiajalla Martti Lutherin aikana lapsi oli alistuvan hiljaisuuden symboli ja myös aikuisen kristityn kiitollisuus oli alistuvan ihmisen nöyrää uskoa Isän Majesteetin alhaisuudessa. Luther ei saarnannut eikä tuntenut vielä hymyilevää uskovaa ihmistä, vapautunutta uskovaa ihmistä, uskon innoittamaa luovuutta. Jo lapsesta alkaen oli opittu ihailemaan hiljaista kiitollisuutta alamaisuudessa. Iän ja sairauden heikentämä Martti Luther pisti kaiketi painoa alistuvalle kiitollisuudelle ja toimettomuudelle enemmän kuin olisi tarpeen itse evankeliumin käskemänä, vaikka samalla tavalla myös evankeliumin antiikin kulttuuriympäristö oli alistumiseen ja alistamiseen rakentuva järjestelmä. Meidän aikamme haaste on sitä vastoin tuntea vapautettuina merkittävyys, säilyttää siveellisyys ja hyveellisyys oman itsensä varassa sekä ymmärtää Jumalan oikeasti majesteetiksi samanaikaisesti kun terveellinen omatoimisuus on lisääntynyt.

Kuolemaansa kohti kulkeva Martti Luther päättää saarnaansa korostaen Jeesuksen tuomaa turvaa,” Vielä tarkastamme Herran Kristuksen sanoja ´Kaikki ovat minulle annettu minun Isältäni´ näillä sanoilla Kristus tunnustaa olevansa Jumalan Poika. Se on: minua, minua täytyy kuulla kaikkien taivaassa ja maanpäällä, pysyä sanassani ja armossani. - - - Oi, käsittäkäämme tämä suuri kunnia, että saamme kuulla itse Jumalan meitä puhuttelevan ja lohduttavan Hänen valtavalla sanallansa, joka pysyy iankaikkisesti, eikä huku milloinkaan. - - - Minun lävistetty käteni on joka hetki allanne ja päällänne kaikissa kärsimisissänne, ja minä kannan teitä kuin suuren kotkan siivillä, niin että voitte vaeltaa ja ette väsy, voitte kulkea ja ette näänny, sillä minä annan väkeä ja voimaa. »Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret» (Psalmi 31:25). Olkaa vain hyvässä turvassa ja pelkäämättömiä sydämissänne, —»olkaa vain hyvässä turvassa, minä voitin maailman», näillä sanoilla Jeesus opastaa meitä voittoonsa. Jotta pysyisimme uskossa ja sanassa loppuun asti vahvoina, pidä meidät uskossa loppuun asti, ja korjaa ja kruunaa matkan lopussa meidät kaikki kaikkien pyhitettyjen kanssa kunnialla! Aamen!”

Seurakuntiemme päiväjumalanpalvelusten valtaväestö on iäkkäämpää keski-ikää ja vanhuksia. Katsokaa ympärillenne penkeissä ja nähkää tämä! Tutkimusten mukaan valtaosa tästä ikäpolvesta pelkää omaa tai ystävänsä sairastumista, jopa kuolemaa. Miten minun muistini käy? Miten puolisoni selviää sairastuttuaan? Lutherin neuvoi pelkäävää ja sairastavaa ihmistä, että muistaisi Kristuksen lävistetyn käden suojaavan alla ja päällä kaikissa kärsimyksissä. Luther valmistautuu jo itsekin iankaikkisuutta varten kaikkien pyhitettyjen rinnalle. Kuolemaan valmistautuminen ei ole toki eikä pidä olla yhtä lähellä mieltemme liikkeitä, jos tahtoo elää vielä vuosikymmenet työn ja perheen parissa. Nuoremmalle polvelle on kuitenkin hyvä kuunnella, että olemme hyvässä turvassa. Liian usein olen kuullut kristittyjen paatoksellista äänen värinää ja kauhistelua, millaiseksi maailma on tulossa, sen sijaan että päähuomio olisi tässä luottamuksessa hyvästä turvasta: ”Olkaa vain hyvässä turvassa, kaikki jotka Herraa odotatte, sekä pienet että suuret” (Psalmi 31:25).

16. sunnuntai helluntaista – Jumalan huolenpito – Matt. 6: 19–24. Pihlajamäen kirkko 24.9.2006.

Viime vuosien aikana ovat kohtuullisen hyvätuloiset suomalaiset piispat toistuvasti varoittaneet ”mammonan” vaaroista. He ovat vaatineet valtiovallalta ja liike-elämältä, että markkinatalouden moraaliset motiivit pitäisi sitoa ”laajaa vastuuta suosivaan kohtuullisuuteen”, kuten he ilmaisevat väitteensä Jeesuksen ja päivän evankeliumin sisällöstä. Tällaisen kirkollisen etiikan uskotaan kohtelevan köyhiä oikeudenmukaisesti globalisaation edetessä. Päivän evankeliumi on hyvin ajankohtainen myös toisella tapaa: se on jopa koko olemassaoloamme koskettava. 1980-luvulta alkaen on virinnyt lisääntyvä ekologinen vastuullisuus, jonka tähden mammonan tarpeellisuutta ja kohtuullisuutta on terävästi arvioitu. En kätke teiltä tässä saarnassa sitä kirkolle ja kristityille kiusallista seikkaa, että Jumalan huolenpidon selittäminen nykypäivän muuttuvassa maailmassa mainitun antiikkisen tekstin avulla sisältää kuitenkin monia kompastuskohtia.

Sosiaalieettisiä kannanottoja muovaavat jumaluusoppineet elävät tällä uudenlaisen aikakauden keskellä. Nykyisin kirkossa ei voi enää kuulla opetusta, jossa köyhää onniteltaisiin köyhyydestä. Keskituloisia ja rikkaita ei vaadita myymään omaisuuttaan ja ryhtymään kerjäläisiksi. Päivän evankeliumin tuomitsevat sanat mammonasta edellyttivät antiikin kristityistä aina keskiajalle saakka, että kristitty tai ainakin kirkon vihkiytyneet palvelijat sitoutuisivat köyhään elämään. ”Köyhyyden” länsimainen hengellinen tulkinta on varsin nuori ilmiö. 1900-luvun alusta Max Weberin (1904–1905) tulkinta uskonnon ja työnteon historiasta tutkimuksessaan Kapitalismin henki ja protestantismin etiikka on hyvin ongelmaan kohdistuva: Hän havaitsi, että evankeliumien köyhyys on tulkittu usein pelkäksi hengelliseksi nöyryydeksi ahkerien työmiesten harjoittaessa stressittömästi kutsumustyötään. Vanhan kirkon asenne köyhyyteen oli kuitenkin erilainen, kun he lukivat vastakohtaparia Mammona ja Jumala. Varhaiskristillisessä Pseudo-Klementinen teoksessa (Hom. 3, 25) tulkitaan kohtaa hyvin suorasukaiseksi ja lausutaan, että Kainin synti oli kateus ja omistaminen. Kain oli murhaaja: ”kaikille ihmisille omistaminen on syntiä”, teos väittää (15,9). Yksityisomaisuuden kritiikkiä ja köyhyyden ihannointia tukivat voimakkaasti kirjoituksissaan ja elämäntavoillaan vanhan kirkon monet suuret piispat, kun he lukivat Jeesuksen sanat mammonasta: Johannes Khrysostomos (354-407 jKr.), Basilius Suuri (329-379 jKr.), Ambrosius (339-397 jKr.), piispa Pierius (Eusebius, Kirkkohistoria 7, 32, 27), Kesarean Pamfilos (Kirkkohistoria 7, 32, 25), Jerusalemin Narkissos (Kirkkohistoria 6, 9, 6). Suuri opettaja, mutta ankaramielinen Tertuallianuksen kirjoitti evankeliumimme perusteella, että raha oli ”iniustitiae auctor et dominator totius saeuli”, epäoikeudenmukaisuuden turmeleva syy ja valtias (ks. adv. Marc. 4,33). Alkukirkko ei pyrkinyt aikaansaamaan yhteiskunnallista tasa-arvoistavaa reformia evankeliumimme perusteella, vaan he tahtoivatkin jättäytyä köyhiksi ja jättää rikkaudet rikkaiden omaksi turmioksi.

Apostoli Paavali joutui Korintossa ongelmiin mainittua tulkintaa seuraavien Jeesuksen apostoleiden kanssa. Näiden hebrealaisten apostoleiden mukaan Paavali ei ilmeisesti luota täydestä sydämestä Jumalan huolenpitoon, koska ahkeroi työelämässä itsensä elättäen eikä muutoinkaan esiinny kyllin voimallisen karismaattisesti. Varhaiskirkosta alkaen on ollut äärimmäishenkistä hurmoksellista kristillisyyttä, jossa Jumalan huolenpito on ymmärretty täydelliseksi heittäytymiseksi ihmeelliseen apuun, jota Jumalan lapsen pitäisi rukoillen odottaa jokapäiväiseen elämäänsä. Huomispäivän leivän valmistelu oli kiusaukseen lankeavaa kelvotonta murehtimista. Vastuullisesti oman perheensä ja itsensä hoitava kristitty voi hyvin ymmärtää, ettei päivän evankeliumimme sovellu nykypäivän elämänohjeeksi ongelmitta. Se tuotti ongelmia jo antiikissa. Meidän on lupa odottaa evankeliumin hengessä, että Jumala voi huolehtia luoduistaan myös ihmeittensä avulla, jopa yli kaiken inhimillisen järjestelyn ja työskentelyn, kun kaikki omat tekomme ja mahdollisuutemme ovat loppuneet. Juutalaisuus on perinteisesti ymmärtänyt Jumalan huolenpidon luoduistaan kuitenkin myös monipuolisemmin kuin tämä äärimmäisyyteen langennut varhaiskristillinen innostus ilmaisi: Vanhan testamentin lukuisat sananlaskut opettavat, että Jumalan huolenpito toteutuu elämän terveiden pelisääntöjen puitteissa, kun ihminen ahertaa tunnollisesti ja järkevästi oman ja perheensä elämän hyväksi työssä ja toimissa. Jumalan vasempaan käteen kuuluu laki, joka opettaa työntekoa ja hyvää elämää, ja Jumalan oikea käsi lupaa, että Jumala kannattelee myös ihmeittensä avulla mahdottomissa tilanteissa. Jumalalle kuuluvat molemmat kädet: vasen ja oikea käsi. Ihmisen työ ja Jumalan ihmeet.

Mammonan pelosta johdettava moraali ei ole ongelmaton. Monet kansantaloustieteilijät huomauttavat, että globalisaatio ja vapaa kauppa sekä lisäomaisuuden tehokas tahtominen eivät suinkaan johda loppukatastrofiin ja köyhän tuhoutumiseen. Kansantalouden ymmärrys on muuttunut merkittävästi sotiemme jälkeen:1930-luvulla Laura Harmaja esitti Kotiliesi-lehdessä ihanteita, joissa hän teki köyhästä välttämättömyydestä hyveen. Vanhempi sukupolvi on saattanut kasvaa köyhän välttämättömyyden hyveellisyyteen sotia edeltävässä ilmapiirissä. On havaittu, että köyhä vaatimattomuus ei tarjoa kannustavaa toimeliaisuuden lisäämistä työllisyyden parantamiseksi eikä tulosiirtoihin köyhien avustamiseksi enää riitä raha. Tuhlaavaisuus kulutukseen on tietyssä kohtuullisessa mielessä siis erittäin hyvää. Entinen pankinjohtaja Ahti Hirvonen (2005) kirjoitti Kotimaa-lehdessä osuvasti vuonna 2005: ”Niukkaa tulosta tekevät yritykset joutuvat useimmiten lopettamaan toimintansa - - Piispana tai presidenttinä antaisinkin yrityksille toisenlaisen viestin: ´Ottakaa mallia talentti-vertauksen dynaamisesta palvelijasta ja tehkää kunnon tulos, niin pystytte kantamaan myös yhteiskuntavastuunne´”. Mammonan pelkääminen on valitettavasti johtanut yleensä vastakkaiseen menettelyyn, jossa yhteiskuntavastuuta ei ole kyetty hoitamaan. Suomi kehittyi vasta 1980-luvulla pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, kun samanaikaisesti kuluttamiseen alettiin suhtautua ensi kertaa suomalaisuuden historiassa myönteisesti, köyhästä välttämättömyyden hyveestä luovuttiin.

Piispa Eero Huovinen selittää Kansan Uutisten –viikkolehdessä 1999, että ”rahaan liittyy helposti mammonan kiehtovia piirteitä, jotka panevat ihmiset juoksemaan rahan perässä”. Huovinen huomauttaa Lutherin sanoneen, että raha on maailman yleisin epäjumala. Piispa kysyykin: ”Pääseekö sitten optiomiljonääri taivaaseen, onko tiedossa yhtään tapausta?”

Kleemens Aleksandrialainen, 100-luvun ensimmäisiä suuria kirkon opettajia, ymmärsi Jeesuksen lauseen mammonasta ilmaisevan yksityisomaisuuden perustavaa epäoikeudenmukaisuutta. Kleemens kirjoitti: ”Omistamisella on demoninen luonne, koska se sitoo ihmisen ja sulkee hänen korvansa Jumalan valtakunnan kutsulta” (Quis dives 31: GCS 17, 180). Monet antropologit ja sosiologit eivät otaksu, että Jeesus olisi periaatteellisesti torjunut omaisuutta, vaan otaksuvat Jeesuksen ilmentävän noissa kovissa sanoissa maalaisten vastarintaliikettä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Pari vuotta sitten kansainvälisesti tunnettu antiikin sosiologiaa selvittänyt tutkia Oakman kirjoitti omaisuutta käsittelevässä tutkimuksessaan, että ”Jeesus esittää poliittisen ekonomian vaihtoehdoksi Jumalan valtakunnan ja yleisen vastapalvelusten periaatteen” (Oakman 20002: 347). Sosiaalinen evankeliumi ja vallankumousteologia ja muut vastaavat liikkeet ovat etsineet tukea mainittujen sosiologien ja antropologien ajatuksista. Minä en usko tähän raamatuntutkijoiden valtavirran selitykseen, että Jeesuksen sanonnan lähtökohta olisi maalaisten kokema kärsimys kaupunkilaistuvassa ja kaupallistuvassa maailmassa. Mainitun Oakmanin malli edellyttää aivan liikaa, että Jeesus olisi ehdottomasti toiminut modernien sosiaalisten tasa-arvoisten arvostusten valossa varsin rationaalisesti ja elämää kunnioittaen.

Esikristillinen juutalainen teos Juudan testamentti käskee: ”Älä rakasta rahaa äläkä katso naisten kauneutta” (TJud. 17:1–2). Tietyt äärimmäishenkiset juutalaiset herätysliikkeet uskoivat Jeesuksen aikoina, että juuri pahat henget uhkaisivat viimeisinä päivinä luopumukseen rahan ja rakkauden avulla (TJud. 18:1–6). Jesajan kirjan arameankielinen targum-selitys (5:23) tuomitsee voi-huudot niitä vastaan, jotka tukeutuvat ”huijauksen mammonaan”. Eräs tunnetuimmista aikamme raamattututkijoista, Gerd Theissen, on kritisoinut Jeesuksen lauseen symbolista, vertauskuvallista tulkintaa: Jeesuksen sanaa on tuskin säilytetty vain vertauskuvallisia opetuksen tulkintoja varten, vaan vaeltavat Jeesuksen opetuslapset seurasivat Jeesuksen omaa elämäntapaa köyhyydessä, omaisuuksistaan luopuen. Koptinkielinen Tuomaan evankeliumi (64) seuraa omaisuuden vastaista konkreettista tulkintaa: Tuomaan evankeliumi lausuu tuomion rikkaiksi miellettyjä ihmisiä vastaan: ”Kauppiaat eivät saa tulla minun Isäni paikkoihin”.

Minä ymmärrän tuon ankaran omaisuuden vastustamisen Jeesuksen ajan maahanmuuttajien ja siirtolaisten uskonnollisesta herätyskokemuksesta käsin. Omaisuuden tähden pelättiin pyhyyden menettämistä. Nyt myös köyhän ihmisen tekemiset tulivat taas tärkeiksi. Nyt oli yksilöiden taas varottava tottelemattomuutta ja uhrauduttava itsensä kieltämiseen, ettei maailmanrakkaus suistaisi ihmistä pois valittujen joukosta. Nyt köyhä ihminen pääsi Jumalan säätämän maailmanhistorian huomion kohteeksi, kun hän oli jo tipahtamassa reuna-alueille, periferiaan merkityksettömyyteen.

Ymmärrys yhteiskunnallisesta vastuusta 1980-luvulta alkaen on palauttanut Jeesuksen sanat mammonasta ja Jumalasta uudella tavalla ajankohtaiseksi ja kiinnostaviksi. Kestävän kehityksen profeetat ovat vaatineet, että materialistista arvoista tulisi siirtyä jälkimaterialistisiin, omasta minästä me-henkeen, enemmän-vaatimuksista riittävyyteen, määrästä pitäisi siirtyä laatuun, ahneudesta tarpeellisuuteen, lyhytjännitteisyydestä pitkäjännitteisyyteen, jotta voimme pelastaa maapallomme tuleville sukupolville. Maailmansotien jälkeen riitti vielä vuosikymmenien ajaksi pelkästään taloudellinen kannattavuus. 1980-luvulla syntyi ensimmäiset kannanotot ympäristön huomioimiseksi, mutta 1980-luvulla metsäteollisuus sanoi vielä jyrkästi, ettei ympäristöongelmia ole. Kahdessakymmenessä on herätty tajuamaan, ettei edes lainsäädännön noudattaminen riitä yhteiskunnallisen vastuun hyvään hoitamiseen: tarvitaan omaehtoista vastuullisuutta, jota yritykset saavuttavat kilpailuetua pitkän ajan kannattavuutta ajatellen ja maineriskit halliten. Ensi viikolla teen haastattelun Greenpeacen toimistossa suomalaisten metsäyhtiöitten puunhakkuista Venäjällä, ja heti kohta tuon haastattelun jälkeen teen haastattelun metsäteollisuudelle samasta kysymyksestä, jotta haastattelut julkaistaan lehtikirjoituksina marraskuussa 2006 järjestettävillä suurilla kansainvälisillä metsäalan messuilla eri puolilla Venäjää. Tehtaat ja muut yritykset eivät voi enää keskittyä pelkästään mammonan lisäämiseen, vaan kestävää kehitystä varten on useissa yrityksissä jopa nimetty oma työntekijänsäkin. Vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssissa määriteltiin loppuasiakirjassa, että ”kestämättömät tuotanto- ja kulutustavat erityisesti teollisuusmaissa ovat pääasiallisin syy maapallon tilan heikkenemiseen”. Juuri kukaan ei tahdo tuotannosta ja kulutuksesta luopumista sinänsä mammonaa peläten, vaan tänään tutkitaan ekotehokkuuden toteutumista. Miten tuotannossa käytetyn energian ja aineen määrää voisi vähentää? Jätteiden synnyn ehkäisy vaatii konkreettisia toimia tuotannossa, tuotesuunnittelussa ja kulutuksessa sekä lainsäädännössä. Suomessa on happamoitumisen estämiseksi tehtaissa jo hyvät suodattimet, mutta uhkamme on Itä-Eurooppa ja Puola, joissa sijaitsevien tehtaiden saasteilman puhdistaminen puhdistaisi Suomessa ilmaa enemmän kuin sijoitukset oman alueemme tehtaisiin.

Johannesburgin kestävän kehityksen kokouksessa kiinnitettiin huomiota globaaliin vastuuseen: useita satoja miljoonia ihmisiä sairastuu vuosittain malariaan, enemmän kuin miljoona kuolee. Yli 12 miljoonaa on kuollut AIDS:iin Afrikan alueella ja 13.2 miljoonaa lasta on tullut orvoksi. Yli miljardi ihmistä elää ilman turvallisen puhdasta juomavettä. Yli 3 miljardia ihmistä kuolee vuosittain ilman saasteiden seurauksena. Näiden Johannesburgin kokouksessa kansainvälisesti yhteisesti tunnustettujen lukujen valossa voi kysyä, onko meidän väärää, synnillistä kiintymistä mammonaa, jos emme tahdo sijoittaa taloudellisia ja henkisiä resursseja oikeudenmukaisen, hyvinvoivan tulevaisuuden hyväksi ja mainittujen kuolemien vähentämiseksi?

Mammonan vastaiset sanat eivät enää toivottavasti houkuta kristittyjä uskonnolliseen kiihkoiluun ja sokeaan heittäytymiseen Jumalan ihmeiden varaan. Mielestäni tänä päivänä mammonan saatanallisuus sydämissämme näkyy erityisesti siinä oman sielumme vääryydessä, kun olemme hitaita tunnettujen ongelmien korjaamisessa, emme tahdo luopua riittävästi omasta vauraudestamme miljoonien orpojen ja kuolevien hyväksi.

18. sunnuntai helluntaista – Kristityn vapaus – Mark 7: 7–13. Pihlajamäen kirkko ja Jakomän kirkko 8.10.2006.

Kristityn vapautta ei tällä hetkellä enää Suomessa pohdiskella tavanomaisten sen suhteen, miten olemme vapaat juutalaisista perinnäissäännöistä, jotka määrittivät sallittujen askelten määrän lauantaille, sapatille, sekä muita vastaavia toimia. Emme edes tiedä enää, mitä tuo ”korban” on, jos Jeesus puhuu evankeliumissa. Ehkä moni kuuli koko sanan ensikertaa, ”korban”. Se ei ainakaan hallitse enää moraaliamme oikeasta ja väärästä, ei ainakaan pitäisi.

Ulkoisesti ja järjestelmällisesti oman maailmamme ja elämämme huomattavan vapaa ja avara menneitten sukupolvien ja vuosituhansien elämään nähden. Sisäisesti mieleen ja omaan tuntoon kasvaneet tarpeettomat estot, häpeän tunteet ja neuroottinen syyllisyys saattaa toki rajoittaa kristitynkin vapautta yhä tarpeettomasti enemmän kuin olisi aiheellista, mutta pääsääntöisesti olemme varsin vapaat – vapaat lähes kaikkeen.

Olemme varsin vapaat ihmissuhteiden rakentamisessa. Olemme vapaat tiedotusvälineiden ja viihteen tavoittelussa. Olemme vapaat matkustamisen oikeudessa. Ensi viikolla pistäydyn vapaapäivänä Pietarissa suurehkossa yrityksessä haastattelemassa johtajaa, ajan vain autolla rajan yli, näytän passia jossa on vuosiviisumi ja autokin on rekisteröity venäläiseen vakuutukseen vuodeksi. Takaisin tulo kestää alle 4 tuntia. Tunnen käytännöllisesti vapauden. Vapauden tunteeni on suuri. Eilen kirjoitin uutisartikkelin Georgian ja Venäjän kiistasta: menin tietokoneelleni, avasin internetin, katselin parinkymmenen televisiokanavan uutislähetyksen aihepiiristä ja luin parikymmentä erimaalaista sanomalehteä asian johdosta. Vapaus on nykyisessä maailmassamme mahdollisuus, jos vain meillä vapautta kaipaavilla ihmisillä on osaamista ja rohkeutta löytää vapauden kanavat ja mahdollisuudet. Tunnen toki myös ihmisiä, jotka tyytyvät yhteen suomalaiseen mediaan, luulevat vapautensa suureksi, mutta ovat filosofi Platonin vertauskuvaa käyttääkseni ikään kuin oman luolansa vankeja, jotka voivat vain satunnaisesti katsella ulkopuolisen elämän varjoja luolansa seinällä.

Kristitytkin saattavat olla oman luolansa vankeja, jos ja kun katselevat omassa ahtaassa luolassaan ja omassa pikkupiirissään vain varjojen liikkeitä ulkopuolisesta maailmasta. Ulkopuolinen maailma demonisoituu, muuttuu paholaismaiseksi valtakunnaksi, jonka uusia teknisiä kehitysaskeleita tulee pelätä ilmestyskirjamaisissa tunnelmissa. Ulkopuolelle kuuluvat ihmiset muuttuvat täysin toisenlaisiksi, vääräuskoisiksi, joiden sydämen uskoa tulee suuresti epäillä.

Sanalla sanoen vapaus edellyttää kommunikaatiota, vuorovaikutusta. Käpertyneisyys ja rajoittuneisuus eivät ole vapautta, vaan usein turvallisuuden kaipuuta, pelkoa jossa ei ole vapautta. Vapaus kulkee käsi kädessä avaramielisyyden ja vuorovaikutushalun kanssa. Jos et keskustele kaikkien kanssa, et ole vapaa!

Vapaus ei ole pelkästään ihanne, vaan myös uhka. Eilispäivän – lauantain – Kauppalehti Pressossa pääkirjoituksessa Juha Ruonala kuvaili osuvasti yhteiskunnan asenneilmaston kovenemista lasten kasvatuksessa ja alkoholin käytössä. Asenteet ovat koventuneet, koska vapaus on tuottanut lieveilmiöitä: nyt on vaarana heilahtaa heilurissa toiseen äärimmäisyyteen. Lastensuojelun keskusliiton laaja haastattelututkimus paljasti, että kolmannes suomalaisista hyväksyy lasten ruumiillisen kurituksen poikkeustapauksissa. Tukistuksen, piiskan ja luunapin ovat valmiita hyväksymään erityisesti miehet ja vanhemmat kansalaiset. Pääkirjoituksessa kauhistuttiin aiheellisesti, että joka kymmenes isä tai äiti uskomattomasti hyväksyy jopa lapsen potkimien tai nyrkillä lyömisen kurituksena, vaikka aikuiseen kohdistettuna nyrkki tai potku olisivat pahoinpitelyä, josta joutuu käräjille. Joka toinen kansalainen vaatii myös, että opettajat saisivat nykyistä laajemmat kurinpitovaltuudet. Tiukentuva viestiä on kuultu myös suomalaisten alkoholiasenteista. Terveyden edistämisen keskus Tekry julkaisi tutkimuksen, jossa kansalaiset toivoivat alkoholipolitiikkaan kieltoja ja rajoituksia, julkijuopottelu haluttiin kuriin. Vapaus ei ole selvästikään tämän hetken ihannetrendi, vaan näyttää aiheuttavan myös vastareaktioita ja kurin kaipuuta.

Minulle kristityn vapaus merkitsee ennen kaikkea kristillisen uskon antamaa uskallusta ja rohkeutta itsenäisiin päätöksiin, luottamus ja toivoa tulevaisuudesta kaikkinaisen masennuksen ja muutospelon vastakohtana sekä oikeutta omiin arvoihin ja valintoihin. Luterilaiseen näkemykseen kristityn vapaudesta liittyy läheisesti käsitys synnistä ja Jumalan laista: me olemme lähtökohtaisesti evankeliumin Jeesuksen Kristuksen tähden vapaat tuomiosta, armahdetut syntisinä ihmisinä. Me olemme vapaat lähtökohtaisesti kaikista säännöksistä ja määräyksistä, paitsi jollei nimenomaisesti Raamattu Kymmenessä käskyssä tai muualla määritä jotakin seikkaa synniksi. Vapaus on lähtökohtaista, käskyt toissijaista. Minun ei tarvitse kristittynä koko ajan tarkkailla olkani yli, onko toimeni oikeat ja ovatko muut ihmiset nyt tuomitsemassa tekojani. Olin pari vuosikymmentä sitten teologipäivillä Kauniaisissa. Piispan kyselytunnilla eräs henkilö kysyi silloiselta arkkipiispalla John Vikströmiltä: ”Onko tanssiminen syntiä?” Piispa asettui vastaamaan vakavasti, piispallisen arvokkaasti ja rauhallisesti Vikström vastasi: ”Ei ole, jos tanssii tahdissa!”

Minun oma oikeuteni arvovalintoihini on, käytänkö jotakin vaatemerkkiä ja –mallia tai jopa parfyymejä, katsonko televisiota, harrastanko jotakin asiaa, millaisella autolla kuljen, kenen kanssa olen naimisissa, käytänkö sirullista pankkikorttia tai en mitään, missä matkustelen, mitä kieliä opiskelen, käynkö tansseissa, harrastanko seksiä nautinnoksi, lasten saamiseksi vai pidättäydyn kokonaan, ja mikä on poliittinen näkemykseni Euroopan Unionista. Tiedän vallan hyvin, että monia näitä ja muita seikkoja on joskus erheellisesti siirretty tuntomerkeiksi oikea uskonnollisuudesta, vaikka kyse on kulttuuriin ja historiaan sidonnaisista tavoista, joita oli niin Raamatun ihmisillä kuin meilläkin. Joskus sanon kärjistäen näistä valinnoista, että toinen tykkää blondeista – toinen bruneteista, toinen tykkää Nokiasta – toinen Erikssonista, mutta kumpikaan ei ole oikein tai väärin. Kristitylle on perustavaa löytää vapauden kokemus, vapauden kosketus, jossa on lupa ahdistumatta hengittää avarasti, tuntea oman persoonansa olemassaolon oikeus, tietynlainen häpeämättömyys sanan raikkaassa mielessä. Monilla määritelmillämme – joko suoraan sanallisilla tai hienovaraisilla hymähtelyillä ja katseilla – eksytämme itsemme ja läheisemme hyvin harhaan iloisesta vapaudesta, joka kuuluu sekä ihmisyyden että kristinuskon perustaviin lähtökohtiin.

Nykyaikaisessa maailmassa ei ole tapana puhua niin sanottujen heikkojen veljien suojelun tarpeesta: vielä vähän aikaa siten heikkojen veljien arkojen, yliherkkien omientuntojen tähden vapaammat kristityt pidättäytyivät esimerkiksi alkoholin nautinnasta absolutistikristityn läsnä ollessa. Itse en ole koskaan nauttinut alkoholia ehtoollista lukuun ottamatta, mutta ajattelen vanhahtavaa apostoli paavalilaista neuvon jo tarpeettomaksi. Kyllä nykyaikaisessa maailmassa täytyy jo itse kunkin kestää ristiriitaista arvomaailmaa ja valintoja, joten tiukkapipoisten määräysvalta on muuttunut myös kirkossa tarpeettomaksi kristityn vapauden määritelmille. Apostoli Paavalille tuo puhe ”heikoista” ja ”vahvoista” veljistä oli kirkkopoliittista taktikointia, diplomatiaa, jossa hän yritti säilyttää seurakunnan eheys taistelevien osapuolten välillä. On kyseenalaista, voiko tilannetaktiikasta kehittää vuosituhannesta toiseen siirtyvää ikivihreää rajoitetta kristityn vapaudelle.

Mistäkö vapauden tunnistaa? Mahdollisuudesta nauttia elämästään, jonka Jumala on ihmisille luonut nautittavaksi, sangen hyväksi. Vapauden tunnistaa ilosta: ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta on vapautus tuomiosta. Vapauden tunteen rohkeudesta, mahdollisuuksista ja toivosta, kun saa katsella eteenpäin eikä tarvitse pälyillä selkänsä taakse juorujen ja moraalisten tuomioiden pelossa. Olet yksinkertaisesti vapaa!

1. adventtisunnuntai – Kuninkaasi tulee nöyränä – Matt. 21: 1–9. Adventin sävel, hartauspuhe Pihlajamäen kirkko 3.12.2006 klo 18.

Tule, kirkkauden Herra!
Ratsasta hiljaa nuorella aasilla keskelle markkinoita.
Tule, laupeuden Herra.
Kukista sydäntemme julmat valtiaat, ahneus ja katkeruus.
Anna Isäsi valtakunnan virrata keskellemme.
Anna sisimpämme aueta riemuvuotesi tulolle!

Kaksi viikkoa sitten kävin Suomen Pankissa suomalaisvenäläisen talouslehden joulunumeron lehtihaastattelua varten. Laskeuduin suuresti nauttien portaat Suomen pankista, olin kokenut elämäni huippuhetken kohteliaan ekonomin seurassa, ja kävelin Helsingin keskustassa lähituntumaan, toiseen näyttävään rakennukseen, Uspenskin Katedraaliin tehdäkseni sielläkin haastattelun. Kohde oli kiinnostava: Suomen kymmenenneksi suosituin mediakasvo, Suomen viennin edistämiskeskuksen Finpron ihmissuhdekonsultti, ortodoksisen kirkon isä Mitro Repo.

Rahan hyvän hoitamisen ja katedraalin pyhyyden välillä ei ollut vihamielinen keskinäinen suhde - edes adventtiaikana. Kirkkauden Herraa saakoon ratsastaa hiljaa nuorella aasilla keskelle näitä meidän markkinoitamme, ei tuhotakseen toimivaa ja hyvää, vaan kukistaakseen meidän sydäntemme julmat valtiaat, ahneuden ja katkeruuden, antaakseen touhuumme merkityksen ja sisällön, luodakseen kasvottomuuteen kasvot, ihmisvihaajan tilalle ihmisrakastajan kasvot!

Istuin isä Mitro Revon kanssa katedraalin alttarin juurella, kuuntelin humoristista pappia ja hänen värikästä puhettaan, jossa tähtäyspisteenä oli yhä uudestaan muistuttaa, että elämän iso ja kova juttu on ihminen itse, hänen syntymänsä ja kuolemansa. Markkinat, talous ja tuotanto ovat heppoisia arvoja.

Isä Mitro Repo oli juuri palaamassa sairaslomalta töihin, epäonnistuneen rutiinitoimenpiteen jälkeisestä uudesta sydänleikkauksesta elämään ja papin kutsumuksen hoitoon. Pari vuotta sitten eräässä ensimmäisistä koulutustilaisuuksistaan silloin epäonnistuneen sydänleikkauksen jälkeen, ensin muuan vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja johdatti tätä kovia kokenutta pappia puhumaan ”pehmeistä arvoista” itsensä jälkeen. ”Eikö raha ole aika pehmeä arvo koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, ortodoksi-isä kertoi ärsyyntyneensä. ”Tarkoitan tuotannon maksimoimista heppoisaksi arvoksi, johon verrattuna ihminen, hänen syntymänsä ja kuolema, ovat kovia arvoja!”

Oli kiinnostavaa, jopa hiukan hupaisaa istua Uspenskin katedraalin alttarin edessä, juuri ortodoksisen kirkon joulupaaston ensimmäisenä päivänä. Aivan edessäni istui mustaan ortodoksipapin kaapuun pukeutunut tunnettu pappi hauskoine hattuineen. Hän vieläpä edelleen silmitysten kiivastui menneisyydessä tapahtuneen ”pehmottelun” tähden. Hupaisa tunteeni ei ollut väheksyntää, vaan syvää kunnioitusta kiivastuvia kasvoja kohtaan: Hänellähän on kutsumus ihmisen puolesta, ihmisen syntymän ja kuoleman arvostamisen puolesta!

Adventtisunnuntain evankeliumi aloitti tänään meidän joulunpaastomme ja joulunodotuksemme. Se sama evankeliumi aloittaa keväisin myös palmusunnuntaista pääsiäisen odotuksen. Adventtisunnuntain evankeliumia luettaessa pari seuraavaa jaetta kirkkotekstin jälkeen paljastaa hiljaa nuorella aasilla ratsastaneen Jeesuksen kiivastuneen markkinoiden keskellä Jerusalemissa, vuonna 30 jKr. Siihen aikaan kiivastumisen syynä lienee markkinoiden kaksinaismoraalinen rooli: temppelimarkkinat harhauttivat silloiset juutalaiset erheellisesti pois Isä Jumalan armahtavaisuudesta ja sovinnollisuudesta eläinuhrien teurastamiseen, vihaisen Jahven lepyttämiseen. Uhrit palvelivat myös tiettyjen uskonnollisten valtaryhmien erityisasemaa. Isä Jumalan kasvot piirtyivät niissä Jerusalemin markkinoissa vihaisiksi, lepytystä vaativiksi, ihmispoloisia alistaviksi, eriarvostaviksi.

Kirkkauden Herran ratsastaessa hiljaa nuorella aasilla keskelle meidän markkinoitamme ja elämäntilannettamme, hän kohtaa toisella tavalla, eri tavalla, häikäilemättömän pahan: persoonattomuuden, kasvottomuuden tai jopa ihmisvihaajan naamarit: nuo naamarit viehättävät toisaalla, mutta ne ovat kuolleet kasvot. Mitkä kasvot sinä näet ja kohtaat toisten ihmisten kasvojen takaa, työssäsi, opinnoissasi, tavaroita ja palveluja itsellesi hankkiessasi, kodissasi, seurakunnassasi? Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat – sinua rakastavat - vai misantroopin, paholaisen, ihmisen vihaajan, kasvot?

Mitä nuo kasvot vaativat sinusta ja sinulta? Muista, että Sinä et ole vain työn suorittaja. Sinun on oikeus löytää uudestaan oma arvosi. Jos sinä voit aidosti hyvin, se ei voi olla keneltäkään pois. Jumala ei ole kateellinen hyvinvoinnillesi. Hän tahtoo hyvää. Älä pelkää etsiä hyvää, nautittavaa elämää, kelvollista elämää! Mitään todellista ei ole ilman ihmisyksilöä ja inhimillisyyttä.

Minun oli kiehtova istua isä Mitro Revon kanssa katedraalissa, puhua Pohjoismaisen markkinatalouden pragmatismista, jota harjoitetaan liian usein ihmisyyden kustannuksella, sekä puhua samanaikaisesti Kristuksesta Jeesuksesta. Jeesus Kristus tuli vallasta riisuuntuen kasvotusten ihmisten luo, antoi elämälle uudestaan oikeuden ja merkityksen, sovituksen ja toivon, kukistaakseen kasvottomuuden ja ihmisvihaajan naamarit. ”Pragmatistin, despootin, kasvot ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille”, lopetti ortodoksisen kirkon isä jouluisen haastattelunsa. Minä luterilaisena pappina tunsin ekumeenisesti, että voin täysin yhtyä samaan kristilliseen uskoon. Pragmatistin, despootin, kasvot ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille adventin aikana joulua odottaessamme, mutta pappien puhetta pragmatismin kauheudesta ei pidä ymmärtää modernin teknologian peloksi. Isä Mitro Repo oli juuri haastattelupäivän aamuna ollut tietojenkäsittelykurssilla ja minä – luterilainen pappi – ohjelmoinnin kurssilla.

Mitä on siis tuo kauhistuttava pragmatismi? Tuon varotuksen tarkoituksena on kaitsea teitä ja meitä kaikkia uskallukseen uskoa, toivon etsintään, pois misantroopista ihmistä rakastavan Jumalan luo. Kiitos teille Pihlajamäen kirkon kuoro, kiitos Tuula, kiitos Jermu, kiitos Joachim, kiitos Jouko, kiitos Tuukka ja kiitos Timo! Juuri tällaiset hetket ja asiat luovat meille Jumalan ihmistä rakastavat kasvot. Ne antavat uskoa hoitaa itseä jouluun valmistautuen, antavat elämän uskallusta kristillisessä toivossa.

Jouluaatto – Lupaukset täyttyvät, Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14. Malmin liiketalousopiston ja ammattikorkeakoulun joulukirkko Malmin kirkossa 20.12.2006 klo 9.

Hyvät opiskelutoverini ja opettajani! Sinä et ole orpo sieluton suorittaja: sinä et ole vain opintopisteiden suorittaja tai suorituspisteitä automaattisesti toisille jakava robotti, jolla ei olisi henkeä, tunteita eikä sielua. Sinä olet arvokas ihminen, jonka on hyvä löytää oma arvonsa.

En sano näitä komeita sanoja etäältä saarnastuolista, vaan tässä teidän keskellänne – joulun ihmettä ihmetellen. Olen viettänyt syksyllä useita tunteja ja päiviä oppilaitoksessamme. Opiskelin mahdollisuuksien mukaan ajankäyttöni mahdottomuuksien rajoissa IT-tradenomin tutkintoa varten. Pappi palasi koulunpenkille. Kaipaan joululomaa onnistumisten ja pettymysten jälkeen, vähän myös väsyneenä. Uskallan sanoa, että suurimmat tunteet ja kokemukset ovat kuitenkin toisaalla. Viime yön tuskailin Visual Basicin kanssa. Luultavasti teilläkin on onnistumisia ja epäonnistumisia syksyn aikana. Kaipaatte samalla tavalla joululomaa ja joulurauhaa. Siihen on kaikki oikeus nyt!

Jouluevankeliumi on muistuttanut minulle jo vuosikymmenten ajan – joskus jopa hyvin kohtalokkaasti - kristikunnan vanhasta tavasta tulkita joulun ihmettä. Tämä vanha tulkinta on tullut taas ajankohtaiseksi, kun yksilö joutuu määrittämään oman uskalluksensa uudessa maailmassamme. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin!

Muutama päivä sitten talousneuvoston sihteeristön ja Vesa Vihriälän johdolla toteutetussa globalisaatioselvityksessä korostettiin, että globalisoituneessa maailmassamme on tullut erittäin tärkeäksi oppia yhä uudestaan uuden oppimista. Me olemme olleet juuri tätä tekemässä: oppimassa oppimista. Hyvä niin – ja kunpa nyt syttyisi joka sydämeen uskallus ja toivo! Mainitussa selvityksessä Richard Baldwin määritti kolme keskeistä – ja vähän pelottavaa - piirrettä aikamme muutoksessa: 1. Arvaamattomuus: voittajia ja häviäjiä on huomattavasti vaikeampi ennustaa nyt kuin menneisyydessä. 2. Äkillisyys. Työpaikka, jota pidettiin vielä kolme vuotta sitten täysin turvattuna, voidaan menettää. 3. Uudessa tilanteessamme kilpailu perustuu huomattavasti enemmän yksilöön kuin työpaikan nimeen ja maineeseen.

Minä koen kristittynä, ja myös joskus jotakin muuta tehneenä, ettei pidä alistua kaikesta huolimatta toivottomuuteen - siihen tunteeseen, ettei millään ole merkitystä. Nämä ovat pelkokuvia, jotka vaikuttavat toisissa ihmisissä lamaannuttaen, mutta toisissa kannustaen toimeliaisuuteen. Jopa oikeiden, todellisten ja mahdottoman suurten pettymysten, arvaamattomien sellaisten repiessä jo omaa sielua ja mainetta sekä tehdessä kaikin tavoin köyhäksi, on pidettävä muistissa joulun salaisuus, joulun ihme: Jumala voi asua vähäisyydessä, pimeässä, epäonnistuneessa, köyhäksi riisutussa. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin! Jouluevankeliumi on jo pari vuosituhatta kristinuskon klassisen tulkinnan mukaisesti rohkaissut uskallukseen ja toivoon, koska Jumala mahtuu hylättyynkin, Jumala voi luoda mahdollisuuksia ihmisen ollessa inhimillisen voimaton. Tämä Jumala ei näytä aina ja joka päivä suurelta ja läsnä olevalta. Kapalot ja eläinten kaukalo sekä köyhät ja osattomat olot ovat muistuttaneet ikään kuin vertauskuvina jo vuosisatojen ajan, ettei pidä otaksua liian paljon omien silmien, ikävien kokemusten ja sosiaalisen taustan tai kukkaron perusteella Jumalan mahdollisuuksista tai mahdottomuudesta itse kunkin tulevaisuudessa. Älä kuvittele turhia: reissussa eivät kapalotkaan säily puhtaina, ne tahraantuvat kaikesta siitä, jonka äidit ja isät tietävät kovin haisevaksi pestä pois. Meillä on omat kaukalomme ja häpeämme – kullakin omansa, itse sinä osaat ne nimetä parhaiten omassa elämässäsi -, ja vieläpä omat jätöksemme kapaloissamme! Kaiken tämän jälkeen ei saa sittenkään hukata oikeutta iloon, uskallusta toivoon ja elämänrohkeuteen. Se on joulun ihme, jonka soisi olevan jokapäiväinen.

Jouluevankeliumi syntyi sellaisessa antiikin maailmassa, jossa syntyperän perusteella määriteltiin ihmisen kohtalo – osattomuus tai jaloarvoisuus aina lapsuudesta vanhuuteen asti. Kun sukuseurani etsiä vuosikymmen sitten itselleen jaloa syntyhistoriaa, seura pyysi minut sukututkimuksen toteuttamiseen. Päädyin nopeasti siihen, että upeista otaksumista huolimatta suvullani ei ollut yhteyttä Vatikaanin paavillisen yliopistoon dekaaniin ja kardinaaliin, samasta sukunimestä huolimatta, vaan olimme 1700-luvulla kerimäkeläisiä loisia ja kalastajia. Tämä herätti vihastuksen. Tuo mennyt vanha maailma oli todella hyvin erilainen kuin nyt. Vielä vuosisata sitten se oli aika todellinen Pohjolassa: oli osattomat ja oli jalosukuiset. Jouluevankeliumin maailmaan on vaikea päästä käsiksi nykyisessä aika hyvinvoivassa Suomessa, jossa itse kukin enemmän tai vähemmän rakentaa menestystään uutteralla työllään ja opinnoillaan sekä ihmissuhteilla.

Jouluevankeliumi julistaa paradoksin, merkillisen poikkeuksen todennäköisyyksiin muinaisen maailman osattomien ja jalosukuisten äärettömässä ylikäymättömässä kuilussa: kristittyjen alkuperä on jalo, aivan vertailukelpoinen, hovikelpoinen, alkuperä on pyhä, Jumalan Poika, mutta tämä Jumalan Poika syntyi köyhänä, kapaloituna, majatalon ulkopuolelle hylättynä. Paradoksin tarkoituksena on virittää uskallus uskoa Jumala voimalliseksi, kun olemme itse tai kun näemme jonkun toisen majatalojen ulkopuolella, hylättynä, köyhänä ja voimattomana. Juuri sellaisissa hetkissä tarvitsee muistaa joulun ihmettä! Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta, jos vaikka uskallusta ja toivoa uhattaisiin!

Minulla on ollut sellaisia uhkaavia hetkiä. Joskus ne hetket saattavat tuntua iäisyydeltä, kestävät jopa vuosikausia – kun on osaton, menestykseen kelpaamaton, hylätty, torjuttu. Usko uusiin, hyviin mahdollisuuksiin saattaa jo unohtua omassa mielessäkin, mutta Jumala säilyy Jumalana myös seimessä kapaloituna. Teitä ei ole ketään kapaloitu. Kapaloituna eivät salli käsien eikä jalkojen liikettä. Sellaiseen liikkumattomuuteen muinoin vauvat kiedottiin. Liikkumattomana, voimattomana, sidottuna Jumala on yhä kuitenkin Jumala!

Koin huippuhetken pari viikkoa sitten. Tein haastattelua Suomen Pankissa. Oli hienoa tuntea arvokas ympäristö, kulkea puku päällä itseään paremmassa ympäristössä, näyttää lehdistökorttia ja tavata kohtelias ekonomi. Häneltä oli juuri valmistunut hieno tutkimus Suomen ja Venäjän kansantalouksista. Tulin alas pankin portaita. Kävelin pankista Uspenskin katedraaliin Katajanokalle, toiseen mahtavaan rakennukseen – ja mietin lähestyvää joulua. Katedraalin vahtimestarit selailivat Ilta-Sanomaa kiinnostuneina: isä Mitro Repo oli valittu Suomen kymmeneksi suosituimmaksi mediakasvoksi. Tulin katedraaliin tehdäkseni papista, vienninedistämiskeskuksen Finpron ihmiskuvakonsultista jouluhaastattelun erästä Suomessa toimitettua, mutta ulkomailla paremmin tunnettu talouselämän sanomalehteä varten. Isä Mitro Repo kertoi kokemuksistaan vuorineuvosten parissa. Hän opasti tunnistamaan ne varsinaiset arvot, joiden rinnalla talouselämän arvot ovat pehmeitä. Kovat arvot ovat ihmisenä oleminen, syntyminen ja kuolema. Te voisitte täydentää papin listaa: rakastuminen, rakkauden menettäminen, petetyksi tuleminen, lapset, sairaudet, häpeä, yksinäisyys. Tämä lista paljastaa, että ihminen ei ole sieluton suorittaja. Jouluevankeliumi ohjaa katsomaan ihmisten maskien, persoonattomien järjestelmien ja tunteettomien, pragmaattisten toimien taakse varsinaisiin kasvoihin, jossa koetaan ilon ja häpeän tunteita. ”Ovatko nuo näkemämme kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisen vihaajan, kasvot?” ”Pragmatistin, despootin, maskit ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille”, muistutti ortodoksisen kirkon isä jouluhaastattelussa. Keskustelu imagosta on ikiaikuinen - viestinnän opettaja varmasti tietää sen. Millaiset kasvot kohtaamme toisessa?

Haluan etsiä Jumalan ihmistä rakastavia kasvoja ja osallisuutta joulurauhaan niin bisneksen tutkijana, IT-opiskelijana kuin pappina. Joulunihmeessä on kyse uskalluksen ja toivon saamisesta. Hyvää joulurauhaa opiskelutoverini ja opettajani!

Joulurukous

Herra Jeesus,
annan syntymäpäivälahjaksi sinulle
käteni, tekemään työtäsi,
jalkani, kulkemaan poluillasi,
silmäni, näkemään mitä sinä teet.
Annan kieleni puhumaan sinun sanojasi,
annan mieleni, että sinä ajattelisit minussa,
henkeni, että sinä rukoilisit minussa.
Ja annan sydämeni, että sinä rakastaisit minussa
Isä Jumalaa ja koko ihmiskuntaa.
Tässä on minun levoton sydämeni.
Tee siitä nyt sinun seimesi,
ja anna minulle joulurauha.
Amen.

Joulupäivä Рождество – Jeesuksen syntymä – Luuk. 2: 1–14. Pihlajamäen kirkko 25.12.2006 klo 10.

Esikoistaan odottaessaan neitsyt Maria oli häpeää kantava nainen. Neitseellinen syntymä ei ole silloiselle välimerelliselle ihmetarustolle poikkeava tarinan juoni, kun sankarin pitää kertoa syntyneeksi (ks. neitsyt tallissa): sitä vastoin poikkeavaa on tavanomaisen ihmeellisesti syntyneen Jeesuksen syntymä antisankarin tavoin häpeässä. Jumala on oikeasti läsnä, tekee ihmeen, mutta puitteet ovat nyt surkeat, jopa epäkunnialliset vallitsevan ajattelutavan mukaan!  Jeesus lepää majatalojen ulkopuolella, seimessä, kapaloituna, kädet ja jalat tiukasti liikkumattomuuteen käärittynä. Sellaisena voimattomana, pienenä, heikkona, ulkopuolelle hylättynä Jumala kohdataan sukupolvesta toiseen. Jeesusta kantoi raskauden kuukaudet sellainen nainen, jota vasta seuraavat vuosikymmenet ja vuosisadat ovat alkaneet kunnioittaa.

Kristikunnan suuret ajattelijat ovat saaneet innoitusta omaan elämäänsä ja tuotantoonsa joulunihmeestä, häpeään ja alhaisuuteen laskeutuvasta Kaikkivaltiaasta Jumalan Pojasta. Alhaalla pitääkin uskon nimenomaisesti syntyä. Otan kolme esimerkki: Martti Luther, Johann Sebastian Bach ja Fjodor Mihailovitš Dostojevski (Ф. М. Достоевский).

Martti Luther kirjoitti Huonepostillassa:
”Minkä tähden evankelista kuvanneekaan Jeesuksen syntymän tällaisessa köyhyydessä ja kurjuudessa tapahtuneeksi? - - Tätä kertomusta vuosittain saarnataan, että kaikki ihmiset ja erittäinkin nuoret sen mieleensä painaisivat ja kiittäisivät Jumalaa sanoen: Ei ole minulla mitään hätää, minulla on Jumalan Poika veljenä. ” (s. 55, 56, 58). ”Koska nyt Jumalan Poika on tämän tehnyt, tulee meidänkin oppia Jumalan Pojalle ylistykseksi ja kunniaksi mielellämme olemaan nöyriä ja seuraamaan häntä, hänen omien sanojensa mukaan ottaen kantaaksemme ristin ja kärsien kaikenlaisia ahdistuksia. Sillä mitähän nuo nyt enää voisivat meitä vahingoittaa, tai miksi me nyt enää kärsimisiä häpeäisimme? Onhan rakas Herrammekin kärsinyt vilua, nälkää ja kurjuutta.” (Huonepostilla, s. 58).

Luther saarnasi Kirkkopostillan mukaan:
”Kukaan ei huomaa eikä käsitä, mitä Jumala saa toimeksi tallissa. Hän jättää suuret suojat ja komeat kamarit tyhjiksi, jättää ihmiset syömään, juomaan ja iloa pitämään, mutta tämä lohdutus ja aarre on heiltä salattu. Mikä synkeä yö peittikään silloin Betlehemin, joka ei huomannut tätä valkeutta! Kuinka näyttääkään Jumala, ettei hän pidä missään arvossa sitä mitä maailma on; maailma taas puolestaan osoittaa todeksi, ettei se tunne eikä huomaa mitään siitä, mikä Jumala on, mitä Jumalalla on ja mitä Jumala vaikuttaa! ”(Kirkkopostilla, s. 290). ”Jouluevankeliumissa on selitetty Kristuksen löytäminen hänen köyhyytensä keskeltä sekä kapalovaatteissa ja seimestä: hänen köyhyytensä opettaa meitä löytämään hänet lähimmäisestämme, kaikkein halpa-arvoisimmasta ja köyhimmästä, ja hänen kapalovaatteensa tietävät Pyhää Raamattua. Tässä elämässä toimiessamme pitäytykäämme siis köyhiin, ja tutkiessamme ja mietiskellessämme pitäytykäämme ainoastaan Raamattuun” (Kirkkopostilla, s. 314).

Joulukirjassaan Martti Luther selitti kapaloita ja seimeä: ”Maria "kapaloi hänet ja pani hänet seimeen". Miksi ei kehtoon, penkille tai lattialle? Koska heillä ei ollut kehtoa, penkkiä eikä pöytää, ei mitään muuta kuin härkien syöttökaukalo. Se oli tämän kuninkaan ensimmäinen valtaistuin. Täällä seimessä makasi koko maailman Luoja ilman ainuttakaan palvelijaa. Ja siellä oli viisitoistavuotias tyttö synnyttämässä esikoistaan vailla vettä, tulta, valoa, vesikattilaa.” (Joulukirja, s. 47)

Raamatun esipuheessa Luther selittää joulun ihmettä: ”Jouluevankeliumista sinä voit löytää jumalallisen viisauden, jonka Jumala tässä ilmoittaa niin yksinkertaisesti ja suoraan, että hän kukistaisi kaiken ylpeyden. Tässä on sinulle kapalo ja seimi, jossa Kristus makaa. Sinne myös enkeli neuvoo paimenia. Kapalo on huono ja alhainen, mutta aarre, Kristus, joka makaa siinä, on kallisarvoinen. ” (Martti Lutherin Raamatun esipuheesta, s. 18).

Monet kristityt ovat kokeneet omassa elämässään, että alhaalla voi syntyä joulun paras juhla. Niin kävi Johann Sebastian Bachille vuonna 1717. Weimarin herttua oli valinnut vuonna 1714 itsevarman Johann Sebastian Bachin konserttimestariksi (Konzertmeister). Bachin tehtävänä oli kirjoittaa kantaatteja. Jo parin vuoden kuluttua Cöthen kaupunki tarjosi Bachille työtä ja jopa parempaa palkkaa. Herttua ei sallinut Bachin lähteä, mutta itsevarma Bach ei nöyristellyt. Herttua suuttui ja heitti Bachin tyrmään vuonna 1717 vähän ennen adventtia ja joulua, marraskuun 6 päivä. Bach oli tehnyt työsopimuksen kilpailevan kaupungin kanssa. Millaiseksi mieheksi tyrmässä istuva Johann Sebastian Bach siis muuttui? Adventti ja joulu alkoivat lähestyä. Kanttorimme Timo Ollin oivassa opastuksessa sain tutustua Bachin pienen urkukirjan salaisuuksiin pari päivä sitten. Bach otti tyrmän rauhallisesti, ehkä luotti prinssi Leopoldiin, mutta ennen kaikkea kirjoitti mitä valoisimpia urkukappaleita tutkien lähestyvän adventin ja joulun salaisuutta. Vallitsevan käsityksen mukaan adventin ja joulun ihmettä kuvaavat koraalit ”Kristus, Jumalan Poika” ja In dulci jubilo (koraali virteen 18 ”Nyt ilomielin virttä veisaten” ) syntyivät juuri vangittuna. Minä koen suurta mielenkiintoa, että Bach valmistautui lähestyvän jouluun tyrmässä, onneksi hänen piti toki lopulta olla siellä vain kuukauden päivät. Joulun lähestyminen piti säveltäjämestarin valoisassa uskossa, jopa luovuus kukoisti. Nykyään me nautimme näistä koraaleista kirkoissamme. Usko ja toivo säilyivät, vaikka oli vaikeaa. Sellaista joulunihmettä pitää tavoitella: uskoa, joka säilyy myös alhaalla; uskoa, joka on kekseliäs ja luova. Jouluna on keskeistä ahdinkoon joutuneiden aseman kohentuminen ja toimeliaan toivon virittäminen: varmasti majatalojen ulkopuolelle on yhä heitetty tai sortunut monta Jumalan luomaa ihmistä, joiden ei sovi hukata omaa elämäänsä vaikka itse Bachia ei kenestäkään enään tulisikaan.

Fjodor Mihailovitš Dostojevski (Ф. М. Достоевский) pohtii teoksessaan Rikos ja rangaistus (Преступление и наказание, Даты написания: 1865—1866 гг.) häpeässä olevaa uskoa, joka synnyttää uskon jopa toiselle. Dostojevski julistaa teoksessaan, että ”harmonista ihmistä ei todella juuri olekaan; kymmenestä tai ehkäpä peräti useasta sadastatuhannesta löytyy yksi – ja hekin melko heikkoja yksilöitä”. Köyhä ylioppilas Rodion Raskolnikov oli tehnyt rikoksen, surmannut rikkaan koronkiskurieukon. Tuskallinen syyllisyydentunto ajoi miehen umpikujaan. Varattoman virkamiehen tytär Sonja Marmeladova auttoi varatonta perhettään, ryhtyi katutytön alentavaan ammattiin.

Raskolnikov kummaksuu, miten Sonja voisi katutyttönä muka uskoa Jumalaan. Naisen pitäisi Raskolnikovin mukaan "joko heittäytyä kanavaan, joutua hullujenhuoneeseen tai vajota todelliseen haureuteen, joka turruttaa älyn ja kivettää sydämen" (osa 4). «Ей три дороги, — думал он: — броситься в канаву, попасть в сумасшедший дом, или, наконец, броситься в разврат, одурманивающий ум и окаменяющий сердце» . " Rukoiletko Jumalaa Sonja?, Raskolnikov kysyi häneltä (— Так ты очень молишься богу-то, Соня? — спросил он ее.). Sonja vaikeni. Raskolnikov seisoi hänen edessään ja odotti vastausta (Соня молчала , он стоял подле нее и ждал ответа.).

”Siis, että minäkö olisin ilman Jumalaa?”, nopeasti, energisesti Sonja kuiskasi. Hienosti ja äkisti hän heitti Raskolnikoviin välkkyvät silmänsä ja puristi lujasti hänen kättään (— Что ж бы я без бога то была? —быстро ,энергически прошептала она ,мельком вскинув на него вдруг засверкавшими глазами , и крепко стиснула рукой его руку .).

”Siis, sinulla on!”, Raskolnikov ajatteli («Ну, так и есть!» — подумал он).

”Ja sinustako Jumala tekee tuollaista?”, Raskolnikov tutki lypsäen yhä enemmän tietoa (— А тебе бог что за это делает? — спросил он, выпытывая дальше).

Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikään kuin ei voisi vastata. Hänen vienot rintansa hytkyivät mielenkuohusta (Соня долго молчала, как бы не могла отвечать. Слабенькая грудь ее вся колыхалась от волнения). “ Vaikene! Älkää kysykö! Ei ole sen arvoista!”, Sonja kirkui äkisti ja katsoi häntä ankarasti ja vihaisesti (— Молчите! Не спрашивайте! Вы не стоите!.. — вскрикнула она вдруг, строго и гневно смотря на него). “ Juuri niin! Juuri niin!”, toisti Raskolnikov itsepintaisesti itsekseen («Так и есть! так и есть!» — повторял он настойчиво про себя). ” Kaikki tekevät!”, Sonja vastasi nopeasti ja istui jälleen allapäin(— Всё делает! — быстро прошептала она, опять потупившись).

Tämä loukattu, alentavaan ammattiin vajonnut Sonja oli löytänyt kaikesta huolimatta uskon Jumalaan, vaikka tuota Jumalaa eivät kanssaihmiset hyväksyneet hänelle. Usko Jumalaan auttoi naista kestämään koettelemukset. Myös Raskolnikov löysi loppuen lopuksi uskon Jumalaan, mutta vasta nöyrryttyään tämän katutytön edessä. Sonja seurasi rikokseen sortunutta Raskolnikovia Siperiaan saakka. Juuri Sonjalle oli miehen tunnustettava ylpeytensä. Sen jälkeen mies otti vastaan uskon. Alhaalla, syntisessä tytössä löydetty usko palautti Jumalan murhaajalle. Sitä vastoin tämä mies ei kohdannut sympaattisuutta ja empaattisuutta astuttuaan kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa siellä. Rikos ja Rangaistus päättyy järkyttävään episodiin. Raskolnikovia ei suljeta majatalojen ulkopuolelle, mutta tuo torjunta tapahtuu - mikä järkyttävää ja pelottavaa - kirkossa, jossa Raskolnikov olisi tahtonut etsiä Jumalaa.

“Hän meni kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa. Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan” (все разом напали на него с остервенением ). - Ты безбожник! Ты в бога не веруешь! - кричали ему. — Убить тебя надо. Он никогда не говорил с ними о боге и о вере, но они хотели убить его как безбожника; он молчал и не возражал им. Один каторжный бросился было на него в решительном исступлении; Раскольников ожидал его спокойно и молча: бровь его не шевельнулась, ни одна черта его лица не дрогнула. ( http://ilibrary.ru/text/69/p.41/index.html). “Sinä jumalaton! Sinä et ole Jumalaan uskovainen!” He huusivat hänelle. “Sinut pitää tappaa!” Hän ei ollut koskaan puhunut heille Jumalasta tai uskosta, mutta he tahtoivat tappaa hänet jumalattomana. Hän ei sanonut mitään eikä vastustanut heitä. Yksi ryntäsi pakolla häntä vastaan päättäväisessä raivossaan. Raskolnikov odotti häntä hiljaa ja vaikeni: hänen kulmansa eivät liikahtaneet, eikä hänen kasvonpiirteensä värähtänyt”)

Hyvä juhlaväki - Martti Luther, Johann Sebastian Bach ja Fjodor Mihailovitš Dostojevski yksimielisesti muun kristillisen jouluperinteen kanssa vahvistavat sen, että me emme loukkaannu – me emme saa omahyväisinä loukkaantua - alas painautuneen, edes synneistään tunnetun ihmisen Jumalan kaipuuseen ja Jumalaan turvautumiseen. Jouluevankeliumi tuntee alas laskeutuneen Vapahtajan. Sitä on kristinusko: alhaalla uutta elämää luovaa armoa. Rikkaiden ihmisten ja kaupallisen joulun moittimisen asemasta on jouluna oikein keskittyä ahdinkoon joutuneiden aseman kohentamiseen, avaramielisyyteen, sydämellisyyteen, jotta toimelias toivo viriäisi jopa siellä, jossa joku on omasta tai yhteiskunnallisesta syystä joutunut majatalojen ulkopuolelle. Alkaen Jeesus-lapsesta, Mariasta ja Joosefista on ollut elämän halua majatalojen ulkopuolellakin, jos ja kun Jumalan on sallittu tuoda siunauksensa sinne.

2. sunnuntai loppiaisesta – Jeesuksen jumalallinen voima – Joh. 2:1–11. Pihlajamäen kirkko 14.1.2007.

Kansainvälisesti tunnettu uutistoimisto MSNBC, Microsoft and General Electric´s NBC, jouluaaton aatto 23.12.2004 klo 3:01. Uutislähetys: ”Arkeologi sanoo, että hän on löytänyt paikan Jeesuksen ensimmäiselle ihmeelle. Tarvitaan lisää todisteita, muut tutkijat varottavat. Israelilainen arkeologi Jardena Alexander pitää kädessään muinaisen viiniruukun palasta, jonka hän on kaivanut Kaanasta. Juuri sellaiset astiat mainitaan Johanneksen evankeliumissa, kun Jeesuksen kerrotaan muuttaneen veden viiniksi”.

Herald Tribune International -sanomalehti puoli vuotta sitten, 31.5.2006. Souren Melikian kirjoittaa Don-joen tuntumasta löydetystä Dionysus-jumalan pronssisesta patsaasta 100-luvulta jälkeen Kristuksen. Siihen on kaiverrettu pakanajumalasta huolimatta Psalmin 28:3 teksti: ”Herran ääni käy vetten päällä”. Dionysus viinin ja vesien valtiaana, kristillinen usko ja Vanha testamentti sekoittuivat tuossa 100-luvun seurakunnassa. Patsasta oli käytetty liturgisiin tarkoituksiin veden pyhittämiseksi. Patsas paljastaa, että pakanuus ja kristinusko tekivät synteesin, jossa Jeesus ja Dionysus koettiin kahdeksi eri nimeksi samalle jumaluudelle.

24 tuntia sitten, 13.1.2007 the New York Times uutisoi Barbara Ehrenreichin tuoreesta kirjasta ja ekstaattisen ryhmän tansseista kaduilla: ekstaattinen tanssi palautuu lehtijutun mukaan vanhaan esikolonialistiseen, esikapitalistiseen ja esikristillisiin uskontoihin. Nimenomaisesti muinainen viininjumala Dionysus on juuri noille karnevaaleille. Ehrenreich viittaa lehtihaastattelussa jopa Martti Lutherin lausahdukseen: "En voi tuomita tanssia, vaikka se se johtaakin moraalittomuuksiin ja hurjasteluun... Niin kauan kuin se pysyy kunniallisuudessa, minä kunnioitan häämenoja ja tapoja ... ja minä tanssin, jokatapauksessa!"

Dionysus liittyy kiinteästi muinaisiin hääjuhliin ja Kaanaan ihmeestä kertovan evankeliumikatkelman selitysperinteeseen. Kaikki yliopistolliset selitysteokset pohtivat suhdetta Dionysokseen. Tuoreet sanomalehtiuutiset tuovat samat tiedot nyt koko kansan tietoon. Dionysus - ihmisäidistä ja jumalten jumalasta Zeuksesta syntynyt jumalan poika peitti usein jumaluutensa ihmishahmossa, hallitsi viinin voimat, hallitsi vesien voimat ja kutsui itselleen seuraajia. Erityisesti naisten kerrotaan suosineen Dionysusta. Olen itse käynyt ja katsonut Seforiksessa - 6 kilometriä Nasaretista ja Kaanasta sijainneessa alueellisessa pääkaupungissa - ja ihmetellyt valtaisaa 4500 hengen teatteria ja Dionysukselle omistettuja mosaiikkeja. Arkeologisista julkaisuista olen katsellut kuvia toisen lähikaupungin Beth-Sheanin eli Scythopoliksen alueen Dionysoksen palvonnasta. Historialliset puitteet vaikuttavat, että monet teologit ja papit sekä historian tutkijat otaksuvat noin 90-100 jKr. kirjoitetun Johanneksen evankeliumin muovanneen Jeesus-kertomusta Vanhan testamentin ja haasteellisen Dionysus-palvonnan vaikutuksessa. Kaanaan juhlista kertova evankeliumi ei ole toimittamaton, aito videonauha. Kristityt tahtoivat tuolle juhlivalla kansalle kertoa, että Jeesus on parempi kuin Dionysus, jota oli tapana juhlia hääjuhlissa: meidän Jeesuksemme salli juhlaväen ilon, juhlan ja humaltumisen, mutta Jeesus oli jotakin muuta kuin Dionysus - muuta kuin viinin juhlien ja kulkueiden inspiraatio: Jeesus ei pysähtynyt juominkeihin, vaan lähti heti juhlista Jerusalemin temppeliin ja osoitti siellä, että uusi sovitus on tullut vanhojen uhrien sijaan.

Kristinuskon tuntemus on nykyään kovin hataraa. Monikaan ei pysty erottamaan aitoa epäaidosta; historian tuntemuskin Raamatun syntyajoista on heikkoa, koska tuon ajan tutkimusta jopa kauhistellaan kristikansan ja pappien keskuudessa. Tunteita kuohuttava, vauhdikas meno, kova julistus ja ihmeiden lupaaminen saattavat viehättää jotakuta (minua ei). Luterilaisen kirkon piispat ovat vaikeassa tilanteessa: kirkosta eroamisen ja maallistumisen aikana he joutuvat korottamaan äänensä jopa uutta hengellistä liikehdintää vastaan, jossa on kuitenkin aitoa uskoa ihmeisiin ja henkivaltoihin. Toisaalla papit istuvat iloisesti juopuvan hääväen parissa. Papeilla ja piispoilla on velvollisuus hengellisyyden, perinteen ja oman uskon kriittiseen itsearviointiin lähimmäistemme mielenterveyden ja hyvinvoinnin suojaamiseksi. En ole koskaan hääjuhlissa edes yrittänyt toteuttaa ihmettä ja tuottaa uutta viiniä juhliin - enkä ole kuullut, että kolleganikaan olisi niin yrittänyt ihmettä. Olen kuullut, että tuollaisia kummajaisia on Suomen kirkossa. Ihmeillä markkinoitu julistus toimii pahassa tapauksessa rokotteena aitoa evankeliumia vastaan: ihmeillä markkinoitu julistus ei tuo sydämeen todellista rauhaa Jumalan kanssa, vaan suuruuden tavoittelua, sisäistä ahdistusta, henkistä sairastumista ja alttiutta itsetuhoiseen käytökseen. Pahassa tapauksessa syntyy epävarmuus oman rukouksen riittävyydestä; tavallinen usko tuntuu ala-arvoiselta, kun ja jos profeetta ei tuo tavalliseen uskoon extrakokemuksia. Tietyt persoonallisuudet ovat pelottavan alttiita tuolle toiminnalle. ”Kuollut kirkko” piispoineen ei vainoa ”elävää uskoa”, vaan kirkko tahtoo hoitaa elävää uskoa ja seurakuntalaisia, jotta nämä eivät menisi sekaisin hengen ja terveytensä puolesta. Toki toistakin laitaa on ehdottomasti varottava, se on pelkkien periaatteiden opettamista, jossa ei ole lainkaan luottamusta toimivaan, todelliseen Jumalaan. 100-luvulla Aleksandriassa oli viisas nuori mies, joka oli opiskellut kaikkia aikansa viisauksia. En ole viisas, mutta koen sympatiaa tuon Kleemensin kanssa, koska koen oman haasteeni uskon kanssa samanlaiseksi. Tuo Kleemens kovin mieluisasti keskusteli aatteista eri ihmisten kanssa. Yhden kerran iltasella meren rantaa kulkiessaan matkaan saattui vanhus, joka pienestä oppineisuudestaan huolimatta puheli Kleemensin kanssa. Lopulta keskustelu tuli loppuunsa. Vanhus sanoi nuorelle viisaalle Kleemensille kohteliaasti näkemiset, mutta toivotti yhtä asiaa Kleemensille opittavaksi: "Sinulla on se ongelma, että sinä et vielä rakasta totuutta, elävää totuutta". Kleemens rakasti keskusteluja periaatteista, viisauksista ja totuuksista, mutta itse Totuus oli tuntematon. Kleemens tuli kristityksi vasta myöhemmin.

Tärkeä perusta ja lähtökohta Jeesuksen jumalallisen voiman oivaltamiseen on tiedostaa, että ihmisen perusongelman hoitamiseen ei tarvita erityisiä ”voideltuja” Jumalan miehiä tai –naisia, jotka vasta voisivat tuoda luoksemme Jeesuksen jumalaiset voimat ja ihmeet rukouksillaan ja kokouksissaan. Itse asiassa luterilaisen uskomme mukaan jokainen kastettu on jo ainakin kerran täyttynyt Pyhällä Hengellä. Nyt pelastus on edelleen omistettavissa yksinkertaisella uskolla Jeesuksen täydelliseen sovitustyöhön ja hänen armoonsa. Kristityllä ei ole mitään syytä hakeutua tuhoisaan ja tunnemaailmaa ruokkivaan superhengellisyyteen ja unohtaa vuosisatainen kriittinen älyllinen sivistys, jonka eurooppalainen kulttuuri ja kasvatus ovat lahjoittaneet meille. Kristuksen sisäisen tuntemisen myötä annetaan kaikki tarpeellinen, mitä tulee Jumala-suhteeseen.

Kävin noin vuosikymmen sitten pitkäperjantaina tutustumassa erääseen superhengelliseen kristilliseen yhteisöön pääkaupunkiseudulla. Siellä yritetään toteuttaa Raamatussa kerrottuja ihmeitä taas uudestaan. Jotkut itkivät hillittömästi, jotkut nauroivat hysteerisesti, jotkut kellahtivat kumoon tai lyyhistyivät hiljaa lattialle samalla kun toiset nytkähtelivät, hytkyivät, pyllähtivät nurin niskoin, kirkuivat tai karjahtelivat. Ilmiötä sikäläiset kutsuivat Hengellä satuttamiseksi tai virvoituksen ajaksi tai Hengen hoidoksi. Ilmiö oli minulle ihan tuttu Eurideen Bakkanteista, Dionysus-kultin muinaisesta kuvauksesta. Herkässä mielessäni tunsi oitis, että Jumala ei tarvitse tuollaista toimintaa - nuo yli-innokkaat profeetat ja organisaatiot tarvitsevat kummallisuuksia itsensä olemassaolon ja rahoituksensa turvaamiseksi. Raamattu kertoo Jumalan suurista ihmeistä Israelin kansan ja kirkon varhaishistoriassa. Alkaen apostolisista isistä ja kirkkoisistä kristikunnan opettajat ovat ymmärtäneet Jumalan ihmeiden painoarvon jo kovin usein eri tavalla kuin oman aikamme superhengellisyydessä. Antiikissa ihmisen mieli oli toki hämmentynyt monella tavalla oman aikansa ahdinkoa ja muutoksia, enkä voi sen vuoksi enää 2000-luvulla edes hypätä antiikkiseen maailmankuvaan ja arvostuksiin, vaikka Raamatusta saisi tuo vanha maailmankuva jotakin tukea. Uskonpuhdistaja Martti Luther varotti aiheellisesti - melkein sanatarkasti -, että Jumalan pelastusarmo ei saa sekoittua demoniseen sekasotkuun (ekstaasiin) tai turhaan inhimilliseen haaveiluun (WA 40,3).

Antiikin ajan vanha kirkko oli satunnaisesti jopa tietoinen lieveilmiöistä. Yski juuri lieveilmiöille oli Asklepios, jolle oli myös Israelissa Kaanaan kaupungin naapurissa, Tiberiaan kaupungissa temppeliparantola.

Toinen syy lieveilmiöille oli mainittu Dionysus. Kaanaan ihmeelle sukulaisihmeitä väitettiin tapahtuneen Jeesuksen kotikaupungissa tuhansia ihmisiä vetävällä teatterilla ja ympäri Syyria. Siellä kerrottiin ihmisen hahmoon pukeutuneesta Jumalan pojasta, jonka vastuulla oli nimenomaisesti viinit ja viinien runsaus, kuolleista nouseminen ja myrskyjen hillitseminen. Joskus pari vuosikymmentä sitten olin Kreikan kielen ja kirjallisuuden kurssilla: meidän piti kääntää Euripideen Bakkantit-näytelmä kreikasta suomeksi. Antiikkinen näytelmä kertoi Dionysoksen palvonnasta. Kreikkaa en oppinut, mutta opin itse aiheen: kreikankielisten sananparsien samankaltaisuus oli ilmeinen uusitestamentilliseen puhetapaan. Dionysoksen palvontaan kuului täyttymyksen tunteet Jumalassa, he sanoivat kreikaksi karismaattisesta kokemuksesta, että he ovat ”en theos”, Jumalassa. Musiikilla oli keskeinen tehtävä noissa parantamistapahtumissa: hyvä ilmapiiri oli tärkeä, epäilijät olivat uhkatekijä. Viini ilmaisi uuden elämän alkua, lupausten toteutumista. Pyhää vettä käytettiin. Rukoukset piti lausua virheettömästi, antaumuksella ja voimalla. Seuraajia kutsuttiin. Minun on mahdotonta suunnistaa oikein, jos en katsele tien varrelle noita moninaisia maisemia: joka on lukenut vain Raamattua, ei tunne Raamattua lainkaan. Raamatun siirtäminen omaan aikaamme uskon rakennuspuuksi tarkoittaa, että katson tien varrelle maisemiin. Raamattua saa lukea kymmenen, sata ja jopa tuhat kertaa, mutta matkan varrella on eri maisemia katsottava ihan reilusti ja rehdisti, jotta luetusta Sanasta voi jotain ymmärtää matkaoppaaksi.

Johanneksen evankeliumi etenee Kaanaan ihmeen jälkeen mielenkiintoisesti, jopa periluterilaisesti: ihmeen jälkeen Jeesuksen kerrotaan – ei suinkaan jääneen nauttimaan Hallelujah ylistyksestä päihtyvässä hääväessä, mikä olisi toki sopinut jopa Dionysoksen kultillisiin kulkueisiin: Kaanaan kertomuksessa ei torjuta juhlintaa, ei edes paheksuta päihtymystä, mutta Jeesuksen merkitys paljastuu heti seuraavassa kaupungissa, jonne Jeesus matkusti. Johanneksen evankeliumi kertoo, että heti ihmeen jälkeen Jeesus ajoi ruoskan avulla Jerusalemin pyhäköstä kaikki ihmiset lampaineen, härkineen ja kaasi rahat maahan. Jeesus lupasi rakentaa uuden temppelin kolmessa päivässä. Heti ensimmäisen tunnusteon jälkeen Jeesus siis kiirehti Jerusalemin temppeliin. Vanha luterilainen viisaus vaikuttaa varsin oikealta: Jeesus tunnetaan pitkäperjantain ja pääsiäisen avulla, huippupisteenä on anteeksiantamus ja sovitus. Sellaisena Jeesus tahtoo, että me hänet tuntisimme.

Ja vähän myöhemmin sama kerrontatapa toistuu Johanneksen evankeliumissa: seurakunnan ei sallita silloinkaan pysähtyä, keskittyä, innostua, syttyä ihmeeseen ja ihmeitä tekevään Messiaaseen, vaan kiirehtiminen, syventyminen, keskittyminen kohdistuu anteeksiantamukseen ja sovitukseen, josta käsin Jeesus tahtoo itsensä tunnettavan. Tuolla kertaa Jeesus oli laupeutta osoittaen ruokkinut nälkäisen kansan, mutta vetäytyi ripeästi yksinäisyyteen: Jeesus ei suostunut kansan riemuhuutoihin, vaikka monta Hallelujah-huutoa olisi kuullut ja vaikka luultavasti monta Dionysos-menojen meluisaan ilotteluun tutustunutta on ollut ruokittuna. Kansa olisi tahtonut Jeesusta palvoa, ylistää ja kiittää, mutta Jeesus vetäytyi syrjään ja meni yksinäisyyteen.

Vuorokauden kuluttua samaiset superhengelliset ihmiset löysivät hänet uudestaan. Nyt Jeesus vastasi superhengellisiä suorituksia odottaville ihmisille: ”Totisesti, totisesti, ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi” (Joh. 6:26). Jeesus paljasti superhengellisyyden itsensä ruokkimisen muodoksi, narsismiksi. Superhengellinen kansa loukkaantui Jeesukseen. Myös monet opetuslapsista luopuivat Jeesuksesta (Joh. 6:60). ”Niin monet Jeesuksen opetuslapsista vetäytyi tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan” (Joh. 6:66).

Superhengellisyys nosti päätänsä Galileassa pari vuosituhatta sitten, uusia seurakuntia syntyi siihen aikaankin, moninaiset inhimilliset tarpeet - joita uskontotiede, politiikan historia, taloustieteet, sosiologia ja psykologia ovat paljastaneet - ovat virittäneet kummallista uskonnollista kyselyä ja etsintää. Tuohon vanhaan aikaan Simon Pietarin kerrotaan vastanneen Jeesukselle sen jälkeen, kun superhengelliset opetuslapset olivat loukkaantuneet liian vähän karismaattiseen, ja kokonaan sovitukseen keskittyneeseen Jeesukseen: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh. 6:68–69). Nykyajan ihmisen ei tarvitse kuljeskella kauas kaikkinaisten uskonnollisten menojen toivossa: Jeesus Kristus on Jumalan Pyhä, uskossasi ihan oikeasti läsnä, elävä, voimallinen. Jumala kuulee vaatimattoman huokauksemmekin - ja varmasti koko seurakunnan esirukouksen. Sakramentti tarjoaa Jeesuksen kokonaisena, täyteydessään - miksi pitäisi huolestuneena tahi innoissaan juosta ihmeiden perässä?

Kynttilänpäivä – Kristus, Jumalan kirkkauden säteily 2. sunnuntai loppiaisesta – Jeesuksen jumalallinen voima –Luuk. 2: 22–33. Pihlajamäen kirkko 4.2.2007.

Vanha Simeon, joka korkean ikänsä tähden tuskin enää saattoi mitään nähdä, saapui paikalle temppeliin ja ylisti suuresti erästä lasta, joka tuskin oli ainut lapsi silloisessa temppelissä. Ehkä jotka toiset paikalla olevat ihmiset sattuivat kuulemaan hänen sanansa, ja pitivät niitä vanhuuttaan heikon ukon joutavana jaaritteluna. Muutamat muut äidit ja isät ovat ehkä olleet hiukan kateellisia, kun toisen perheen lasta tuolla tavalla ylistetään. Mehän vanhemmat olemme kovin helposti kateellisia muiden lasten menestyksestä.

Martti Luther kirjoittaa Huonepostillassa vanhasta Simeonista:
”Pyhä Henki oli liikuttanut hänen sydäntänsä, epäilemättä Jumalan sanan kautta; Simeon oli varmaankin lukenut pyhän kantaisä Jaakobin ennustuksesta (1. Moos. 49.), että Kristus oli tuleva silloin, kun valtikka oli otettu pois Juudalta ja joutunut vieraan kansan käsiin. Samoin Simeon ehkä myös oli ottanut huomioon profeetta Danielin vuosiviikkolaskelman. Sellaiset ennustukset olivat antaneet vanhukselle aihetta ajatella, että nyt täytyi olla käsissä sen ajan, jolloin Messias oli syntyvä maailmaan. - - Vähäinen, halpa ja köyhä joukko, Maria ja Joosef, Sakarias ja Elisabet, paimenet, Simeon ja naisprofeetta Hanna eivät perustaneet toivoansa ja lohdutustansa maallisiin, vaan lupaukseen Kristuksesta. Samoin käy vielä tänäkin päivänä. Oikea seurakunta on pieni, köyhä ja halpa joukko, jonka lohdutuksena on Jumala ja hänen sanansa; sitä oikea seurakunta viljelee mistään muusta murehtimatta.” Näin siis Luther päivän evankeliumista.

Luukkaan evankeliumin alku – Jeesuksen syntymä ja tämä vierailu temppelissä – korostavat Jumalan pyhien kirjoitusten pysyvyyttä, kuten Martti Luther oivalsi. Kokonansa eri asia on ratkaista, mitä tämän Jumalan pyhien kirjoitusten pysyvyys ja suuri arvo merkitsevät niiden historialliselle tarkkuudelle ja vuosituhantiselle tulkinnalle sekä uudelle tieteelliselle tutkimukselle. Vanhan luterilaisen käsityksen mukaan Simeon saattoi täyttyä Pyhässä Hengessä, koska Pyhät Kirjoitukset ovat sellainen Pyhän Hengen kirje, joka väistämättä tuo aina Hengen kuulijalleen. Vanha Simeon nöyrästi kuunteli ja kunnioitti Pyhiä Kirjoituksia: pyhien kirjoitusten ansiosta hän saattoi tunnistaa pienessä, voimattomassa vauvassa itse Kristuksen. Pyhät Kirjoitukset avasivat silmät Jumalan suuriin tekoihin, vaikka vanhan miehet silmät olivat jo sumentuneet. Ilman Pyhiä Kirjoituksia ja uskoa ei Kristusta voi tunnistaa, vaikka itse Kristus esiintyisi suuressa loistossa ja mahtipontisesti ja vaikka meidän silmämme olisivat nuoruuden parhaissa voimissa.

Vanha Simeon herättää minut pohtimaan, tutkimmeko me tarpeeksi enää Pyhää Raamattua. Kuuntelemmeko me Pyhän Hengen kirjoituksia? Saammeko me edes riittävästi opetusta omassa seurakunnassamme Pyhän Raamatun ymmärtämiseksi? Vanha Simeon ei nähnyt silmillään enää juuri mitään, mutta pyhät Kirjoitukset avasivat hänen sydämensä näkemään itse Kristuksen. Vanha kuolemaansa kohti heikkenevä mies tuli täyteen riemua ja toivoa. Ei ole vaikeaa kuvitella mielessä vanhaa miestä, jonka voimat ovat jo kovasti hiipuneet, mutta heikko vanhus saa suurenomaisen Jumalan kosketuksen elämäänsä: hän havaitsee, että sittenkin Jumala pitää kiinni lupauksistaan ja rakastaa omaa kansaansa.

Meidän keskuudessamme on jo monta - vuosi vuodelta - vanhenevaa ystävää. Ehkä kenenkään nimi ei ole Simeon, mutta moni on odottanut Jumalan koskettavan, jotta elämässä säilyisi luottamus, toivo, uskallus Jumalan huolenpitoon. Ihan tuota samaa minä kysyn myös nuorempana ihmisenä: Simeonin tavoin tahdon säilyttää elämässä luottamuksen Jumalan hyvän tahdon toteutumiseen myös omalla kohdallani, toivon ja uskalluksen. En pysty varmasti lupaamaan, että Jumala jollakin huomiota herättävällä tavalla antaisi merkin uskomme ja toivomme vahvistamiseksi; eihän edes Simeon saanut nähdä mitään suurta ja huomiota herättävää. Vanha Simeon näki pienessä lapsessa Jumalan suuret hyvät teot, koska vanha Simeon eli uskossa, Pyhä Raamattu oli antanut merkityksen hänen elämäänsä. Tottahan toki siihenkin aikaan oli iso joukko kansaa, joka hapuili ilman ymmärrystä oman elämänsä merkittävyydestä tai arvosta. Vanha Simeon eli uskossa, ei turhaa elämää, vaan odottaen Jumalan hyviä tekoja.

Kirkkohallitus päätti, että tänään alkava vuoden 2007 Yhteisvastuukeräyksen kotimaisena erityiskohteena on lasten ja nuorten mielenterveyshanke, jonka toteuttamisesta vastaa Mielenterveyden keskusliitto. Keräystuotoilla autetaan niiden perheiden lapsia ja nuoria, joissa jommalla kummalla tai molemmilla vanhemmilla on psyykkistä sairautta. Yhteisvastuukeräys 2007 auttaa myös perulaisia lapsia, joiden vanhemmilla on mielenterveyden ongelmia. Perussa avun toimittaa perille Diaconía-järjestö, joka on jo vuosia työskennellyt Andien ylängöillä asuvien köyhien ihmisten elinolojen parantamiseksi. Vanha Simeon sai uskonsa täyttymyksen, kun hän kohtasi lapsen – Jeesuksen lapsena. Me emme etsi näissä lapsissa Messiastamme, vaan teemme työtä, jotta nämä lapset saisivat kasvaa terveeseen aikuisuuteen. Mielenterveysvanhempien lapsi jää aivan liian usein ilman riittävää aikuisen huolenpitoa. Lapset elävät turvattomissa oloissa: perheväkivalta, laiminlyöntiä. Joka kolmannella psykiatrisella avohoitopotilaalla on lapsia. Vakavasti masentuneiden vanhempien lapsista sairastuu 60 % ennen 25 ikävuottaan. Nuo ovat hirvittäviä lukuja.

Joka ottaa omaksi tehtäväkseen auttaa yhtäkin pientä lasta parempaan elämään, hän ottaa luokseen Jeesuksen Kristuksen.

1. paastonajan sunnuntai – Innocavit – Jeesus, kiusausten voittaja – Matt. 4: 1-11. Kansainvälinen jumalanpalvelus. Pihlajamäen kirkko 25.2.2007.

Pitääkö torjua hyvät menestyksen mahdollisuudet, pitääkö tyytyä niukkuuteen Jumalan kunniaksi? Äärimmäiset uskonnolliset ryhmät syntyvät usein äärimmäisissä oloissa. Olot eivät ole reilut ja tasapuoliset. Järkevää uskonnollista suhdetta yhteiskuntaa, perhettä ja työtä kohtaan ei ehkä enää synnykään. Syntyy pelkästään vihamielistä ja epäluuloista suhdetta maailmaa kohtaan. Koko maailma tai valtaosa maailmaa otaksutaan – erheellisesti - Saatanan valtakunnaksi. Evankeliumit ovat syntyneet epäreiluissa oloissa. Siksi ne tarjoavat runsaasti aineistoa äärimmäishenkiselle epäluuloisuudelle. Olisin hyvin pidättyväinen kaikkea jyrkkämielisyyttä, äärimmäisyyshenkisyyttä ja ehdottomuutta kohtaan, jos sellaista esitettäisiin Jeesuksen ja syvän uskon nimissä.

Pari vuosikymmentä sitten tutkin opinnäytetyössäni Jeesuksen ikätoverista kirjoitettua rabbiinista kertomusta. Tarinat kehitettiin puoli vuosituhatta mainitun henkilön elämän jälkeen. Juutalaiset kokivat Babyloniassa sassanidien vallan nousun ahdistavaksi ja keksivät tarinoita, miten vanhat uskonnolliset sankarit pitivät uskostaan kiinni äärimmäisissä oloissakin. Hanina ben Dosan kerrottiin säilyttäneen rukouksensa häiriintymättömästi, vaikka vaarallinen myrkkykäärme puraisi häntä kesken rukouksen. Kertomuksilla oli taktiset tarpeet. Kertomukset tukivat uskonnollista ryhmäkuria.

Ilmiö on tullut tutkijoille tutuksi myös Brittein saarilla ja Amerikassa viime vuosikymmenten aikana – eikä vähinten nyt, kun Yhdysvallat kehittävät maailmanlaajuisen missionsa tueksi vainoharhaisuuden tarvetta. Suomalaiset menettelevät samaisella tavalla yhä edelleen venäläisiä kohtaan. Vuonna 1997 Robins ja Post tutkivat amerikkalaisten poliittisten ryhmien kertomuksia ja puhetapoja Yalen yliopiston julkaisemassa tutkimuksessa Political Paranoia. The Psychopolitics of Hatred. Tuntomerkkinä oli näiden ryhmien radikalisoituminen, vihamielisyyden kasvu maailmaa vastaan. Tämä radikalisoituminen tuki ryhmäjohtajien valtaa, jotta heidän kaitsemat jäsenet olisivat valmiit kieltäymyksiin ja antaisivat tuen johtajien ohjelmia varten.

Evankeliumien kiusauskertomus kirjoitettiin ihan vastaavissa oloissa. Kiusauskertomus kirjoitettiin ensi kertaa – ei suinkaan Jeesuksen elinaikana – vaan ilmeisemmin Gaius Caligulan maailmassa, jossa juutalaisia askarutti polvistuminen maailman hallitsijan edessä, vaikka tämä hallitsija voisi lahjoittaa valtakuntia ja omaisuuksia. Kiusaukset luopua omasta uskosta ja kulttuurista tuntuivat suurilta, kun Caligulan jälkeen vuosina 46-48 jKr. Tiberius Julius Aleksanderin aikana Juudeassa oli jopa ankara nälänhätä. Pitäisikö hyväksyä vierasuskoisten ruoka-apu, pitäisikö luottaa Herra Jumalan ravitsevan ankarasta koettelemuksesta huolimatta? Vakavissa elämänoloissa kiivasmieliset ryhmät villitsi mieliä ja kasvattivat kannattajakuntaansa. Jeesuksen seuraajistakin kehkeytyi uskon sankareita, jotka luulivat, että autausta on olla nälkäinen (Lk. 6:21, Mt. 5:6,4). He kokivat, että olisi väärin etsiä syötävää (Lk. 12:22b/Mt. 6:25), koska pitäisi etsiä yli kaiken Jumalan valtakuntaa (Lk. 12:31/Mt. 6:33). Ruoan tähden vallitsi pelko menettää jotakin arvokkaampaa – sielu (Lk. 12:23/Mt. 6:25). Silloisen sosiaalisen stressin aikana ääriryhmät herättivät parhaansa mukaan moraalista paniikkia aikalaistensa parissa, kehittivät ”tarvittavat viholliskuvat” ja loivat lopunajallisia odotuksia. Uuden testamentin evankeliumeissa on koko joukko lausahduksia, jotka ovat olleet sytykettä äärimmäishenkiselle uskonnolliselle liikehdinnälle kautta vuosituhansien.

En pidä terveen mielenterveyden mukaisena uskollisuutena Paholaisen kanssa koetteavia keskusteluja. Sellaiset keskustelut eivät edes ole niin yleisiä kristittyjen keskuudessa kuin tarinat antaisivat ymmärtää. Jos en kerro uskon taisteluista, minua pidetään leväperäisenä, kevytmielisenä ihmisenä, joka on tuskin edes oikea kristitty. Psykoanalyytikot sanovat, että tosiasiallinen kokemus ja näky taistelusta paholaishahmon kanssa olisi todiste asianomaisen syvästä sielullisesta rikkinäisyydestä ja kivuliaiden halujen heijastamisesta ulospäin omasta mielestä. Kertomukset taisteluista paholaisen kanssa ovat valtaosaltaan uskonnollispoliittista taktiikkaa. Suomalaisten hyvin tuntemassa virressä ”Jumala on linnamme” ei ole koskaan ilmestynyt varsinaisesti paholainen tai saatana, vaan virttä on käytetty alusta alkaen poliittisen taktiikan ja tarpeiden mukaisesti erilaisten viholliskuvien edistämiseen.

Jumalan lapset määrittävät paholaisen valtapiiriä kovin innokkaasti, koska määrittelyn avulla uskonnolliset ihmiset puolustautuvat omia kateutensa ja ahneutensa tunteita vastaan. Kateelliselle tuottaa kipua nähdä, että toisella on jotakin, minkä haluaa itselleen. Tuhoava arvostelu helpottaa tuskaa. Kateellinen ihminen pilaa ja alentaa haluttavan kohteen arvon. Ensimmäisen vuosisadan Israelissa on olla tarve hylätä rikkaiden patruunoiden avustukset niissä tuskallisissa oloissa, joissa oma persoona ja oma kunnia uhkasivat määräytyä täysin avustuksen ja perheen jäsenyyden avulla. Kiusauskertomuksen poleemisuus palveli Jeesuksen seuraajien ryhmähenkeä, kun he halusivat määrittää rajojaan ja itseään.

Meidän aikamme oikea kiusaus on umpimielisyys: emme ymmärrä maailmamme globalisoitumista ja muuttumista suureksi mahdollisuudeksi, vaan sulkeudumme ja menetämme elämän rikastumisen. Mielen avartuminen sellaiseksi katselukyvyksi, jossa nähtäisiin myös toisen osapuolen silmin, ei uhkaa uskollisuutta Pyhää Raamattua ja Jumalaa kohtaan. Kirkkomme ei elä ja säily yksistään ehdottomuudesta, vaan kyvystä uudistua uusia tarpeita ja ihmisen palvelemista varten.

Kiirastorstai – Pyhä ehtoollinen – Luuk. 22:14-22. Pihlajamäen kirkko 5.4.2007.

Kiirastorstaina on lupa miettiä ihan vakavissaan, mitä merkitystä ehtoollisella on itse kullekin, mitä ehtoollinen antaa, onko ehtoollisella joku tarkoitus ja tehtävä, mitä ehtoollinen vaikuttaa.

Rippikoulusta ja katekismuksesta saatamme muistaa selkeän luettelon, että tätä ehtoollinen antaa, antaa Kristuksen syntienanteeksisaamista varten. Kun tutkimme kiirastorstain ja ehtoollisen merkittävyyttä itsellemme, teemme sen omana persoonamme. Minun on turha luetella niitä kaikki tunteita, joiden vallitessa olette saapuneet iltakirkkoomme. En voisi edes luetella, koska yksi on levoton, toinen liian levollinen jne. Mitä minulle tällaisena ihmisenä ehtoollinen merkitsee, mitä se antaa ja palvelee minua varten?

Ehtoollinen on yhä suositumpi Jumalan armon kohtaamisen paikka, vaikka vuosi vuodelta pääsiäisen aikaan toinen toista vakavampia uhkia ja uutisia tulee julki Jeesuksen viimeisiä päiviä ja ehtoollisen perusteita vastaan. Kaksi vuotta sitten kohuttiin Dan Brownin Da Vinci Codesta, vuosi sitten liittyin globaaliin kohuun Juudaksen evankeliumista, joka vahvisti tietämystä 100-luvun alkuvaiheiden rikkinäisestä, sekalaisesta, kirjavasta kristillisyydestä. Juudaksen evankeliumi uskotteli, että Jeesus oli tehnyt sopimuksen Juudaksen kanssa, Juudas toimi Jeesuksen lukuun – ei Jeesusta vastaan. Päivän evankeliumi (Luuk. 22:14-22) puhuu sitä vastoin avoimesti kavaltajasta.

Äskettäin oli radiossa taas uusin uutinen. Teologian tohtori Eero Junkkaalaa oli pyydetty kommentoimaan uusinta uutista, erään Jeesuksen haudan löytymistä itä-Jerusalemista. Eeron mukaan kristinusko pitäisi lopettaa, jos epäilyt osoittautuvat todeksi, mutta hänen mukaansa Jeesuksen nimiä löytyy lukuisia Jeesuksen ajoilta. Haudasta ei löydetty meidän Jeesustamme. Hauta löydettiin jo vuonna 1980 maaliskuussa, mutta nyt dokumentti saatettiin julkisuuteen. Luuarkuissa oli kiehtovia nimiä: kreikaksi Marian Mariamenou, Jehuda-Juudas – Jeshuan poika, Matitiahu-Matteus, Jeshua ben Jehosef – Jeesus Joosefin poika, Jose-Joosef ja Maria. Hauta on ollut käytössä ajalta vähän ennen ajanlaskumme alkua noin vuoteen 70 jKr. saakka. Viimeisen neljänkymmenen vuoden aina on löydetty Jerusalemista ja sen välittömästä läheisyydestä satoja hautoja ja tuhansia luuarkkuja. Tämä löytö on saatu nyt tutkittua ja juuri äskettäin Discovery on julkaissut raportin aiheesta. Discoverissä lisäkysymyksiin on vastannut minun erittäin suuresti kunnioittamani tiedemies Charles Charlesworth. Olen katsonut myös valokuvina mainituista luuarkuista, hautapaikasta ja piirtokirjoituksista.

Maria oli kaikkein yleisin naisen nimi Jeesuksen ajan Israelissa. Juudas eli Jehuda –niminen mies on myös kovin yleinen, kolmanneksi yleisin miehen nimi tuon ajan Israelissa. Jeshua/Jeesus -nimi on kuudenneksi käytetyin miehen nimi Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, jne. Tilastotieteen professori Toronton yliopistosta Andrei Feuerverger arvioi Discoveryn julkaisussa, että tuskin olisi tilastollisesti sattumaa näiden kaikkien yleisten nimien kasautuminen samaan hautaan, jollei haudalla ole tekemistä sen tutun Jeesuksen lähipiirin elämän kanssa. Kun nämä kaikki nimet pistetään yhteen, todennäköisyys satunnaiselle kasaumalle jäisi pieneksi, yksi tapaus 600:sta, 0,2 % -todennäköisyys. Laskisin itse todennäköisyyden toki perustavasti eri tavalla kuin mainittu tilastotieteen professori, joka teki vakavan virheen: Feuerverger kertoi tapausten todennäköisyyksien sattumat toistensa kanssa ja loi prosenttiluvun avulla vaikutelman sattuman kummallisuudesta. "Jeesus - Joosefin poika" yhdistelmä esiintyy 5 % eri hautakirjoituksia. Samassa haudassa olevien ihmisten nimet eivät edusta sellaista vertailtavissa olevaa valikoitua aineistoa, jonka tulisi pakosta esiintyä todisteeksi Jeesuksen haudasta, jotta sille voisi laskea tilastotieteen perusteella estimeetit, arviot nimien merkityksestä piirtokirjoituksen suhteesta Raamatusta tunnettuihin ihmisiin. Tilastotieteilijä uskaltui antamaan nimensä bisnekselle, jossa uskovan kristikansan ei uskota kykenevän punnita nimien painoarvoa ja satunnaisuutta. Discovery laskee sattuman kummallisuutta, että joku muu Jeesus ja Maria Magdaleena olisivat samassa haudassa, kun haudan piirtokirjoitus ei sanallakaan viittaa Maria Magdaleenaan vaan kreikaksi nimeen Marian Mariamenou. Ohjelmassa keksittiin suhde nimestä Mariamne Maria Magdaleenaksi, koska muka Mariamne-nimi olisi niin poikkeuksellinen, että erään Filippuksen gnostilaisen evankeliumin perusteella voitaisiin ainoastaan ymmärtää tapaus. Ohjelmassa haastateltu Francois Bovon, minulle hyvin tuttu evankeliumien tieteellisen selitysteoksen kirjoittaja, oli tyytymätön tapaan, jolla häntä lainattiin ohjelmassa. Ärtyneenä mainittu Bovon kirjoitti englanninkieliseen Wikipediaan 18. ja 25. päivä maaliskuuta 2007 ankarat moitteet sekä liitti pitkän listan tapauksia, joissa Mariamne-nimi esiintyy tunnetusti ja yleisesti Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, erityisesti Herodeksen kuninkaallisessa suvussa. Bovon kutsuu Hollowoodin ohjaajan Jeesus-filmiä science fictioniksi; ks. kritiikkiä myö Jodi Magness, Biblical Archaeology Society.

Otan esimerkin: miten suuri ihme tai suunnitelma on siinä, että tässä kirkossa olisi nyt Timo ja Liisa –nimiset ihmiset? Timoja on noin 1 % miehistä, Liisoja on noin 1 % naisista. Feuervergerin todennäköisyydellä 0,01 x 0,01 osoittautuu liki mahdottomaksi pelkkänä sattumana, että sekä Timo että Liisa ovat kirkossamme. Olen jossakin määrin harjoittanut taloustutkimuksia ja tilastotiedettä, eikä Feuervergerin menetelmä täytä laatuvaatimuksia eikä tervettä järkeä. Raportissa myö huijattiin, että Markuksen evankeliumin 6 luvussa mainittaisiin Jeesuksen veljeksi ”Jose”. Tuollainen tekstin rappeuma esiintyy eräissä 5. vuosisadalla syntyneissä käsikirjoituksissa, kun varhaisimmat käsikirjoitukset sanovat todellisuudessa ”Jooses” Roomassa Vatikaanissa säilytettävästä B-käsikirjoituksesta alkaen. Luuarkussa mainittua Jose-nimeä voi täten ongelmallista esittää ainutlaatuiseksi todisteeksi Jeesuksen Jose-veljen ja Raamatun yhteydestä.

Minä sallin Discoveryn ja tämän päivän suomalaisen median kuohuttaa omaa mieltäni, ja myös teidän, koska tätä uutista huomiotaloudessa ei voi välttää. Oikeastaan minä rakastan tätä hämmentynyttä tunnetta, sillä nyt joudun oikeasti syventymään ehtoollisen merkittävyyteen. Millä tavalla ja millä perusteella ehtoollinen tulee merkittäväksi ja vaikuttavaksi sakramentiksi? Mitä minulta otettaisiin pois, jos Vapahtajani jää kuolleeksi hautaan, uskossani epätodeksi, voimattomaksi ja kyvyttömäksi nyt auttaa? Ennen vanhaan herätysliikkeet kyselivät noita kysymyksiä, mutta nyt media pakottaa perusteiden pohdintaan - toki eri tavoitteista käsin.

Arvostettu tiedemies Charles Charlesworth vastasi Discoveryn keskustelupalstalla erään henkilön kysymykseen kristinuskosta, ettei tässä arkeologisessa löydössä oteta kantaa Jumalan ja uskon mahdollisuuteen sinänsä. Uskoa on aina ollut monenlaista. Charlesworth oli kaiken kaikkiaan aika pidättyväinen. Tunnen Charlesworthin tieteellisen tuotannon varsin hyvin, koska olen tenttinyt useita satoja - ehkä tuhatkunta - sivua hänen kirjoittamia tutkimuksiaan ja julkaisujaan VT:n ja UT:n aikaisesta muusta uskonnollisesta kirjallisuudesta. On vaikea sanoa, kuinka tutkijan parin lauseen sitaatista voi lukea todellista ajatuksenkulkua ja kaikkea kriittisyyttä kohua vastaan.

Vanhaluterilainen usko katsoo ehtoollisen syntyvän pelastusta ja syntienanteeksiantamusta tuovaksi sakramentiksi, koska (1) Jeesus oli todellisesti sekä ihminen että Jumala; (2) Jeesus kuoli ristillä ja sovitti syntimme; (3) tämä sama Jeesus nousi kuolleista ja voitti tuomion. Tällä tavalla ääretön Jumalan lahja voi Jeesuksessa Kristuksessa ihmeellisellä tavalla liittyä ja yhdistyä leipään ja viiniin sekä antaa ehtoollisessa osallistuvalle Kristuksen ja Kristuksessa anteeksiantamuksen. Ehtoollista on kutsuttu vanhasta kirkosta alkaen kuolemattomuuden lääkkeeksi, koska ehtoollisella on läsnä oikeasti ja todellisesti kuolleista ylösnoussut Jeesus Kristus. Pelkkä leipä ja viini olisivat vain vertauskuvia, jotka eivät voi niin suuria vaikuttaa.

Tämä uusi kohu erään Jeesuksen haudasta ilmentää näyttävästi sitä ajattelutavan muuttumista, joka on kovin yleistä 2000-luvun kristikunnalle. Me jatkamme kirkollisia menoja, vaikka niiden jumalallisen vaikuttavuuden perusteet olisivat murtuneet mielissä. Olen itsekin kirjoittanut erään kerran ”pyhän perinteen jälkeisestä kristinuskosta” arvioidessani Vartija-lehdessä alkukristillisen lopunajankirjallisuuden käyttöä omana aikana. Tuossa mielentilassa perinne ei ole enää pyhä, tosi ja erheetön, vaan hyvä ja mielyttävä tapa, joka palvelee tarpeitamme tulla yhteen, kokemusta suuresta yhteenkuuluvuudesta, hapuilua elämän merkittävyyden löytämiseksi. Eräät sosiologit käyttävät ilmaisua kristinusko harrastuneisuutena, jossa totuuskysymyksiä ei oteta enää kovin tarkasti. En kuvaile maailmaamme tuomiten, vaan todeten uuden kulttuurimme.

Minä itse olen skeptinen, epäileväinen löytöä kohtaan. Mielestäni sen julkistamista hallitsee liikaa markkinatalouden ehdot. Tunnollinen tiedemies ei odota lähes kolmeakymmentävuotta, kunnes löytää oikean merkityksen piirtokirjoituksille juuri ennen kristikunnan pitkääperjantaita ja pääsiäistä sopivasti Da Vincin –romaanin ja Juudaksen evankeliumin synnyttämän kohun jälkeen. Minulla ei ole tarjolla olevien raporttien valossa mahdollisuutta tarkistaa ajoitukseen liittyviä seikkoja. Luuarkut jättävät epäselväksi, miten evankeliumit ovat kirjoitetut kuta kuinkin samanaikaisesti haudan lopullisen sulkemisen kanssa, mutta evankeliumeista eikä missään muussakaan traditiossa ole koskaan ollut viitettä tämänlaisen haudan olemassaoloon. Intiassa on puolestaan viljelty uskomusta, että Jeesus - Yuz Asaf, Allahin profeetta olisi haudatta Kashmiriin. Yhden Jeesuksen haudan minä tunnustan – se oli Jerusalemissa pyhän haudan kirkon alla, kunnes 1000-luvun alussa eräs muslimikaliffi hakkautti kristittyjen pyhiinvaelluskohteena tunnetun kallion pois. Bovon viittaa Wikipediassa julkaisemassaan kritiikissä siihen, että Jerusalemin pyhän haudan kirkon kaivaukset olisivat huomattavasti kiinnostavemmat, sillä niihin liittyy monipuolinen kirjallinen ja muu traditio. Konstantinus Suuri päätti rakennuttaa kirkon tuolle kohdalle, koska kohtaan liittyi kristittyjen palvonta ja kunnioitus. Kohta sopii jopa hämmästyttävästi teloitetun hautapaikaksi, koska se oli Jeesuksen hautaismaan alueella Jerusalemin muurien ulkopuolella lähellä mahdollista Golgataa. Sitä vastoin Hollowoodin uuden filmin tarjoamaan hautauspaikkaan ei liity mitään kristillistä eikä juutalaista kirjallista keskustelua, kukaan ei ole kommentoinut antiikissa Jeesuksen mahdollisesta hautapaikasta.

Israelilainen arkeologi Amos Kloner oli 1980 ensimmäinen hautaa tutkinut tiedemies. Helmikuun 26 päivä 2007 hän antoi haastattelun BBC-uutistoimistolle ja kiisti ehdottomasti kaikki sensaatiot Jeesus nasarettilaisen haudasta. Kloner muistuttaa, että nyt 2007 Discoveryn dokumenttifilmin tekijä, Hollowoodin tunnettu ohjaaja James Cameron, aiemmin tunnettu Titanic-elokuvan Oscar-palkittuna ohjaajana, tahtoo vain myydä dokumenttifilmiään kansainvälisille markkinoille. Olen samaa mieltä israelilaisen arkeologin Amos Klonerin kanssa.

Monet monet haasteet kohtaavat oman aikamme kristittyä, joka valmistautuu ehtoolliselle, pitkääperjantaita ja pääsiäistä varten. Tahdon kääntää nuo hämmentävät haasteet itselleni kasvattavaksi paholaiseksi, joka kiusaa minut tuskallisin kysymyksin tarkistamaan, mitä minä uskon, mitä tämä usko antaa ja tarkoittaa. Nyt 2000-luvun kirkossa emme voi välttää enää median kuohuntaa, olemme osallisia globaalista huomiotaloudesta. Entistä tärkeämmäksi tulee meidän oma pelottomuus lukea, lukea, tutkia, ottaa selvää – ja säilyttää toivorikas uskallus ja Jumalan antama rauha. Kristikunnan suurin tapahtuma uhkaa suurien uutisten vuoksi latistua vain pohdiskeluksi historiallisesta totuudesta joskus kaukana menneisyydessä, vaikka nyt pitää erityisesti tehdä tutuksi Jumalaa, joka vaikuttaa, Jumalan luomaa uutta elämää ihmiskunnalle. Katseiden tulisi kääntyä eteenpäin, uskossa rohkeina. Emme pidä nyt muisteloiltaa, muistomessua muinaiselle Jeesuksen ehtoolliselle, vaan teemme itsemme osalliseksi Jumalan vaikuttavasta armosta ja läsnäolosta.

Minä olen lukenut nuo raportit ja kymmenet-kymmenet lehtikirjoitukset aiheesta, säilytin ihan hyvän rauhan kaiken jälkeen. Havaitsin, ettei sittenkään pelkoon ole aihetta. Ylipäätänsä meillä on paljon tekemistä, jotta uskallus ja toivo hallitsisi mieltämme, toimintaamme ja uskoamme pikemmin kuin pelko ja ahdistuneisuus. Usko, toivo ja rakkaus luovat elämään olemisen merkittävyyden ja halun. Ei ole turhaa rohkaista itseä ja toinen toista ahdistuksesta terveeseen valoisuuteen. Miksi menettää toivoa, kun itse Herramme elää ja vaikuttaa hyvää rakkaudessaan meille. Kiirastorstain tarkoitus on varustaa parempaan tulevaisuuden kohtaamiseen, kaikesta synnistä ja häpeästä puhtaaksipestyinä, armahdettuina. Kiirastorstaina ei saavuteta tuota tarkoitusta, jos käperrymme pelkoon kilpikonnamaisesti torjuen kaiken, mitä jossakin saatetaan ahdistavasti keskustella kristinuskon synnystä. Meillä ei ole mitään syytä pelätä: Jumala kestää hämmentävät kriittiset kysymyksetkin, jopa Hollywoodin ohjaajien elokuvat. Sitä vastoin tuo kaikki ”kristinuskon vastaisuus” on vain hyödyksi ainakin kahdesta syystä. Ensiksikin, nyt saamme selvittää, mitä meidän uskomme on todellakin. Nuo kaikki uhkatekijät ravisuttavat meitä sopivasti, jotta uskostamme ei tule vain kristillisen pyhän kulttuurin jälkeistä harrastusta, jossa todellisuudella ei ole enää sisältöä, jossa elävä Henki puuttuu. Toiseksi julkinen kohu luo oikeutta ja liikkumatilaa uskon perusteita koskevaan keskusteluun, luo aikuisen kristillisyyttä, jossa - vastoin joitakin vanhoja tapoja - emme ole vain suuren tai pienen oman aikamme profeetan tai pastorin evankelioinnin kohteena, objektina, tullaksemme samankaltaiseksi profeetan vaatimusten kanssa, vaan erilaisuus, pohdiskelu ja keskustelu tulevat luovuttamatta osaksi seurakunnan kulttuuria ja elämää. Erityisesti koen pahoin kaikkea kirkollista ja uskonnollista hengellistä ylemmyydentunnetta ja alistamista kohtaan. Huomiotalouden kohut eivät ravisuta kristinuskon perusteita, mutta murskaavat tarpeellisesti kirkollisen sulkeutuneisuuden.

Yhä edelleen saat uskoa, että sinä otat pyhän ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan, ristiinnaulitun ja ylösnousseen, oikeasti leivässä ja viinissä itsellesi pelastustasi ja kuolemattomuutta varten.

2. sunnuntai pääsiäisestä – Misericordia Domini – Hyvä paimen – Joh. 10:11-16. Pihlajamäen kirkko 22.4.2007 klo 10 ja Jakomäen kirkko 22.4.2007 klo 12.

Olenko minä pelkkä palkkarenki, jos en innostu ihan kaikesta, mitä ehkä joku toinen kokee tärkeäksi, jos jopa sammutan joskus kaikkein suurinta uskonnollista kiihkoa? Olenko pelkkä palkkarenki, jos en korota ääntäni evankelioivaan julistustuksen ja jos en anna Jumalan sanan pauhata suurella voimalla? Muistan elävästi, miten kuukausi sitten istuimme pastoreiden kanssa Pihlajamäen kirkon yläkerran työhuoneessa ja pohdimme, mikä ero on aikuisella kristillisyydellä ja lapseksi alistavalla hengellisyydellä.

Valitettavasti tavaksi on tullut ajatella, että olisin ehkä kahden vuosikymmenen aikana muuttunut palkkarengiksi kauheiden elämänkokemusteni tähden. Muutama vuosi sitten eräs arvokas viranomainen sanoi minulle: "Juha, sinä olet muuttunut. Ennen olit tulisieluinen pappi, mutta nyt sinusta on tullut villi mies."

Jos Jumala meitä opettaa vuosikymmenien ajan vasemmalla kädellään ja kovilla kokemuksillamme, kai tyhmäkin lopulta ymmärtää, ettei tulisieluinen tiukkapipoisuus ole lähtöisin Jumalasta, vaan nuoren tai vanhemman sielun identiteetin keskeneräisestä kasvusta.

Puolivuotta sitten kävin keskustelua eräällä internetin palstalla siitä, mitä on oikea seurakunta ja tosi kristitty, tosi uskova. Kaikki uskosta keskustelijat eivät ole tätä nykyä täällä kirkossa. Niin minäkin keskustelen satunnaisesti internetissä uskosta ja Jumalasta.

Vastapuoli ilmoittautui tuolla kertaa tiukasti ateistiksi – Jumalan kieltäjäksi. Hän määritteli, että tosi uskovainen olisi se, joka uskoo pikkutarkasti jokaisen Raamatun sanan, muodon ja ilmauksen, historiallisbiologiseksi kuvaukseksi todellisuudesta; tosi uskovainen pitäisi ehdottoman tarkkana omaa uskovaisuutensa määritelmää eikä harjoittaisi epäilevää tiedettä, kulttuurikeskustelua – tuskin katselisi edes televisiota. Minä järkytin ateistia ilmoittautumalla tosiuskovaiseksi, mutta erilaiseksi kuin hän oli tosiuskovaisen määritellyt: minä uskon ihan vakavasti ja todella Kristukseen enkä salli toisen ihmisen määritelmien riistää minulta oikeuttani Vapahtajaan Jeesukseen Kristuksen. Mutta – ihan totta - viihdyn erittäin hyvin epäileväisten ystävien seurassa, viihdyn bisnesihmisten seurassa, viihdyn luonnontieteilijöiden parissa, jotka hyvästä syystä kyseenalaistavat Raamattuun perustuvat eräät erheelliset laskelmat maailman iälle; minä en viihdy sitä vastoin sellaisten uskonnollisten yhteisöjen pikkupiireissä tai suurkokouksissa, joissa ihmisen aikuisuus torjutaan, jossa vaaditaan lapsenomaisuutta alistumista uskonnollisille tunnelmille ja niitä lietsoville profeetoille. En viihdy siellä, missä kriitiikin oikeus ja älyllisyys tuomitaan pannaan. Minä olen tosiuskovainen, en ole palkkarenki, mutta olen erilainen kuin tuon ateistin tekemä määritelmä tosiuskovaisuudesta sallii. Ateistin mukaan tosiuskovainen ei voi keskustella, ei voi epäillä ja ei voi ajatella uskossaan ja uskostaan, vaan tosiuskovainen vain huutaisi vakaumuksensa kaikkialle.

Kristillinen seurakunta ottaa mallia Jeesuksesta. Jeesuksen mukaan huono palkkarenki on sellainen paimen, joka ei viihdy seurakunnassa, joka ei tunne lammaslaumaansa; huono palkkarenki vain pistäytyy keräämässä palkkionsa, mutta hän ei anna itseään altiiksi. Jeesus ei anna hyvä paimenen esikuvaksi karjuvaa, huutavaa, voimasanoja puhkuvaa tulisieluista miestä, vaan itsensä altiiksi antamisen. Jeesus ei anna hyvä paimenen esikuvaksi kapeakatseista nurkkakuntalaisuutta ja tiukkapipoista luokittelua hyvää ja pahoihin, meihin ja muihin, vaan avarakatseisuuden ja avaran näkökyvyn. Jeesus sanoo, ettei kaikki lampaat ole tässä tarhassa. ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa”.

Minun mielestäni Jeesus korottaa ihannepaimenen ominaisuudeksi sellaiset piirteet, joita on satunnaisesti jopa halveksittu suomalaisessa kristillisyydessä. Olen omassa teologian tutkimuksessani selvittänyt, miten itseään suojeleva uskonnollinen lahko on synnyttänyt pelottavan usein – yhtä hyvin jo antiikissa kuin tänäkin päivänä – aivan tieten tahtoen ja taktisesti vainoharhaista kiihkoa ja salaliittokuvitelmia jäsenissään. Päämääränä on vain lahkon omien johtajien erityisyyden turvaaminen. Sosiologi, kriminologian tutkija Stanley Cohen kutsui tuon ankaramielisyyden herättäjiä moraaliyrittäjiksi: nämä moraaliyrittäjät vaativat ankaria toimia syntipukkien valvomiseksi. Valhe esitetään totena, huhu todistusaineistona ja huolestuneisuus tukee vastapuolen esittämistä paholaisen välikappaleeksi. Tämä mainittu Cohen toimi 1960-luvulla Britanniassa Essexin yliopiston sosiologian professorina. Vuonna 1980 Cohen siirtyi Jerusalemiin heprealaiseen yliopistoon kriminologian instituutin johtajaksi.

Meidän aikamme seurakunnissa ilmenee satunnaisesti ihan samaa sairasta meininkiä, jossa ryhmän olemassaoloa suojellaan valheen, huhun ja moraalisen paniikin avulla. Asian vakavuus on siinä, että tuollainen kiihko samaistetaan liian usein oikeaksi Jumalan sanan puolustamiseksi. Kaikkein parhaat naurut saa järkevä nykyihminen toki, kun lukee suomalaista kirkkohistoriaa 1600-luvun noitavainoista. Eräässä naapurikunnassamme (Pohja) – nykyään jo Espoon hiippakuntaan kuuluvassa seurakunnassa - 1600-luvulla muuan Jören Kristenssen tiuskasi ja moitti, että naapurin leskirouva, kappalaisen Johan Arvidin leski, Karin Mattdotter, on oikea noita-akka. Leskirouva tottakai suuttui kauheasta loukkauksesta ja vei kuulemansa loukkauksen käräjäoikeuteen. Käräjäoikeus ei kuitenkaan tuominnut Kristenssenia kunnianloukkauksesta, vaan otti vakavastisen mahdollisuuden, jospa pastorin leski onkin ihan oikea noita-akka. Kristenssen oli rakennuttanut mökin ja mökin lattialle oli ilmestynyt merkillinen katajanoksa. Pastorin lesken noituutta setvittiin useita vuosia - kaksilla eri käräjillä - ja niiden jälkeen vaadittiin yhä lisäselvityksiä. Lopullista käräjätuomiota ei ole jäänyt jälkipolville, mutta hiljaisella viikolla vuonna 1674 seurakunnan kirkkoherra Macrolander varotti saarnassaan ankarasti noituuden rangaistuksista. Sellaista oli 1600-1700 –luvut suomalaisessa kristillisyydessä: vastapuoli oli aina paholaisen palveluksessa. Olen ollut havaitsevinani, että valitettavasti yhä 2000-luvun kristillisyydessämme on satunnaisesti häivähdyksiä tuosta samasta primitiivisyydestä, alkukantaisuudesta, jossa vastapuoli uskotaan epäilemättä huonoksi uskovaiseksi – jopa itse noita-akaksi.

Jeesus ei puhunut paimenten ja lammasten huutamisesta tai jyrkistä noitamääritelmistä, vaan kuulemisesta, kuuntelemisesta – kuulemalla toisensa tuntemisesta: toinen kuulee toista ja molemmat tuntevat toisensa. Lammaskaan ei ole liian levoton kuullakseen. Heidi Liehu kirjoitti vallan nerokkaasti keskiviikkona Kirkko ja kaupunki –lehdessä (14. 18.4.2007 s. 22) viihdemaailman kääntöpuolesta, kyvyttömyydestä viihtyä todellisuudessa. Hän viittasi myös ranskalaiseen psykoanalyytikkoon Julia Kristevaan, jota olen itsekin lukenut jossakin määrin innostuneesti. Liehu kirjoitti, että viihdekulttuurimme kulutuksen räjähdysmaisen kasvun kääntöpuoleksi on tullut kyvyttömyys viihtyä todellisuudessa. Ihmiset ovat lukossa, ”sielu” on kadoksissa, koska mediakoneisto on erheellisesti tullut täyttämään tunnetarpeitamme. Kyky kuunnella on kadonnut. Sielu on kadoksissa.

Jeesus ei puhu huutamisesta, vaan kuuntelemista ja keskinäisestä tuntemisesta kuuntelemalla. Jeesus ei puhu ankarasti aidatusta lammastarhasta, vaan avarasti muistakin lammastarhoista, joita varten hän on tullut. Kuunteleminen ja avarakatseisuus ovat yhä edelleen – erityisesti nyt – seurakuntiemme suurimmat haasteet ja mahdollisuudet. Kuunteleminen ja avarakatseisuus ovat mahdollisuuksia, koska niin ja vain sillä tavoin saatamme löytää sielumme, joka on ollut kadoksissa meiltä itseltämme.

Pyhän Kolminaisuuden päivä; Jes. 6:1-8.Pukinmäen seurakuntakoti, Viikkomessu 3.6.2007 klo 18.

Juudean kuninkaan Ussian kuolinvuotena 736 eKr profeetta Jesaja hätääntyi omaa ja oman kansakuntansa saastaisuutta. ”Minulla on saastaiset huulet”, profeetta valitti (Jes. 6:5). Jesajalla oli tunne hukkumisesta. Ahdistuskokemuksessaan Jesaja kysyi Herralta: Kuinka pitkäksi aikaa, Herra? Miten kauan kärsivällisyytesi kestää? Milloin toimitat avun? Profeetta Jesaja eli tuskissaan joitakin vuosia. Hän ei ollut suinkaan ainoa ihminen, joka kärsi ahdistuksesta siihen aikaan. Hän oli erityisen herkkä ilmaisemaan koko kansankunnan ahdistusta. Päivän teksti on päätetty kauniiseen vapautukseen, mutta tosiasiassa Jesajan ahdistus ei lakannut, vaan riemu jäi liian hetkellisesti. Ahdistus jatkui ja yltyi aivan peloksi saakka, kun syyrialaiset lähtivät vähän ajan kuluttua valloittamaan Jerusalemia ja leiriytyivät pohjoisvaltion alueelle, Israelin alueelle, mikä käsittää Galileaksi tuntemamme alueen. Syyrialaiset sotajoukot täyttivät Galilean. Israel vaikutti sortuneen pimeyteen, "kuoleman varjon alle", profeetta kuvaili. Profeetta Jesaja kertoo vähän ajan kuluttua, että Galilea oli taistelukenttä, jota tallasi vieraat saappaat, vaatteet olivat veren tahrimat. Tuosta ahdistuskokemuksesta periytyy kristillisen kirkon jouluprofetiaan sanat "kansasta, joka pimeydessä vaeltaa". Pyhäpäivämme lukukappaleessa pelon syyksi sanotaan Jesajan ahdistus siitä, että hän ”näki Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella”. Juutalaisuuteen sisältyi syvä kunnioitus ja pidättäytyminen Herra Jumalan katselemisesta ja näkemisestä toisin kuin ympäröivässä palestiinalaisessa ja babylonialaisessa enemmän tai vähemmän ekstaattisessa, maagisessa uskonnollisuudessa. Nyt profeetta Jesaja tahtoo hyvin aiheellisesti johtaa kansaa pois näkemisestä kuulemiseen ja armahdukseen.

Kansakuntaa oli kohdannut syyrialaisten sotatoimien tähden pimeys, pelko ja ahdistus. Ussian kuolivuoden jälkeen Jesajan ahdistus jatkui muutaman vuoden. Koko kansakunta ja kansakunnan uusi kuningaskin, kuningas Ussian pojanpoika Ahas elivät syvässä pelossa. Jesajan kirjan seuraava luku kuvailee, että jokaisen ihmisen sydän "vapisi niin kuin metsän puut vapiset kovan tuleen voimasta" (Jes. 7:2). Niin kuin lähes aina sodan ja väkivallan aikana, tuhon ja pelastuksen mielikuvat voimistuivat Ahaksen ja Jesajan päivinä. Tuhoutumisen pelko tuntui Herran vihalta, ihmiset näkivät näkyjä, kuulivat ääniä, mutta aiheellisesti näkyjä pelättiin, Jumalaa ei sovi katsella. Avuttomuutensa kohdatessaan kaikessa järkyttävyydessään ihmiset antoivat satunnaisesti myöten toiveille ja fantasialle. Kun ihmiset havaitsivat, etteivät he voi suojautua outoa ylivoimaista naapurikansan voimaa vastaan, syyrialaiset olivat valloittaneet jo koko Pohjoisvaltakunnan Israelin, kansa etsi ihmettä ja Jumalaa, jota voisi palvoa, lepyttää ja kutsua omaksi suojakseen. Profeetta Jesaja lopettaa tuossa tilanteessa Jumalan katselemisen ja näkemisen jo ennen sen hyvää alkamistaan, kääntää uskon malliksi syyllisen armahduksen pyhän Herra Sebaotin edessä. Huippuna on julistettu, huulia koskettanut sana: ”Sinun velkasi on poisotettu, sinun syntisi on sovitettu”. Tuosta tapauksesta on kasvanut perinne kristilliseen kirkkoon saakka, jossa saamme huulillamme maistaa ja koskettaa ehtoollisleivän ja ehtoollisviinin syntien sovitukseksi.

Jumalan näkemiseen tulee suhtautua yhä edelleen torjuvasti. Vastaavia näkykuvia ja fantasioita on havaittu traumoja kohdanneilla suomalaisilla sotaveteraaneilla. Myös Vietnamin veteraanit kehittivät toivekuvia ja fantasioita. Muutama vuosi sitten todettiin, että Israelissa sotaveteraanit kokivat tuhoutumisnäkyjä ja epätodellisia fantasioita. Somaliassa, Makedoniassa, Sudanissa ja Ugandassa on havaittu järkyttävien kokemusten ja pelkotilojen herättävän fantasianäkyjä Jumalasta ja tuonpuoleisesta.

Vuonna 1848 syntyneen saksalaisen Daniel Paul Schreberillä elämäntarina ja muistelmateos Denkwürdigkeiten einer Nervenkranken on mielenkiintoisella tavalla samanlainen mutta kuitenkin erilainen kuin profeetta Jesajan pelottava näky Herra Sebaotista. Hävittyään vaaleissa tappiota seurasi Danielin psyykkinen luhistuminen. Hän alkoi kokea harha-aistimuksia, näkyjä pyhästä Herrasta. Lopulta hän vietti runsaasti aikaa psykiatrisessa sairaalassa. Tervehdyttyään vuonna 1886 Schreber nimitettiin tuomariksi. Seitsemän vuotta myöhemmin vuonna 1893 hän eteni Saksan korkeimpaan oikeuteen. Uudessa virassaan Schreber kärsi unettomuudesta. Hän yritti itsemurhaa. Ongelma ei ollut tosiasiassa työn aiheuttamassa stressissä vaan siinä, ettei Schereber löytänyt kohtuullisuutta ja henkistä joustavuutta. Häntä riivasivat perfektionistiset, äärimmäisyyteen menevät pyhyyden, täydellisyyden vaatimukset. Schreberistä tuli pyhyyttä vaativa uskonnollinen hullu. ”Pyhä Jumala” antoi perfektionistiset vaatimukset. Marraskuussa 1893 tuomari hakeutui hoitoon Leipzigin psykiatriselle klinikalle. Hoito kesti useita vuosia. Tällöin hän kirjoitti mainitun muistelmateoksensakin. Schreber käytti kirjoituksissaan uskonnollista kieltä. Hän oli vihkiytynyt kuoleman pohtimiseen uskonnollisten pyhien näkyjen maailmassa. Myös tämä tuomari koki, että Pyhä Jumala oli kutsunut hänet suureen tehtäväänsä palauttamaan saastuneelle maailmalle sen menetetty autuuden tila. Saastaisille oli saatava puhtaus. Tuomarilla oli kuuloharhoja ja mystisiä näkyjä. Hän seurusteli Jumalan ja paholaisen kanssa. Profeetaksi itsensä korottaneella Schrebillä oli tosiasiassa hämmennys omassa minässä, kuka hän on. Hämmennys periytyi luultavasti oman isänsä sairaan moralistisuskonnollisesta kurista, jotta Daniel koki pikkupoikana. Tuota ongelmaa tuomari Schreber paikkasi ehdottomalla perfektionismilla, uskonnollisella ehdottomuudella saastaisuuden karkottamiseksi ja pyhyyden löytämiseksi.

Profeetta Jesaja on luultavammin ollut osallinen aikakautensa yleisestä ahdistuksesta eikä suinkaan vain taktisesti kertonut nähneensä Herra Sebaotin, jotta sen jälkeen saattaisi kuulijakuntansa kuitenkin oikean uskon pariin. Mutta joka tapauksessa profeetta Jesaja pistää painon vapautumiselle; saastaisuuden uhka ja pyhyyden pelko eivät saa ratkaisua tuomari Schreberin tavoin moralistis-uskonnollisissa vaatimuksissa, vaan vapautumisessa, armahduksessa, liikkeelle lähtemisessä, elämisenä. Minä itse jatkaisin, että meidän aikamme kristittyjen ei pidä myöskään keskittyä vaatimusten ja oman ehdottomuuden esittämiseen, vaan kaikella tavalla arkielämässä ja kirkossa tulisi keskittyä yleistä ankeuden ja harmauden karkottamiseen. Näkyihin ja täydellisen pyhyyden vaatimukseen kiintyminen olisi tosiasiassa kiintymistä omaan psykoottisskitsofreenisiin primitiiviseen kehitystasoomme. Syyllisyytensä ja saastaisuutensa alle käpertyminen ja keskittyminen olisivat sitä vastoin tosiasiassa kiintymystä vain omaan neuroosiinsa. Molempaa lieveilmiötä olen havainnut seurakunnissamme. Tahtoisin sanoa ihan saman, minkä ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan sanoi munkkiveljelleen ja muillekin katolisen kasvatuksen saaneille: ”Ota takaisin oikeus oman elämäsi onneen, oikeus nautintoon ja halullisuuteen, löydä rakkaus uudestaan.”

Profeetta Jesajan huippukohta oli vapautuminen. Saastaisuuden ja perfektionismin vaatimuksista vapautuminen on merkittävää. Vapautumisesta on tultava merkittävä myös omakohtaisesti. Vapautuminen elämän hyväksi pitää löytää enemmän kuin kaikki muu itse kunkin omaksi voimavaraksi ja terveeksi suunnaksi omiin elämänkohtaloihin.

3. sunnuntai helluntaista - Kutsu Jumalan valtakuntaan; Luuk. 14: 16–24. Malmin kirkossa Rautavaara 1 –rippikouluryhmän konfirmaatiomessu 16.6.2007 klo 11.

Olimme Ylä-Savossa Rautavaarassa rippileirillä. Savolaisittain sanoen meillä oli ”ihan haaska leiri”; yleiskieliseksi tulkittuna se ei merkitse, että meillä olisi leirillä tehty ”raatoja”, vielä vähemmän ”kokonaisia eläimellisiä raatoja tai teurasjätteitä” maa- ja metsätalousministeriön sanamääritelmää noudattaen. Toki pääsääntöisesti monet pojat innostuivat aivan liian kanssa nyrkkeilystä ja kaikesta muustakin rajusta - jopa vähemmän sopivasta. Savolainen ”haaska” tarkoittaa, että leirillä oli hauska meno. Leirimme aikana julkaistun savolaistutkimuksen mukaan ”haaska” oli yksi tyypillisimmistä savolaissanoista juuri tuolla päin Ylä-Savoa.

Kieltämättä leirillä pidettiin juhlaa. Ne olivat myös suuret pidot. Ateriaakin oli runsaasti, ainakin niille joiden nenän edestä toinen ei ollut vienyt ylimääräisiä annoksia. En uskaltanut edes syödä joka aterialla, koska pelkäsin vyötäröni mahtumista enää housuihini. Meitä oli paljon. Meitä oli erilaisia ihmisiä leirikeskuksessa. Onnettomuuksilta vältyttiin vauhdikkaasta menosta huolimatta. Rippikoululaisia oli 29, isosia tai apuopettajia 8, sekä 3 opettajaa. Isoset olivat loistavia. Työtoverini Asko Lintumäki ja Reetta Äystö olivat ihailtavan lahjakkaita ja taitavia. Naapuritalossa oli kaiken lisäksi Espoonlahden nuoret ja vähän kauempana oli kolmaskin rippileiri. Lähituntumassa oli saksalaisia leirintäalueella, minne muutamat tekivät tutustumisretken suuressa tupakan tarpeessaan. Ruokalassa vieraili eri-ikäisiä ihmisiä eri-puolilta Suomea. Valitettavasti minun on tunnustettava, että rippileirillämme ”haaska” sai toistuvasti myös epäsavolaisia helsinkiläisiä merkityksiä. Hienotunteisuus ja herkkyys eivät ole kadoksissa yleisesti ja johdonmukaisesti, eivät suinkaan, kohtasin sellaista runsaasti leiriläisissä, eikä tilannetta pidä kokea jo menetetyksi kohtaloksi, mutta satunnaisesti oli nähtävissä noita eläimellisen raadollisia piirteitä: haaskan ruma merkitys. Ne häiritsivät herkempien nuorten mahdollisuutta elämän kauneuden kohtaamiseen rauhassa ja häiriöttä. Minun mielestäni vanhempien sopii aivan hyvin tietää tämä raadollinen haaste nuoren ihmisen kasvussa ja kasvatustehtävässä. Minä olin pettynyt. En sen vuoksi, että mitenkään olisin tullut väsyneeksi, vaan petyin nuorten mahdollisuuksien menettämistä. Onneksi hyvät kokemukset ja syntyneet ystävyyssuhteet hyvittivät sen puutteen, joka toisaalla levottomuudessa menetettiin. Varmasti isoskoulutus tarjoaa suuria, kauniita mahdollisuuksia vielä rippileirin jälkeen.

Minä ajattelen siten, että nuoren elämän joka hetki on tai pitäisi olla suuri mahdollisuus: nuo hetket voi käyttää upeasti tai vähemmän kauniisti. En ole koskaan ennen nähnyt, että 14–15 -vuotiaat pojat juoksevat papeista piittaamatta ikäistensä tyttöjen silmien alla takapuolet paljaana veteen tai että he heiluttelevat vehkeitään tytöille. Poikien ei sovi puhua myöskään enää 2000-luvun Suomessa naisten halveksittavista työtehtävistä, joihin he eivät tartu omin pyhin miehisin sormin. Siinä ei ole enää hienotunteisuudessa ja herkkyydessä syntyvää hauskuutta, koska siinä ei ole enää häveliäisyyden tuntoa.

Juhlapäivämme evankeliumi on käännetty kreikasta suomeksi myös karkeasti ja raadollisesti, kun siinä käännetään, että ensimmäiset kutsutut esittivät ”verukkeita” – vain vähän karkeampaa kieltä olisi enää sanoa oman aikamme tapaa noudattaen, että ”ei voi vähempää kiinnostaa”. Tosiasiassa Luukkaan evankeliumin kreikan kieli paljastaa ihan minkä tahansa kreikankielen sanakirjan perusteella, että silloisessa vanhassa maailmassa Jeesuksen kutsu torjuttiin erittäin suurella tahdikkuudella, hyvien käytöstapojen vallitessa. Vertauksessa käytetty kreikan kielen sana ”par-aiteomai” kertoo tyylikkäästi yhtä hyvin Platonin, Euripideksen kuin Luukkaan evankeliumin kreikan kielessä, että ”pyydän laittaa minut sivuun kutsustasi”, latinistit sanoisivat ”exorare”. Tähän perustuen Platon käytti sanaa ”paraiteesis” mitä rehellisimmästä rukoilijasta. Maailmamme on muuttunut puhumisen rohkeudessa: nyt emme vain laita itseämme sivuun tahdikkaasti, vaan teemme toistemme juhlavan osallistumisen vaikeaksi. Mielestäni kirkko on tässä ilmiössä osa nopeasti rappeutuvaa suomalaista kulttuuria, jossa emme sen enempää kirkossa kuin muutoinkaan osaa antautua historian ja kulttuurin, arkkitehtuurin ja taiteen aarteisiin, kauneuteen ja ihmeellisyyksiin, sielu jää omaehtoisesti juurettomaksi, mauttomaksi ja autioksi.

Luukkaan evankeliumissa kerrottu Jeesuksen vertaus muotoutui nykyiseen muotoonsa juutalaissodan järkyttävien kokemusten keskellä ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jKr. Monet muinaiset historialliset syyt ovat piirtäneet vertaukseen hyvin kohtalonomaisen ja mustavalkoisen rintamalinjan lopullisiin suuriin pitoihin tulijoiden ja niiden ulkopuolelle jääneiden välille. Sodassa mieli tunnetusti kärjistyy tuollaiseksi mustavalkoiseksi ehdottomuudeksi. Niin on käynyt myös kirkollisessa opinmuodostuksessa. Minun mielestäni nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessakin on suuria mahdollisuuksia, minkä tähden on ennen kaikkea varottava langettamasta toiselle tai edes omalle elämälleen kohtalonomaista tuomiota, että olen siis tällainen – ja tällaiseksi jään enkä muuta yritä. Yhtä hyvin nuoret kuin vanhemmat elävät rooliharhojen maailmassa, rooliensa orjana, suuressa omassa näytelmässään, jota teemme todellista ja kuvitteellista yleisöä varten. Uusi kokemus ja uusi ympäristö voi antaa rohkeuden löytää jopa kokonansa laiminlyötyjä ja huonosti tunnettuja piirteitä itsestään. Vaikka saarnani on tällä tavalla karun realistinen rippikoulukokemuksestamme, älkää missään tapauksessa otaksuko itseänne juuri tietyn sorttiseksi. Antaa itsellenne vapaus muuttua, uudistua, etsiä ja oppia uutta! Tiedän hyvin omasta elämästäni, miten paljon olen jo pelkästään aikuisena pappisvirkavuosien aikana muuttunut: olkaa rohkeat ja antakaa itsellenne lupa uudistua; sanokaa vanhoille roolinaamareillenne jäähyväiset, sanokaa omille nyrpeille naamareillenne: ”ei voi vähemmän kiinnostaa”.

Jeesus ja hänen seuraajansa kokivat pettymyksiä elämänsä hyvin hoitaneiden keskuudessa silloisessa Israelissa. Onnellisesti vaimonsa löytäneet ja kotitilansa hoitaneet eivät kiinnostuneet Jeesuksen haastavasta kutsusta Jumalan valtakuntaan. Tuo epäonninen yhteiskunnallinen kokemus väritti syntyvän kristillisen uskon mallin sääliksi ja empatiaksi, joita ilman ihmisen on toden totta tuskallista elää, mutta jotka eivät yksipuolisesti ole vielä riittävä kuva hyvästä elämästä. Elämiseen pitää saada myös rakastua. Omasta elämästä pitää tehdä jo nyt tässä omassa pienessä, ajallisessa maallisessa elämässämme juhla, jotta elämä tuntuu hyvältä. Tulin eilen Suomeen ja Helsinkiin Pietarista muutaman päivää kestäneestä venäläisen yritysjuridiikan foorumista. Minut oli pyydetty sinne, jotta kirjoittaisin artikkelin erääseen talouselämän lehteen. Juristit ja bisnesmiehet näkivät hymyilevistä kasvoistani, minä pappismies aivan reilusti nautiskelin keskustella immateriaalisista oikeuksista. Erään tutkimus- ja kehittämiskeskuksen johtaja rohkeni kysyä loppujen lopuksi nautiskeluani hämmästellen: onko siis sinun pappisvirkasi kutsumus vai rahan ansaintaan, kun täällä viihdyt hyvin liituraudassa ja solmiossa. Vastasin, että minä teen ihan kaiken elämässäni kutsumuksesta, nautiskelen; mielestäni yhtä hyvin näiden nuorten ihmisten kuin varttuneiden pitäisi ottaa oma elämä suurena kutsumuksena, Jumalan antamana ihanana mahdollisuutena, jossa kaikki voidaan tehdä hyödyllisesti, nautittavasti, arvokkaasti, sydämessään suurella innolla ja rakkaudella. Elämä ei ole surkeutta. Jumala loi ”kaiken sangen hyväksi”, niin kuin vanhempi raamatunkäännös kuvaili. Tehkää oman elämänne kaikista velvollisuuksistanne, harrastuksistanne, työstänne ja vapaa-ajastanne kaunis kutsumus, Jumalan antama mahdollisuus, sielua ravitseva kokemus!

Juhannus; Luuk. 1: 57-66; Pihlajamäen kirkko 23.6.2007.

Juhannus on minun elämäni tärkein päivä. Juhannukseeni liittyy pelkästään hyvää, ei mitään kauhistelua. Isäni ja äitini menivät naimisiin juhannuksena. 9 kuukautta juhannuksen jälkeen maaliskuussa pitkäperjantaina minä synnyin. Sain nimeksi Juha.

Vietin eilen juhannusaattoa venäläisten ystävieni kanssa Marjaniemen siirtolapuutarhassa. Juhlaan liittyi mukaan myös naapurimökin suomalaismies ja erään venäläisen naisen mukana tullut bulgarialainen biologi. Grillasimme makkaraa ja broileria, lapset kisailivat ja tappelivat. Siirtolapuutarhassa oli myös pieni kokko. Lapset saivat palomiesten avustuksella opetella tulen sammuttamista. Biologi kysyi naisystävänsä kanssa, miten Johannes liittyy suomalaiseen juhannukseen?

Vastasin, että tämän pastorin perheen juhannusaatto ei mitenkään liity Johannes Kastajan elämäntapaan ja julistukseen. Johannes ei sammuttanut tulta, vaan hän julisti pelottavasti, että kirves on puitten juurella, ihmiset joutuvat kastetuksi tulella ja Hengellä. Johannes oli uskonnollinen moralisti, joka hakeutui autiomaahan tuomion julistajaksi, mutta me sitä vastoin nautimme tänään elämästämme ja mukavasta tarjoilusta. Hän demonstroi järkyttävää, pelottavaa lopun aikaa karkean köyhillä vaatteillakin. Tuskin saastaisuudesta puhdistautumiseen liittyi noissa aavikko-oloissa tämän maan päällinen puhtaus, siisteys ja kauneus. Sellaista ulkoisesti siivotonta sisäisesti sielullista ehdottomuuttako juhannuksena pitäisi suosia, jotta sielu olisi puhdas viimeistä tuomiota varten? Johannes Kastajasta on syntynyt toki yhä kauniimpia legendoja. Johannes alkaa saada jopa sympaattiset kasvot vuosikymmenten ja – satojen kuluessa kuolemansa jälkeen. Historiallisesti luotettavin aineisto jättää Johanneksen autiomaassa eläväksi tuomion julistajaksi, joka pelotteli ihmisiä peseytymään puhtaaksi saastaisuudesta. Muuten käy hullusti, kun Jumalan tuomio saapuu, kun kastetaan hengellä ja tulella. Mitään muuta varmaa emme voi juurikaan sanoa Johanneksen historiasta historiatieteen valossa. Perimätietoja ja kertomuksia on toki koko joukko Raamatussa ja Raamatun jälkeen Johanneksesta. Missä määrin Johannes on uskonut Jeesuksen merkittävyyteen pelastushistoriassa, on tieteen maailmassa täysin kiistanalainen asia; valtaosa epäilee Johanneksen tunnustaneen Jeesusta, koskapa Johanneksen opetuslapset säilyivät Jeesuksen opetuslasten kilpailijoina vielä seuraavalle vuosisadallekin.

Pitäisikö meidän arvioida Johanneksen tuomion julistusta? Vanhastaan on tosi uskovaiseksi otaksuttu se, joka julistaa ankarasti myös tuomiota. Tarvitaanko itsekriittisyyttä tuota omaa perintöämme kohtaan? Sosiologian tieteessä kutsutaan moraaliyrittäjiksi sellaisia kiivassanaisia ihmisiä ja ryhmiä, jotka herättävät moraalista pahoinvointia, loihtivat mustavalkoisia tuomiokuvia, jotta saisivat kuohuntaa ja vähintään muutamia herkkiä ihmisiä luokseen kannattajiksi. Johannes Kastajaa ei voi erottaa sosiologien määrittelemästä moraaliyrittäjien tyypistä, vaikka Johannes toimi juutalaisen kulttuurin keskuudessa jo kaksi vuosituhatta sitten. Tuomio ei saapunutkaan – ei ainakaan juutalaisittain odotettu viimeinen pelastuksen ja tuomion päivä, joka olisi järisyttänyt koko luomakunnan autiomaan kasvillisuudesta alkaen. Johanneksen epäonnistuneesta tuomiojulistuksesta on paljon opittavaa.

Nyt 2000 vuotta myöhemmin ei vieläkään ole saapunut Johanneksen ennakoima Herran päivä. Jeesus tuli, muttei koko luomakunta viimeiselle tuomiolle. Pelot hallitsevat siihen aikaan järkyttävästi ihmisten mieliä. Tuskin Johannes Kastaja itse niitä pelkoja edes loi lähtökohtaisesti, vaan pikemmin hän puki nuo pelot sanoiksi ja uskonnolliseksi ratkaisuksi. Tuomion ja saastaisuuden pelko kohdattiin pienen provosoinnin avulla sekä ratkaistiin kastettamme ennakoivassa Johanneksen kasteessa. Joskus olen pöyristynyt sitä saastaisuuden pelkoa, jota silloinen juutalainen kirjallisuus heijastaa. Filon Aleksandrialainen tai rabbiininen kirjallisuus ovat olleet aivan kuvottavaa luettavaa, kun on saanut mahdollisuuden silmäillä niitä seikkaperäisemmin.

Olen kuullut oman aikamme moraaliyrittäjien kertovan, mitä tapahtuu melko varmasti taas kerran tulevaisuudessa: ei ihan pian, mutta tällä kertaa tuhannen vuoden kuluttua, jos kehityksen suunta ei muutu. Päästökauppajärjestelmää on muovattu viime vuodet, jotta siitä tulisi alku maailman pelastamiseksi siltä tuholta, joka on ennustettu tapahtuvaksi tuhannen vuoden kuluttua. Meikäläispapin kritiikki ei kohdistu nyt siihen, ettei maailmaa pelasteta nyt Jumalan avulla, vaan päästökaupan ja kansantaloustieteen avulla. Kritiikkini kohdistuu moraaliseen hysteriään, jonka avulla muutamat moraaliyrittäjät rakentavat huikean henkilökohtaisen bisneksen yrityksensä ja yhteisöjensä hyväksi. Meren pinnan pelätään kohoavan jopa kolme metriä ilmaston lämpenemisen tähden tuhannen vuoden aikana, jos paikallinen lämpeneminen on +5,5 astetta Grönlannissa. IPCC:n laskelmissa arvioidaan pohjoisnavan sekä Grönlannin jääpeitteiden sulamisen nostavan meren pintaa 5-7 metriä, jos ne sulaisivat kokonaan. Ilmaston tulevaisuuden ennustaminen perustuu nyt maailman tehokkaimpien supertietokoneiden käyttöön (Intel Paragon, the IBM SP2, Cray Research T3D) ja ns. neljän dimenssion GCM Global Climate-ajoihin. Mallit sisältävät runsaasti aineistoa maantieteellisistä, yleisluonteisista biologisista, ilmakehän ja jäätiköiden ilmiöistä.

Hiukan maltillisempi kuva syntyi, kun tarkastelin vähän aikaa sitten Suomen Ilmastotieteen laitoksen meteorologisen tutkimuksen johtajan Mikko Alestalon esitelmää ”Ilmastonmuutos – tiedettä ja kritiikkiä” (5.2.2004). Vuosikeskilämpötila on vain lievästi kohonnut Suomessa 100 vuoden aikana, vaikka hiilidioksidin (CO2) määrä on lisääntynyt 1800-luvun puolivälin jälkeen maapallolla räjähtävästi. Ilmastotieteen laitoksen johtajan ennustuksen mukaan olisi 2100-luvulle tultaessa odotettavissa, että Etelä-Suomessa olisi pakkaspäiviä noin yhtä paljon kuin on nykyään Saksassa ja Puolassa. Lisääntyvät myrskyt voisivat aiheuttaa toki kustannuksia.




Alle kuukausi sitten päätin valmistautua suomalaisen keskikesän juhannusjuhlaan erityisen huolellisesti ja menin tarkkailemaan oman aikamme maailman lopun julistajia ja moraalisen hysterian herättäjiä naapurimaassa pidettyyn kokoukseen. Lähdin suomalaisesta lintukodosta omin sinivalkoisin pienin ajatuksin Pietarin Vuoritekniseen yliopistoon Kioto-ilmastokonferenssiin. Käytin metroa, jotta en loukkaisi paikalla saapuneita ekoihmisiä, joiden uskoin saapuvan kävellen tai hevoskyydillä, huopatossuissa ja second hand –vaatteissa. Hämmästykseni oli suuri, kun Ilmastokonferenssin pääoven edusta oli täynnä uutuutta hohtavia Bentley-merkkisiä ja Mercedes S-sarjan autoja. Olin köhkinyt Pietarin kadun pölyä kyllästymiseen saakka. Silmäilin, kuka pelastaisi keuhkoni. Konferenssiväki oli lounaalla maineikkaassa Astoria-hotellissa, mutta havaitsin saksalaisen kaunottaren, jolla oli kyltti WWF Germania. Susanna Szeles kertoi työskennelleen vasta neljä kuukautta järjestössä. Hän ei osaa sanoa mitään ilmaston tilasta: hän on kansantaloustieteilijä. Hän tuli kokoukseen, koska Venäjän luonnonsuojelujärjestö tarvitsee taloudellista tukea Saksasta ja saksalaiset pankit tarvitsevat tietoa investointimahdollisuuksista venäläisiin yrityksiin päästökaupan aloittamiseksi. Tilanne on kehittynyt nopeasti jo hyvin suotuisaksi. ”Venäläiset ymmärtävät finanssiargumentteja”. Sen jälkeen ymmärsin katsella konferenssiohjelmaa: paikalla oli koko maailman poliittinen ja taloudellinen eliitti Putinia ja Bushia sekä suomalaisia lukuun ottamatta. Ahtauduin takaisin metrovaunuun Vasilevski-saaren ruuhkassa, silmäni eivät olleet enää lintukodon sinivalkoiset, vaan euronmuotoiset. Paikalle saapuneet pankkiirit laskivat ansaitsevansa miljardeja euroja, koska suomalaisten ja eräiden muiden maiden täytyy ostaa päästölupia näiden pankkiirien hallinnoimista järjestelmistä, jotta maailma pelastuisi 1000 vuoden kuluttua Grönlannin jääpeitteen sulamiselta.

Olen luontoihminen myös muina päivinä kuin suomalaisen keskikesän juhlapäivänä, mutta elämme taas kerran moraalisen hysterian aikaa. Johannes Kastajan aikana tuo hysteria ja pelko olivat paikalliset; nykyään tuo hysteria ja pelko ovat globaalit. Siihen aikaan hysteria ja pelko loivat menestyksen tietyille liikkeille, jotka tarjosivat ratkaisua uskonnolliseen pelkoon. Tänä päivänä hysterian ja pelon tähden siirtyvät miljardit eurot kuluttajien taskuista ja yrittäjien liikevoitosta eräille pankkiireille ja vakuutuslaitoksille. Toimia pitää älykkäästi ja vastuullisesti, mutta pelko ja kiihkoilu ovat usein petoksen apuvälineet; ja jos ei aivan petoksen, niin ylilyönneille sopiva kinttupolku. Älkää pelätkö, vaan uskokaa, eläkää toivossa, olkaa rohkeat, pitäkää hyvästä kiinni, kunnioittakaa kaikkia ihmisiä, rakastakaa ja palvelkaa Herraa Pyhän Hengen voimassa iloiten.

Esirukous juhannuksena.

Jumala,
sinä annoit meille tämän rikkaan maan
sen vihreät metsät ja niityt
sen siniset järvet ja taivaan
sen puhtaan ilman ja veden
sen elämän runsauden ja kasvun.
Suo meidän nähdä tämä rikkaus sinun lahjanasi
ja niin sitä hoitaa,
että myös tulevat polvet saisivat siitä iloita,
ammentaa siitä voimaa
ja nähdä sinun kasvosi, ihmeellinen Luoja.
Anna meille terve vastuuntunto.
Luo mieliimme raikas elämäntoivo.
Säilytä meissä kunnioitus toinen toisiamme kohtaan,
ja kunnioitus Sinua kohtaan,
Pyhä Kolmiyhteinen Jumala,
Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Aamen.

Kirkastussunnuntai; Matt 17:1–8. Viikin kirkossa Lohiranta –rippikouluryhmän konfirmaatiomessu 22.7.2007 klo 10.

Matt. 17:1-8 

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen.
Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.
Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa.
Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: "Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle."
Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!"
Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa.
Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: "Nouskaa, älkää pelätkö."
Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Sanoin rippileirillä monta kertaa, kun opetin Pyhästä Hengestä, ja Raamatusta, ja synnistä, että pitää olla erittäin pidättyväinen, kriittinen, kaikkia uskonnollisia fantasianäkyjä, hallusinaatioita, kohtaan. Pitää olla epäileväinen ja terveen järkevä, kun uskonnon tai jonkun ideologian nimissä kiihkoilevat ihmiset kertovat näkyjään, hallusinaatioitaan, Jumalan viestejään. Usein nuo fantasianäyt ovat uskonnollista tai poliittista propagandaa herkkäuskoisten huijaamiseksi ja omien joukkojen kokoamiseksi, tai asianosaisten ihan oikeiden mielenterveysongelmien uskonnollista sanoiksi pukemista. Tosi Jumala saa kestää tällaisen ajattelevan ihmisen: olkaa siis ajattelevia kristittyjä! Minä olen ollut pappi 20 vuotta. Mummoni esirukoukset papin saamiseksi sukuun kai sytyttivät minussa pappiskutsumuksen, kun olin lukiolaispoika. En minä ole koskaan kuullut mitään Jumalan puhetta, enkä nähnyt mitään Jumalan tai enkelten näkyjä. Sellaiset näyt eivät kuulu terveeseen aivokemiaan.
 
Nyt olemme konfirmaatiomessussa kuulleet fantasiamaisen näyn. Noin puolivuosisataa tapahtumien jälkeen evankelistamme kertoo tarinan: Kirkastusvuorella Pietari, Jaakob ja Johannes näkevät Jumalan Pojan kuninkuuden ja tulevan Jumalan valtakunnan sekä tämän ohessa itsensä ikiaikuiset Mooseksen ja Eliaan. Samankaltaisia kertomuksia ja jopa sen suuntainen kokonainen kirjallisuuden laji oli syntynyt kristinuskon syntyaattona sekä juutalaisten että kreikkalaisten ja muiden keskuudessa. Olen lukenut kymmeniä, ehkä satoja, vastaavaan tyyliin kirjoitettua kertomusta antiikin kirjallisuudesta. Kirkastusvuorikertomus paljastaa yhden suuren viisauden: nämä ihmiset kokivat välttämätöntä tarvetta määritellä suhdettaan vanhoihin auktoriteetteihin uudella tavalla. Uudet sankarit pistettiin juttusille vanhojen kanssa. Kristinuskokin syntyi tarpeesta määritellä uudestaan, uudella tavalla suhteet Moosekseen ja Eliaan – siihen saakka suurimpina kunnioitettuihin auktoriteetteihin. Jotain uutta piti synnyttää, koska elämä vaati sitä. Jotain vanhaa piti arvioida uudella tavalla, koska vanhasta oli loppunut vanhalla tavalla tulkittuna voima ja kyky vastata olemisen tuskaan. Uuden piti astua vanhan yläpuolelle.

Te olette olleet sellaisia rippikoululaisia, te olette sellaisia konfirmoitavia nuoria, että te itse ja teidän vanhempanne voitte rohkeasti kohottaa katseenne ja katsoa Jeesukseen avoimesti, luottavasti, toiveikkaasti. Leirikokemus oli poikkeuksellisen onnistunut. Muutamat tietävät sen hyvin, että en sanoa näin kauniisti aina saarnoissani vain ikään kuin vanhempienne ja isovanhempienne iloksi. Uskallan sanoa myös, jos kaikki ei ole mennyt sopivuuden puitteissa. Tällä kertaa kaikesta näkyi, että te kykenette erinomaisesti rakastamaan elämäänne ja kunnioittamaan toisianne. Älkää antako minkään varastaa tätä elämänrakkauttanne ja kunnioitusta pois. Kun minä katselin suhteellisen hiljaakin teidän itsenne ja teidän isostenne elämänvoimaa, ja toki myös Riden ja Tuomaksen lahjakkuutta, minussa vahvistui usko uusiin mahdollisuuksiin suomalaisessa kristillisyydessä ja kulttuurissa. Nyt on teidän aikanne määritellä uudestaan, uudella tavalla suhteet usein jo liian depressiiviseen kirkollisuuteemme, josta tunnetusti nuoret aikuiset pakenevat jo pois. Te ette ole enää rippikoululaisia, vaan täysivaltaisia seurakunnan jäseniä, muutosvoima. Nyt on teidän aikanne uudistaa meidän kirkkomme ja henkinen perintömme nuorisotyöstä käsin. Isoset ovat rippikoululaisten kanssa suuri kulttuuritekijä sekä Malmilla että koko Suomessa. Toista tuhatta nuorta luovat melkoisen voiman Malmin seurakunnan alueella vuosittain. Minä ehkä sanoin pari kertaa muutamalle isoselle, että olen keski-ikäisenä miehenä joskus jopa sanan myönteisessä mielessä kateellinen heidän elämänilolleen, vireydelle, luovuudelle, uskallukselle, avoinna oleville mahdollisuuksille. Tänään Kirkastussunnuntaina (Matt. 17: 1-8) on oikein oivaltaa, ettei katsetta pidä ylipäätänsäkään painaa sameana alas sen enempää fantasioiden kuin fobioiden tähden.  Kohottakaa katseenne, Jeesus sanoi hämmennyksissä oleville Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle.

Alas painetut, masennetut kasvot perustuisivat valheisiin; ehkä valheisiin järeän möreästä Jumalasta, joka kauhistuu tyttö- ja poikalasten syntisyyttä ja on kiinnostunut vain kapeasti määritellystä synnillisyydestämme. Järeän möreä, masentava Jumala on vain valeasuun kätkeytynyt ihmisvihaaja, jolla on Jumalan naamarit. Koko rippileirimme, oppitunneista alkaen huvittaviin herra Tötterström –sketseihin ja mafiooso-leikkiin asti, ilmensi toisenlaista, myönteistä elämän- ja uskonmallia: oikea Jumala antaa valoisan, leikkisän elämänrakkauden. Me uskomme luterilaisen ristinteologiamme mukaisesti kolmiyhteiseen Jumalaan, joka laskeutuu alas ihmisten luo, palauttaa siis Jumalan lapsen oikeudet, antaa elämänhalun, synnyttää ihmisrakkauden.

En halua kiistää surua tai kuolemaa: jopa rippileirillämme puhuimme näistä synkistä asioista, vaikka tiedän että nuoren ihmisen on vaikea uskaltautua synkkien kuoleman kysymysten pohtimiseen jo tässä vaiheessa elämää. Vakavia kohtaloita kiistämättä meidän suuntamme on joka tapauksessa etsiä aina ja aina iloa. Emme halua masentaa vaan pikemmin vahvistaa uskoa.  Joskus on hirvittävän vaikea etsiä itselleen toivoa, kun mitään hyvää ei ole näköpiirissä. Minulla on sellaisia karvaita elämänkokemuksia – tiedän aivan hyvin, mutta siitä huolimatta on tavalla tai toisella säilytettävä elämän arvostus ja elämän kunnioitus. Kun me tunnustamme uskoamme Kolmiyhteiseen Jumalaan, me tunnustaudumme itse asiassa ihmistä rakastavaan Jumalaan. Se tarkoittaa sitä, että me itsekin saamme hyväksyä ihmisrakkauden oman elämämme johtoajatukseksi.

 


Juha Molari